Kulttuurista julmuutta?

joulukuu 8, 2014

Joulukuun kahdeksantena katolinen Eurooppa viettää juhlapäivää – tai ainakin Itävalta, müncheniläisen kollegan kertoman mukaan baijerilaiset, mokomat uskonpetturit, menevät maanantaina normaalisti töihin. On Mariä Empfängnis eli Neitsyt Marian sikiämisen muistopäivä, päivän, jona Maria sai alkunsa äitinsä, Pyhän Annan kohdussa. Katolisen dogmin mukaan, jonka juuret ovat jo keskiajan teologisessa ajattelussa mutta joka virallisesti vahvistettiin vasta paavin bullalla Ineffabilis Deus vuonna 1854, tämä sikiäminen tosin tapahtui normaalilla maallisella tavalla Annan ja hänen puolisonsa Joakimin kesken, ei siis Pyhästä Hengestä eikä neitseellisesti, mutta Jumalan voiman vaikutuksesta Marian sielu varjeltui perisynnistä, joka meissä ihmisissä muuten on elämämme alusta eli hedelmöitymisestä saakka. Sivumennen sanoen: tämän saastattoman sikiämisen, latinaksi immaculata conceptio, kunniaksi espanjankielisessä maailmassa – missä Marian elämänvaiheita, ilmestymispaikkoja ynnä muita epiteettejä usein käytetään naisenniminä – lukemattomat naiset ovat saaneet nimekseen Concepción, mistä arkikielessä väännetään kutsumanimi Conchita.

Mutta nyt ei ollut tarkoitus ruveta kirjoittamaan Conchita Wurstista, itävaltalaisen Tom Neuwirthin luomasta drag-lavapersoonasta, joka viime kuukaudet on toiminut täkäläisen suuren pankin mainoskampanjan kasvoina ja hymyilee vastaani aina, kun rupean maksamaan laskujani netissä, ja jota varmaan tullaan taas näkemään yllin kyllin, kun Itävalta ensi vuonna saa Euroviisut emännöitävikseen. Vaan tarkoitus oli ruveta miettimään pyhyyden ja hyvyyden kääntöpuolta, sitä kysymystä, jonka sentrooppalainen sielunmaisema minussa joskus herättää: onko täkäläinen kulttuurinen näkökulma pahuuteen, julmuuteen ja väkivaltaan jollakin tavalla erilainen kuin meillä Pohjolassa?

Virikkeenä toimi kaksi viime päivinä silmiini osunutta nettiartikkelia. Ensimmäinen liittyi viikonloppuna ajankohtaiseen uskomushahmoon, tässäkin blogissa jo aiemmin esiteltyyn Krampukseen, jota esittävistä historiallisista kuvakorteista BuzzFeed-sivuston toimittaja Brian Galindo on koonnut kerrassaan karmaisevia esimerkkejä. Krampus on joulukuun kuudentena liikkuvan Pyhän Nikolauksen työtoveri ja vastavoima: kiltit lapset saavat valkopartaiselta, violettiin piispanasuun pukeutuneelta Nikolaukselta makeisia tai muuta mukavaa, tuhmat lapset taas sarvipäinen ja sorkkajalkainen Krampus-piru pistää kahleisiin, säkkiin tai tynnyriin ja vie mukanaan kidutettavaksi helvettiin. Varmaankin runsaan sadan vuoden takaisissa korteissa, joita kunnon sentrooppalaiset porvarisihmiset ovat toisilleen lähetelleet (herttaisin saksan-, unkarin- tai tšekinkielisin tekstein: Terveisiä Krampukselta!), Krampus, usein pitkä punainen kieli freudilaisesti esillä sojottaen, kiskoo kirkuvia lapsia korvista, repii tyttöjä hiuksista tai roikottaa lapsen ruumista atraimessa, tai hänet kuvataan kuljettamassa kahlittua lapsijonoa tavalla, joka tuo mieleen muutamaa kymmentä vuotta myöhäisemmät historia-arkistojen kuvat todellisista kauhuista. Kerrassaan hilpeää.

Toisen jutun julkaisi Armin Wolf, ORF:n uutistoimittaja ja paikallisen pääuutislähetyksen ykkösankkuri, Facebook-sivullaan, luettuaan konservatiivisesta Die Presse -lehdestä Wolfgang Greberin mielipidekirjoituksen, joka koski lasten kuritusta kasvatuskeinona. Greberin kirjoitus oli otsikoitu ”Joka ei pane rangaistusta täytäntöön, menettää uskottavuutensa”, ja siinä hän kertoi toisinaan kurittavansa suloista ja rakasta pientä kolmivuotiasta poikaansa. Kuritusta tosin on hänen mielestään annettava vain viimeisenä keinona, vain ”homeopaattisina annoksina” ja harvoin, ettei se menetä tehoaan; Greberin perheessä tämä ”homeopatia” tarkoittaa korvasta vetäisemistä tai puolileikillään polvelle poikittain panemista ja pyllylle läpyttelyä.

Olennaista joka tapauksessa on, että Greberin mielestä ”täydellinen väkivallattomuus kasvatuksessa on infantiilin romanttista, militantti-pasifistista [???] harhakuvitelmaa samoin kuin ajatus väkivallattomasta maailmasta, se ei muutu, vaikka väkivalta kiellettäisiin lailla. Olen tavannut moniakin väkivallattomasti kasvatettuja lapsia; he ovat taipuvaisia häikäilemättömyyteen ja levittävät usein ympärilleen negatiivista värähtelyä.” Lasten kasvatuksessa on muistettava, että lapsen arvostelukyky ja ymmärrys on rajallinen, ja siksi rangaistusten on oltava ennen kaikkea johdonmukaisia ja uskottavia. Hermostuvat ja malttinsa menettävät vanhemmat, jotka uhkailevat kaikenlaista mutta eivät sitten toteuta uhkailujaan, tekevät vain itsensä naurettaviksi.

Wolfissa tämä koirankouluttajan käsikirjaa muistuttava kirjoitus ilmeisesti laukaisi joitain patoutumia, ja Facebook-sivullaan hän avautui omasta lapsuudestaan. Häntä nimittäin oli kuritettu koko lapsuutensa, isä avokämmenellä, äiti mattopiiskalla tai Matchbox-autoradan kappaleella. Vaikka annokset olivatkin homeopaattista väkevämpiä, isän kasvatusfilosofia – tuohon aikaan aivan tavallinen – oli hyvin samantapainen kuin Greberillä. Lapsia on kasvatettava kuin koiranpentuja, ei niihin järkipuhe tehoa, vaan kunnon läimäys, gsunde Watschn, on rangaistuksena paljon mielekkäämpi kuin jokin teeveenkatselukielto tai kotiaresti, joiden kuluessa lapsi ehtii jo unohtaa, mistä hyvästä tämä kaikki oikein tulikaan.

Näinhän meneteltiin monessa 1960-luvun perheessä, varmaan useimmissa. Ja näin pikku Arminista kasvoi kiltti ja kunnollinen poika, ahkera ja menestyvä koululainen, aikanaan tohtorismies ja sivistyneistön rakastama tv-kasvo. Mutta suhde vanhempiin sai korjaamattomia kolhuja. Alle kymmenvuotiaana, Wolf muistelee, hän ei tuntenut isäänsä kohtaan luottamusta, kunnioitusta tai kiintymystä vaan ennen kaikkea pelkoa, joka sitten teini-iässä vaihtui halveksuntaan. Aikuisena hän sai asiat puhuttua selviksi vanhempiensa kanssa, antoi anteeksi ja ymmärsi, että vanhempia oli omassa lapsuudessaan kuritettu vielä julmemmin. Siitä huolimatta hänelle oli myös selvää, että omia lapsiaan hän ei koskaan kurittaisi, ei edes homeopaattisin annoksin. Wolfista ei ole tullut isää mutta kylläkin kahden väkivallattomasti kasvatetun ja moitteettomasti käyttäytyvän, viehättävän nuoren ihmisen isäpuoli.

Facebookissa jaettu kirjoitus sai tuhansia kommentteja, enimmäkseen myönteisiä ja kannustavia: aikuiset itävaltalaiset kiittivät kipeän aiheen vapauttavasta käsittelystä ja kertoivat omista lapsuuden kurituskokemuksistaan. Die Presse -lehti joutui esittämään julkisen pahoittelunsa ja sanoutumaan irti lasten kurittamista puolustavasta kirjoituksesta. Ja kuten Doris Knecht Kurier-lehdessä kirjoittaa, tämä ”shitstorm” kohtasi Presseä aivan aiheesta: kirjoittaja oli kuvitellut, että yhteiskunnassa vielä vallitsisi kurituksen hyväksyvä konsensus – mutta ei, näin ei enää ole.

Eihän tässä sinänsä ole mitään ihmeellistä. Lasten kurittamisen oikeutuksesta on viime vuosiin saakka väitelty myös Suomessa kuten varmaan kaikkialla muuallakin Euroopassa. Enkä siis todellakaan ole väittämässä, että sentrooppalaiset yleisesti ottaen kohtelisivat lapsiaan huonommin kuin esimerkiksi suomalaiset. On meilläkin, Luoja paratkoon, ihan yllin kyllin perheväkivaltaa, laiminlyötyjä tai pahoinpideltyjä lapsia, vanhempia, jotka eri syistä kohtelevat lapsiaan julmasti tai eivät jaksa huolehtia lapsistaan laisinkaan. Itse asiassa voisin kuvitella, että meillä vielä enemmänkin kuin Keski-Euroopassa olisi yksinäisiä, henkisesti hylättyjä lapsia, joiden hätää meidän itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä korostava kulttuurimme ei näe eikä näytä. Puhumattakaan niistä lukemattomista koulukiusatuista, joiden tuska ja nöyryytys peitetään kivakoulukampanjoiden ja ”kyllähän lasten pitää osata selvittää tämmöiset asiat keskenään” -vähättelyjen alle.

Mutta silti jäin Krampus-kuvia katsellessani miettimään, että toleranssi julmuuden julkista esittämistä ja sen julkisia, kulttuurisia muotoja kohtaan on Sentroopassa viime aikoihin saakka ollut erilainen kuin pohjoisempana ja että tässä voisi olla jonkinlaista kulttuurikonservatismia ja kaikuja menneestä. Vähän samaan tapaan kuin Espanjan härkätaistelujen kanssa, jotka ovat olleet viimeinen jäänne vanhasta yleiseurooppalaisesta perinteestä. Aikoinaan eläimiin kohdistuvaa julmuutta ei osattu pitää julmuutena lainkaan, ja sekä herrasväestä että rahvaasta oli mukavaa katsella, miten eläimiä usutettiin (saksaksi hetzen) toistensa kimppuun. Wienissä toimi, nykyisellä Hetzgassella, vielä 1700-luvulla Hetztheater, jossa järjestettiin eläinten tappelunäytöksiä. Tämä laitos alkoi tosin valistuksen myötä saada sivistyneistön kritiikkiä osakseen ja tuhoutui lopulta näyttävässä tulipalossa, jossa kuulemma menehtyi myös kaksi leijonaa, pantteri sekä useita karhuja – mutta wieniläiseen puhekieleen jäi ilmaus Hetz tarkoittamaan hauskuutta ja hupia ylipäätään.

Samaan aikaan, kun Saksassa Wilhelm Buschin Max ja Moritz, pojat, joit’ ei saatu hyviks’, monien häijyjen kepposten jälkeen lopulta joutuivat myllyn tuuttiin ja jauhettiin jyviks’ (ja se oli vuonna 1865 olevinaan hauskaa), Suomessa satusetä Topeliuksen kirkassilmäisiin tarinoihin tällaista julkijulmuutta ei olisi voinut kuvitellakaan. Ja jotenkin minusta tuntuu, että sekä kammottavien Krampus-kuvien ”hauskuudessa” että gsunde Watschn -kasvatusideologiassa on taustalla jonkinlainen syvään piintynyt hierarkian ja arvovallan taju, joka meikäläiselle ajatusmaailmalle on ainakin jonkin verran vieraampi.

Onko pientä poikaa korvasta kiskova Krampus jonkinlainen kauhuhumoristinen irvikuva siitä nykyitävaltalaisesta isästä, jonka mielestä Ohrenzieher on edelleenkin aivan oivallinen tapa opettaa kolmivuotiasta tavoille? Tai onko Krampus, joka Pyhän Nikolauksen tyynenä vierestä katsellessa pakkaa lapsia säkkiin ja kuljettaa ties minne, jonkinlainen syvyyspsykologinen heijastuma autoritaarisen isän, opettajan tai papin pimeistä puolista – jotka eivät ole vain perheen tai kahdenkeskisen luottamussuhteen asia vaan koko yhteiskunnassa tunnettuja ja hiljaa hyväksyttyjä kipupisteitä? Krampus-kortteja katsellessa väkisinkin miettii, että nyt ollaan sekä Sigmund Freudin että ”masokismin isän”, Leopold von Sacher-Masochin aikakaudella ja kotiseudulla.

Ja nyt on ehkä aika palata paholaiseen, jota myös Krampus edustaa (BuzzFeedin korttikavalkadin tšekinkielisessä Krampus-kortissa hahmon nimi näkyykin olevan aivan selkeästi čert, piru) – ja sen myötä katolisen uskon kysymyksiin. Krampus-kuvia katsellessani nimittäin mieleeni nousi ruotsalaisen Vilhelm Mobergin, ”Ruotsin Väinö Linnan”, Min svenska historia, romaanikirjailijan 1970-luvun taitteessa ilmestynyt, valitettavasti kesken jäänyt yritys nostaa esiin kansallisen historiankirjoituksen kääntöpuolia. Yksi Mobergin väkevän henkilökohtaisen sävyisistä uudelleentulkinnoista koskee uskonpuhdistusta, jota katolisen kansanhurskauden kauniisiin muotoihin kiintynyt rahvas ei suinkaan ottanut innolla vastaan. Vanhassa katolisessa kansanuskossa myös paholainen oli ollut melkeinpä inhimillinen ja joskus hieman hassunkurinenkin satuhahmo, jonka juonet saattoi tehdä tyhjäksi yksinkertaisilla tempuilla, ristinmerkillä, vihkivedellä tai pyhimyksen kuvalla. Uskonpuhdistus, väittää Moberg, teki paholaisesta yli-inhimillisen ja ylimaallisen uhkaajan, jolla protestanttiset parannussaarnaajat musersivat syntisen ja voimattoman, yksilöllisen moraalisen vastuunsa alla uupuvan ihmisparan ikuisen helvetinpelon valtaan.

Toisin sanoen: protestanttisessa Pohjolassa sekä hyvä että paha otetaan kuolemanvakavasti – niitä ei saa arkipäiväistää kitsch-enkeleiksi tai hassunkurisiksi piruiksi – ja sälytetään kunkin omille harteille. Pohjolan ihminen eksistentiaalisessa, kierkegaardilaisessa yksinäisyydessään saa yksin kantaa äärimmäisen vastuun elämästään ja teoistaan, häntä ei auta kukaan, sillä – niin kuin Tuomari Nurmiolla, Sven Delblancilla tai Ingmar Bergmanilla – enkeleitä ei ole olemassa, paitsi korkeintaan mustia enkeleitä, jos jokin yliluonnollinen tuntuu todelliselta, niin korkeintaan yliluonnollinen pahuus. Transsendentaalinen hyvyys nimittäin on niin armottoman korkealla ja kaukana, että se uhkaa kadota näkyvistä kokonaan. Katolisen Sentroopan feodaalisten hierarkiasuhteiden kasvatti taas elää lojaalisuus- ja kuuliaisuussuhteiden verkossa, jossa hyvä ja paha kietoutuvat yhteen, molemmat tulevat lähelle ihmistä ja molemmat tulevat tutuiksi pienestä pitäen. Valtasuhteisiin perustuvassa yhteiskunnassa sekä hyvien että pahojen hallitsijoiden valta, sekä koko valtakunnassa että sen pienoiskuvassa perheessä, on kiistaton ja kaikkien tunnustama – ja siksi molemmista voi myös yhteisesti laskea leikkiä.


Vielä kerran feodalismista, ja sen rajoista

Touko 10, 2013

Feodalismin olemuksesta olen kirjoittanut ennenkin. Mutta siihen on pakko palata.

En ole yhteiskuntatieteilijä, ja joskus hieman epäilyttää, onko ”feodalismi” oikea nimitys sille, mikä sentrooppalaista yhteiskuntaa eniten tuntuu erottavan koti-Suomestani. Mutta parempaakaan termiä en ole keksinyt, ja jonkinlaista vahvistusta tuntui antavan tuoreenpuoleinen kirja, johon unkarilaisten kollegojeni vihjeestä äskettäin tartuin: Iván Vitányin A feudalizmus továbbélése a mai Magyarországon (‘Feodalismin jatkuvuus nyky-Unkarissa’). Vitányin mukaan feodalismin epäkohdat olivat uuden ajan unkarilaisen yhteiskuntadebatin keskeisin kysymys sosialismin aikaan ja itse asiassa järjestelmänvaihdokseen saakka. Sen jälkeen kysymys ikään kuin unohtui, vaikka itse asiassa samat ydinongelmat ovat yhä ajankohtaisia.

Vitányin käyttämän määritelmän mukaan feodalismi, lääninherra-vasalli-suhteisiin perustuva hierarkkinen järjestelmä, merkitsee viime kädessä sitä, että ihmisten välisestä eriarvoisuudesta tehdään pysyvä ja suorastaan pyhä asia, yhteiskuntajärjestyksen perusta. Keskiajan feodalismissa tätä lievennettiin uskonnon suomalla lohdulla – Jumalan edessä kaikki ovat sentään tasa-arvoisia – mutta samainen uskonto ja siihen ankkuroitu moraali vaativat myös jokaista täällä maan päällä nöyrästi alistumaan Jumalan säätämään arvojärjestykseen.

Teollistuminen, kaupungistuminen, Euroopan yhteiskuntien vaurastuminen ja porvarillistuminen eivät hävittäneet näitä järjestelmiä, ei myöskään maallistuminen. Feodalismi vetäytyi pinnan alle ja vaikuttaa siellä yhä. Näin kävi etenkin itäisemmässä Euroopassa, missä Länsi-Euroopan teollistuessa edelleenkin tuotantorakenne säilyi maatalousvaltaisena ja maanomistus suurtilallisten käsissä – tätä näkyy nimitettävän ”Preussin tieksi”, mutta Unkarikin oli toiseen maailmansotaan saakka juuri tällainen jälkifeodaalinen yhteiskunta. Sosialismin aikana feodalismin toimintakulttuuri, sen piilevät rakenteet eivät kadonneet mihinkään. Eikä järjestelmänvaihdoksen jälkeenkään ole muodostunut ”kahden kolmasosan yhteiskuntaa”, järjestelmää, jossa suurin osa ihmisistä kuuluu vakaaseen ja riittävän vauraaseen keskiluokkaan, niihin, jotka samastuvat moderniin yhteiskuntajärjestelmään ja luottavat sen lakeihin ja laitoksiin.

Teollistumisesta ja modernisaatiosta aikoinaan vähemmälle jääneessä, reaalisosialismin runtelemassa ja järjestelmänvaihdoksen jälkeenkin yhä taloudellista vakautta etsivässä Unkarissa jälkifeodalismin epäkohdat tietenkin tuntuvat paljon selvemmin kuin rikkaassa Itävallassa. Mutta itävaltalaiseenkin yhteiskuntaan jossakin määrin pätee tämä Vitányin kuvaus:

Feodalistisen sääty-yhteiskunnan perustava ominaispiirre on se, että modernin ja jälkimodernin yhteiskunnan läpinäkymätön kudelma korvataan henkilökohtaisilla suhteilla ja palautetaan ihmisten keskinäisiin kontakteihin.

Toisin sanoen: objektiivisiksi ja kaikkia koskemaan tarkoitetut periaatteet, kuten talouselämän säännöt, yhteiskunnan lait ja laitokset, ovat liian ikäviä ja sotkuisia ja epäluotettavia, ja ”solidaarisuus” on tyhjä sana (joka sitä paitsi haiskahtaa kommarien meiningeiltä) – vain henkilökohtaisiin pystysuoriin lojaalisuussuhteisiin ruhtinaan ja vasallin välillä voi luottaa. Valta-asema hierarkiassa on ikään kuin luovuttamaton osa ihmisen omaa persoonaa, ja hänen toimintansa viranhaltijana on hänen henkilökohtaista ansiotaan. Tätä mietin joka kerta, kun Wienissä kävelen jonkin julkisen rakennuksen ohi, esimerkiksi kaupungin vuokratalon, ja katselen jossain näkyvällä paikalla pääsisäänkäynnin vieressä olevaa taulua, jossa kerrotaan, kuka Herr Doktor oli pormestarina kun kaupunki talon rakennutti ja kuka Herr Baumeister johti rakennustöitä.

Sentroopan yhteiskunnat ovat kasvokkaisia ihmissuhdeyhteiskuntia. Tämän positiivisena puolena on taitavuus ja hienostuneisuus ihmisten välisessä kanssakäymisessä, tapakulttuuri, toisten huomioon ottaminen ja yhdessä tekeminen, siinä missä meillä Suomessa korostetaan itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä. Turhauttavaa taas pohjoismaisesta toimintakulttuurista tulevalle on se, että asiat tuntuvat jäävän ihmissuhteiden jalkoihin. Suomessa voit olla kuin Ellun kana, kunhan asialliset asiat hoidetaan – Sentroopassa taas joskus tuntuu siltä, että tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, kuka sanoo ja miten.

Tämä ei todellakaan tarkoita, että Suomessa automaattisesti oltaisiin rehellisempiä ja reilumpia, ettei meillä osattaisi kähmiä ja tehdä kaikenlaista vilunkia hyvien veljien kesken. Mutta meillä nämä hommat hoidetaan vähin äänin ja asiallista julkisivua ylläpitäen. Jos olen järjestänyt N.N:lle poikkeuskohtelun, en ikinä tunnusta sen johtuvan siitä, että N.N. on hyvä jätkä ja mun kaveri. Jos olen kähminyt itselleni jotain erityisetuja, en leveile niillä ja odota kaikkien ajattelevan, että okei, isoilla herroilla on väljemmät säännöt, vaan vetoan maan tapaan ja väitän, että tämä on yleinen menettely ja näin on itse asian kannalta parasta. Enkä ikimaailmassa, en kuuna kullan valkeana mielistele pomoja julkisesti ja kaikkien kuullen – eihän pomokaan saa paljastaa, että mielellään kuuntelee mielistelyä tai jopa antaa sen vaikuttaa päätöksiinsä.

Loputtoman pitkälle ei mielistelyssä ja nöyristelyssä kuitenkaan voi mennä edes Sentroopassa. Erään nuoren unkarilaisen uraohjuksen muutaman päivän takainen Facebook-päivitys kiertää nyt verkkoa toinen toistaan häijympien kommenttien saattamana; itse löysin sen 444.hu-sivustolta:

”Rakkaat ystävät ja tuttavat. Maanantaista, toukokuun 13:nnesta 2013 lähtien olen saanut mahdollisuuden työskennellä pääministerin kansliassa juristina kokopäiväisesti. Kiitän tästä mahdollisuudesta Herra Pääministeriä, Herra Valtiosihteeriä, Rouva Kansliapäällikköä ja Herra Osastopäällikköä.

Nuori juristiparka on saanut Facebook-profiilikuvansa jo useampaan meemiin, joiden teksteissä eri tavoin varioidaan ns. ruskeakielisyyden tematiikkaa.

Samana päivänä ilmestyi uutisvirtaani toinenkin esimerkki kenties hieman turhan pitkälle menevästä nöyristelystä. Viime aikoina Unkarin hallitus on luvannut ottaa kantaakseen useiden pahasti velkaantuneiden kuntien ja kaupunkien velkataakat. Kuten 168 óra -uutissivustolla kerrottiin, Sopronin kaupunki teetti tästä hyvästä pääministeri Orbánille henkilökohtaisen kiitoskunniakirjan.

KIITOSKUNNIAKIRJA. Sopronin kaupungin kaupunginhallituksen päätös n:o 53/2013. Civitas Fidelissiman yhteisö, joka historian aikana niin monesti on todistanut velvollisuudentuntonsa isänmaata kohtaan, lahjoittaa tämän kiitoskunniakirjan herra pääministeri Viktor Orbánille, joka historiallisella teollaan teki mahdolliseksi 11.455.657.257 forintin velan haltuunoton.

Civitas Fidelissima, uskollinen kaupunki, on vuodesta 1922 lähtien ollut Unkarin länsirajan mutkassa sijaitsevan Sopronin kaupungin, wieniläisten pitkäaikaisen halpis-ostosparatiisin, virallinen kunnianimi. Vuonna 1921 nimittäin historiallisen Unkarin läntisimmässä osassa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli liitetty Itävaltaan, syntyi kansannousu, joka lopulta johti kansainvälisessä valvonnassa toteutettuun kansanäänestykseen. Sopron ja sen lähikylät äänestivät Unkariin liittymisen puolesta, ja tämä olikin ainoa merkittävä ja pysyvä muutos, mitä Trianonin rauhan rajoihin saatiin aikaan. Nyt Civitas Fidelissima osoittaa uskollisuuttaan pääministeriä kohtaan hienolla kunniakirjalla. Pormestarinviraston tiedottaja vähättelee kunniakirjan kustannuksia: ”mitätön summa, ei edes sataatuhatta forinttia” (noin 340 euroa). Toimittaja kommentoi tähän, että lehden graafikko on ilmoittanut voivansa tehdä samanlaisen kunniakirjan milloin vain, kahdentuhannen forintin hintaan saa vielä kehystyksenkin kaupan päälle. (Toisin sanoen: joku sopronilainen graafikko on selvästikin hyvissä henkilökohtaisissa suhteissa pormestarin kansliaan.)

Itse asiassa Unkarin poliittisessa julkisuudessa on viime aikoina näkynyt runsaasti merkkejä erilaisten toimintakulttuurien törmäyksestä: jotkut alkavat jo hermostua siihen avoimeen feodaalimeininkiin, joka toisten mielestä tuntuu selvästi edelleenkin olevan aivan okei. Julkista mielistelyä ja nuoleskelua paljon vakavampi juttu on ollut ns. trafikmutyi, tupakkakioskisuhmurointi, josta kirjoitin jo taannoin väkivaltaisen paikallispoliitikon ”koiraan kompastuneen” puolison yhteydessä. Tupakanmyyntioikeudet kiintiöidään valtion haltuun (ja riistetään monilta pikkukauppiailta ja kioskinpitäjiltä, joista monet luultavasti menettävät toimeentulonsa). Uusia ”kansallisen tupakkakioskin” pito-oikeuksia pitää erikseen hakea, ja kuinka ollakaan, hyväksytyistä hakijoista huomattavan monet ovat paikallisia Fidesz-puolueen vaikuttajia tai näiden omaisia.

Julkisuuteen on nyt tihkunut muutamia todisteita siitä, että tupakkakioskioikeuksien hakijat todella valikoitiin puolueperustein. HVG-lehden hallussa olevassa äänitteessä Fidesz-puoluetta edustava Szekszárdin pormestari sanoo ääneen, että hakijoiden pitäisi olla ”vakaumuksellisia oikeistolaisia” ja kommentoi paikallisen Fidesz-valtuustoedustajan hakemusta: ”hyvä, hyvä, pääasia etteivät sossut voita!” Hajdúszoboszlón pikkukaupungista taas on vuotanut julkisuuteen paikallisen Fidesz-pomon kirje pormestarille; kirjeessä annetaan yksityiskohtaisia suosituksia ja lausuntoja tupakkakioskioikeuksien hakijoista. ”Kaksien oikeuksien antaminen  yhdelle perheelle niin, että heillä ei ole meihin mitään yhteyksiä, on arveluttavaa.” (Sitä vastoin uskolliset puoluetoverit voivat hyvin avata useampiakin kioskeja perhettä kohti.)

Tietenkin tässä on kysymys myös poliittisista kiistoista: maassa, joka jo vuosikausia on ollut kipeästi jakautuneena kahteen leiriin, kumpikin puoli käyttää kärkkäästi kaikki vastapuoleen liittyvät skandaalit hyväkseen. Mutta olisiko niin, että myös käsitykset siitä, mikä on sopiva maan tapa, olisivat hitaasti muuttumassa?


Terveisiä alppimaasta!

kesäkuu 15, 2012

Kävinpä Vorarlbergin osavaltiossa Feldkirchissä, aivan Itävallan läntisessä hännänpäässä Liechtensteinin rajalla, missä järjestettävien kulttuurifestivaalien teemana olivat tänä vuonna Pohjoismaat, osallistumassa paneelikeskusteluun. Paikallisen järjestäjäherran lisäksi mukana olivat Oslon Goethe-instituutin johtaja sekä Kaustisen musiikkilukion rehtori (itse olin viime hetken sijaisena Berliinin Suomi-instituutin johtajalle, joka oli sairastunut), ja aiheena tietenkin koulutusjärjestelmä ja kulttuuri. Miten ihmeessä (huokaus, taas kerran) suomalaiset onnistuvat pärjäämään niin hyvin PISA-testeissä, ja miten ihmeessä pienellä Suomella ja pienellä Norjalla on varaa ja intoa koko ajan rakentaa uusia upeita oopperataloja ja konserttisaleja?

Häpeä tunnustaa, että en ollut vielä kuullutkaan Feldkirchin festivaaleista enkä myöskään käynyt Vorarlbergissä asti. Nyt tuli korjattua laiminlyöntejä ja taas kerran ihmeteltyä, mitä kaikkea alppimaahan mahtuu. On, tietenkin, upeita lumihuippuisia maisemia, vuorten rinteillä nukketalomaisen sieviä pytinkejä kukkivine puutarhoineen ja idyllisiä lehmikarjoja (ajatuskin lapsuuteni pohjalaisista lehmistä puoleksikaan niin jyrkässä rinteessä, ja huh…). Vuorten välissä kulkee jokilaakso, jossa virtaa aika vikkelän ja vaahtoavan oloinen joki (Feldkirchissä se on nimeltään Ill, siis ii-äl-äl), ja joen rannassa on tiivistettyjä versioita keskieurooppalaisesta peruskaupunkikaavasta, joka on aina sama: joki, joen varressa tiivis vanhakaupunki (jonka ympärillä voi vielä erottaa kaupunginmuurin jäänteitä tai vastaavia rakenteita, ja jonka kadunnimistöön tuntuu poikkeuksetta kuuluvan Herrainkatu, Herrengasse), sen vieressä vuorella linna tai mahdollisesti luostari. On 1400-luvun taloja ja vanha kirkko tai useampikin, ja vanhan kaupungin vanhoissa taloissa on luvuton määrä ihania katukahviloita, viinitupia ja design-myymälöitä.

(Oikeastaan ainoa asia, mitä osasin jäädä kaipaamaan, oli paikallisen pyhimyksen kultti kuvastoineen. Parin vuoden takaiselta Tirolin-matkaltani jäi niin elävästi mieleen Pyhä Notburga, Tirolin suojeluspyhimys, 1200- ja 1300-luvun taitteessa elänyt hurskas palvelijatar, ja paikallisten kirkkojen kuvat esimerkiksi Notburgan sirppi-ihmeestä: kun ilkeä isäntä yritti panna palkolliset leikkuutöihin vielä iltakellojen soituakin, Notburga protestoi ja heitti sirppinsä ilmaan, jonne se jäi taivaalle laskevan auringon säteeseen riippumaan. Ei ollut silloin ammattiyhdistysliikettä eikä työaikalakeja… Sitä vastoin Feldkirchissä oli mielenkiintoisia muistoja 30-vuotisesta sodasta, jolloin ”ruotsalaiset” — kai siellä joku suomalainenkin hillui mukana — olivat ryöstäneet mm. kaupungin asevaraston, jota puolustamaan oli jäänyt vain pari ukkoa. Loppu väki oli hilpaissut Sveitsin puolelle turvaan, kaupungin keskiaikaiset puolustuslaitteet kun eivät 1600-luvulla enää olleet oikein ajan tasalla.)

Mutta se, mitä noissa nukkekotimaisen sievissä, siisteissä ja vauraissa pikkukaupungeissa eniten ihmettelee: mitä nämä ihmiset täällä oikein tekevät työkseen, ja miten niillä on varaa tähän kaikkeen? Kuka ostaa kaikki ne putiikkivaatteet, joita Feldkirchin keskustassa myydään? (Turistit Sveitsistä ja Liechtensteinista?) Palveluelinkeinoista tietenkin elää moni, mutta eihän koko kaupunki voi tulla toimeen niin kuin Suomessa aikoinaan Kristiinankaupungista vitsailtiin: hakkaamalla halkoja toisilleen. Feldkirchin festivaalikaan ei ollut mikään tee-se-itse-kyläjuhla, jossa on makkaran- ja hattaranmyyntiä, lehmälotto, tikkakisat ja lopuksi tunti tanssia, vaan todella ammattimaisesti ja kunnianhimoisesti (eikä varmastikaan millään kengännauhabudjetilla) toteutettu monipäiväinen kulttuuritapahtuma, jossa sadat tyylikkäästi pukeutuneet ihmiset kuuntelivat keskittyneesti esimerkiksi norjalaista nykymusiikkia soittavaa jousikvartettia ja muutama kymmenen jäi vielä kuuntelemaan paneelikeskustelua. Jostakin on täytynyt tulla sen hyvinvoinnin, joka on tuottanut myös Herr Doktoreita ja hienoja rouvia, jotka käyvät konserteissa ja laittavat lapsensa paikalliseen musiikkikouluun.

Nykyäänhän tietenkin suuri osa tuosta hyvinvoinnista tulee turismista. Talvisin on laskettelijoita, kesäisin vaeltajia ja kiipeilijöitä, ja koko ajan kulttuurimatkailijoita ja muita maisemien ihmettelijöitä. Lisäksi vielä ne muutamat mutta eivät aivan harvat koti- ja ulkomaiset ökyrikkaat, jotka haluavat omistaa rauhaisan ”pikku” bungalowin sievässä, siistissä ja vauraassa ympäristössä keskellä maalauksellisia maisemia – ja bungalowiinhan tarvitaan sitten taloudenhoitajaa ja talonmiestä ynnä muuta, ja paikkakunnalla ollessaan bungalowin herrasväki tekee ostoksensa niissä design-putiikeissa…

Mutta silti. Mutkamäet ja maisematurismi keksittiin vasta 1800-luvulla. Sitä ennen Alpeilla elettiin karjanhoitopainotteisesta maataloudesta (koska siellä, aivan samaan tapaan kuin meillä Pohjolassa, massiivinen viljantuotanto ei kannata, keskityttiin tekemään voita ja juustoa ja makkaraa) ja jonkin verran kaivostoiminnastakin. (Salzburgin seuduillahan on tietenkin ne kuuluisat, tuhansia vuosia tunnetut suolaesiintymät, joista koko kaupunki on saanut nimensä, mutta monilla hiihtokeskuspaikkakunnilla näyttää olevan yhtenä nähtävyytenä pieni kaivosmuseo: joskus aikoinaan, kun työvoima on ollut halpaa, niin jotkut ovat sielläkin saaneet elantonsa yksinkertaisella hakkupelillä.) Sataviisikymmentä vuotta sitten Alppien kylissä ja pikkukaupungeissa luulisi olleen aika ahdasta, köyhää, taikauskoista ja pimeää. Millä lihaksilla sinne oli rakennettu keskiaikaisia kivikaupunkeja, linnoja, luostareita ja korulippaan näköisiä kirkkoja?

Ennen kuin kerkiän selvittämään, mitä oikeat historiantutkijat asiasta sanovat, heitän ilmaan pari arvausta. Ensinnäkin se feodalismi ja yhteiskunnan kerrostuneisuus: kun työvoimaa ja suoritusportaan tuottamaa lisäarvoa on riistetty tarpeeksi tehokkaasti ja tarpeeksi laajalta alueelta, niin jo vain saadaan muutamat linnat ja kirkot ja kiviset kaupunkitalot pystyyn. Mutta ennen kaikkea tuli mieleen se, mitä itävaltalainen tuttava aikoinaan heitti, kun olimme hiihtolomalla yhdessä toisessa alppikylässä (hiihtokeskus, hotelleja ja pensionaatteja, latuja ja vaellusreittejä, sekä joka talvi kirjallisuusfestivaali…): ”Täällä päin ihmiset ovat maailman sivu osanneet lypsää rahat niiltä, joiden on ollut pakko kulkea täältä läpi.”

Ei Alpeilla sittenkään ole sillä tavalla pussin perällä eletty kuin meillä Suomessa, missä kulttuuri ei ole tullut itse tupaan joka suunnasta vaan sitä on pitänyt omin käsin rakentaa ja markkinoida. Palataan alkukysymykseen, eli miten ja miksi suomalaiset pykäävät kunnianhimoisia konserttisaleja ja tuottavat laulajia joka toiseen Saksan oopperataloon. Mutta palataan siihen seuraavassa postauksessani.


Pullansyöjät

helmikuu 4, 2012

Kohta pari viikkoa on mielessäni pyörinyt unkarilaisen Vasárnapi Hírek -viikkolehden julkaisema mielipidekirjoitus, kirjailija-toimittaja Krisztián Grecsón teksti otsikkonaan juuri tuo ”Pullansyöjät” eli Buktaevők. Otsikko viittaa kaveriin, joka aikoinaan opiskeli yhtaikaa kirjoittajan kanssa opettajankoulutuslaitoksessa. Iso, roteva ja järjenlahjoiltaan huomiotaherättävän heikko opiskelijapoika Alföldin lakeuksilta, näin kertoo Grecsó, piti tapanaan opetusharjoittelun lomassa syödä koululaisten eväspullat, ja kun joutui siitä tilille ja selittämään tekosiaan, ei osannut sanoa muuta kuin että ”oli nälkä”. Normaali oikeustaju kai sanoisi, että jos joku ei kykene tajuamaan tämmöistä moraalista perusvääryyttä, jos joku ei ymmärrä että opettajan ei kerta kaikkiaan sovi syödä lasten eväitä, niin tämän ihmisen paikka ei ole opettajankoulutuslaitoksessa, hänet pitäisi pistää pihalle heti. Vaan eipäs käynyt näin. Pustan pullarosvo varmaankin vetosi opettajien säälintunteisiin. Hänet ilmeisesti pakotettiin lupaamaan, että hän tästä lähin opiskelisi ahkerasti ja suoriutuisi tenteistä hyvin – ja niin hän suoriutuikin. Selvitettyään, miten vahtimestareita voitelemalla pääsee opettajien kaapille kurkkimaan tenttikysymyksiä etukäteen, pullansyöjäpoika ahkeralla ulkoaopettelulla läpäisi tentit, ja hänelle ojennettiin opettajandiplomi, kuulemma sitä juhlallista lupausta vastaan, ettei hän kuuna kullan valkeana yrittäisikään harjoittaa opettajan ammattia. Ja kuten asioita tunteva arvata saattaa, pullamies opettaa nykyään nousevaa polvea erään Alföldin pikkukaupungin alakoulussa.

Grecsón jutun loppupointti liittyy tietenkin presidentti Schmittin väitöskirjaplagiaattia koskevaan kohuun. (Tämä kohu on entisestään laajentunut: bulgarialaisen Georgievin tutkimuksen lisäksi on löytynyt toinenkin kunnolla mainitsematon käännösoriginaali, saksalaisen urheilututkijan julkaisu. Schmitt ei ole kyennyt antamaan kunnon selitystä – kohta kohun puhjettua annetussa radiohaastattelussa hän selitteli, että yhtäläisyydet Georgievin kanssa johtuvat saman ”lähdeaineiston” käytöstä, mutta sen lisäksihän työssä on hänen omia päätelmiään. Tämän jälkeen toinen tutkiva journalisti löysi ns. itsenäisen päätelmäosuuden takana olevan saksalaisen lähdeteoksen… Asiaa tutkimaan on nimetty komitea, joka antaa lausuntonsa maaliskuun loppuun mennessä. Ja jonkun englannintaitoisen Unkarin-tuntijan ansiosta piece of ScHmITt on päässyt jopa Urban Dictionaryyn.) Tämä pointti siis: joskus on tehtävä raskaita moraalisia päätöksiä. Jos joku ei tajua, että väitöskirjaksi ei riitä se, että lähdettä kunnolla mainitsematta kääntää (tai luultavammin: käännättää) 80% tekstistä yhden ja 10% toisen ulkomaankielisen tutkijan teoksista, niin hänelle ei kuulu myöntää tohtorinarvoa, ei edes ”pientä”. Ei vaikka miten olisi hieno mies ja sankari, tuonut isänmaalle olympiakultaa. Ei vaikka miten olisi vaikutusvaltainen mies, jonka mielen pahoittamisesta voi tulla ikäviä seurauksia. Ei vaikka miten olisi herttainen vanha äiti toivonut pojastaan tohtoria. Ei vaikka miten olisi kyseessä pelkkä muodollinen ele, josta ei ole mitään vahinkoa kenellekään, eihän Schmitt tule koskaan yrittämäänkään tieteelliselle uralle…

Mutta Schmitt sikseen, ilman tätä ajankohtaispointtiakin Grecsón tarinassa tiivistyy eräitä sentrooppalaisen kulttuurin ajattomia ja ikäviä puolia, eli ajattelutapa ja toimintakulttuuri, jota mielessäni ja mielelläni nimitän ”feodalismiksi”. Kärjistäen kuvatakseni: feodalismin maailma ei ole vaaka- vaan pystysuora, emme ole samalla tasolla ja samassa veneessä kaikki. Joukkuetta ei johdeta edestä, vaan kaikille on selvää, että säännöt eivät ole samat kaikille. Valta ei tule siitä hallinnollisesta rakenteesta, jonka osia me kaikki olemme, vaan ylhäältäpäin, kullakin portaalla lääninherra jakaa sitä seuraavaksi alemmalla portaalla sijaitseville vasalleilleen, ja nämä puolestaan eteenpäin. Tästä seuraa myös, että missä asemassa oletkin, et ole vastuussa työstäsi alempana oleville etkä myöskään koko systeemille, vaan vastuu ja kiitollisuudenvelka kohdistuvat aina ylöspäin, pahimmassa tapauksessa siihen kaveriisi, jolta olet valtasi tiettyjä ystävänpalveluksia vastaan saanut. Eikä systeemi ole ystävämme, joka palvelee meitä kaikkia ja kuuluu meille kaikille, vaan vihamielinen viidakko, jossa opitaan jäämään eloon löytämällä ne tarpeelliset porsaanreiät. (Tästä yksi konkreettinen esimerkki on opinto- ja tutkintovilppi. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että oppilaitoksessa aikuiset ihmiset ovat oppimassa asioita oman etunsa tähden, ja se, joka huijaa, tuottaa vain haittaa itselleen ja sitä paitsi loukkaa rehellisiä tovereitaan. Monissa muissa maissa taas lunttaustekniikka opitaan viimeistään lukiossa, ja se on hiljaisesti mutta yleisesti hyväksytty itsenäistymisen ja aikuistumisen muoto, osa systeemissä selviytymisen oppimista.)

Vielä ikävämpi seuraus on, että tunteakseen asemansa turvatuksi moni lääninherra voi joutua kiusaukseen ympäröidä itsensä sellaisilla ihmisillä, jotka taatusti ovat häntä itseään tyhmempiä ja asiantuntemattomampia ja siksi vaarattomia. (Tämä on yksi tällä hetkellä Unkarin hallitukseen kohdistuvan kritiikin kärjistä: maan talous on kuralla siksi, että vastuuasemissa ei istu parhaita asiantuntijoita vaan niitä, joilla on pääministeri Orbániin ja hänen lähipiiriinsä parhaat välit.) Ja ehkä kaikkein ikävintä henkilötasolla on, että valta-asemaan päässeiltä joskus puuttuu kaikki empatia entisiä kohtalotovereita kohtaan. Minun ylenemiseni ei johdu objektiivisista asioista kuten organisaation tarpeista tai minun objektiivisesta pätevyydestäni, vaan se on taitavan suhdetoiminnan ja onnenkantamoisten ansiota. Siksi minun ei tarvitse tuntea mitään solidaarisuutta niitä kohtaan, jotka vielä rehkivät minun entisessä asemassani, eikä nolostella omaan asemaani liittyviä etuoikeuksia – kysymyshän ei ole systeemistä yleensä vaan tietyistä henkilöistä ja ennen kaikkea minusta. ”Ei minuakaan kukaan koskaan tukenut”, töksäytti Saksassa työskentelevän ystäväni saksalainen työkaveri, kun oli puhe nuorten auttamisesta uralla eteenpäin.

Tämä on nyt aika rankkaa tekstiä ja myönnän, erittäin kärjistettyä. Ja hyvänen aika, kyllähän Keski-Euroopan sivistyneet olot ovat vielä kaukana siitä primitiivisestä feodalismista, joka joissain köyhemmissä maissa kukoistaa. Tarkoitan niitä maita, joissa poliittiset päättäjät jostain ihmeen syystä aina valikoituvat tietyistä suvuista, joissa pahoinpitelyn uhriksi joutunut ei soita poliisille vaan lankomiehensä kehonrakentajakavereille, joissa kunnollista terveydenhoitoa ja opetusta saa vain isolla rahalla yksityisistä sairaaloista ja kouluista, ja joissa iltaisin (kuten sivumennen sanoen unkarilaiselta kuulostavaa sukunimeä kantava Nicholas D. Kristof kertoo Pakistanista) hienommissa kaupunginosissa pörähtävät käyntiin sadat generaattorit, koska rikkaat eivät välitä syöttää verorahoillaan korruptoitunutta valtiokoneistoa, joka ei kuitenkaan koskaan saa rakennetuksi toimivaa julkista sähköverkkoa… Jos feodalismilla tarkoitetaan tätä, niin Keski-Euroopassa toki ollaan aivan eri planeetalla.

Meillä Sentroopassa feodalismi ei toimi demokraattisen yhteiskunnan tukirakenteiden ja turvaverkkojen korvikkeena vaan niiden sisällä. Olematta historian tai valtio-opin asiantuntija heitän hatusta arvelun, että taustalla on valistuneen itsevaltiuden ihanne. Toisin sanoen valistus, siihen perustuvat sivistysihanteet, joihin kuuluu itsehillintä, kohtuullisuus ja alempien kansankerrosten humaani kohtelu, sekä tietty määrä pääomaa ja rikkautta, joka ei ole pelkästään ohuen oligarkkikerroksen vaan myös laajan sivistysporvariston ulottuvissa – jolle hallitsijaan ja hallitsijan virkakoneistoon tukeutuminen on ollut turva vanhanaikaisen aristokratian mielivaltaa vastaan. Ja tukeutuessaan ja soluttautuessaan tähän Keski-Euroopan monarkioiden hierarkkiseen virkakoneistoon myös porvarillinen viranhaltijakunta muuttui vähitellen feodaaliaristokratian moderniksi, valistuneeksi pehmoversioksi. Sitä vastoin känsäkouraisen kansan, talonpoikien, palkollisten ja proletaarien kanssa se ei koskaan tosissaan solminut yhteiskuntasopimusta tai istunut samaan veneeseen. Valistuneen hallitsijan kuuluu kohdella kansaa ystävällisesti ja suopeasti, mutta kaikki tietävät, että säännöt eivät edelleenkään ole kaikille aivan samat.

Vanhoja feodalismin, sääty- ja luokkayhteiskunnan, kahden kerroksen ihmisten ja kaksinaismoraalin perinteitä ei siis ole koskaan virallisesti lyöty hajalle eikä heitetty menemään – paitsi välillä ja mukamas entisissä sosialistimaissa. (Reaalisosialismin aikana puolestaan vallitsi peilikuvafeodalismi, johon yhtä lailla kuului hallitsijoiden mielivalta ja etuoikeutettujen luokkien luominen, ja jossa myös kukoistivat valehtelu ja kaksinaismoralismi.) Ja niiden pohjalta on rakentunut jonkinlainen keskieurooppalainen demokratiaymmärrys, joka on päältä katsoen samannäköinen mutta sisältä kuitenkin erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Sen runkona on vanha hieno, monenlaista kaunista turhuutta sisältävä tapa- ja elämäntapakulttuuri, jonka kääntöpuoli on juuri siinä, että säännöt eivät ole kaikille samat. Niinpä demokraattiset lait ja laitokset, niin kuin entisaikaan kuninkaiden ja paikallisruhtinaiden käskytkin, on tehty kierrettäviksi eli luovasti sovellettaviksi. Ja jokainen tietää, että se, mitä on juhlallisesti vakuutettu ja kenties vielä valalla tai sinetillä vahvistettu, ei ole koko totuus.

Ja millähän lihaksilla minä moukka nyt latelen tämmöisiä tuomioita Keski-Euroopan demokraattisille sivistysvaltioille? Eikö muka Suomessa ole hyväveliverkostoja, vaalirahoituskähmintöjä ja kassakaappisopimuksia? Eikö muka Suomessa kukaan työpaikkakiusaa tai käytä väärin esimiesasemaansa? Eivätkö viime aikoina nähdyt valelääkärit ja valehoitajat, jotka oikeasti ovat voineet vaarantaa jonkun hengen tai terveyden, ole vielä paljon pahempi juttu kuin se, että joku poliitikko yrittää vahvistaa uskottavuuttaan plagioidulla väitöskirjalla? Onko joustavuus byrokratian typeryyksien äärellä, kaiken lisäksi hienoon ja kohteliaaseen tapakulttuuriin verhottu joustavuus, todella aina huonompi vaihtoehto kuin ynseä ”meillonsellaset säännöt”?

Kun en ole politiikan enkä hallintojärjestelmien asiantuntija, en osaa tässä kertoa kuin omasta ruohonjuuritason mahatuntumastani ja omista yliopistomaailman kokemuksistani. Kohta kahdentoista Keski-Euroopan yliopistovuoteni aikana olen kuullut useita alussa referoimani Pullapojan tarinan tapaisia tositapauksia: N.N. päästetään armosta läpi tenteistä, hänen kaikkien mahdollisten rimojen alle jäävä kurssityönsä/gradunsa/väitöskirjansa hyväksytään, vain jotta hänestä päästäisiin eroon, tai vain koska hän on niin mukava ihminen ja ”eihän siitä ole harmia kenellekään, kun ei hän kuitenkaan koskaan tule tekemään uraansa alalla X”, vain koska hän on sen ja sen kaveri… Suomesta tiedän yhden (1) tällaisen tarinan, ja senkin vain useamman ns. luotettavan tahon kautta ja vuosien takaa: N.N:n, hienon ihmisen mutta jossain suhteessa alalle X täysin soveltumattoman henkilön, lopputyö oli täydellinen katastrofi, mutta hänet päästettiin läpi ja annettiin todistus käteen, sillä ehdolla että hän – aivan kuin Pullapoika – lupasi pyhästi koskaan olla toimimatta alalla X.

Toisin kuin pustan pullamies, suomalainen piti sanansa.