Päivystävä älymystö analysoi

23 heinäkuun, 2014

En millään malta olla jatkamatta kahdessa edellisessä blogissa käsitellyn muistomerkkijupakan jälkipuintia. Vuoden 1944 saksalaismiehityksen muistomerkki, jonka Unkarin hallitus pitkällisten protestien jälkeen rakennutti Budapestin Szabadság térille kuin varas yöllä ja ”etävihki” – pääministeri antoi julkilausuman, jolla ikään kuin korvattiin nolon julkisuuden pelossa pitämättä jätetyt paljastajaisseremoniat – nimittäin nostattaa jatkuvasti keskustelua. Kielentutkijana minusta kiintoisinta on, että, kuten pilpul.net-blogin päivystävä hebreisti huomautti, koko muistomerkkiskandaalin ydin ilmenee kauniisti juuri muistomerkin teksteissä ja kiistellyissä käännöksissä.

Muistomerkin yläosassa, kreikkalaisen pylväikön päätykolmiossa, jonka kehikossa oudosti ja tyylirikkoisesti sojottavat teräslevyn niitit, lukee (kuten oppositioviestimien grafiikka-asiantuntijat irvailevat: kököllä ilmaisfontilla tulostettuna) ei esimerkiksi ”Natsien hirmuvallan uhrien muistoksi surevalta kansakunnalta”, vaan ”Saksalaismiehityksen uhrien muistomerkki”. (Jotenkin tulee mieleen 1980-luvulla Helsingissä Kaisaniemen puiston kivimuuriin ruiskaistu minimalistis-syvällinen graffiti: TÄÄ ON KIVI.)

muistomerkki

Mutta tämä teksti on ainoastaan unkariksi, ja muistomerkin pystyttäjät ovat varman varmistamiseksi halunneet valistaa muistomerkin tarkoituksesta myös muunkielisiä paikalla kulkijoita. Siispä yhden katkenneen pylvään päähän on veistetty Az áldozatok emlékére (‘Uhrien muistolle’), ja tämän tekstin käännökset on hakattu vieressä olevaan muurinkappaleeseen englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi.

(Kuva nyest.hu-portaalin artikkelista.)

Monien omatekoisten eksperttien lisäksi nyest.hu-portaalin kieliasiantuntijat ovat ryhtyneet selvittämään, mikä käännöksissä oikein mättää. Törkein virhe on tietenkin hepreankielisessä tekstissä, jonka sanat ovat väärässä järjestyksessä, koska ilmeisesti kivenhakkaaja on joutunut omavaltaisesti jakamaan yhdelle riville kirjoitetun tekstin kahtia eikä ole tiennyt tai tajunnut, että hepreaa luetaan oikealta vasemmalle. Niinpä fraasin alkuosa on joutunut loppuosan alapuolelle, ja kokonaisuus on järjetön. Muuten nyest.hu:n artikkelissa päivystävä lingvisti László Kálmán päätyy samansuuntaiseen mielipiteeseen kuin pilpul.net-blogisti: heprealaisen tekstin sana korban ‘uhri’ ei sinänsä ole aivan väärä tässä yhteydessä, mutta kuulostaakseen luontevalta se vaatisi jonkin määritteen kertomaan, minkä tai kenen uhreista on kysymys.

Heprealaisessa tekstissä on kuitenkin muitakin kiintoisia ongelmia. Kálmánin (tai hänen konsultoimiensa asiantuntijoiden) mukaan hepreankielisessä tekstissä oudoksuttaa siinä käytetty ns. raamattuheprealainen kirjaintyyppi. Näitä kirjaimia, jotka tunnistaa viivojen paksuuden vaihtelusta, käytetään perinteisissä uskonnollisissa teksteissä (sekä jiddišin kielessä, mutta kuka hyvänsä kielitaitoinen tietenkin näkee tekstistä heti, että se ei ole jiddišiä), nykyheprealaisissa kirjaimissa taas viivat ovat normaalisti tasapaksuja. Vanhan kirjaintyypin käyttäminen muistomerkissä panee lukijan odottamaan viittausta klassisiin pyhiin teksteihin. Kielellisesti kuitenkaan teksti ei ole arkaisoivaa raamattuhepreaa, vaan sekä korban-sanan käyttö modernissa ‘katastrofin tai rikoksen uhrin’ merkityksessä että syntaktisesti modernimman tyyppinen omistusrakenne viittaavat nykyhepreaan. Ja toisaalta korban-sanan oikeinkirjoitus ei mene aivan nykyheprean sääntöjen mukaan…

Englanninkielisestä tekstistä puuttuu oudosti määräinen artikkeli. In memory of the victims tuntuisi luontevammalta, koska muistomerkin tarjoaman kontekstin (Saksan kotkan, vuosiluvun 1944, Unkarin valtakunnanomenan) pitäisi tehdä selväksi, että tässä on kysymys tietystä historiallisesta tapahtumasta. Sitä paitsi määräinen artikkeli az on myös unkarilaisessa alkutekstissä, ja sitä tarjoaa jopa Google Translate (kyllä, kokeilin!). Venäjänkielinen v pamjat’ žertvam ei ole kieliopillisesti aivan mahdoton mutta Kálmánin haastattelemien venäjäntaitajien mukaan kuitenkin jotenkin outo, vähän kuin suomeksi sanottaisiin ”muistoksi uhreille”. Luontevampi olisi v pamjat’ o žertvah, sananmukaisesti ”muistoksi uhreista”. (Ja kyllä, sitäkin tarjoaa Google Translate, mainettaan parempi.)

Mutta mitä tämä kaikki kertoo? Samaa kuin muistomerkin katastrofaalinen mauttomuus, jota kilvan päivittelee koko Unkarin älymystö. Muoviselta näyttävä imelänkaunis enkelipoika, jonka pinnasta patinointi irtoilee (siitä jouduttiin jo ensimmäisenä päivänä vesisuihkulla pesemään mielenosoittajien heittelemiä kananmunia), kipsisen näköiset pylväät, joiden päällä kököttää niitattujen teräslevyjen reunustama päätykolmio, ja rujo sulkasatoinen kotka luovat yhdessä ainutlaatuisen hajuvesi-lihapulla-kermavaahtoefektin. Arkkitehtuuria ja kuvanveistotaidetta ymmärtävät ovat myös ankarasti arvostelleet koko muistomerkin mittasuhteita – se on typerän iso mutta ei tarpeeksi iso tehdäkseen kunnollisen monumentaalista vaikutusta, eikä sen sijoitus nykyiselle paikalleen toimi. Kokonaisuus näyttää juuri siltä, mitä se ilmeisesti onkin, eli hätäisesti ja taitamattomasti kokoon paiskatulta.

Ja mitä tämän taitamattoman hutiloinnin takana piilee? Toisaalta törkeää itsevarmuutta: mehän tehdään niin kuin halutaan! Pääministeri Orbán ilmoitti jo kuukausia sitten, ettei hänellä ole ”pelivaraa” muistomerkin suhteen eikä aikaa tai mahdollisuuksia ryhtyä laajempaan kansalaiskeskusteluun, jota eri tahot kilvan vaativat. Ja kun opposition ja älymystön suunnalta kuuluva ininä ei lakannut, huhtikuussa pääministeri jyräytti: ”Tämä taideteos on moraaliselta kannalta, ilmaisurakenteensa historiallisen sisällön suhteen täsmällinen ja virheetön.”

Ja toisaalta: luimistelevaa, lapsellista vastuun pakoilua. Muistomerkki tuodaan paikalleen yön ja poliisisaattueen turvin ja julistetaan pystytetyksi pääministerin kansliasta käsin, ettei kenenkään tarvitse asettua alttiiksi kananmunasateelle. Muistomerkin tekstit muotoillaan mahdollisimman löysästi ja pelkurimaisesti – kuten pilpul.net-blogisti huomasi, oikeastaan kaikki käännösongelmat voidaan palauttaa siihen, että tekstissä yritetään kouristuksenomaisesti välttää ilmaisemasta, kenen tai minkä uhreista on kyse. Ja kun tekstien ja käännösten laatu saa asiantuntijat älähtämään, mitä tekee toimeksiantaja eli Unkarin hallitus? Julkaisee verkkosivuillaan virallisen julkilausuman, jolla syy työnnetään valtion kääntäjä- ja käännöslautakunnan (OFFI) niskoille. ”Tekstien käännökset neljälle vieraalle kielelle laati OFFI (pääministerin kanslian sekä Unkarin tiedeakatemian toimeksiannosta). Vieraskielisten tekstien kieliopillisen oikeellisuuden OFFI vahvisti liitteenä olevilla asiakirjoilla.”

OFFIn rooliin tässä jupakassa puolestaan puuttui Unkarin ammattimaisten käännöspalvelujen tarjoajien liitto Proford. Nyest.hu-portaalin julkaisemassa kannanotossa Proford valittaa OFFIn saavuttamaa monopoliasemaa ja vetoaa päättäjiin, että virallisten käännösten vahvistamiseen kehitettäisiin ajanmukaisempi ja eurooppalaisissa oloissa paremmin toimiva ratkaisu. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, missä tutkinnon suorittaneet valantehneet kielenkääntäjät ovat oikeutettuja itse takaamaan käännöstensä oikeellisuuden, Unkarissa valtion omistamalla OFFIlla on yksinoikeus virallisten käännösten vahvistamiseen. Ja kuten muistomerkkimunaus osoittaa, tästä on ikäviä seurauksia.

Tässä siis syy, miksi päivystäviä filologeja, kielen- ja kulttuurintutkijoita tarvitaan pohtimaan sitä kuvaa, jonka julkinen valta kuvan ja sanan keinoin itsestään rakentaa. Tietenkin voisi ja pitäisikin kirjoittaa myös siitä, mikä välittömästi tuntuu kansalaisten kukkarossa, mahassa ja selkänahassa eli esimerkiksi valtion taloudesta. (444.hu-uutissivuston mukaan Brysselistä ei sitten huhtikuun ole maksettu Unkarille EU-tukia, koska niiden käytössä on ollut epäselvyyksiä. Virallisesti rahahanoja ei ole vielä suljettu tai tukia jäädytetty, mutta käytännössä tilanne on aivan sama: Brysselistä ei tule rahaa, koska tähänastisia tukia ei ole käytetty tai niiden käytöstä ei ole raportoitu niin kuin pitäisi, ja jos näin jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan, tulossa voi olla ihan oikeita ongelmia.) Mutta itse asiassa pieni taidehistoriallinen tai filologinen analyysi antaa aivan yhtä hyvän kuvan siitä, mikä Unkarissa tällä hetkellä on pielessä.


Symbolien sota jatkuu

8 toukokuun, 2014

Huomaan näiden blogien jatkuvasti palaavan yhteen ja samaan kipupisteeseen: holokaustiin ja sen muiston työstämisen vaikeuteen. Osa omasta kiinnostuksestani on varmaan jonkinlaista kauhupornoa: historian hirveyksissä on jonkinlaista perverssiä vetovoimaa. Osa on hämmennystä, koska ilmiö on kaikesta huolimatta suomalaiselle niin outo. Vaikka meillä on jo aikaa sitten  ollut (ja on edelleenkin) antisemitismiä siinä missä muutakin rasismia ja muukalaisvihaa, Suomen juutalaiset olivat liian pieni, nuori ja marginaalinen ryhmä, että mistään ”juutalaiskysymyksestä” olisi meillä voinut tosissaan puhua (saati masinoida laajoja kansanjoukkoja perinteiseen itäeurooppalaiseen ”niitä on liikaa, ne valtaa kaiken” -hysteriaan). Osa on harmia sen johdosta, että esimerkiksi Unkarin nykyinen antisemitismi näkyvänä, sekä merkittäviin kulttuurihenkilöihin että kulttuurin ja ideologian näkyvimpiin puoliin liittyvänä ongelmana, joka itsessään siis toki on oikea ja todellinen epäkohta, vie tilaa ja näkyvyyttä Unkarin yhteiskunnan muilta, vaikeammin käsiteltäviltä ongelmilta – näitä ovat esimerkiksi romanien ja ylipäätään yhteiskunnan köyhimpien kerrosten katastrofaalinen tilanne, ”epäortodoksisen” talouspolitiikan pelottavat näkymät tai koulutusjärjestelmän ja tiedonvälityksen tila.

Ja lopuksi: osa on järkytystä ja kiukkua sen johdosta, miten kehnosti Unkari on hoitanut kansallisen likapyykkinsä pesun – kun vertaa esimerkiksi saksalaisten vuosikymmeniä taukoamatta kestäneisiin julkisiin katumusharjoituksiin tai siihen, että jopa ylpeä Ranska vuonna 1995 presidentti Chiracin suulla lopulta tunnusti ranskalaisten ja Ranskan valtion osasyyllisyyden niiden tuhansien ranskalaisten kansalaistoverien kohtaloon, jotka Vichyn hallituksen poliisit vuonna 1942 metsästivät kokoon Auschwitziin kyyditettäviksi. (Tästä kirjoitti äskettäin Unkarin menneisyydenhallintaa käsitellyt ranskalaisen Mediapart-portaalin artikkeli, jonka unkarinnos ilmestyi Galamus-sivustolla.)

Asia on noussut erityisen ajankohtaiseksi myös siksi, että viime aikoina on vietetty useita muistopäiviä. Unkarin saksalaismiehityksen alkamisen 70-vuotispäivän jälkeen tuli huhtikuun 29:ntenä tasan 70 vuotta täyteen ensimmäisten kuolemankuljetusten lähdöstä Budapestista kohti Auschwitzia. Toukokuun 5:ntenä taas tuli kuluneeksi 75 vuotta Unkarin ns. ensimmäisen juutalaislain astumisesta voimaan. (Jo vuonna 1920 oli säädetty ns. numerus clausus -laki, jota joskus nimitetään ”nollanneksi juutalaislaiksi” ja jossa eri vähemmistökansojen, myös juutalaisten, osuus yliopistojen opiskelijoista rajoitettiin vastaamaan näiden ryhmien osuutta koko Unkarin väestöstä.) Itävallan Anschlussin innostamina Unkarin antisemitistit ajoivat läpi lain, jossa juutalaisten – ja juutalaisuus määriteltiin syntyperän, ei oman uskonnon perusteella – osuus tietyissä ammattikunnissa ja elinkeinoissa rajattiin paljon siihenastista tilannetta alhaisemmaksi tai juutalaiset suljettiin kokonaan pois. Esimerkiksi valtionhallinnon ja oikeuslaitoksen viroissa toimiminen kiellettiin juutalaisilta tykkänään, ja juutalaisten yritystoimintaa tai maanomistusta rajoitettiin. Lakia vastaan protestoi avoimella kirjeellään  joukko Unkarin ei-juutalaisen älymystön edustajia, joiden mielestä juutalaisten kansalaistoverien, maan kulttuurin, menestyksen ja itsenäisyyden puolesta taistelleiden ihmisten sulkeminen pois kansakunnan yhteydestä tulisi aikanaan olemaan jokaisen unkarilaisen häpeä. Allekirjoittajien joukossa olivat sekä Béla Bartók että Zoltán Kodály ja useiden nimekkäiden kirjailijoiden lisäksi myös esimerkiksi kansanperinteentutkija ja Kalevalan unkarintaja Béla Vikár – mutta heidän protestinsa jäi kauniiksi, turhaksi eleeksi.

Tällä hetkellä Unkarin älymystön ja opposition protestit kaikuvat enimmäkseen Internetissä. Virtuaalimaailmassa on myös käynnistetty pari merkittävää muistoprojektia. Samaan aikaan kun Unkarin valtion ylläpitämien tai suunnittelemien terrorimuseoiden ympärillä käy kiivas kiista, verkossa on voinut katsella ja täydentää OSA-arkiston (Central European Universityn eli ”Soros-yliopiston” ylläpitämän tutkimuskeskuksen) kehittämää Csillagos házak (‘Tähtitalot’) -sivustoa. ”Tähtitalot” olivat keltaisella daavidintähdellä merkittyjä taloja, joihin Budapestin juutalaiset kesäkuussa 1944 määrättiin muuttamaan. Osa talojen asukkaista joutui vainojen uhriksi, osa pelastui, monet kuin ihmeen kautta, ja näitä tarinoita voivat niitä vielä muistavat lisätä verkossa olevaan karttaan. Facebookissa puolestaan toimii A holokauszt és a családom (‘Holokausti ja perheeni’) -ryhmä, johon tavalliset ihmiset voivat kirjoittaa omia ja perheensä muistoja: järkyttäviä ja liikuttavia tositarinoita ihmisluonnon eri puolista keskellä suunnatonta tragediaa. Jotkut kertovat, mitä ovat kuulleet vanhemmilta sukulaisiltaan, jotkut ovat ilmeisesti vasta nyt käymässä läpi perheenjäsenten tai sukulaisten jälkeenjääneitä papereita, kirjeitä tai päiväkirjoja. Teknisesti äärimmäisen yksinkertainen ratkaisu on tuottanut vaikuttavan inhimillisen virtuaalimuistomerkin, jonka terapeuttinen teho näyttää olevan huikea.

Yksi merkittävä konkreettinen mielenilmaus on viime viikot ollut käynnissä myös reaalimaailmassa, uuden saksalaismiehityksen muistomerkin rakennuspaikalla. Viime viikosta lähtien poliisivartio on estänyt mielenosoittajia pääsemästä rakennuspaikan lähelle, joten nämä ovat puolestaan ryhtyneet muodostamaan ihmisketjua poliisien ympärille, yhtenä johtajanaan ikitomera Ágnes Heller. Muistomerkin pylväät on lehtitietojen mukaan jo pystytetty, seuraavaksi on kai vuorossa Unkaria symboloiva enkelihahmo, jonka kimppuun hyökkää Saksan kotka. Kuten jo aiemmin kirjoitin, muistomerkin symboliikka on jo kuukausien ajan nostattanut kiivasta keskustelua. Iäkäs taidehistorioitsija Katalin Dávid ilmaisi mielipiteensä varmaankin niin suoraan, että pääministeri vaivautui kirjoittamaan hänelle henkilökohtaisesti nelisivuisen kirjeen, joka on kokonaisuudessaan myös julkistettu. Kirjeessä pääministeri Orbán arvostelee muistomerkin johdosta käytyä ”halpamaista” poliittista kissanhännänvetoa ja vakuuttelee taideteoksen olevan ”historiallisen sisältönsä puolesta tarkka ja virheetön”.

Hírhatár-sivustolla Zoltán Szabó puolestaan repii Orbánin argumentit riekaleiksi. Ikivanhan Saksan kotkan käyttäminen natsi-Saksan symbolina, vaikka Orbánin mielestä syyllisiä olivatkin ”saksalaiset, jotka juuri tuolloin elivät elämäänsä natsistisen valtiojärjestyksen mukaan”, on yhtä loukkaavaa kuin jos Itävalta-Unkarin armeijan surmaamien serbien tai Horthyn järjestelmän murhaamien juutalaisten muistomerkissä vastaavasti käytettäisiin Unkarin ”Pyhää Kruunua” tai Unkarin lippua syyllisten vertauskuvana. Enkelihahmo puolestaan on Orbánin mielestä ”viattomien uhrien” symboli, ja sen päätyminen debatin keskipisteeseen korostaa natsijärjestelmän antikristillisyyttä – enkeli siis symboloisi nimenomaan kristittyjä uhreja? Kuitenkin kuvanveistäjä itse on teoksensa kuvauksessa nimenomaan sanonut arkkienkeli Gabrielin kuvaavan Unkaria. Tämä taas osoittaa, paitsi opportunistista halua pestä virallinen Unkari putipuhtaaksi kaikesta syyllisyydestä, myös melkoista teologista ja historiallista sivistymättömyyttä.

Arkkienkeli Gabriel on kyllä kuvattu Budapestin Sankarten aukion Millennium-muistomerkkiin, mutta ei Unkarin symbolina: taideteos viittaa legendaan, jonka mukaan arkkienkeli Gabriel ilmestyi unessa paavi Sylvester II:lle ja kehotti häntä antamaan siunaamansa kruunun seuraavana päivänä saapuville lähettiläille – ja näin sai Unkarin vastaperustettu kristitty kuningaskunta tärkeimmän kansallisen symbolinsa. Muuten Gabriel on kristillisessä ja juutalaisessa perinteessä nimenomaan Herramme vasemmalla puolella seisova tuomion enkeli, jota on käytetty symboloimaan mm. Jerusalemin temppelin hävitystä. Jumalan sanansaattajana Gabriel tunnetaan paitsi kristinuskon ja juutalaisuuden myös islamin perinteessä. Muistomerkin enkelisymboliikka ei siis ole nimenomaisen kristillistä, niin mielellään kuin Orbán nyttemmin ”kristillisillä arvoilla” ratsastaakin, eikä sovi ajatukseen ”natsismin viattomien uhrien monumentista”.

Ajamalla itsepäisesti läpi kiistellyn ja pahennusta herättäneen muistomerkin rakennustyöt pääministeri Orbán ehkä onnistuu kääntämään julkisuuden huomion edes osaksi pois vakavammista ja kohtalokkaammista aiheista (ns. kumiluustrategia). Mutta onnistuuko pröystäilevä muistomerkki kitšisine enkeleineen ja pylväineen siinä, mihin sen syytetään pyrkivän, eli liian ikävien muistojen tukahduttamisessa, kun samaan aikaan tavallisten ihmisten Facebook-ryhmä vaalii näitä muistoja paljon inhimillisemmällä ja koskettavammalla tavalla?

 


Symbolipolitiikkaa, osa n

21 tammikuun, 2014

… missä n on liian suuri luonnollinen luku. Ihan oikeasti mukava olisi välillä kirjoittaa muistakin kuin 1900-luvun keskieurooppalaisten kipupisteiden ympärillä pyörivistä asioista, mutta Unkarin hallituksen symbolipolitiikka ei anna muuta vaihtoehtoa.

Nythän on niin, että natsismin hirmuteot ovat suurimmalle osalle eurooppalaisia liian ilmeiset, että niitä kannattaisi yrittää kiistää. Lisäksi etenkin juutalaisiin kohdistuneita vainoja on lähes mahdoton kieltää tai vähätellä jo senkin takia, että uhriksi joutuneella kansanryhmällä on kerta kaikkiaan liian suuri ja näkyvä rooli länsimaiden historiassa, talous- ja kulttuurielämässä, Israelin valtiosta ja sen poliittisesta painoarvosta puhumattakaan. (Tällä en siis todellakaan tarkoita vähätellä uhrien kärsimyksiä tai puolustella murhaajia vaan pelkästään muistuttaa, että vainojen uhreiksi joutui myös väestöryhmiä, joilla on vähemmän näkyvyyttä ja vähemmän vaikutusvaltaisia puolestapuhujia.) Nykyäänkin Unkarin poliittisen elämän ongelmista antisemitismi – todellinen ja oikea ongelma, jota en missään nimessä halua kiistää – ylittää kansainvälisen uutiskynnyksen paljon helpommin kuin Unkarin romanien tilanne. Tai Unkarin demokratian tila, tiedonvälityksen sananvapauden ongelmat tai Unkarin valtiontalouden synkeät näkymät.

Mitä siis tässä tilanteessa tekee kansallinen imagonhuolto? Pyrkii tekemään selväksi, että ”me oltiin hyvisten puolella koko ajan”, niitä pahoja tekoja tekivät jotkut ihan muut. Unkarin valtio on julistanut tämän vuoden holokaustin muistovuodeksi, ja keskitysleireille kyyditettyjen muistoksi on entiselle Józsefvárosin rautatieasemalle nousemassa uusi museo, Sorsok Háza eli ‘Kohtaloiden talo’. (Museon nimi ja konsepti ovat nostattaneet kiivasta keskustelua, ja esimerkiksi eläkkeellä oleva Budapestin ylirabbiini Schweitzer on Népszava-lehden mukaan kieltäytynyt tukemasta hanketta ja ehdottanut, että rahat ennemmin käytettäisiin köyhyydessä elävien lasten tukemiseen.)

Mutta samalla kun vainojen uhreille tarjotaan symbolista hyvitystä, Unkarin valtio pesee symboliset kätensä vastuusta korostamalla, että kaikki tämä oli natsien syytä. Sodan loppuvaiheessa, kun valtionhoitaja Horthykin lopulta yritti ottaa järjen käteen ja sanoa irti taakaksi muuttuneen aseveljeyden, Saksa nimittäin otti ja miehitti Unkarin. Ja tämän miehityksen muistoksi on nyt nousemassa uusi muistomerkki. Kuvanveistäjä Péter Párkányin teoksessa, joka on nouseva Budapestin Vapauden aukiolle, lähelle vuonna 1945 pystytettyä neuvostovapauttajien muistopatsasta, Unkaria symboloi siivekäs mutta siipirikko hahmo, arkkienkeli Gabriel, jonka kimppuun syöksyy Saksan musta kotka.

(Kuva Pusztarangerin blogista.)

Patsaan taiteellisesta ja taidepoliittisesta taustasta käy tietenkin oppositiofoorumeilla kiivas keskustelu. (Vielä ei ole silmiini osunut teologista arviota, mutta ”arkkienkeli Gabriel, Jumalan mies” (!) sorretun Unkarin symbolina vaikuttaa todella oudolta, sanoisinko, postsosialistisen uskontosivistymättömyyden paraatiesimerkiltä…) Yleisten esteettisten näkökohtien lisäksi esille on tuotu sekin, että Saksan kotka ei ole natsijärjestelmän tunnus vaan Saksan valtion ja kansakunnan edelleenkin käytössä oleva symboli, joten muistomerkkiä voisi aivan oikeutetusti pitää myös ulkopoliittisesti loukkaavana ja asiattomana. Kenties painokkaimman puheenvuoron on kuitenkin juurikään käyttänyt tässäkin blogissa äskettäin esillä ollut historiantutkija Krisztián Ungváry, jonka tuore kirja sivusi tätäkin aihetta. Hvg.hu-sivuston mielipidekirjoituksessaan Ungváry ei jätä kiveä kiven päälle: muistomerkkihanke on historian vääristelyä.

”Pahan” ja ”hyvän” vastakkainasettelu, jossa Unkari edustaa ”hyvää”, ei nimittäin millään tavalla vastaa totuutta. Kuten Ungvárykin on tuoreessa kirjassaan selkeästi osoittanut, Unkarin juutalaisten joukkomurha ei olisi onnistunut ilman Unkarin valtion hallintokoneiston innokasta ja aulista avunantoa; joukkotuhon valmistelivat ja osaksi toteuttivatkin unkarilaiset. Ja jo paljon ennen saksalaismiehitystä ja keskitysleirikyydityksiä Unkarissa ja siihen liitetyillä alueilla oli pantu toimeen muutamia pienempiä vainoja, kyydityksiä ja joukkomurhia sekä toteutettu ns. työpalveluvelvollisuus, ja näiden uhrien määrä nousee yhteensä kymmeniin tuhansiin. (Suuri osa näistä menehtyi 1941 Unkarista turvaa etsineiden ”itäjuutalaisten” pakkokyydityksissä miehitetyn Ukrainan Kamenets-Podolskiin, missä suurin osa kyyditetyistä yhdessä paikallisten juutalaisten kanssa joutui SS-joukkojen murhaamaksi. Kyyditettyjen ”muukalaisten” joukkoon päätyi ”vahingossa” myös useita ikänsä Unkarissa eläneitä, Unkarin kansalaisuuden omaavia juutalaisia. Silti hallituksen perustaman uuden historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály on äskettäin nimittänyt Kamenets-Podolskin kyydityksiä ”paremminkin muukalaispoliisitoimenpiteeksi”.)

Saksalaismiehitys ei mitenkään erityisesti suuntautunut Unkarin kansaa vastaan; unkarilaiset eivät kuuluneet natsi-ideologiassa ”ali-ihmisiin”, eikä heidän tuhoamistaan asetettu poliittiseksi päämääräksi. Uusi natsikomento ei myöskään kohdannut Unkarissa missään erityisempää vastarintaa, päinvastoin se auttoi osaa maan silloisesta eliitistä pääsemään käsiksi vainojen uhreilta ”arjalaistettuun” omaisuuteen. Ungváry muistuttaa myös, että toisin kuin väitetään, saksalaiset eivät heti nostaneet Unkarin natseja, nuoliristiläisiä, valtaan: miehityksen jälkeen muodostettiin kokoomushallitus, jossa merkittävässä osassa oli siihenastinen hallituspuolue. Nuoliristiläiset sitä vastoin jäivät hallituksen ulkopuolelle, ja heidän johtajansa Szálasi itse asiassa vastusti juutalaisten keskitysleirikyydityksiä, koska piti niitä ”kansallisen työvoiman tuhlauksena”.

Ungváry päättää kipakan kirjoituksensa ”vaatimattomaan ehdotukseen”:

Unkarista ei periaatteessa kyyditetty ainuttakaan naista ilman, että tämän emätin tutkittiin, ettei kansalliselle omaisuudelle koituisi tappiota. [Toisin sanoen: etteivät kyyditetyt pääsisi tällä tavalla salakuljettamaan arvoesineitä mukanaan.] Ruumiintarkastuksia tehneiden naisten työstä on tarkkoja selvityksiä, tiedetään sekin, että kansallisen omaisuuden säästämiseksi ja työn vauhdittamiseksi he eivät vaihtaneet kumihansikkaita vaan käyttivät kaiket päivät samoja, ilman desinfiointia. Tämän menettelyn symboliksi ei sovi arkkienkeli Gabriel. Jos halutaan pystyttää muistomerkki, tehtäköön se ruumiintarkastuksia tehneille naisille. Muistomerkin paikkakin on ihanteellinen, Kansallispankin edessä, siis kansakunnan varallisuuden suojeleminen saisi oivan symbolin. Parempi kuitenkin olisi, jos julkisia varoja ei tuhlattaisi – vaan jos ne, jotka haluavat pestä pois häpeän, sen sijaan ymmärtäisivät hävetä.

 


Pahalla on syynsä

29 joulukuun, 2013

Saksassa syntyi muutama kuukausi sitten hieman julkista keskustelua unkarilaisen historiantutkijan Krisztián Ungváryn haastattelun johdosta. Haastattelu koski Ungváryn tuolloin ilmestymässä ollutta kirjaa A Horthy-rendszer mérlege; nimen voisi suomentaa vaikkapa ”Horthy-järjestelmän tilinpäätökseksi”, ja kirja on yksityiskohtainen tutkimus syrjinnästä ja antisemitismistä maailmansotien välisessä Unkarissa, eli niistä kehityksistä, jotka sodan loppuvaiheessa huipentuivat satojentuhansien Unkarin juutalaisten kyydityksiin tuhoamisleireille.

Saksalaiselle Die Welt -lehdelle antamassaan haastattelussa Ungváry lausui (tai oli pantu lausumaan), että unkarilaisten antisemitismiä ”täytyy ymmärtää” ja että sillä oli ”rationaaliset syynsä”: köyhyys ja kehittymättömyys sai Unkarissa laajat kansankerrokset kadehtimaan ja siksi myös vihaamaan suhteellisen vauraita ja hyvin koulutettuja juutalaisia. Vaikka jo tässä haastattelujutussakin tehtiin selväksi, että Ungváry ei suinkaan hyväksy, puolustele tai vähättele juutalaisten syrjintää saati joukkomurhia, juttuun vastinehtiva Thomas Schmid kuitenkin hermostui näistä sananvalinnoista ja väittää Ungváryn osaltaan syyllistyvän perinteiseen uhrien syyllistämiseen. Schmid lukee rivien väleistä Ungváryn ajattelevan, että juutalaisten olisi pitänyt tyytyä vaatimattomampaan rooliin Unkarin yhteiskunnassa ja ”pysytellä taka-alalla”, silloin heille ei olisi tapahtunut mitään. Koko sillä pontevalla Gutmensch-närkästyksellä, jota jokainen kunniallinen saksalainen tuntee velvollisuudekseen osoittaa, kun on puhe natsismin hirmuteoista, Schmid kohottaa saarnaavan etusormensa: mikään sosiaalinen epäkohta ei oikeuta arvostelemaan mitään ihmisryhmää kokonaisuutena, ei myöskään uhreja.

Olen kinkun ja perinteisten hakaristitorttujen sulattelun lomassa lukenut Ungváryn kirjan ja pääsen nyt puolestani etusormi pystyssä saarnaamaan: Schmid on ymmärtänyt Ungváryn väärin. Ehkä haastattelujutun toimittajalle oli sattunut jokin väärinkäsitys, ehkä haastateltava ei osannut kunnolla ilmaista itseään. (En tiedä Ungváryn kielitaidosta; kirjassaan hän mainitsee tehneensä tutkimusvierailuja Saksaan, mutta hänen käyttämänsä lähteet ovat lähes poikkeuksetta unkarilaisia tai ulkomaisten tutkijoiden teosten unkarinnoksia.) Aika todennäköistä on, että Ungváry ei kerta kaikkiaan ole tajunnut sitä poliittisen korrektiuden kulttuuria, joka läntisemmässä Euroopassa vallitsee. Unkarilaisena hän ei ehkä ole ymmärtänyt, miten tärkeää Saksassa edelleenkin on kynsin hampain koko ajan tehdä eroa ja ottaa etäisyyttä natsismiin ja sen kirottuun perintöön, kouristuksenomaisesti varmistaa, ettei mitään vain käsitetä väärin.

Ungváryn kirja on nimittäin kaikkea muuta kuin rikollisten puolustelua tai uhrien syyllistämistä. Ennen kaikkea se on tietenkin paikoin suorastaan puuduttavan yksityiskohtainen selonteko niistä valtiovallan ja byrokratian toimenpiteistä, jotka Unkarissa vuosina 1920-1944 johtivat asteittain pahenevaan institutionaaliseen syrjintään ja lopulta joukkomurhaan. Mutta myös johtopäätös tehdään aivan selväksi: Syrjinnän ja lopulta keskitysleirikyyditysten takana olivat koko ajan ”järkisyyt”, kylmä rationaalinen ja taloudellinen laskelmointi, mutta tämä ei suinkaan vähennä vaan lisää syrjinnästä päättäneiden ja sitä toimeenpanneiden syyllisyyttä. Unkarin kansan syvien rivien parissa eli suuri kauna, kateus ja katkeruus ”suhteettoman” hyväosaisia juutalaisia kohtaan – mutta tämä sosiaalinen epäsuhta, näin Ungváry nimenomaisesti muistuttaa, ei ollut juutalaisten ”syytä” vaan johtui Unkarin yhteiskunnan takapajuisuudesta ja köyhälistön kurjuudesta. Antisemitistien innolla levittämä kuva katalista juutalaisista, jotka tahallaan muodostavat keskiluokkatulpan estämään köyhien unkarilaisten sosiaalista nousua, oli valheellinen ja vääristelty.

Sosiaalinen epäsuhta oli toki olemassa. Myöhäisfeodaalisessa Unkarissa ei ollut päässyt kehittymään kansallista keskiluokkaa, vaan modernisaation, teollistumisen ja kehittyvän koulutusjärjestelmän vetureina toimivat kaupunkien assimiloituvat juutalaiset ja saksalaiset porvarit. Etniset, ”aidot kristityt unkarilaiset” elelivät maaseudulla joko suurmaanomistaja-aristokraatteina tai maaseutuköyhälistön laumoina, pieni unkarilainen keskiluokka ja köyhempi pikkuaatelisto taas sijoittuivat valtiokoneiston palvelukseen, jonne nousevaa juutalaista sivistyneistöä ei mielellään päästetty. Vuonna 1920 Unkarissa yksityispraktiikkojen lääkäreistä oli juutalaisia lähes 60%, kun taas julkisen sektorin lääkärinviroissa oli juutalaisia ”vain” 35,9%. Asianajajista juutalaisia oli hieman yli puolet, oikeusistuimien tuomareista vain 4,3%. Kaupan alan suuryrityksistä oli vuonna 1930 kokonaista 78,9% juutalaisten omistuksessa, kun taas maataloudessa työskentelevistä juutalaisia oli 0,3%. 60–85% unkarilaisista eli toimeentulominimissä tai sen alapuolella, ja tämän paksun köyhimmän kerroksen, ”kolmen miljoonan kerjäläisen” eli entisten maaorjatalonpoikien jälkeläisten joukossa taas ei Unkarissa, historiallisista syistä, juurikaan ollut juutalaisia.

Näin syntyi epäkohta, jota antisemitistit innolla käyttivät hyväkseen. 1920- ja 30-luvuilla Unkarissa kirjoitettiin jatkuvasti ”juutalaiskysymyksestä”, jonka polttavuutta todisteltiin juuri edellä mainittujen kaltaisilla tilastolukemilla – mutta johtopäätöksenä ei suinkaan ollut, että siihenastinen sosiaalipolitiikka olisi ollut pielessä, vaan ”juutalaiskysymys” liitettiin propagandassa yhteen sen ”kansallisen eloonjäämistaistelun” kanssa, jota Unkarin kansakunta Trianonin häpeärauhan jälkeen oli käymässä. Juutalaiset nähtiin ikään kuin ”vieraana kappaleena kansakunnan ruumiissa”, vaarana, joka uhkasi kansallisromantiikan ja tuonaikaisten rotuoppien yhtenäiseksi ”perheeksi” kuvittelemaa Unkarin kansaa. Ja näin siitä huolimatta, että Unkarin juutalaiset olivat mieleltään ja kieleltään assimiloituneet ja itse yleensä pitivät itseään unkarilaisina siinä missä kaikki muutkin. (”Itäjuutalaisia”, eksoottisista perinteistään kiinni pitävää ”Viulunsoittaja katolla” -väkeä, oli entisen monarkian itäisistä maakunnista muuttanut Unkariin jonkin verran, mutta tämä vähäinen muuttovirta oli tyrehtynyt 1900-luvulla tykkänään – juutalaisvastaisessa propagandassa se silti paisuteltiin mahtaviin mittasuhteisiin.)

Nämä historialliset syyt ohjasivat lopulta Unkarin juutalaisten kohtaloa aivan erikoisella tavalla. Antisemitismi oli toki avointa ja julmaa monissa muissakin Itä-Euroopan maissa. Esimerkiksi maailmansotien välisen ajan Puolassa juutalaisia yliopisto-opiskelijoita saatettiin istuttaa erillisillä ”häpeäpenkeillä”, ja Romaniassa, missä juutalaiset olivat saaneet täydet kansalaisoikeudet puoli vuosisataa myöhemmin kuin Unkarissa eli vasta 1918, asianajajien ammattikunta lakkasi jo 1930-luvulla tyystin hyväksymästä juutalaisia jäsenikseen. Unkarissa meno oli joidenkin naapurimaiden suoranaisiin pogromeihin ja mellakkoihin verrattuna hyvin sivistyneen oloista, ja sodan alkuvuosina sinne pakeni tai yritti turvaan tuhansia naapurimaiden juutalaisia – silti holokaustin uhreiksi joutui Unkarin juutalaisista lopulta paljon suurempi osa kuin ns. vanhan Romanian juutalaisista.

Ungváryn kirjassa selvitellään melkein kuudensadan sivun mitalta niitä hallinnon ja byrokratian toimia, joilla Unkarin juutalaisten asemaa ja oikeuksia vähitellen heikennettiin. Lainsäädännössä syrjintä alkaa jo vuoden 1920 numerus clausus -laista, jolla juutalaisten osuus yliopistojen opiskelijoista rajattiin vastaamaan heidän osuuttaan väestöstä, ja jatkuu vuosina 1938–1941 säädettyinä juutalaislakeina, jotka itse asiassa olivat ankarampia kuin natsi-Saksan rotulait. (Unkarissa ei, toisin kuin Saksassa, ollut mahdollista edes itsensä valtionpäämiehen ”arjalaistaa” sellaisia henkilöitä, joiden työpanosta valtakunta tarvitsi, ja ”juutalaisuuden” määritelmät olivat tiukempia. Näin esimerkiksi armeijassa voitiin johtotehtävistä sulkea pois jopa upseeri, jonka puolison isovanhemmista yksi, vaikka sittemmin kastettukin, oli syntynyt juutalaiseen perheeseen – natsi-Saksassa taas joitakin puoli- tai neljäsosajuutalaisia yleni jopa Wehrmachtin kenraalin arvoon.)

Varsinaisten lainsäädännöllisten toimien rinnalla juutalaisten asemaa vaikeutti koko ajan ns. byrokraattinen antisemitismi eli viranomaisten enemmän tai vähemmän systemaattinen omavaltainen kiusanteko. Esimerkiksi Ceglédin kaupungissa kiellettiin vuonna 1921 juutalaisilta yleisten kylpylöiden käyttö lukuun ottamatta yhtä päivää viikossa, jonka päätteeksi – näin paikallislehti suuren yleisön rauhoittamiseksi kertoi – altaat aina tyhjennettäisiin ja desinfioitaisiin. Hallintovirkamiehet saattoivat kiusata juutalaisia liikkeenharjoittajia milloin milläkin tekosyyllä (esimerkiksi: jos kaupan ikkuna oli likainen tai siitä löytyi kärpäsiä, kauppiasta sakotettiin ja myymälä suljettiin) tai vaatia kaikkia alueen juutalaisia todistamaan kansalaisuutensa ja oleskeluoikeutensa toimittamalla lyhyen määräajan kuluessa todistukset vanhempiensa ja isovanhempiensa Unkarin kansalaisuudesta ja Unkarissa asumisesta – ja alkuperäisinä, todistetut kopiot eivät kelpaisi. Virkoja jaettaessa ja julkisia hankintoja kilpailutettaessa juutalaisia syrjittiin johdonmukaisesti, ja alun perin yksityisten (pien)tuottajien osuusliikkeeksi perustettu Hangya (’Muurahainen’) kasvatettiin valtion tuella maanlaajuiseksi ja kattavaksi vähittäiskauppaketjuksi nimenomaan syrjäyttämään juutalaisten kauppiaiden liikkeet.

Kaikki tämä syrjintä, Ungváry muistuttaa, nautti laajojen kansankerrosten hyväksyntää, ja sitä vastaan protestoi yleensä vain pieni joukko älymystöä tai pieni vähemmistö opposition kansanedustajia Horthyn ajan hampaattomassa parlamentissa. Ungváry osoittaa myös, että syrjintään ja juutalaislakeihin ei Unkaria painostettu ulkopuolelta. Jotkut unkarilaiset historioitsijat, esimerkiksi Mária Schmidt (Terror Háza -museon johtaja; tätä museota on arvosteltu natsi- ja kommunistidiktatuurien kyselemättömästä rinnastamisesta ja unkarilaisten syyllisyyden vähättelystä), ovat esittäneet juutalaislakien syntyneen Saksan painostuksesta, mutta Ungváry on toista mieltä: liittolainen Saksa ei ennen vuotta 1942 vaatinut Unkarilta mitään konkreettisia juutalaiskysymyksen ratkaisutoimia, vaikka esimerkiksi Unkarin natsimielinen Berliinin-lähettiläs yritti kotimaahan tällaista vihjailla. Unkarin hallintokoneisto ja poliisilaitos toteuttivat kaikki syrjintätoimet, aina keskitysleirikyydityksiin saakka, lähes poikkeuksetta auliisti ja innokkaasti, ja vaikka lopullinen vastuu tuhoamisleireille vietyjen kohtalosta jääkin natsi-Saksan tappokoneistolle, joukkomurha ei olisi onnistunut, ellei Unkarin valtion hallinto olisi jo valmistellut ”lopullista ratkaisua”.

Ungváryn kirjasta syntyy synkkä kuva sotien välisen Unkarin yhteiskunnasta, jossa lähes kaikki ”kristityt” olivat yhtä mieltä ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta – juutalaisia on liian paljon ja heillä on liikaa vaikutusvaltaa – ja erimielisyyksiä oli korkeintaan siitä, miten tämä kysymys ratkaistaisiin, minkäasteiset pakkotoimet olisivat oikeutettuja, ja riittäisikö ratkaisuksi juutalaisten pakkosiirtäminen jonnekin muualle, kuten Madagaskariin tai Amerikkaan. Häikäilemättömien ja murhanhimoisten ilminatsien lisäksi oli laaja joukko niitä tavallisia unkarilaisia, jotka tavalla tai toisella hyväksyivät juutalaisten syrjinnän, kansakunnan ja ”rodun” suojelemisen nimissä. Tai kristinuskon – vuoden 1938 ensimmäisestä juutalaislaista keskusteltaessa taloustieteilijä Mátyás Matolcsy huomautti, että yksityisomaisuuden koskemattomuuden ajatus on roomalaisesta oikeudesta peräisin ja siis pakanallinen, ja nyt olisi kehitettävä uusi, kristillisen sivilisaation mukainen omistuksen käsite. Antisemitistisiä, roturomanttisia ajatuksia esittivät julkisesti monet sittemminkin arvostetut kulttuurihenkilöt, esimerkiksi ns. populistiset (népi) kirjailijat, jotka kantoivat huolta Unkarin köyhän maaseuturahvaan kohtalosta kansainvälisen kapitalismin puristuksessa. Näihin kuului myös hartaana Suomen-ystävänä tunnettu János Kodolányi.

Monet sotien välisen ajan antisemitisteistä löysivät toisen maailmansodan jälkeen paikkansa sosialistisesta järjestelmästä. Aatteelliset yhtymäkohdat nimittäin olivat ilmeiset, muutenkin kuin köyhän maaseuturahvaan puolustamisen ja kansainvälisen suurkapitalismin vastustamisen osalta: Ungváry muistuttaa, että usko maanpäällisen ”ihannevaltakunnan” mahdollisuuteen johtaa suvaitsemattomuuteen ja väkivaltaan, kun ihannevaltakunta halutaan rakentaa piittaamatta yksilön vapaudesta ja ihmisoikeuksista. Unkarissa 1930-luvun lopun juutalaislaeista keskusteltaessa vain harvat ”legalistit” jaksoivat muistuttaa, että tietyn ryhmän ihmisoikeuksien ja omistusoikeuden typistäminen on ”sukua bolševismin logiikalle”.

Joulunpyhien lukukokemukseni jälkeen olen siis yhä eri mieltä Thomas Schmidin kanssa syrjinnän ja epäinhimillisten tekojen ”ymmärtämisestä”.  Pahuudella on syynsä ja perustelunsa, olkootkin tekosyitä ja valheellisia perusteluja. Niin me ihmiset toimimme, selittäen pahoja tekojamme erilaisilla hyvillä ja hienoilla päämäärillä. Ungváryn kirjan tapaista kunnon perustutkimusta tarvitaan. Ja seuraavaksi haluaisin lukea kunnon analyysin noiden aikojen ideologia- ja propagandamaisemasta: miten muuten, paitsi taloudellisiin laskelmiin ja tilastoihin nojaten, nämä hallinnon ja byrokratian syrjintätoimet ”myytiin” kansalle?


Uusi tökkäys ikuiseen kipupisteeseen

29 marraskuun, 2013

Ákos Kertész on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Ei se Nobel-Kertész (Kertész, ”Puutarhuri”, on tavallinen sukunimi, joka luultavasti on ollut suosittu valinta aikoinaan myös niille, jotka halusivat vaihtaa muukalaisen nimensä aitounkarilaiseen). Mutta myös oikein mainio unkarilainen kirjailija, jolta on suomennettu (nimellä ”Kunnon ihminen”) ainakin yksi aivan kelpo romaani. Ákos Kertész nostatti pari vuotta sitten melkoisen kohun Amerikai Magyar Népszava -lehdessä ilmestyneellä haastattelulla, jossa hän ryöpytti unkarilaisia, koko kansaa kokonaisuutena, jolla ”alamaisuus on geeneissä”, osasyyllisyydestä holokaustiin ja siitä, että tätä häpeätahraa ei yritetäkään kunnolla käsitellä. Vastauksena oli kollektiivinen raivonpurkaus. Budapestin kaupunki peruutti Kertészille myöntämänsä kunniakaupunkilaisen arvon, tuntemattomat perusunkarilaiset uhkailivat vanhaa miestä kadulla keskellä kirkasta päivää, ja lopulta Kertész lähti Kanadaan ja haki sieltä poliittista turvapaikkaa. Nyt turvapaikka on myönnetty – minkä pitäisi olla melkoinen näpäys demokraattiselle EU:n jäsenmaalle, itse asiassa koko EU:lle.

Kahdeksankymppiselle ihmiselle ja kirjailijalle, jonka elämä ja työ on kotimaan kielessä, maastamuuton ei luulisi olevan ihan helppo asia. Mutta Kertész on selvästikin vielä hyvässä iskussa. Äskettäinen valtionhoitaja Horthyn muistopatsaan paljastus sai vanhan kirjailijan taas tarttumaan kynään. Amerikai Magyar Népszavassa julkaistu essee on jälleen tahallisen provosoivaa, armotonta tykitystä, joka ei paljon säästele unkarilaisten isänmaallisia tunteita. Kaikkien unkarintaitoisten kannattaa lukea alkuteksti. Niitä varten, jotka eivät siihen pysty, yritän tähän tiivistää muutamia avainkohtia.

Kertészin kirjoituksen lähtökohtana on Unkarissa uuteen kukoistukseen nouseva Horthy-kultti juutalaisesta näkökulmasta. Tämä ”juutalainen näkökulma” on sikäli mielenkiintoinen, että ilmeisesti Kertész, kuten monet muutkaan Unkarin juutalaiset tai juutalais(taustais)et unkarilaiset, ei välttämättä kykene kovin voimakkaasti samastumaan juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen tai Unkarin juutalaisten viralliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (Mazsihisz). Monilta Unkarin juutalaisilta ”usko jäi Auschwitziin”, joissakin perheissä ei edes tiedetty vanhempien tai isovanhempien juutalaisesta syntyperästä. (Tästähän kirjoiteltiin taannoin ulkomaidenkin lehdistössä, kun avoimen antisemitistisen Jobbik-puolueen kansanedustaja Csanád Szegedi paljastui isoäitinsä kautta juutalaiseksi – ja erotettiin puolueesta.) Mutta jo sitä ennen Unkarin juutalaiset olivat olleet, holokaustintutkija Randolph L. Brahamin sanoin, Israelin heimon ”kuiva oksa”. Ja tämän taustalla on se kipeä solmu, johon unkarilaisen isänmaallisuuden historia ja Unkarin juutalaisten kohtalot ovat kietoutuneet.

Antisemitismi on keskisen Itä-Euroopan maiden vanha kirous. Feodaaliyhteiskunnissa, missä kansallista keskiluokkaa ei syntynyt, nouseva kaupunkiporvaristo ja liikemaailma oli paljolti muukalaista (esimerkiksi saksalaista) tai juutalaista, ja kansallisuusaatteen ja kansallisvaltioprojektien noustessa sekä kehityksen kelkasta tipahtavien aristokraattien että maaseudun köyhälistön oli helppo purkaa katkeruutensa tähän ”epäkansalliseen” vähemmistöön. Unkarissa juutalaiset sitä vastoin – jonkin aikaa, jossain määrin – kelpasivat mukaan kansalliseen projektiin.

Vuoden 1867 valtiokompromississa syntyneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa etnisiä unkarilaisia oli alle puolet. Siksi Unkarin kuningaskunnan hallinto yritti sekä piiskalla että porkkanalla saada slaavi-, saksalais- ja romanialaisvähemmistöjä omaksumaan kunnon madjaarilaisen identiteetin. Nämä vähemmistöt elivät kuitenkin jo omaa kansallisromanttista heräämistään. Sitä vastoin Unkarin juutalaiset, joille vasta aivan äskettäin oli myönnetty täydet kansalaisoikeudet, tarttuivat innokkaasti tähän tilaisuuteen. Kaftaanit riisuttiin ja ohimokiharat leikattiin, ”mooseksenuskoiset unkarilaiset” ottivat unkarilaisuuden asian omakseen ja unkarin äidinkielekseen, vaihtoivat nimensä ja keittiönsä unkarilaiseksi. Köyhtyneiden unkarilaisten aatelissukujen ja vauraiden juutalaisten porvarisperheiden kesken solmittiin win-win-mielessä avioliittoja, Budapestin Lipótvárosin kaupunginosan sivistyneet juutalaisrouvat olivat nousevan unkarilaisen kaunokirjallisuuden innokkaimpia lukijoita ja suosijoita. Unkarin juutalaiset antoivat merkittävän panoksen maansa tieteen, taiteen, talouden ja tekniikan kehitykselle. Ensimmäiseen maailmansotaan he lähtivät mukaan luultavasti saman sokean isänmaallisen innon vallassa kuin monet muutkin maanmiehensä.

Ja sitten tuli Trianonin rauhansopimus ja kaksoismonarkian lopullinen tuho. Tynkä-Unkarin kuningaskunnassa ei enää ollut suuria ei-unkarilaisia vähemmistöjä, joten juutalaisia ei tarvittu näiden vastapainoksi. Sitä vastoin, kirjoittaa Kertész, he kelpasivat jälleen perinteiseen syntipukin rooliin. Nationalismin sokaisema unkarilaisuus ei kyennyt hyväksymään tappiota ja kansallista tragediaa: sen oli pakko olla jonkin katalan juonen syytä! (Näinhän ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassakin uskottiin niin sanottuun Dolchstosslegendeen, tikarinpistolegendaan: meidän mahtava maamme ei ikinä olisi hävinnyt sotaa, elleivät vihollisen kätyrit olisi romahduttaneet kotirintamaa ja puukottaneet armeijaa selkään.)

Porvarillisen tasavallan luisuttua Béla Kunin kommunistien diktatuuriin ja kaaokseen tilanne lopulta vakiintui, kun amiraali Horthy ratsasti valkoisella hevosella Budapestiin ja hyväksyi valtansa vastikkeeksi voittajavaltioiden sanelemat rajat ankarine alueluovutuksineen (joita vastaan itse asiassa sekä porvarillinen että neuvostotasavalta olivat taistelleet). Tämän jälkeen kelkan saattoi kääntää (ja kaivaa koko ajan kaapissa kolistelleen antisemitismin taas esiin): Trianonin tragedia, Unkarin silpominen, oli petturien, selkäänpuukottajien, kommunistien ja juutalaisten syytä. Ja, kuten Kertész kirjoittaa, ”kansallisilla iskulauseilla aivopestyt, tomuun ja lokaan painetut, jälkeenjääneen feodalismin kahleissa elävät, takapajuiset unkarilaiset kansanjoukot olivat valmiita nielemään kaiken.”

Näin säädettiin Horthyn Unkarissa myös modernin Euroopan ensimmäiset juutalaislait: numerus clausus -laki, jolla vähemmistöjen, myös juutalaisten, osuus esimerkiksi yliopistojen opiskelijoista rajattiin näiden tosiasiallista osuutta vastaavaksi. Unkarin juutalaiset kenties kauhistelivat, mutta eivät valittaneet kovin äänekkäästi. Kertész kertoo, että hänen oma isoisänsä oli suorastaan iloinen, kun poika numerus clausuksen takia ei päässyt yliopistoon: saatiinpahan poika luopumaan haihatuksistaan ja jatkamaan perheen menestyvää konditorialiikettä. Kukaan ei myöskään ilmeisesti oikein tajunnut, että jo ennen Saksan natsien valtaannousua oli Unkarissa säädetty laki, jossa juutalaisuus määriteltiin rodun, ei uskonnon mukaan. Kulttuuriministeri Kunó Klebelsberg – jota muuten moni muistaa hyvällä ja jonka mukaan Unkarin nykyinen hallitus on nimennyt koulujen hallinnosta ja infrastruktuurista vastaavan keskusviraston – lausui parlamentissa selvin sanoin, että laki on säädetty nimenomaan sitä varten, että juutalaisuus virallisesti julistettaisiin roduksi (faj). Rotua nimittäin – toisin kuin uskontoa tai sitä, mihin kansanryhmään itse katsoo kuuluvansa – ei ihminen voi itse muuttaa.

Vuoden 1938 jälkeen seurasi sitten uusia rotulakeja. Juutalaiset suljettiin pois valtion viroista – eikä siitä kuulunut sen ihmeempää valitusta. Sitten myös yksityisten yritysten juutalaisten virkailijoiden määrää rajoitettiin, juutalaiset taiteilijat raivattiin pois kulttuurielämästä – no mutta miksi juutalaisen pitäisi välttämättä päästä näyttelijäksi? Juutalaisilta vietiin yritykset ja omaisuudet – mutta kyllähän nyt jokaisella oli sen verran sukanvarressa, että toimeen tullaan, pääasia, ettei ole pogromeja, ei ole Kristalliyötä, kaikki tapahtuu siivosti ja laillisesti. Näin saattoi kaikkialle maailmaan levitä ja moniin unkarilaisiinkin iskostua se käsitys, että Unkarin juutalaiset saivat keskellä natsien hallitsemaa Eurooppaa elellä kuin Herran kukkarossa valtionhoitaja Horthyn suopeassa suojeluksessa. Ja juutalaiset itse, väittää Kertész, reagoivat jokaiseen uuteen iskuun samalla tavalla: ei pidä valittaa, paljon pahemminkin voisi olla!

Lopputuloksena tästä kaikesta on Kertészin mukaan ollut juutalaisten ikioma antisemitismi, se kieroutunut ajatus, että kaikki tämä on jotenkin meidän omaa syytämme. Niinpä Unkarin juutalaiset marssivat nöyrinä karjavaunuihin, koko ajan tuntien itsensä unkarilaisiksi ja rakkaan valtionhoitajamme suojateiksi – joka ei varmaankaan tiedä, mitä meille nyt tapahtuu – ja noudattivat kuuliaisesti kaikkia määräyksiä. ”Monet”, kirjoittaa Kertész, ”tajusivat, että tämä taktiikka ei toimi, vasta silloin, kun kaasukammion ovi sulkeutui.” Ja kun tammikuussa 1945 Puna-armeijan jyräämästä entisestä kyläghetosta laahustaa esiin vanha juutalainen pariskunta keltaiset daavidintähdet rintapielessä ja venäläinen sotilas yrittää kansainvälisellä sekakielellä selittää, että sota ja saksalaiset ovat nyt niin kuin kaputt ja nuo tähdet voisi ottaa pois, vanhukset vain pudistelevat päätään: Ei ole vielä tullut asiaa koskevaa määräystä.

Sodanjälkeisinä sosialismin vuosikymmeninä juutalaisen uskon ja perinteen viimeisetkin näkyvät merkit katosivat lähes kokonaan. Vielä 1970-luvun alussa, kirjoittaa Kertész, saattoi käydä niin, että pariskunnat matkustivat kauemmaksi kotiseudultaan hoitaakseen juutalaiset häämenot kaikessa hiljaisuudessa naapuruston tietämättä. (Ei sinänsä mikään ihme sosialismin ajan uskontopoliittisissa oloissa. Eräskin unkarilainen ystäväni on aikoinaan kastettu katoliseen uskoon samoin jossakin matkojen takana, koska hänen vanhempansa olivat pienellä paikkakunnalla suhteellisen tunnettuja henkilöitä eivätkä halunneet antaa tämmöisen asian tulla julki.) Myös antisemitismi ja juutalaisvainot tuntuivat jääneen kauas taakse.

Vaan eipä ollut näin: Horthyn kultin elvyttäminen alkoi itse asiassa heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen. Portugalissa maanpaossa kuolleen valtionhoitajan jäännökset tuotiin kotimaan multiin, ja hautamuistomerkille laskettiin myös kukkalaite, jonka seppelenauhoissa luki unkariksi ja hepreaksi ”Kiitollisilta juutalaisilta”. Jälkipolvien muistissa Horthy paistattelee ”juutalaisten pelastajana” – vaikka luultavimmin hän pysäytti Budapestin juutalaisten kyyditykset tuhoamisleireille vasta kansainvälisestä painostuksesta, ja itse asiassa siihen mennessä karjavaunuihin oli jo pakattu suuri osa maaseudun sekä Budapestin esikaupunkien juutalaisista.

Niinpä, päättelee Kertész, kohta varmaan perustuslaissa voidaan määritellä antisemitismiksi se, että ”vihataan juutalaisia enemmän kuin on sopivaa”. Horthyn aikakaudelle voidaan antaa yleinen synninpäästö, Horthy ei ollut sotarikollinen (koska häntä mm. Stalinin väliintulon ansiosta ei viitsitty raahata Nürnbergiin syytettyjen penkille), ja juutalaisetkin voivat muistaa häntä hyvällä, koska eihän valtionhoitaja parka mitään mahtanut niille onnettomille historiallisille oloille, jotka pakottivat hänet osasyylliseksi puolen miljoonan kansalaisensa murhaan. Tie on auki uusille Horthyn patsaille, Horthyn mukaan nimetyille teille, toreille, kouluille ja kulttuuripalatseille. Horthy nimittäin, kirjoittaa Kertész, ilmentää täydellisesti unkarilaisten ja unkarilaistuneiden juutalaisten kansansielua ja ajattelutapaa: mikään ei ollut hänen syytään, kaikesta ovat vastuussa vain ilkeät ulkopuoliset, aina löytyy syntipukiksi joku toinen. Vakka ja kansi, similis simile gaudet.