Koska olemme sen arvoisia

Unkarilaisessa isänmaallisuudessa on merkillinen ”loukatun suurvallan” juonne. 1500-luvulta saakka siihen on kuulunut menetetyn suuruuden ja koettujen kärsimysten ruikuttaminen. Otetaanpa kuuluisa esimerkki: 1700-luvun alun ns. Rákóczin vapaustaisteluun (jossa turkkilaisvallan alta vapautuva Unkari turhaan pyristeli Habsburg-imperiumia vastaan) yhdistetty kansanlaulu, ns. Rákóczi-nóta:

Jaj, régi szép magyar nép!
Az ellenség téged miképp
Szaggat és tép!
Mire jutott állapotod,
Romlandó cserép.
Mint egy kedves eleven kép,
Valál olyan szép,
Magyar nép! (…)

‘Voi muinainen kaunis Unkarin kansa!
Vihollinen sinua kuinka
raastaa ja repii!
Mihin tilaan oletkaan joutunut,
särkyvä saviruukku.
Kuin ihana elävä kuva
niin olit kaunis,
Unkarin kansa!’ (…)

Tätä perinnettä (riimisanoja nép ‘kansa’ – tép ‘repii’ myöten) jatkaa myös Unkarin kansallislaulu Himnusz, jonka sanat kirjoitti Ferenc Kölcsey vuonna 1823 kotonaan Itä-Unkarin maaseudulla Szatmárcsekessä; sinne hänet on myös haudattu. Tekstin syntymäpäivä on myös Unkarin kulttuurin virallinen kansallinen juhlapäivä. Tasan 200. vuosipäivän kunniaksi järjestettiin äskettäin tavallista isompi juhlatilaisuus, johon liittyi ekumeeninen jumalanpalvelus Szatmárcseken reformoidussa kirkossa. Siellä pääministeri Orbán piti puheen, jota haluaisin pikaisesti kommentoida – vaikka sekä kansallislaulusta ja sen aatteista sinänsä että Kölcseyn yksityiselämään liittyvästä jännästä juonteesta olen kirjoittanut täällä ennenkin.

Unkarilaiseen ruikutusisänmaallisuuteen nimittäin liittyy jonkinlainen kitkerä syyttely: me olemme kärsineet enemmän kuin kukaan muu (varsinkin naapuriemme taholta, jotka jostain käsittämättömästä syystä kaikki vihaavat meitä), ja siitä huolimatta tai oikeastaan siksi me ansaitsisimme parempaa. Tämä kansallisen ylpeyden teema oli ilmeisesti myös keskeisessä osassa Viktor Orbánin puheessa, sen mukaan kuin sitä referoidaan hänen kotisivullaan. Toinen tähän kietoutuva aihe on ”kansakunnan säilymisen” ajatus ja kansakunnan katoamisen pelko. (Tästäkin olen aiemmin kirjoittanut: kansallisromantiikan isän Johann Gottfried von Herderin jossain sivulauseessa heittämä huomautus siitä, että yksinään keskellä slaavien ja germaanien merta kelluvat unkarilaiset saattaisivat jossain vaiheessa kadota tykkänään, on kahdensadan vuoden kuluessa vaahdotettu Unkarin kansallisessa diskurssissa todelliseksi sukupuuttopaniikiksi. Paha saksalainen Herder povasi meidän kielellemme sukupuuttoa ja kuolemaa!) Nykymaailman aikaan tähän voi oivasti yhdistää oikeistopopulistisen näkökulman väestöpoliittisiin kysymyksiin, eli näistä aiheista saa ns. koirapillin, jonka vihellyksen kohdeyleisö hyvin osaa tulkita: muijat kotiin nyrkin ja hellan väliin rotupuhtaita lapsia synnyttämään, että saadaan Sorosin, illuminaattien ja liskoihmisten häijyt väestönvaihtosuunnitelmat torpattua.

Tähän aiheeseen ilmeisesti Orbánkin tarttui juhlapuheessaan. Unkari, Magyarország, on, samoin kuin kaksisataa vuotta sitten, yhä edelleenkin unkarilainen maa, magyar ország. (Itse asiassa entisen Unkarin kuningaskunnan, ”Suur-Unkarin” asukkaista oli Kölcseyn aikaan ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin etnisiä unkarilaisia alle puolet – mutta se, miten ”unkarilainen” määritellään, onkin paljon yksinkertaista etnonationalistitulkintaa mutkikkaampi juttu.) Kansallislaulua kuunnellessaan tai sen tekstiä lukiessaan unkarilainen voi ylevää liikutusta tuntien kuulla siinä ”historian pyörteistä”, muinaisuudesta nousevan ja tulevaisuuteen tähtäävän ikiaikaisen viestin. Tämähän on kaunista ja hienoa ja sinänsä aivan oikein. Tätä varten kansallislaulut on kirjoitettu, rakentamaan kansallista identiteettiä, tunnetta kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mikä liittyy omaan kansaan ja mihin halutaan samaistua.

Mutta Orbán tai hänen puheenkirjoittajansa veti perinteisestä kansallisromanttisesta näkemyksestä myös suoran linjan nykyhetken kulttuuritaisteluihin. Himnusz on toki katuva rukous, jossa heti aluksi pyydetään Jumalan armoa ja kuvataan kansakunnan kokemat koettelemukset Korkeimman rangaistuksina sen synneistä. Silti, näin Orbán, sitä tulee kuunnella ylpeänä, suorana seisten ja pää pystyssä. Toki unkarilaisilla, ”kuten kaikilla kristityillä kansoilla, jotka ymmärtävät, mitä tarkoittaa synti ja anteeksiantamus”, on aihetta katumukseen. Mutta:

”Pitäisikö meidän ehkä polvistua keskelle jalkapallokenttää? [Tässä tietenkin viitataan viimevuotiseen skandaaliin, kun brittipelaajien rasisminvastainen mielenilmaus, ”taking the knee”, Budapestin Puskás-areenalla sai unkarilaiset fanit buuaamaan. Nämäkin fanit olivat itse asiassa lapsia, sillä ”oikeaa” yleisöä ei otteluun saanut päästää, rangaistuksena unkarilaisen jalkapalloyleisön aiemmasta rasistisesta elämöinnistä…] Tai kaataa suurten esi-isiemme patsaat? Kieltää ja pyyhkiä pois tuhatvuotinen kulttuurimme? Tai sallia, että itse itsensä nimittäneet, isänmaattomat ja liberaalit sensorit seulovat ja kirjoittavat uusiksi unkarilaisten historian?”

Myös atlantintakaisen uusoikeiston woketuksenvastainen koirapilli siis vinkui ja känkelöinnillä peloteltiin oikein olan takaa. Orbán otti myös kantaa Ukrainan sotaan (”emme anna yhä verisemmän sodan pyörteiden huimata päätämme, ja siksi haluamme tulitaukoa, neuvotteluja ja rauhaa”), ja – tietenkin – rakensi taas kuvaa Unkarista pienenä gallialaisena kylänä yksin uhmaamassa imperiumin valtapyrkimyksiä:

[Pääministeri] muistutti: osmanit sanelivat, kuka on oikeauskoinen ja kuka pakana, Habsburgit, kuka on hyvä kristitty [viittaus kaikkeinkatolisimpien majesteettien tukemaan vastauskonpuhdistukseen, jolla oli marttyyrinsa ja sankarinsa etenkin Unkarin reformoitujen protestanttien keskuudessa], saksalaiset, kenen kanssa saamme elää yhdessä ja kenen emme [tällä ilmeisesti taas kerran viitataan siihen Unkarin hallituksen nykyiseen viralliseen kertomukseen, jonka mukaan Unkarin juutalaisten joukkotuho oli yksinomaan saksalaisten miehittäjien syytä], neuvostoliittolaiset halusivat painostaa unkarilaiset muuttumaan maailman proletaareiksi. ”Brysselin byrokraatit taas haluavat takoa meistä liberaaleja maailmankansalaisia, ajastaan jälkeen jääneeksi tuomitun unkarilaisuutemme sijaan”, hän sanoi.

Mutta tästäkään en halunnut kirjoittaa, vaan siitä, miten Orbánin puheessa tulkittiin kansallislaulun loppusäe: Megbűnhödte már e nép a múltat s jövendőt, ’tämä kansa on jo kyllin kärsinyt menneisyyden ja tulevaisuuden edestä’.

”Kristityn sielulle tämä lause merkitsee sitä, että vaikka syntiemme määrä ja mitta olisi suuri, ei Taivaan Isä silti ole pyyhkäissyt meitä pois maan pinnalta. Vaikka Hän onkin meitä rangaissut, hän sallii meidän jatkaa historiaamme. Tähän syy voi olla vain se, että myös hyveemme ja ansiomme ovat lukuisat, eli olemme ansainneet saada tulevaisuuden.”

Kristittynä ja jonkin verran teologisia viisastelujakin lueskelleena ihmisenä minun oli pakko tarttua tähän kohtaan. Se oli nimittäin niin huutavassa riidassa sen kanssa, mitä kristinuskon perinne, ainakin sen protestanttinen tulkinta, opettaa armosta ja ansiosta. Sekä Luther että Orbánin ja Kölcseyn oman kirkkokunnan isähahmo Jean Calvin korostivat sitä, että syntinen ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, ei omien tekojensa tähden. Toki maallinen menestys on eri asia kuin sielun pelastus. Silti ajatus siitä, että Kaikkivaltias palkitsisi tietyt kansakunnat poliittisella itsenäisyydellä ja muulla mukavalla niiden ”lukuisien ansioiden ja hyveiden” tähden, on kristinuskon kannalta monella tapaa pielessä. Mainitaan tässä nyt pikaisesti vaikkapa Vanhan testamentin Job ja kärsimyksen ongelma, tai tänään vietettävän Vainojen uhrien muistopäivän johdosta holokaustin miljoonat uhrit ja se vakavasti pohdittu kysymys, onko ”Auschwitzin jälkeinen teologia” ylipäätään mahdollinen.

Kristinuskolla voi tehdä politiikkaa monella tapaa. Eurooppalaiseen ”kristillisdemokraattiseen” traditioon parhaimmillaan kuuluu ihmisoikeuksien ja luovuttamattoman ihmisarvon tunnustaminen, ajatus kaikkien ihmisten tasavertaisuudesta, köyhien ja vähäväkisten tukeminen, väkivallaton yhteiskuntasopuun pyrkiminen. Näiden ajatusten voi nähdä nousevan kristinuskon perusperiaatteista. Sitten on se primitiivisempi tapa, jossa kristinuskoon yhdistetty kulttuuris-kansallinen identiteetti otetaan perusteeksi kansalliselle ylemmyydentunnolle ja Raamatusta irti repäistyillä fraaseilla tuetaan omaa puolueohjelmaa. Tästä näyttivät taannoin loistoesimerkin ”perusitävaltalaiset” vaalikampanjallaan, jossa ”lähimmäisenrakkaus” merkitsi käytännössä muukalaisvastaisuutta (”minulle lähimmäisiä ovat meidän itävaltalaisemme”, eli Jeesuksen vertaus oli käännetty komeasti päälaelleen).

Tällä primitiivisemmällä linjalla on myös Unkarin hallitus, joka näyttää suhtautuvan Jumalaan samoin kuin Brysseliin, eli ”tänne ja heti se, mikä meille kuuluu!” Orbán viittasi puheessaan myös Luukkaan evankeliumin 21. luvun 28. jakeeseen: ”Kun nämä tapahtumat alkavat, ryhdistäytykää ja nostakaa päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne lähestyy.” Tässä raamatunkohdassahan Jeesus puhuu lähestyvien lopun aikojen koettelemuksista, Jerusalemin tuhosta ja vainoista. Orbánin puheessa sanomaksi on väännetty suunnilleen: Olkaa edelleenkin ylpeästi unkarilaisia, älkää antako periksi Brysselin byrokraateille ja muille valitun kansamme vihollisille.

”Sillä nöyränä sinun edessäsi, mutta ylpeänä maailmaa vastaan seisoo sinun valittu soturikansasi sinun siunaavan kätesi alla.” Näin ei sanonut Viktor Orbán vaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanissa koulun aamuhartautta pitävä opettaja Rautajärvi, naiivin äärioikeistolaisen nationalistin karikatyyri. Väinö Linnan Suomessa tämmöinen hurskastelevan mahtailun kuvaus oli helppo lukea äärirealistiseen proosaan kätketyksi piruiluksi. Nyt eletään Euroopassa toisenlaisia aikoja.

Advertisement

Ruuneperi oli homo!

Tämä on typerä provo-otsikko. Yrittäkää ymmärtää tyylilajiani: tarkoitus on käynnistää ajatusleikki siitä, mitä reaktioita siitä seuraisi, jos kansallisrunoilijasta, kansallishymnin sanoittajasta paljastuisi, että ilmeisesti ainoa henkilö, jota kohtaan hän koskaan tunsi intohimoista rakkautta, oli toinen mies.

Jotain tämäntapaista on nimittäin menossa Unkarissa, maassa, jonka henkistä ilmastoa muuten ollaan ankarasti ajamassa entisaikojen ns. konservatiivis-kristillisten perusarvojen suuntaan. Kohinan liikkeellepanijana on Krisztián Nyáry, Unkarin kulttuuri- ja kirjallisuushistorian merkkihenkilöiden elämäntarinoiden harrastaja, jonka Facebookissa, sittemmin kirjana ilmestyneisiin kirjoituksiin tässä blogissakin on aiemmin viitattu ainakin Ármin Vámbéryn uskomattoman henkilöhistorian yhteydessä. Nyt aiheena on Ferenc Kölcsey, 1800-luvun alkupuolen ns. reformikauden, unkarin kielenuudistuksen ja modernin kansallisuusaatteen nousun merkkihahmo, mies, jonka runosta Himnusz tuli sittemmin Unkarin kansallislaulu. Nyáry kirjoittaa:

Syyskuussa 1813 tuolloin 23-vuotias Ferenc Kölcsey kirjoittaa kihlausaiheisessa merkillisessä runossaan: ”Miksi tämä väräjävä kyynel silmässäni? / Miksi tänä suloisena hetkenä uusi toivo? / Lumoavat kasvosi, sadasti onnellinen uni, / sitä en menneisyydessä enkä tulevaisuudessa löydä.”  A jegyváltó (‘Kihlautuja’) -nimisen runon, jota ei hevin voi nimittää onnelliseksi, Kölcsey lähetti ”kuumien suudelmien” saattelemana henkilölle, jota itse tunnusti rakastavansa eniten koko maailmassa. Kirjeensä hän lopetti näin: ”Syleilen sinua äärettömällä rakkaudella, niin kuin morsiamesi ei koskaan voi sinua syleillä – tämä sydän ei ole tyttösen.” Kirjeen vastaanottaja oli Kölcseyn paras ystävä Pál Szemere. Runoilija omisti hänelle useita rakkausrunoja, ja muuallakin kuin tässä kirjeessä hän nimittää tunteitaan Szemereä kohtaan nimenomaan rakkaudeksi, szerelem.

(Unkarin kielessä on ”rakkaus”-sanalle kaksi vastinetta. Szeretet on se, mitä tunnetaan esimerkiksi omaisia, isänmaata tai velvollisuudentuntoisen kristityn mielestä kaikkia lähimmäisiä kohtaan. Szerelem on ”rakkaus” nimenomaan intohimoisen, erotiikkaa ja parisuhdesitoutumista sisältävän tunteen merkityksessä.)

1810-luvun alkupuolella nuori runoilija Kölcsey suorastaan suolsi kiihkeitä rakkausrunoja, joiden kohde on jäänyt arvoitukseksi – Kölcsey itse kuoli vanhanapoikana, ja kun kirjallisuushistorioitsijat eivät löytäneet hänen elämästään yhtään mainittavampaa naisjuttua, yleinen päätelmä on ollut, että runojen kohteena on joku runoilijan muistoissa mystiset mitat saavuttanut teinivuosien toivoton kaukorakkaus, tai kenties jokin kuvitteellinen hahmo, ehkä suorastaan itse rakkauden abstrakti idea.

Sitä vastoin Pál Szemere tunnetaan Unkarin kirjallisuushistoriassa Kölcseyn läheisenä ystävänä – sekä runoilijana ja kielenuudistusliikkeen aktivistina. Ujo ja syrjäänvetäytyvä, ulkoisesti vähemmän komea, laiha ja silmäpuoli Kölcsey tutustui komeaan ja ilomieliseen, viiniä ja villejä naisia arvostavaan Szemereen jo parikymppisenä nuorukaisena, saapuessaan Debrecenin maaseutukaupungista Budapestiin lakia opiskelemaan. (Lainopillinen tutkintohan oli, upseerin uran ohella, vielä sata vuotta myöhemminkin lähes ainoa säädynmukainen ammatti niille nuorille sentrooppalaisille herrasmiehille, joille pelkkä kotitiluksilla kartanonherrana eleleminen ei riittänyt.) Kun erottamatonta ystävyyttä oli kestänyt jonkin aikaa, tapahtui jotain arvoituksellista, Kölcsey jätti yllättäen opintonsa kesken ja muutti maaseudulle sukutilalleen. Siellä hän kirjoitti runoja onnettomasta ja petetystä rakkaudesta, ja jotkin näistä hän lähetti Szemerelle ilman mitään saatekirjettä.

Vuonna 1813 Kölcseyn ja Szemeren kirjeenvaihto käynnistyi jälleen. Szemere oli tuolloin jo menossa naimisiin kaukaisen sukulaisensa Krisztina Szemeren kanssa (joka myös kirjoitti runoja), ja häidensä jälkeen hän kutsui Kölcseyn luokseen pitkälle vierailulle. Pariskunta Szemeren kanssa vietetty aika oli ilmeisesti Kölcseyn elämän onnellisin vaihe, ja sen yhteydessä hän lopullisesti löysi tyylinsä: sanoutui irti nuoruutensa romanttisista rakkausrunoista ja sublimoi tunteensa isänmaahan, jota hän sittemmin palveli paitsi runoilijana myös virkamiehenä ja poliitikkona yllättävän varhaiseen kuolemaansa (1838, alle 50-vuotiaana) asti. Sitä, kenelle hänen nuoruutensa kiihkeät rakkausrunot oli kirjoitettu, hän ei koskaan suostunut paljastamaan, ei kenellekään kyselijälle.

Nyáry päättää tarinansa:

Emme tiedä, keneen hän oli rakastunut, vain sen, että tämä rakkaus oli suurta. Emme tiedä, kertoiko hän rakkautensa kohteesta kenellekään, vain sen, että ystäviltään hän sen salasi. Emme tiedä, millä tavoin hän käänsi tunteensa intohimosta isänmaanrakkaudeksi. Tiedämme vain, että sen hintana oli hänen oma onnensa. Meille taas suotiin sen kautta Himnusz ja Parainesis.

Väkisinkin tässä miettii, onko kaiken seksualisoiva nykyaika vienyt meiltä kyvyn hahmottaa erotiikan ja intohimon lukemattomia vivahteita, muutakin kuin ”paniks ne vai eiks ne panneet”. Platoninenkin suhde voi olla intohimoinen. Historian monista samasukupuolisista ystävyys- ja elämänkumppanuussuhteista – varsinkin naisista, jotka elivät yhdessä pahennusta herättämättä siihen aikaan, kun naisten homoseksuaalisuuden ei edes osattu ajatella täyttävän seksuaalisuuden kriteerejä – ei varmaan koskaan tule selviämään, oliko näiden ihmisten välillä sellaista fyysistä läheisyyttä, joka meidän silmissämme, tai heidän silmissään, olisi merkinnyt eroottista rakkaussuhdetta. 1800-luvun alun pitsiröyhelöisille herrasmiehille oli vielä luonnollista vaihtaa kuumia suudelmia tai kyyneleisiä syleilyjä, nykyaikana nämä on siirretty lokeroon ”seksisuhde”.

Vaikea on myös tietää, miten Ferenc Kölcsey ja Pál Szemere toisiaan kohtaan tuntemansa rakkauden – sillä rakkaudeksihan ainakin Kölcsey sitä nimitti – itse tulkitsivat. Missään tapauksessa heille ei kuitenkaan ollut tuntematonta se, että miehetkin voivat puuhata eroottisia asioita keskenään ja liittää siihen voimakkaita ja runollisiakin tunteita. Aikansa klassisen sivistyksen saaneena nuorukaisenahan Kölcsey oli lukenut esimerkiksi Anakreonia alkukielellä. (Samoin muuten myös hänen virolainen aikalaisensa, nuorena kuollut ”tähdenlento” Kristjan Jaak Peterson, jonka salaperäiselle ”Alolle” kirjoittamat rakkausrunot ovat tuottaneet päänvaivaa myöhemmille elämäkertureille. Opiskeluaikoinani luin Kristjan Jaak -aiheisen romaanin, jonka kirjoittaja oli käyttänyt hyväkseen kaikki viron kielen mahdollisuudet jättää Alon sukupuoli ilmaisematta tykkänään.)

Hupaisaa tulee joka tapauksessa olemaan seurata, miten Unkarin julkisuus tähän kansallisrunoilijan kaapistanostoon reagoi. Mahtavatko oikeistokonservatiivit masinoida maineenpalautuskampanjan, tai vaatiiko äärioikeisto kansallislaulua vaihdettavaksi, ettei tarvitse marssia (käsi ojossa…) jonkun homppelin kirjoittaman laulun tahtiin? Toisaaltahan on nähty, että jos aatetausta sopii, elämäntavat voidaan painaa villaisella. (Ääri)oikeistopiireissä on yritetty (toistaiseksi turhaan) nimetä Budapestista katua kirjailijatar Cécile Tormayn mukaan, joka oli maailmansotien välisen ajan kuuluisimpia (puoli)julkilesboja mutta myös aktiivinen antisemitisti ja fasismin ihailija.

Raastamille kohtalon

Balsors akit régen tép, / hozz rá víg esztendőt, / megbűnhödte már e nép / a múltat s jövendőt. Eli muistista siteeraten koulun laulukirjan suomennoksena, jonka tekijää en tähän hätään muista: ”Raastamille kohtalon / vuos tuo onnen uuden, / maksanut tää kansa on / lunnaat vastaisuuden.” Näin päättyy Ferenc Kölcseyn vuonna 1823 kirjoittaman runon, sittemmin Unkarin kansallislaulun (Himnusz) ensimmäinen säkeistö. Kansallisromanttista paatosta uhkuvassa tekstissä on kaikki ne tutut ainesosat, joita romanttiseen kansallishymniin tarvitaan: ylistetään oman maan ihanuutta ja oman kansan ansioita, etenkin sen sotilaallista mieskuntoa ja kykyä vainolaisen hurmehella peittää maa, ja anellaan tälle kaikelle Korkeimman siunausta. Ja kun tällaiset tekstit usein liittyvät kansallisen heräämisen ja itsenäisyystaistelun aikaan, niin tietenkin niissä kuuluu viitata yli pauhun kenttien hurmeisten kajastavaan ihanampaan kansalliseen tulevaisuuteen.

Tuttua kansainvälistä kauraa siis, mutta jotain unkarilaisen isänmaallisuuden erityispiirrettä olen tässä myös huomaavinani. En tarkoita itsesääliä ja marinaa, sillä se on tuttua monille muillekin, myös meille, joiden maa on köyhä, siksi jää. Vaan tarkoitan sinänsä helppoa loogista luiskahdusta, jolla itsesääli (ken mittasi sen [Suomen kansan] hurmehen / ja kärsimykset sen, niissä Maamme-laulun harvemmin lauletuissa säkeistöissä) ja oman maan ainutlaatuisuuden ylistys (mitä muutakaan isänmaallisuus voisi olla?) sulavat yhteen ja ainutlaatuiseksi, ylittämättömäksi nousevat nimenomaan oman kansan kokemat, suorastaan messiaaniset kärsimykset, sovitustyö, jolla menneisyys ja tulevaisuus ”lunastetaan”.

Tietenkin kysymys on menetyksen suhteellisuudesta: suomalaiset, joilla Runebergin aikoihin ei ollut mitään loisteliasta valtiohistoriaa omine pyhimys-kuninkaineen ja sotapäälliköineen, eivät kerta kaikkiaan voineet pudota niin korkealta kuin unkarilaiset. Joku Juhana-herttuan renessanssihovi Turussa, vaikka miten oli puolalainen prinsessa emäntänä, on melkoisen köyhä yritys siihen traditioon verraten, joka katkesi vuonna 1526, kun Mohácsin taistelun jälkeen kuningas oli kuollut ja turkkilaiset valloittivat hajaannukseen joutuneen maan. Niinpä Unkarissa onkin 1500-luvulta lähtien viljelty erilaisia kulta-aikamyyttejä, taaksepäin katsovaa isänmaallista retoriikkaa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Unkarilaiset eivät ole tyytyneet syyttämään kärsimyksistään vain ylimalkaan huonoa onnea, luonnon ankaruutta tai – niin kuin Kölcsey alkuperäisessä tekstissä – Kaikkivaltiaan vihaa. (Ah, mutta syntiemme tähden / syttyi povessasi viha, / ja iskit salamasi / jyrisevistä pilvistäsi, / milloin mongolirosvojen nuolet / päästit viuhumaan yllemme, / milloin turkkilaisen ikeen / saimme ottaa harteillemme.) Syypäitä Unkarin kansan kovaan kohtaloon eivät ole vain mongolit ja turkkilaiset vaan jokseenkin kaikki naapurikansat, joiden uusiin valtioihin kaksi kolmasosaa vanhasta Unkarista leikattiin 1920 ja jotka sittemmin ovat enemmän tai vähemmän sortaneet ja syrjineet vähemmistöksi muuttunutta entistä vallanpitäjäkansaa. (Totta. Mutta sitä, miten kaksoismonarkian Unkari-puolisko kohteli slaavi- ja romanialaisvähemmistöjään, ei tässä yhteydessä tietenkään aina muisteta. Slovakian kansallisessa historiankirjoituksessa unkarilaiset ovat ehdottomia pahiksia.) Unkarissa voi aivan täysijärkisten, sivistyneiden ihmisten suusta kuulla semmoista kuin ”kaikki naapurimme jostain syystä vihaavat meitä” tai ”Unkarin historia on Unkarin vihollisten kirjoittama ja siksi vääristelty”. Ja kaiken lisäksi Unkari parkaa edelleenkin syövyttävät sisäiset viholliset. Valtava romaniväestö (jota tuoreen tutkimuksen mukaan jopa puolet vihreitä arvoja kannattavista unkarilaisista pitää ”geneettisesti rikollisuuteen taipuvaisena”) kuormittaa valtiota sosiaalipummeina ja rikollisina, ja juutalaisilla on (edelleenkin, monien muuten ihan täyspäisiltä vaikuttavien unkarilaisten mielestä) suhteettoman paljon vaikutusvaltaa.

Tässä yhteydessä on pakko siteerata sosialistipuoluetta lähellä olevan Népszabadság-lehden verkkoversiossa pari kolme viikkoa sitten ilmestynyttä artikkelia ”Suomen ihmeestä”. En nyt rupea miettimään, missä määrin PISA- ja Nokia-hehkutukset oikeasti pitävät paikkansa (saati miten vastedes käy, kun Kiina-ilmiö syö Nokia-ilmiön ja PISA-menestystä niittänyt koulujärjestelmä säästetään hengiltä). Mutta kiintoisaa on, miten lehti tulkitsee Suomen menestystarinaa: järkevä konsensuspolitiikka, vihanpidon sijasta hallituksen yhteistyö ammattijärjestöjen kanssa sekä tinkimätön (?) panostus perusturvaan, terveydenhuoltoon, koulutukseen ja tutkimukseen ovat nostaneet Suomen siitä järjestelmänvaihdosta seuranneesta 90-luvun velka- ja talouskriisistä, johon sosialisminjälkeinen Unkari jämähti. Ja ennen kaikkea:

Tyypillistä on sekin, että Suomessa ei ole nimetty ”sisäistä vihollista” (toisin sanoen: syntipukkia), siitä huolimatta, että maan historiallisiin vähemmistöihin kuuluvat myös juutalaiset ja mustalaiset, puhumattakaan entisistä sortajista, ruotsalaisista (itse asiassa alle kuusiprosenttisen ruotsinkielisen väestön perusteella maa on virallisesti kaksikielinen). Myöskään tapana ei ole ollut selittää talouden aallonpohjia ulkoisten vihollisten juonittelun syyksi, vaikka esimerkiksi markan romahdukseen oli todistettavasti syynä myös kansainvälinen keinottelu. Tämä selittelyjä välttävä asenne auttaa löytämään virheet nopeasti ja korjaamaan ne tehokkaasti.

Siis ilmeisesti vihollis- ja vihapuheen traditio, maailman ja omankin yhteiskunnan jakautuminen ”meihin” ja ”muihin”, elää Unkarissa muuallakin kuin yleismaailmallisen typerissä netin lynkkauskeskusteluissa. Tähän traditioon nojaa nykyinen Orbánin hallitus työntäessään kaiken vihollisten syyksi. Esimerkiksi kun Moody’s marraskuussa laski Unkarin luottoluokitusta, se oli hallituksen mukaan ”osa keskitettyä taloudellista hyökkäystä Unkaria vastaan”, ja kun Standard & Poor’s teki samoin joulukuussa, kyseessä oli ”euron kriisi, ei Unkari”. Ja tähän loppuun on vielä pakko siteerata Fidesz-puolueen tiedottajan Gabriella Selmeczin julkilausumaa eilisiltaisen johdosta, kun Budapestin oopperassa uutta perustuslakia juhlistettiin galakonsertilla ja oopperatalon ympärille kertyi jopa satatuhatta mielenosoittajaa (valtion MTV-kanavan uutiskuvassa tosin näytettiin lähes tyhjää katua ennen mielenosoittajien saapumista):

Gyurcsányistien mielenosoitus oopperan luona

Gyorskocsi-katulaiset [viittaa viimeaikaisten mielenosoituksien yhteydessä toisensa löytäneisiin oppositioryhmiin] jatkavat yhä gyurcsányilaista vihannostatusta ja haluavat tuottaa vahinkoa Unkarille. Demokraatti ei ole se, jonka mielestä demokratia vallitsee vain silloin kun hän itse on vallassa: olisi aika sosialistienkin hyväksyä kansan ratkaisu. Tänä iltana ero käy selväksi: kansakunnan asioita hoitava hallitus kansan [tai oikeastaan ”ihmisten”, emberek – ”kansa”, nép, ehkä mielletään jotenkin sosialismin tahraamaksi sanaksi] valtuuttamana korjaa Gyurcsányn kauden virheitä, mutta maata tuhoavat gyurcsányilaiset vihannostattajat taas synnyttävät epäjärjestystä ja kaaosta sekä kiihottavat laittomuuksiin. Unkarilaiset ovat jo aiemmin tehneet yksiselitteisen päätöksensä: he eivät halua vihaa ja erimielisyyttä.

Mitä tässä voi sivustakatsoja muuta kuin päivitellä ja pyöritellä päätään?