”Perusarvoista” perusarvojen äärelle

15 joulukuun, 2015

Viimekertaisesta blogahduksestani jäi uupumaan uljas loppunousu. Ehkäpä hyvä niin, sillä Unkarin parlamentin puhemiehen László Kövérin puoluekokouspuhe nostatti reaktioita, joihin tekee mieli palata, eikä pelkästään reaktioiden itsensä ja niiden huumoriarvon takia.

Sekä Unkarin oppositio- että sosiaaliset mediat ovat nyt pari päivää pursuneet erilaisia vitsikkään ilkeitä kommentteja puhemies Kövérin möläytykseen miesten ja naisten rooleista, pojista, joiden tulisi runoilijoiden sanoin ymmärtää, että miehen on oltava mies, ja tyttäristä, joiden korkeimpana kutsumuksena tulisi olla lastenlasten synnyttäminen. Mitä ”miehenä olemiseen” tulee, kaunokirjallisuuden suhteen sivistyneemmät tahot ovat muistuttaneet, että Attila Józsefin säe ”Ole se, mikä olisit: mies. Ruoho kasvaa jälkeesi” on peräisin runosta, jossa runoilija rohkaisee itseään tekemään itsemurhan. Mutta todella pankin räjäytti tuo puhe ”lapsenlapsia synnyttävistä tyttäristä”.

Facebookissa on käynnistetty tempaus, jonka tarkoituksena on täyttää puhemies Kövérin postilaatikko negatiivisilla raskaustesteillä. Netti tulvii meemejä ja vitsejä, joista siteerattakoon yksi, Péter Konokin Facebook-seinältä:

Samaan aikaan eräässä kaukaisessa galaksissa, Voiman pimeimmällä puolella:
– Luke, minä olen sinun isoisäsi…

Kövér itse ei edelleenkään halua tajuta, mistä on kysymys. Népszabadság-lehden toimittajalle hän selitti pitävänsä yhtä lailla isyyttä miehen kauneimpana kutsumuksena. (Miksi ei sitten puhunut siitä puoluekokousyleisölle, joka hukutti hänen roolimöläytyksensä spontaaneihin aplodeihin?) Kövérin mielestä asia on aivan yksinkertainen: koko sivilisaatiomme tuhoutuu, ellemme lisäänny riittävästi, ja koko maahanmuutto tai muukalaisten ”maahanmuutattaminen” (betelepítés on kausatiivijohdannainen, tarkoittaa siis, että jotkut tarkoituksella asuttavat siirtolaisia maahan, ja tuntuu viittaavan niihin pääministeri Orbáninkin toistelemiin salaliittohoureisiin, joiden mukaan pakolaiskriisi on Tiedättekylläkenen tekosia) samoin kuin työvoimapula on seurausta siitä, että raskaustestitempauksen käynnistäjät ja heidän kaltaisensa eivät tätä yksinkertaista asiaa ymmärrä.

Mutta muutkin kuin Fidesz-puolueen innokas kokousväki tukevat yhä Kövériä. Eilen puhemiehen puolustajaksi ilmestyi puolikahjo-äärioikeistolaisen Echo TV:n haastattelussa itse Ákos, yleensä pelkällä etunimellään tunnettu Ákos Kovács, Unkarin… äh, yritän etsiä vertailukohdaksi 80-luvun lopulta saakka yleisön suosikkina paistatellutta karheanmiehekästä suomalaista poplaulajaa, mutta tämän genren tuntemukseni on niin kovin kehno. Viime vuosina Ákosista on yhä selvemmin näyttänyt tulevan jonkinlainen Fidesz-puolueen hovilaulaja, ja haastattelussakin (josta uutisoi mm. hvg.hu) hän osoitti, että oikeistokonservatiiviset perhearvot ovat hänellä kohdallaan:

Ákos: Ei naisten tehtävä ole ansaita yhtä paljon kuin miesten – niin minä sen koen.
Haastattelija: Eikö ole? Mikä sitten on naisten tehtävä?
Á: Siis, sanotaan, toteuttaa naisellisuuden olemusta, eikö niin? Sanotaan niin, että kuulua yhteen jonkun kanssa. Synnyttää jollekulle lapsia. Olla äiti.
H: Eivätkö nämä asiat sovi yhteen?
Á: Näyttää kovasti siltä, että eivät sovi. Miten oikein olet äiti, miten vietät tarpeeksi aikaa lastesi kanssa, jos olet johtavassa asemassa oleva jokin tiesmikä, ties millä palkalla.

Tämäkään ei tietenkään jäänyt vastausta vaille vaan synnytti oman Ákos-aiheisen meemi- ja vitsitulvansa. Laulajan Facebook-seinä alkoi tulvia pirullisia kommentteja, ja pikavauhtia valmistui myös nimimerkin Ákos Kövér uudelleensovitelma Ákosin 1990-luvun hitistä Helló:

Helou helou, olen täällä taas,
on jo aikaa siitä kun synnytit, nyt panen taas lapsen tulemaan.
Panen, panen, en peräänny,
mitä sanotkin, silmissäsi loistaa pulskanlainen
[viittaus nimeen Kövér, joka tarkoittaa ’lihavaa’] viesti.
Tahtoisin tuoda elämääsi täyttymyksen,
mutta pelkään, että et piittaa,
valitettavasti en voi kirjoittaa uusiksi ‘Herätyshuutoa’
[lähes kansallishymnin asemassa oleva isänmaallinen runo 1800-luvulta],
teen lauluja, vaikka halusin lapsen.
Saat minulta matkallesi toivon,
paljon kristittyjä lapsenlapsia,
jotta sunnuntaina perhe voisi olla yhdessä.

Helou helou, en häipynyt,
kävin vain kaukaisella planeetalla, et usko, millaista siellä oli.
Niin paljon naisia, kaikki muutakin kuin synnytyskoneita,
ja teevee puhui totta, sieltä ei virrannut mössö.
Minä niin säikähdin: missä olen.
Ei kolmeakymmentä hopearahaa, ei palkkiota.
Toivoin hartaasti, että kohta herään,
ja sinä odotat minua illallinen valmiina.
Polvistut nurkkaan
[viittaus perinteiseen tapaan kurittaa tuhmia lapsia panemalle ne nurkkaan polvilleen kuivien herneiden päälle],
ja jokin muukin kuin herneet on kovana,
kun uusi konservatiivinen nuorukainen sikiää.

Helou helou, tämä minä nyt olen,
asetuin kengänpohjan alle, ja niin kauan kuin elän, nuolen.
Puolueen laulaja on herra vain niin kauan
kunnes katoaa, kun kieltä on jännitetty liiaksi.
Nyt tuon elämääsi täyttymyksen, vaikka et piittaisikaan,
ja kohta kirjoitan uuden ‘Herätyshuudon’, kun kutsuu isänmaa, hohhoijaa.
Et saa matkallesi edes toivoa, vain fideszläistä coelhoa,
sillä kaikki syntini on annettu anteeksi.

Mutta kuule hei:
Helou helou, minä olen kansa.
Vähän vielä kestän, ja sitten nousen kapinaan.
Usko tai älä, lammaskin toivoo,
kerran vielä se käy paimenen kimppuun, ja se on loppu.

Juupajoo. Jotenkin tämä alkaa tuntua niin kovin tutulta, ja on niin monet kerrat toistunut jo tässäkin blogissa. Joku Unkarin vallanpitäjistä möläyttää autuaan itsevarmasti jotakin, mikä on sovittamattomassa ristiriidassa eurooppalaisten demokratia-, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitysten kanssa tai muuten vain järjettömän keskiaikaista ja paljastaa tämän vallanpitäjäporukan henkisen tason. Oppositiomediat uutisoivat, sosiaalinen media räjähtää täyteen toinen toistaan nokkelampia meemejä, vitsejä ja parodioita, häijyjä blogikommentteja ja kuvamanipulaatioita – jotka eivät luultavasti juuri kantaudu älymystön somekuplan ulkopuolelle.

Vaan tapahtuuko sen lisäksi yhtään mitään? Kun koirat ovat haukkuneet itsensä väsyksiin, karavaani jatkaa kulkuaan. Kaiken lisäksi tuo koirien terapeuttinen mediahaukku tuntuu usein pysähtyvän siihen ensimmäiseen, törkeimpään esteeseen, ns. kumiluuhun. Tässä tapauksessa esimerkiksi: on niin kovin helppoa jäädä kauhistelemaan sitä, että puhemies Kövér näköjään pitää naista pelkkänä miestä palvelevana synnytyskoneena. Useimmat irvileuat eivät kehittele ajatusta tästä yhtään pitemmälle. En ole nähnyt kovinkaan monen närkästyneen tässä yhteydessä muistuttavan, että lisää unkarilaisia lapsia saataisiin yksinkertaisesti tukemalla paremmin unkarilaisia perheitä ja helpottamalla naisille uran ja perheen yhdistämistä. (Orbánin hallitus kyllä kehuu lapsi- ja perheystävällisyyttään, mutta jostain kumman syystä tämä politiikka ei ole kantanut käytännön hedelmää.) Tai että Kövérin harmittelema työvoimapula ei ainakaan helpotu sillä, että kohta puoli miljoonaa unkarilaista, suureksi osaksi työ- ja lapsensaanti-ikäisiä ihmisiä, on lähtenyt läntisempiin EU-maihin etsimään leveämpää leipää ja avarampaa ilmapiiriä.

Ei ehkä kannata sivullisen syytellä unkarilaisia aktivismin puutteesta. Jossakin vaiheessa mielenosoittajatkaan eivät jaksa kerääntyä kaduille, kun ei mielenosoituksista kuitenkaan mitään seuraa – ja ennen kaikkea, kun ei mielenosoituksia johtamassa ole uskottavaa ja laajempaa kannatusta nauttivaa oppositiovoimaa, joka voisi tarjota realistisen vaihtoehdon Orbánin hallitukselle. Helpompi on laatia meemejä ja haukkua hallitusta Facebook-ryhmissä ja verkkoartikkelien kommenttiketjuissa.

Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi (kuten Ahlqvist-Oksanen kirjoittaa Suomalaisessa sonetissaan), jos Kövérin ärsyttävä möläytys jaksettaisiin nähdä suuremmassa kontekstissa. Miten oikein onkaan niin, että naisten halveksiminen ja suoranainen naisviha niin usein tarjoillaan samassa paketissa ”kansallismielisen” muukalaisvihan, vallanpitäjien mahtia alttiisti pönkittävän ”uskonnon” samoin kuin vallanpitäjien mahtia pönkittävän, turruttavan sirkushuvi-viihteen kanssa?

Yhden turhautuneen ja viime aikoina muutenkin merkillisiä möläytelleen äijän puheet sikseen. Olennaista on se, miten tiiviisti naisvihaiset perusarvohölinät kuuluvat yhteen sen linjan kanssa, jota Unkarin valtapuolue Fidesz yhä selvemmin edustaa ja joka tyyliltään ja ilmeeltään yhä enemmän tuo mieleen klassisen fasismin. Kövérin puhetta kauhisteltaessa vähemmälle huomiolle on jäänyt Orbánin omassa puheessa kuultu hourailu ”sotilaallisista hyveistä” (katonai erények), jotka – kristinuskon, maalaisjärjen ja kansallisen ylpeyden (!) ohella – ovat ensisijaisempia ja perustavampia Euroopan kannalta kuin nuo ”sinänsä kauniit ja herttaiset” mutta toissijaiset (!) asiat: ihmisoikeudet, edistys, avoimuus, uudenlaiset perheet, suvaitsevaisuus. Toissijaiset asiat. Miettikääpä tätä. Myös yhdessä sen kanssa, mitä tämä äijäjoukko naisista ajattelee.


Lucian tuolilta

13 joulukuun, 2015

Joulukuun kolmastoista, Lucian päivä. Ruotsalaisen Lucia-perinteen maine on kantautunut myös Sentrooppaan, täkäläisissäkin jouluperinne- ja adventtiaiheisissa julkaisuissa kerrotaan valkopukuisista, kynttiläpäisistä neidoista. (Lucia-mummoista tai sateenkaarikynttilää kantavista trans-Luciuksista en ole vielä huomannut täällä uutisoidun.) Pyhä Lucia Syrakusalainen, 200-luvun lopulla Sisiliassa syntynyt marttyyri, sai kristityssä Euroopassa jo varhain ympärilleen mielenkiintoisen kultin. Myös siksi, että kun vanha juliaaninen kalenteri (siis se, jota läntisessä Euroopassa käytettiin 1500-luvun loppuun tai vielä kauemminkin ja jota Venäjän ortodoksinen kirkko edelleenkin käyttää) oli jäänyt todellisesta aurinkovuoden kierrosta pahasti jälkeen, Lucian päivä vanhan luvun mukaan osui talvipäivänseisaukseen, vuoden pimeimpään kohtaan. Siksi Luciasta saattoi kansanperinteessä tulla myös pimeyden hahmo, noita, jolla peloteltiin kunnottomia tyttöjä ja tuhmia lapsia.

Itävallassa Lucian kerrotaan ennen vanhaan kiertäneen jopa Krampuksen tapaisena Pyhän Nikolauksen seuralaisena lapsia säikyttelemässä. Unkarissa Lucia-perinteet ovat säilyneet näihin päiviin saakka. Lucian (Luca) päivänä ennustetaan (tinojakin voi valaa), sekä omaa tulevaa puoliso-onnea (tulevan aviomiehen nimen selvittämiseksi on olemassa kivoja kikkoja) että vuodentuloa. Unkarissa ja naapurialueillakin, ainakin Kroatiassa, Lucian päivänä voi panna vehnänjyviä itämään erityiseen koristeltuun astiaan ja oraiden tiheydestä sitten arvailla tulevan vuoden satonäkymiä.

Eksoottisin perinne on ollut ns. Lucian tuolin valmistaminen. Uskomuksen mukaan Lucian-päivänä voisi näppärä mies ryhtyä valmistamaan viisikannan muotoista tuolia tai paremminkin jakkaraa, johon käytetään yhdeksää eri puulajia. Päivässä saa tehdä vain yhden työvaiheen, mistä sanonta lassan készül, mint a Luca széke ‘valmistuu hitaasti kuin Lucian tuoli’. Tuoli on tarkoitus saada valmiiksi jouluun mennessä ja salakuljettaa joulukirkkoon. Kun  kotinikkarimme siellä sitten kiipeää Lucia-jakkaralle seisomaan, hän tunnistaa, ketkä kirkkoon saapuvista naisista ovat noitia. Mutta koska noidatkin puolestaan huomaavat, että heitä tarkkaillaan, jakkarantekijän on kiireesti juostava pakoon kylväen peräänsä unikonsiemeniä – noidan pitää nimittäin pysähtyä keräämään pikkuiset siemenet talteen. Kotiin päästyä jakkara sitten heitetään kiireesti tuleen, mutta koska se valittaa uunissa ja noidat voisivat sen kuulla, avaimenreikä pitää tukkia valkosipulilla… Kuulostaa siis vaivalloiselta, ja luultavasti aniharva on tällaista jakkaraa oikeasti ryhtynyt nikkaroimaan.

Taikojentekemisen sijaan Unkarin nykyiset poliittiset päättäjät ovat viettäneet Lucian-päivää Fidesz-puolueen vuotuisessa puoluekokouksessa. Pääministeri Orbán on uhkunut tulevaisuususkoa ja luottamusta puolueeseensa, joka – näin hän muistelee – aikoinaan perustettiin kaikkia asiantuntijoiden mielipiteitä uhmaten. ”Emme olleet ammattilaisia, mutta tiedämme, että Titanic oli asiantuntijoiden rakentama, Nooan arkki taas maallikon.” (Tuota noin… jos halutaan fundamentalistisesti uskoa Nooan arkki -kertomus historialliseksi totuudeksi, silloin pitäisi myös ottaa huomioon, että Nooa sai arkin rakentamiseen erittäin yksityiskohtaiset ohjeet itse Jumalalta. Oliko Orbánilla ja kumppaneilla Fidesz-puolueen ensi kertaa vaaleihin lähtiessä myös taivaasta annetut toimintaohjeet? Vai tarkoittaako Orbán vain, että – niin kuin asia nykypolitiikkasuomeksi ilmaistaan – kaiken maailman dosentteja ei hänen puolueessaan kuunnella?)

Puheen lopussa päästään tietenkin keskeisimpään sanomaan eli pelkojen ja vihan lietsomiseen: Eurooppa on vaarassa, pakolaistulva merkitsee lisääntyvää terrorin uhkaa ja kasvattaa rikollisuutta (!), se vaarantaa kulttuurimme, elämänmuotomme ja perinteemme. Siispä kaikki huolestuneet kansalaiset allekirjoittakoot joukkovetoomuksen ”pakollisia pakolaiskiintiöitä vastaan”! (EU:n pakolaiskiintiöiden vastaisella kampanjalla on omat näyttävät weppisivut, joilla mm. kerrotaan, että EU haluaa pakkoasuttaa Unkariin 160.000 ihmistä ja että maahanmuutto lisää terrorismin vaaraa ja rikollisuutta – kuulemma Länsi-Euroopan suurkaupungeissa, esimerkiksi Tukholmassa, on yhteensä yli 900 “no go zonea”, ghettoa, joihin viranomaiset eivät uskalla mennä ja joissa isäntämaan lait eivät siis päde. Ihmisoikeustilannetta tarkkailevan Unkarin Helsinki-komitean mukaan väitteet eivät pidä paikkaansa: mitään tällaista kiintiötä ei ole, 160.000 on niiden kiintiöpakolaisten määrä, jotka seuraavan viiden vuoden kuluessa olisi tarkoitus sijoittaa yhteensä koko EU:n alueelle, ja myös hallituksen laskelmat siitä, mitä pakolaisten elättäminen maksaisi, ovat aivan pielessä.)

Mutta kaikkein tiiveimmin Fidesz-puolueen nykyisen vainoharhaisen ja kuvitellun kansallisen menneisyyden perusarvo-onnelaa haikailevan ajatusmaailman tiivisti tuuheiden kalapuikkoviiksiensä alta parlamentin puhemies László Kövér, mies, joka aikoinaan kuului Orbánin lähimpään ystäväpiiriin ja puolueen kovimpaan ytimeen mutta on väittämän mukaan siirretty todellisista valta-asemista seremoniallisempiin tehtäviin. Jouluun on vielä aikaa, mutta Kövér on jo saanut Lucia-jakkaransa valmiiksi ja kiivennyt sieltä bongaamaan todelliset pahikset. Niitä ovat tietenkin vanhat tutut Brysselin herrat ja kansainvälinen suurpääoma (jota henkilöi György/George Soros, kaikki kyllä ymmärtävät, mitä kansanryhmää tässä ajetaan takaa…). Tietenkin maahanmuuttajat ja heidän kulttuurinsa uhka eurooppalaisille arvoille. Ja ennen muuta, ta-daa, femakot, homot ja ”gender-ideologia” tai ”genderismi”, Keski- ja Itä-Euroopan konservatiivisten ideologien parissa yhä suositumpi viholliskuva. Toisin sanoen: nykyaikainen sukupuolentutkimus – joka väittää, että gender, sosiaalinen sukupuoli ja siten myös ”miesten” ja ”naisten” roolit ja niiden erot ovat yhteiskunnallisia ja kulttuurisia konstruktioita, eivät kiveen hakattuja ikuisia totuuksia – ei ole tiedettä vaan ideologiaa, pirullinen poliittinen salajuoni. Mihin tämä maa oikein joutuu, jos naiset rupeavat kuvittelemaan, että voivat ja saavat tehdä samaa kuin miehetkin, ja siksi lopettavat lasten synnyttämisen?

Kuunnellaanpa lopuksi 444.hu-sivuston julkistama otos:

Tiedämme, mitä haluamme, rakkaat ystävät, ja senkin, mitä emme. Emme halua Sorosin kaltaisten niin kutsuttua avointa yhteiskuntaa, joka on avoin tai paremminkin suojaton kaikenlaisen ulkoisen, muukalaisten etujen ohjaaman tuhoisan manipulaation suhteen. Emme halua gender-hulluutta, emme halua tehdä Unkarista miesvihaaja-naisten ja naisia pelkäävien feminiinimiesten yhteiskuntaa, jolle perhe ja lapset ovat vain itsensä toteuttamisen este. Tahtoisimme…
(spontaaneja suosionosoituksia)
… tahtoisimme, että poikamme eivät vain saisi oppia vaan myös ymmärtäisivät Petőfin runon “Jos olet mies, ole mies!”, tai Attila Józsefin säkeen “Ole se, mikä olisit: mies. Ruoho kasvaa jälkeesi.” Ja tahtoisimme, että tyttäremme pitäisivät korkeimpana itsensä toteuttamisena sitä, että voivat synnyttää meille lapsenlapsia.
(spontaaneja suosionosoituksia)
Emme halua kansan etuihin sitoutumattomia, rahavallan turmelemia, Brysselin byrokratian johtamia Euroopan Yhdysvaltoja. Kristityn Euroopan tilalle emme halua mammonan Eurooppaa. Emme halua “multi-kultia”. [Vai kääntäisikö tämän “mokutukseksi”?] Tosin pyydän saada huomauttaa, että ilmaus on harhaanjohtava. Monikulttuurisia yhteisöjä, kaupunkeja, alueita, maita olivat Monarkia ja sen sisällä Pozsony [= Bratislava] tai Szabadka [= Subotica Serbian Vojvodinassa], voisin luetella lisääkin, ja Unkarin ja Itävalta-Unkarin ulkopuolellakin Keski-Euroopasta näitä alueita. Se, mikä Euroopassa nykyään vallitsee, ei ole monikulttuurisuutta sen todellisessa merkityksessä, vaan juurettomien barbaarien asuinalueeksi muuntuva Eurooppa, kokeilu Euroopan muuttamiseksi juurettomien barbaarien asuinalueeksi, arvoisat naiset ja herrat, jossa pari…
(spontaaneja suosionosoituksia)
… jossa Euroopan alkuasukkaat halutaan vieraannuttaa omasta kulttuuristaan ja vaivata samaan taikinaan omasta kulttuuristaan irrotettujen muukalaisten kanssa, jotta he muodostaisivat äänestäjä- ja kuluttajakunnan sille Euroopalle, joka ei enää muistuta omaa itseään.


Naisvaltikka on murheen merkki, se valtakuntain häviöö ennustaa

19 lokakuun, 2015

Politiikka on miesten valtakunta. Ainakin Unkarissa edelleenkin. Viktor Orbánin edellisessä hallituksessa oli yksi nainen, perinteiseen unkarilaiseen tapaan vain miehensä nimellä esiintynyt Németh Lászlóné eli László Németh -nimisen miehen vaimo, joka ei juuri suutaan julkisesti avannut ja jota yleisesti pidettiin Orbánin tuolloin vielä ystävän ja lähioligarkin Lajos Simicskan bulvaanina. Nykyisessä hallituksessa on pelkkiä miesministereitä. Tosin ns. inhimillisten voimavarojen superministeriöön on niputettu muutamia sellaisiakin alueita, kuten opetusasiat, joista vastaa naispuolinen valtiosihteeri.

Tässä blogissa on ennenkin ollut esillä esimerkkejä siitä, millaiset sukupuolistereotypiat Unkarin poliitikkojen ajatusmaailmassa jyräävät. Viikko sitten julkistettiin lisää aineistoa: 444.hu-sivusto oli saanut käsiinsä tallenteen puheesta, jonka pääministeri Orbán piti viime keväänä ELTE-yliopiston oikeus- ja valtiotieteellisessä István Bibó -kollegiumissa. Puhe on nostattanut jonkin verran kohua. Siinä Orbán varsin suorasukaisesti määrittelee, millainen hänen seuraajansa tulisi olla: rohkea ja jatkuvaa loanheittoa kestävä, ovela pelimies (Orbánin mielestä Unkarin pääministerin pitää osata pelata ultia, joka on perinteinen unkarilainen marjapussin tapainen korttipeli), jota ei rasita liian syvällinen asiantuntemus jollakin alalla (sitä varten ovat ministerit ja korkeat virkamiehet) ja joka kunnon isänmaallisena unkarilaisena ei haaskaa aikaa filosofisiin pohdintoihin siitä, onko ylipäätään olemassa sellaisia asioita kuin unkarilaisuus, kansakunta tai isänmaa.

Sen lisäksi, että Orbán näköjään pitää omana tehtävänään etsiä itselleen seuraajaa, sen sijaan että Unkarin kansa tämän valitsisi, hän on myös varsin suorasukaisesti kertonut, miten hänen hallituksensa selvisi syksyn 2011 talouskriisistä: valehtelemalla. Valtion velka oli karkaamassa käsistä ja forintti romahtamassa, tallettajatkin uhkasivat paeta Unkarin pankeista. Orbán onnistui pysäyttämään hyökkäyksen ilmoittamalla, että Unkari pyytää Kansainvälisen valuuttarahaston apua. ”Sitten kun saapas ei enää ollut kurkullamme, emme tehneet sopimusta… Ilmoitimme, että olimme ajatelleet Flexible Credit Line -nimistä joustavaa luottoa, jollainen puolalaisille silloin vielä myönnettiin. Sanoivat, että sitäpä eivät annakaan. Voi kun ikävää, minä sanoin.” Toisin sanoen pelimies Orbán bluffasi härskisti EU:n talousviskaalit pois Unkarin kimpusta. Toiveikkaimmat oppositioäänet ovat jo verranneet tätä kuuluisaan Őszödin puheeseen. Syksyllä 2006 julkisuuteen vuoti silloisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn sosialistipuolueen sisäpiirille pitämä puhe, jossa Gyurcsány varsin ronskia kieltä käyttäen tunnusti, että koko ajanhan tässä on kansalle valehdeltu. Tämä paljastus oli osaltaan laukaisemassa raivokkaita mielenosoituksia, jotka lopulta johtivat Gyurcsányn hallituksen kaatumiseen.

Mutta bluffausjutut sikseen, siitä piti kirjoittamani, mitä Orbán ja muut Unkarin vallanpitäjät ajattelevat naisista politiikassa ja sukupuolten tasa-arvosta. Keväisessä puheessaan Orbán selitti suoraan, että ei voi tämänhetkisissä oloissa kuvitellakaan naista ministeriksi. Unkarin poliittinen elämä on nimittäin niin brutaalia loanheittoa, että sitä ei kukaan nainen voi kestää. Esimerkkinä pelin raakuudesta Orbán kertoi, miten hänen itsensä oli väitetty pahoinpitelevän vaimoaan tai opiskeluaikoina raiskanneen naispuolisia opiskelijatovereitaan. (Huhut siitä, että Orbán todellakin hakkaisi vaimoaan Anikó Lévaita, ovat levinneet laajalle. Oli niiden totuuden laita miten oli, psykologisesti uskottavia niistä tekee se, että Orbán itse on väkivaltaisen isän kasvattama. Hän on aikoinaan eräässä haastattelussa avoimesti kertonut saaneensa joskus teinipoikana isältään niin pahasti turpiinsa, ettei seuraavana päivänä päässyt sängystä ylös.)

”On lahjakkaita naisia, jotka ehkä siitä [loanheitosta] selviäisivät, mutta en ihmettele, että he eivät ilmoittaudu tähän tehtävään.” Tämä ei tietenkään ole hyväksi, koska ”mies ja nainen näkevät saman asian aivan eri puolilta”. Toistaiseksi ei kuitenkaan ministerin tehtäviin kykene edes Orbánin erikseen mainitsema tulevaisuuden lupaus, ”yksi lahjakkaimmista poliitikoista, ei vain naisista vaan ylipäätään”, ”se, joka hoitaa opetusasioita”. Kyseessä on Judit Bertalan-Czunyi (Czunyiné Bertalan Judit), tuikean näköinen nuorempi painos vihatusta edeltäjästään Rózsa Hoffmannista, kuulemani perusteella taitava suhdetoimintanainen ja häikäilemätön pyrkyri, josta yhdelläkään hänen kanssaan tekemisissä olleella unkarilaisella tuttavallani ei tunnu olevan mitään positiivista sanottavaa, päinvastoin. Rouva Czunyi on saanut kriittistä julkisuutta omaperäisestä nimityspolitiikastaan, ja alkukesästä hän pääsi otsikkoihin pitämänsä lukuvuodenpäättäjäispuheen ansiosta, jossa luonnontieteellisen yleissivistyksen puute yhdistyy ylimielisyyteen ja oman sukupuolen halveksuntaan:

Tulen aivan loistavasti toimeen, vaikka en osaakaan kirjoittaa kemiallista kaavaa [képlet; kun kyse on kemiallisesta reaktiosta, oikea termi olisi ”yhtälö”, egyenlet] happojen vaikutuksesta toisiinsa. Sitä vastoin varmaa on, että en rupea syövyttämään keuhkojani sekoittamalla happoa ja emästä [!]. Tämä kemiallinen reaktio pitäisi selittää 14-vuotiaalle tytölle, ei panna häntä pänttäämään kuusirivisiä kemian kaavoja [!].

Ilmeisesti siis tätä ”ylipäätään” lahjakkaintakaan poliitikkoa ei ole valittu virkaansa ainakaan sivistyksen perusteella.

Kun politiikan korkeimmalta taholta annetaan jatkuvasti ymmärtää, että naisten väheksyminen ja halventaminen kuuluu asiaan, ei ihme, jos alemmat portaat yrittävät perässä. Tuoreimman metakan nostatti László Földi -niminen kohta kuusikymppinen herrasmies, jolla on takanaan pitkä ja yhtäjaksoinen ura valtion tiedustelupalvelussa sekä ennen järjestelmänvaihdosta että sen jälkeen. Valtion palveluksesta erottuaan hän on pyörittänyt yksityistä tiedonhankintafirmaa (joka Fidesz-hallitukselta saamiensa toimeksiantojen avulla kasvoi yli kaksituhatta henkeä työllistäneeksi suuryritykseksi) ja esiintynyt julkisuudessa tiedusteluasioiden asiantuntijana.

Sunnuntaina Földi oli haastateltavana valtion radion ykköskanavan Kossuth Rádión ”Euroopan aika” -nimisessä ohjelmassa. 444.hu-sivuston julkaiseman yhteenvedon mukaan hän oli julistanut, että pakolaiskriisin johdosta ”Eurooppa on sodassa”. Tästä seuraa loogisesti, että Angela Merkelin pitäisi pikimmiten erota virastaan. Nimittäin: Saksan liittokansleri on Euroopan tämänhetkinen johtaja, ja nykytilanteessa Euroopan johtajan pitäisi olla sotapäällikkö, mutta nainen ei semmoiseen sovi. Tällaisissa tilanteissa, lausui Földi, ”on annettava mahdollisimman tunteista vapaita, logiikaltaan kristallinkirkkaita vastauksia”. Ja kristallinkirkkaaseen loogiseen ajatteluun ei näköjään kykene olento, jolla on munasarjat ja jolta puuttuu Y-kromosomi. Földin mielestä Merkelin naiseus ilmeisesti estää Eurooppaa kehittämästä sotatilan vaatimaa ”loogista puolustusta”.

Poliittis-historiallisen argumentaation kristallinkirkkaan loogisena huipentumana Földi esittää retorisen kysymyksen: ”Milloin on nainen voittanut sodan?” Ja näin siis kysyy mies, joka alkuperäiseltä koulutukseltaan on unkarin kielen ja historian opettaja. Erinäiset opposition nettifoorumit ovat nyt tulvillaan kiukkuisia kommentteja, joissa entistä hissanmaikkaa muistutetaan esimerkiksi Elisabet I:n, Katariina Suuren tai Margaret Thatcherin sotasaavutuksista. Földillä on siis samantapaisia aukkoja yleissivistyksessä kuin rouva Czunyilla, joka muuten on myös äidinkielenopettaja koulutukseltaan, minkä tietenkin voi nähdä taas yhtenä osoituksena siitä, että Unkarin opettajankoulutusjärjestelmä ei selvästikään oikein vedä puoleensa kaikkein terävimpiä päitä.

Angela Merkelin asemaa Saksan ja Euroopan politiikassa yhden unkarilaissedän aivopieru ei tietenkään heilauta mihinkään. Unkarin poliittisessa julkisuudessa taas opposition koirat saavat haukkua, institutionaalisen naisvihan karavaani kulkee edelleen. Melkein sitä taas miettii, oikein tarkoituksellako tässä annetaan Földin kaltaisten tyyppien aukoa päätään, että huomio kiintyisi Unkarin yhteiskunnan todellisten tasa-arvokysymysten sijasta entisaikojen soturikuningattarien historiaan tai Saksan liittokanslerin munasarjoihin.


Nyrkki, hella, piippu ja köysi

13 helmikuun, 2015

Tänään pieni tarina Unkarin historiasta.

Jo muutaman vuosikymmenen ajan on historiankirjoitus silloin tällöin nostanut näkyviin eri tavoin merkillisiä pieniä ihmisiä, unohdettujen ja syrjittyjen ryhmien arkea ja ”vaihtoehtoista historiaa”. Yksi tällainen ryhmä ovat tietenkin ne ihmiset, jotka tavalla tai toisella eivät viihtyneet perinteisissä sukupuolirooleissa: homoseksuaalit, transseksuaalit, transvestiitit, tai ylipäätään ne miehet ja naiset, joita oman sukupuolen perinteinen elämänpiiri ei kiinnostanut.

Unkarissa sukupuolentutkimuksesta kiinnostuneet tutkijat ovat jo jonkin aikaa kirjoittaneet esimerkiksi sellaisista hahmoista kuin kreivi Sándor Vay, oikeastaan kreivitär Sarolta Vay (1859–1918). Aatelisperheen kunnianhimoinen ja  lahjakas, myös kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu vesa ryhtyi jo nuorena elämään miehen elämää: opiskeli yliopistossa, työskenteli toimittajana (raportoiden mm. kuuluisasta Tiszaeszlárin oikeudenkäynnistä), kirjoitti ensin runoja ja sittemmin proosaa erityisesti Unkarin aateliston perinteisestä elämänmuodosta, ja käänsi unkariksi Dumas’n Kolme muskettisoturia (osan omistakin teoksistaan hän julkaisi nimimerkillä D’Artagnan). Vay pukeutui ja käyttäytyi kuin mies, rakastui naisiin, kävi naisen takia ainakin yhden kaksintaistelun ja karkasikin yhden neitosen kanssa, ja paljastui naiseksi vasta kun hänet petossyytteen yhteydessä pidätettiin.

Mutta tällaisten eliitti-genderbendereiden ohella Unkarin historia tuntee samanlaisia hahmoja myös (myöhäis)feodaalisen yhteiskunnan toiselta laidalta,  ja yhdestä tällaisesta kirjoittaa Index-uutissivustolla Ádám Kolozsi, rikoshistorioitsija Tamás Bezsenyin tutkimusten pohjalta. Pipás Pista eli Piippu-Tapsa oli pelätty murhamies tai oikeastaan -nainen, joka 1920-luvulta 1930-luvun alkuun saakka nostatti kauhua Alföldin lakeuksilla – mutta hän ei ollut vain murhaaja vaan palkkamurhaajana myös jonkinlainen sorrettujen puolesta kostaja.

Piippu-Pistan kotiseutu, köyhä tasanko eteläisessä Unkarissa Serbian rajoilla, tunnetaan ”lempinimellä” Átokország, Kirouksenmaa. Elämä siellä sata vuotta sitten oli epätoivoisen köyhää, hiekkainen maa antoi hädin tuskin riittävän elannon ihmisille, jotka, toisin kuin Sentroopassa tyypillisesti, eivät eläneet kirkon ympärille rakennetussa tiiviissä kylässä vaan yksittäin sijaitsevilla karjamajoilla tai ulkotiluksilla (tanya). Olemassaolon taistelua käytiin pienissä yhteisöissä ja perheissä, joissa perheenpään valta oli kiistaton ja joissa ulkopuolisten ja virkavallan näkemättömissä saattoi tapahtua kaikenlaista kamalaa. Ja joskus näille kamaluuksille kaivattiin kostajaa.

Tällä karulla seudulla syntyi Viktória Fődi, tomera ja vahva nainen, joka jo 1910-luvulla sai tarpeekseen naisen elämästä. Hän jätti itseään huomattavasti vanhemman aviomiehensä, jonka kanssa yhteiselämä ei ollut sujunut – ei ole tiedossa, tunsiko Viktória Fődi seksuaalista vetoa miesten sijasta naisiin tai ylipäätään keneenkään – pukeutui miehen vaatteisiin ja ryhtyi elättämään itseään renkinä tai päiväläisenä. Näitä töitä puolestaan riitti etenkin ensimmäisen maailmansodan aikana, miesten ollessa rintamalla, ja miesten töistähän on aina maksettu paremmin kuin naisten. ”Oikeaksi” mieheksi ei Viktóriaa varmaan uskottu, perimätiedon mukaan lapset huutelivat hänen peräänsä ”Pista-täti, Pista-täti!”. Mutta hän oli iso ja vahva, työmiehenä kovempi kuin useimmat miehet, seutukunnan kuulu niittomies, heitteli raskaita viljasäkkejä kuin tyhjää ja kumosi silmää räpäyttämättä pullollisen viiniä kerrallaan.

Maailmansota muutti lakeuksien köyhän kansan elämää, vaikka sen taistelut eivät sinne yltäneetkään. Miesten sodassa ollessa naiset saivat pyörittää arkea ja taloutta omin voimin, ja ainakin jotkut huomasivat, että uusi itsenäinen elämä oli monessa suhteessa helpompaa ja mukavampaa kuin miehen – kenties väkivaltaisen ja juopon – mielivallan alla eläminen. Jokin tämmöinen saattoi olla syynä jo Pistan ensimmäiseen murhatyöhön. Vuonna 1919 Börcsök-nimisen miehen vaimo halusi niin epätoivoisesti päästä eroon miehestään, että palkkasi Pistan tappamaan tämän. Murhan jälkeen Pista muutti naisen luokse asumaan, kunnes tämäkin yhteiselämä kävi sietämättömäksi: Pista laiskotteli, juopotteli ja ilmeisesti myi salaa talon elukoita viinarahaa saadakseen.

Kaikesta tästä raadollisuudesta huolimatta Piippu-Pista nousi kotiseudullaan jonkinlaiseksi legendaksi; Bezsenyi vertaa häntä viihdeteollisuuden synkeämpiin Batman-hahmoihin, yhteisön omaa pimeää puolta ruumiillistaviin kostajiin. Tarinoiden mukaan Pista palkkamurhasi jopa kymmeniä miehiä, tyypillisesti siten, että kuolema lavastettiin hirttäytymiseksi: Pista piiloutui talliin ja löi ruoskalla hevosten jalkoja, että ne rupesivat metelöimään, ja tuvassa talonväki sopimuksen mukaisesti kehotti isäntää menemään katsomaan, mikä hevosilla on hätänä. Talliin astuessaan isäntä sai silmukan kaulaansa, ja lopuksi hänen ruumiinsa alle sijoitettiin nurin potkaistu jakkara ja permantoon tehtiin asianmukaisia jälkiä. Yhden tällaisen murhan Pista hoiteli niin taitavasti, ettei edes uhrin piippu tiimellyksen kuumuudessa hajonnut – Pista otti sen muistoksi, ja siitä pitäen se roikkui aina hänen suupielessään, mistä hän sai myös liikanimensä.

Vuonna 1932 sitten kaksi santarmia joutui menemään eräälle tanyalle selvittelemään siellä asustavan susiparin perheriitaa ja saattelemaan naista sieltä kotiinsa. Nainen kertoi pelkäävänsä, ettei virkavalta pysty häntä suojelemaan: vain Piippu-Pista voisi auttaa, ja miehen suvussa Pistan ”apuun” oli kuulemma turvauduttu ennenkin. Santarmit ryhtyivät tutkimaan näiden avunantojen historiaa, ja tästä sai lopulta alkunsa suurta kohua nostattanut oikeudenkäynti.

Vuonna 1933 julkaistu lehtiuutisen kuva. Oikeudenkäynnin yhteydessä Piippu-Pista joutui pitkästä aikaa taas pukeutumaan naisen vaatteisiin.

Vuonna 1933 julkaistu lehtiuutisen kuva. Oikeudenkäynnin yhteydessä Piippu-Pista joutui pitkästä aikaa taas pukeutumaan naisen vaatteisiin.

Piippu-Pista, aikansa legenda, tuomittiin kuolemaan. Vankilassa hän kuitenkin oppi lukemaan ja löysi elämäänsä jonkinlaisen henkisen tai hengellisen ulottuvuuden. Hänestä tuli harras katolilainen, joka näköjään vilpittömästi katui tekojaan, ja niinpä valtionhoitaja Horthy käytti armahdusoikeuttaan ja muunsi kuolemantuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Pitkään Pista-Viktória ei kuitenkaan vankilassa elänyt; hän kuoli vuonna 1942 maksavikaan. (Ehkäpä tosiaan on niin, että naisihmisen, ison ja vahvankaan, maksa ei kestä juopottelua samaan malliin kuin miehen?) Jäljelle jäivät vähitellen legendahohteeseen peittyvät kertomukset naisesta, joka kohtalotovereitaan auttaakseen luopui naiseudestaan ja lopulta menetti kaiken. Pistan tarinaa muistellaan vieläkin – samoilla paahteisilla lakeuksilla, joilla miehen oikeutta pahoinpidellä naistaan ei edelleenkään kiistetä.


Politiikan Mars ja Venus

8 kesäkuun, 2014

Meillä kukkahattutädeillä ja -sedillä, ”suvakeilla” ja Gutmenscheillä on viime aikoina ollut pällistelemistä Euroopan kansallis-konservatiivisten ja (ääri)oikeistopopulististen puolueiden uudessa nousussa. Vaalikarja saadaan omaan aitaukseen varsin alkeellisilla konsteilla: ”perusarvojen” puolustaminen ja tunteenomainen turvallisuudenkaipuuseen vetoaminen menee järkevän talouspolitiikan edelle, puhumattakaan ihmiskunnan eloonjäämisen kysymyksistä kuten ilmastonmuutoksen vastustamisesta. Silloinkin, kun salonkikelpoisuuden säilyttämiseksi on ruuvattava EU-kritiikkiä vähän hiljaisemmalle ja suitsittava kaikkein avoiminta älämölö-muukalaisvihaa, poliittiseksi käyttövoimaksi näyttää kelpaavan – ainakin meidän ikiomalla Timo Soinillamme – primitiivinen homokammo.

Meillä vähemmälle huomiolle on jäänyt yksi näkökohta, joka Itävallassa on noussut ilmeiseksi (ja ollut itävaltalaisissa viestimissä sekä tässäkin blogissa esillä ennenkin). Profil-lehden uusimmassa numerossa Edith Meinhart ja Christa Zöchling pohdiskelevat uusien EU-vaalitulosten valossa yhä selkeämpää trendiä: naiset äänestävät vasemmistoa ja vihreitä, miehet oikeistokonservatiiveja ja oikeistopopulisteja. Itävallan miehistä kolmasosa äänesti oikeistopopulistista FPÖ:tä, vihreitä vain 11%. Naisista taas vihreitä äänesti melkein kolmannes (32%), FPÖ:lle antoi äänensä naisista vain 17%. Sukupuolten välinen ero vaalikäyttäytymisessä on Itävallassa nyt suurempi kuin koskaan, ja ero näyttää kasvavan: alle 29-vuotiaista naisista 54% äänesti vasemmistoa tai vihreitä, samanikäisistä miehistä 51% joko oikeistokonservatiiveja (ÖVP) tai FPÖ:tä.

Meinhart ja Zöchling löytävät artikkelissaan tälle yhä suurenevalle gender gapille useitakin järkeenkäyvältä tuntuvia selityksiä. Perimmältään kyse voisi olla siitä, että naisten äänestyskäyttäytyminen on rationaalista. Maailmansotien välisenä aikana sekä kommunisteja että natseja suosivat etenkin räiskettä ja jytinää kaipaavat miehet, naiset taas etsivät turvallisuutta. Sama turvallisuushakuisuus näkyi vielä 1960-luvullakin konservatiivisina valintoina. Umpikatolisessa Itävallassa keskiluokan naisen normaaliin elämänsuunnitelmaan kuului elinikäinen avioliitto riittävästi ansaitsevan miehen kanssa (avioero olisi sekä moraalinen että taloudellinen katastrofi), lasten kasvatusta ja mahdollisesti, jos aikaa riittäisi, jossain vaiheessa jokin kiva pieni osapäiväduuni taskurahan hankintaa varten. Tätä silmällä pitäen kannatti äänestää koti-uskonto-isänmaa-linjaista perusarvopuoluetta – ja kotirauhan nimissä muutenkin kannatti asennoitua niin, että ”isä tietää kaiken”, ja kannattaa samaa puoluetta kuin ukkokultakin.

Sitten tuli 1960-luvun radikaalistumismurros, joka Itävallassa oli harvinaisen jyrkkä. Legendaarisen liittokansleri Kreiskyn kaudella toimeenpannut reformit toivat lisää naisia oppikouluihin ja yliopistoihin, yhä useammat naiset alkoivat ansaita elantonsa itse ja tehdä omia, yhä radikaalimpia poliittisia valintojaan. Työtätekevälle naiselle hyvinvointivaltio äitiyslomineen, päivähoitoineen ja työttömyysturvineen on elintärkeä asia. Eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden naisten ammatit – hoito- ja opetusala – ovat ehkä olleet myös globalisoitumiselta ja Kiina-ilmiöltä paremmin turvassa kuin perinteinen savupiipputeollisuus, jonka raunioilta populistiset ääriliikkeet nykyään keräävät riveihinsä katkeroituneita, työttömiä tai työnsä puolesta pelkääviä vähemmän koulutettuja miehiä. Näihin vihaisiin poikiin, joille koulunkäyntikään ei ole oikein maittanut, yksinkertainen syntipukkiretoriikka (”ne tulee ja vie meidän työpaikat ja naiset”) ehkä puree paremmin kuin älyllisesti haastavammat ja mutkikkaammat selitykset yhteiskunnan ongelmiin.

Itävallan tapainen sukupuoliero näkyy muuallakin Länsi-Euroopassa, kuten Meinhartin ja Zöchlingin artikkelin lähteenä käytetty Simone Abendschönin ja Stephanie Steinmetzin tuore tutkimus osoittaa. Erityisen suuri tämä ero on Norjassa, mutta myös Sveitsin, Ruotsin, Tanskan, Kyproksen ja Benelux-maiden naiset äänestävät selkeästi miehiään punavihreämmin. Outona poikkeamana tässä joukossa näkyy myös Bulgaria. Suomessa ero on – näin toteavat artikkelissaan Meinhart ja Zöchling – tutkijoiden ihmeeksi oudon pieni (suunnilleen samaa luokkaa kuin Saksassa, hieman suurempi kuin Britanniassa ja Ranskassa), vaikka ”Suomessa tasa-arvolla on pitkät perinteet”. (En ihan ymmärrä tutkijoiden hämmästelyä. Eikö oikeastaan ole odotuksenmukaista, että tasa-arvoisessa Suomessa naisetkin haluavat äänestää ”äijämäisesti” ja ihailevat Teuvo Hakkaraisen kaltaisia totuudentorvia? Tai että tässä tasa-arvolassa kasvaneet kokoomusnuoret eivät enää osaa kuvitellakaan, että sukupuoliperustainen sorto – samoin kuin rasistinen ”heikomman aineksen” syrjintä – voisi jossain toisessa maailmassa kohdistua heihin itseensä?)

Itä-Euroopassa taas haarukka avautuu toiseen suuntaan. Erityisesti Slovakiassa, Tšekissä ja Puolassa, hieman vähemmässä määrin myös Sloveniassa ja Unkarissa naiset äänestävät konservatiivisemmin kuin miehet. (Tähän katoliseen joukkoon liittyy myös talouskriisin runtelema Irlanti.) Klassinen selitys tälle on tunnettu jo pitkään. Vanhoina hyvinä aikoina sukupuolten tasa-arvo opittiin tuntemaan vain yhtenä reaalisosialismin valheista: naiset ohjaavat avaruusaluksia ja traktoreita, joo joo, ja sitten työpäivän jälkeen raahaavat vaivalla jonotetut ostokset kotiin ja viettävät loppuillan sohvalla makaavaa miestään passaten. Länsimaista feminismiä ei juuri tunnettu, sitä vastoin sekä sotien välisen ajan porvarisrouvan että nykyajan amerikkalaisen tai länsisaksalaisen keskiluokan Hausfraun elämä näytti oman arjen rinnalla sangen hohdokkaalta. Niinpä järjestelmänvaihdoksen jälkeen Itä-Euroopan naiset kenties viittasivat kintaalla tasa-arvon aatteelle ja asettivat tavoitteekseen perusarvoturvallisen porvarillisen elämän, jossa naisen ylimpänä elämänsisältönä ovat ikiaikaiset avioliitto ja perhe?

Tämä varmaan pitää jossain määrin paikkansa. Mutta silti – järjestelmänvaihdoksesta alkaa olla niin paljon aikaa, että nuoremmat äänestäjät eivät reaalisosialismista enää mitään tiedä. Ja jos ihanteena olisikin Amerikan tai Länsi-Euroopan ylemmän keskiluokan perhemalli, jossa miehen kunnia-asia on todeta, että ”minun vaimoni ei tarvitse käydä töissä”, niin tätä ihannetta on ainakin nyky-Unkarissa perin harvojen mahdollista tavoittaa. Yleensä molemmilla vanhemmilla on oltava työpaikka tai kaksikin, että normaaleilla unkarilaisilla keskiansioilla perhe pysyisi leivässä. Tuntuu vaikealta uskoa, että Unkarin naisten konservatiivisympatioita motivoisi pelkkä toivoton haave turvatuista kotirouvanpäivistä.

Ehkä jokin tällainen haave, toive tai illuusio silti jotenkin vaikuttaa Unkarin naisten poliittiseen käyttäytymiseen ja panee heidät etsimään turvaa – nimenomaan konservatiivista turvallisuutta, ei niinkään aggressiivista äärimeininkiä. Unkarin viime parlamenttivaaleissa äärioikeistolaista Jobbikia äänesti 12% miehistä mutta vain 6% naisista. Tähän konservatiiviseen turvallisuuteen kuuluu vanhassa feodaali-Euroopassa myös solidaarisuuden ja luokka-ajattelun puute.

Niin, solidaarisuus, mitä se on? Minulle tulee tuosta sanasta aina mieleen lapsena radiosta kuultu Rauha, ystävyys, solidaarisuus, jonka tekstiä en alkuunkaan käsittänyt – tuon mystisen s-sanan lisäksi minua ihmetyttivät laulussa toistuvat sanat ”miten Neuvostoliittoa autamme…”. Sen verran jo varsin pienenä ymmärsin, että Neuvostoliitto on varsin suuri ja mahtava ja on saanut aikaan kaikenlaisia ikäviäkin asioita tarvitsematta siihen laisinkaan suomalaisten radionkuuntelijoiden apua. Luulenpa, että postsosialistisessa maailmassa s-sana herättää edelleenkin samanlaisia outoja mielleyhtymiä. Eikä vain sana, vaan koko käsite.

Tarkoitan siis, että vanhan Sentroopan kuvioissa kasvaneille naisille – elleivät karut taloudelliset tekijät selkeästi ohjaa heitä toimimaan toisin – kuten miehillekin vaakasuoraa solidaarisuutta ei hevin ole olemassa. Säännöt eivät ole kaikille samat, eikä olennaista ole samalla tasolla olevien kohtalotoverien tukeminen (se ei kuitenkaan johda mihinkään) vaan pystysuorien lääninherra-vasallisuhteiden ymmärtäminen. Naisen on osattava sijoittua ihmissuhdeverkostoon, löytää paikkansa ja vaikuttaa sieltä käsin naisen aseilla.

Unkarin parlamentissa naisten osuus putosi tänä keväänä alemmaksi kuin koskaan sitten järjestelmänvaihdoksen: 199 edustajasta naisia on 19, eli täsmälleen saman verran kuin Suomen ensimmäisessä modernissa eduskunnassa vuonna 1907. Hallituksessa puolestaan ei ole ainuttakaan naista, ei edes sellaista puoluepoliittis-alueellisin perustein valittua kiintiö-kulttuuriministeriä, jollaiset Suomessa olivat aikoinaan tavallinen ilmiö. Válasz.hu-portaalin artikkelissa Zsuzsa Hegedűs kirjoittaa Unkarin poliittisen elämän naisvastaisuudesta ja naisvihasta; artikkeliin on myös haastateltu useita naispoliitikkoja. Kriittisten äänten joukosta erottuu edellisen hallituksen legendaarinen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, useiden hätäisten ja koulujärjestelmää ravistelleiden uudistusten vihattu alullepanija, joka nyt ilmeisesti luovuttaa tehtävänsä – tietenkin miehelle. [Korjaus: Rózsa Hoffmannin tehtäviä jatkaa kuin jatkaakin tuoreen tiedon mukaan nainen, Judit Czunyiné Bertalan. Inhimillisten voimavarojen superministeriön valtiosihteereihin tulee kuulumaan toinenkin nainen, nuoriso- ja perheasioiden valtiosihteeri Katalin Veresné Novák. Muut valtiosihteerintehtävät – kirkko-, kulttuuri-, sosiaali- ja terveysasiat – menevät miehille; korkeakouluasioista vastaavaa valtiosihteeriä ei vielä ole julkisesti nimetty.]

Rózsa Hoffmannin rinnakkaistodellisuudessa ei tunneta naisvastaisuutta, ei perheväkivaltaa tai muita naisia koskettavia erityisongelmia – tai jos, nehän ovat kutsumuksensa unohtaneiden naisten syytä. Näin lausuu Rózsa-täti politiikasta ja puoluetovereistaan, ja nämä sanat ehkä puhuvat parhaiten itse puolestaan. Jääkäämme niitä hiljaa pohdiskelemaan.

Selitystä naispuolisten parlamenttiedustajien vähenemiseen en löydä sattumasta, enkä varsinkaan miesten yhteiskunnan tai miespoliitikkojen naisvastaisuudesta.

Valitettavasti meillä valtakunnallinen politiikka on viime vuosina muuttunut sangen aggressiiviseksi alaksi. Tämä taas on naisille outoa, ainakin kauempana heidän luonteestaan kuin miesten. Harvat tytöt tai naiset tuntevat halua jatkuvaan sodankäyntiin. Tämän takia ne naiset, joita on siunattu kutsumuksella yhteisten asioiden hoitamiseen, osallistuvat lähinnä paikalliseen ja aluepolitiikkaan, paljon vähemmän valtakunnalliseen.

Tästä huolimatta ei ole hyvä, että 199-henkisessä Unkarin parlamentissa naisia on vain 19. Tilanne on mielestäni korjattavissa neljän vuoden päästä vain puolueiden järkevästi rakennetulla ”kasvatustyöllä”. Esimerkiksi siten, että ”naispolitiikkaa” eivät ensi sijassa edusta naiset, vaan sen puolestapuhujiksi muuttuvat myös miespoliitikot.

Itse aloitan kolmatta kauttani parlamentissa. En ole koskaan määritellyt itseäni naispoliitikoksi, sillä sukupuoli-identiteetti ei kutsumusten joukossa ole ensisijainen näkökohta. En ole koskaan pitänyt haittana (paljon ennemmin lahjana) sitä, että olen syntynyt tytöksi. Olen kaikissa tilanteissa pitänyt itseäni tasa-arvoisena ja tuntenut itseni tasa-arvoiseksi. Itse asiassa olen arjen tilanteissa kokenut mieskollegoideni taholta jonkinlaista positiivista erikoiskohtelua: he ovat ehkä toisinaan olleet minua kohtaan herttaisempia, kohteliaampia, hienokäytöksisempiä kuin miestovereitaan kohtaan.

 


Naiskysymyksiä

9 helmikuun, 2014

Näin vaalien alla Unkarin poliittisessa elämässä tapahtuu niin paljon kaikenlaista, että yksi kesto-ongelma tuppaa unohtumaan. En siis nyt tarkoita rasismia, uusfasismia (näinä päivinä marssivat jälleen Budapestissa uusnatsit ns. ”kunnian päivän” johdosta eli kunnioittaakseen Budapestin puolustustaisteluissa kaatuneita SS-miehiä, kenenkään estämättä – eri uutiskanavien raportit tapahtumasta keskittyivät poliisimuuriin, joka erotti uusnatseja ja vastamielenosoittajia toisistaan, ja esittivät tapahtumat kahden yhtä väkivaltaisen ääriryhmän uhkaavana konfliktina), en korruptiota, en yhden puolueen ja sen johtajan yhä röyhkeämpää yksinvaltaa enkä ns. kansallismielistä historian vääristelyä. Vaan kysymys on ongelmasta, jota jaksavat pitää esillä vain muutamat asialle omistautuneet foorumit: naisvihamielisyydestä ja seksismistä.

Unkari on sukupuolten tasa-arvoindeksien vertailuissa romahtanut Euroopan maiden hännille. Viime aikoina on julkisuudessa nähty ja tässäkin blogissa esitelty keskusteluja, jotka paljastavat, että naisiin kohdistuvaa väkivaltaa edelleenkin vähätellään, puolustellaan tai se suorastaan hyväksytään. Muutkin erityisesti naisia koskevat ongelmat tuppaavat unohtumaan. Näin esimerkiksi prostituutio ja naiskauppa – Sveitsin ja Hollannin punalyhtykaduilla kuulemma nimenomaan unkarittaret, etenkin Itä-Unkarin köyhiltä alueilta ”toimitetut”, usein romanitaustaiset naiset ovat usein niitä kaikkein epätoivoisimmassa asemassa olevia, halvimmilla hinnoilla kaikkeen valmiita onnettomia. Tai synnyttäjien oikeudet: Ágnes Geréb, lääkäri, joka ensimmäisenä toi isät mukaan synnytyksiin ja sittemmin on julkisesti puolustanut naisten oikeutta kotisynnytyksiin kätilön avustuksella, on istunut kiisteltyä, harvinaisen ankaraa kuolemantuottamustuomiotaan – vaikea synnytys päättyi lapsen kuolemaan – jo yli kolme vuotta, eikä hänen tapauksensa jaksa enää kiinnostaa kuin kourallista naisasia-aktivisteja.

Järjestelmänvaihdoksen jälkeenhän on entisissä sosialistimaissa eletty jonkinlaisen ”takaiskun” aikaa. Sosialistinen sukupuolten tasa-arvo naiskosmonautteineen ja jakoavainta heiluttavine työnsankarittarineen kuopattiin yhdessä valheellisen systeemin muiden valheiden kanssa, länsimaiden feminismiä taas ei juuri tunnettu – tai sitä pidettiin liian vasemmistolaisena, ateistisena ja epäisänmaallisena. Tämä asetelma ei ainakaan siitä kohene, että ankarat ajat panevat hakemaan turvaa perusarvoista ja samalla konservatiivisten miesten johtamat kirkot monissa Itä-Euroopan maissa kuten Venäjälläkin nostavat profiiliaan ja liittoutuvat näkyvästi valtiovallan kanssa. ”Koti, uskonto ja isänmaa” -linja määrää naisten elämäntehtäväksi sen, mitä entisaikoina saksaksi ilmaistiin sanoilla Kirche, Küche, Kinder. Niin kuin Hillary Clinton joskus fundamentalisteista totesi, ”mitä uskoa he sitten väittävätkin edustavansa, yhteistä kaikille on halu hallita naisia”.

Tässä kehityksessä Unkari ei tietenkään ole yksin. Tässä äskettäin New York Times julkaisi hykerryttävän kirjoituksen Puolan katolisen kirkon ”genderongelmasta”: ”gender-ideologia” – eli se, että muun muassa EU:n yhteisin päätöksin gender mainstreamingia, sukupuolten tasa-arvon huomioonottamista poliittisessa päätöksenteossa, ajetaan yleiseksi periaatteeksi kaikkialla, tai että akateeminen sukupuolentutkimus (gender studies) tutkimalla sukupuolta sosiaalis-kulttuurisena, rakennettuna kategoriana haastaa perinteiset käsitykset mieheydestä ja naiseudesta – on piispa Pieronekin taannoisen lausahduksen mukaan ”pahempi uhka kuin natsismi ja kommunismi yhteensä”. Puolan kouluihin on kuulemma ilmestynyt julisteita, joissa kehotetaan suojelemaan lapsia genderiltä…

Unkari taitaa olla Puolaa paljon maallistuneempi, eikä siellä katolinen kirkko ole läheskään yhtä yksinvaltaisessa asemassa kuin Puolassa, mutta perinteisistä kirkoista se on silti jäsenmäärältään ja vaikutusvallaltaan suurin. Sitä paitsi toiseksi suurin perinteinen uskontokunta, reformoitu kirkko, on ehkä vieläkin pontevammin nykyisen hallituksen oikeistolais-isänmaallisten perusarvojen linjalla. (Ns. inhimillisten voimavarojen superministeriötä johtaa Zoltán Balog, siviiliammatiltaan reformoidun kirkon pappi, ja reformoituun kirkkoon kuuluu myös pääministeri Orbán.) Aatteellisten perusarvolinjausten ”perhekeskeisyys” eli naisvihamielisyys näkyy esimerkiksi siinä, että sikiön elämän suojeleminen hedelmöitymisestä alkaen, toisin sanoen periaatteellinen abortinvastaisuus, on kirjattu uuteen perustuslakiin. (Pari vuotta sitten Unkari sai pyyhkeitä EU:lta, kun Brysselin myöntämiä kehitysohjelmarahoja oli alkuperäisen tarkoituksen vastaisesti käytetty abortinvastaiseen kampanjaan.) Ja tietenkin perustuslaissa on erikseen julistettu, että ”Unkari suojelee avioliittoa miehen ja naisen välisenä, vapaaehtoiseen päätökseen perustuvana yhteiselämän muotona, sekä perhettä kansakunnan säilymisen perustana”.

Perusarvolinjaukset näkyvät myös politiikassa ja päätöksenteossa. Unkarin korkeimmilla portailla on naisia eurooppalaisella mittapuulla perin vähän: parlamentissa naisia on alle kymmenesosa, ja ministereistä yksi ainoa on nainen, hänkin perinteiseen unkarilaiseen tapaan miehensä nimellä esiintyvä – sikäli kuin ylipäätään esiintyy. Kehitysministeriötä johtava Németh Lászlóné eli László Németh -nimisen miehen vaimo on arvoituksellinen hahmo, jonka ammatillisista ansioista, mielipiteistä tai leadershipistä ei julkisuudessa ole paljoa kuultu. Muuten nykyisten valtapuolueiden riveissä on näkyviä ja aktiivisia naisia perin vähän, ja näistäkin vähistä jotkut vaikuttavat päässeen asemaansa myös miehensä ja perhesuhteidensa ansiosta. (Näin esimerkiksi Tünde Handó, koko Unkarin oikeuslaitosta ohjaavan keskusviraston yksinvaltainen johtaja, joka kuuluu pääministeri Orbánin ystäväpiiriin; Handón puoliso József Szájer, europarlamentaarikko ja entinen Fidesz-puolueen varajohtaja, oli Orbánin hallituksen toimeenpaneman perustuslakiuudistuksen avainhahmoja.)

Loput nykyisten vallanpitäjäpuolueiden näkyvistä naishahmoista näyttävät toimivan jonkinlaisessa puhetorven, julkisivuelementin tai alemman portaan apuhenkilön asemassa. Näkyvimpiä – ja vaaleatukkaisine Jutta Urpilais -habituksineen näyttävimpiä, tietenkin myös armottomien blondivitsien jatkuva maalitaulu – on Fidesz-puolueen tiedottaja Gabriella Selmeczi. Vaatimattomammasta päästä taas on rivikansanedustaja Mária Wittner, yksi harvoista naispuolisista sellaisista, köyhistä oloista ponnistanut vuoden 1956 vapaustaistelun veteraani, joka hvg.hu-uutissivuston videossa lähes ainoana valtapuolueen kansanedustajista on vaivautunut selittämään haastattelijoille, miksi hänen mielestään Paksin ydinvoimalan laajennuksesta ei tarvitse sen pitempään keskustella saati järjestää kansanäänestystä – se kun ei nähkääs ole tavallisten ihmisten asia.

Samoin julkisuutta on viime aikoina saanut Mária Schmidt, historiantutkija ja pääministeri Orbánin entinen neuvonantaja tämän edellisen hallituksen aikaan 1998–2002. Schmidt on tullut tunnetuksi Budapestin Terror Háza -museon johtajana; arvostelijoiden mukaan tämä museo kyselemättä rinnastaa natsi- ja kommunistidiktatuurin ja pyrkii esittämään molemmat ikään kuin tuontitavarana, ilkeän ulkomaailman rikoksena viattomia unkarilaisparkoja kohtaan. Kansallisen holokaustin muistovuoden kunniaksi Schmidt on saanut vedettäväkseen myös uuden, erityisesti keskitysleireille kyyditettyjen lasten muistolle omistetun Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museon. Tätäkin hanketta arvostellaan kiivaasti, esimerkiksi kirjailija György Konrád – itse holokaustin eloonjääneitä – arvelee avoimessa kirjeessään, että museohankkeessa ei niinkään ole kyse uhrien muiston vaalimisesta kuin nykyisen hallituksen kilven kiillottamisesta. Puhetorvi- ja julkisivunrakentajanaisista tulee vielä mieleen opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann, josta tässä blogissa on ollut puhetta ennenkin.

Ja siinäpä melkein olivatkin tämänhetkisten valtapuolueiden näkyvät hahmot. Kannattajien riveissä ja alemmilla hierarkian portailla tietenkin huhkii valtava (myös) naispuolisten puurtajien joukko, mutta varsinaisia päätöksiä tekee rikkumaton pukumiesten rivistö: johtavia poliitikkoja ja näihin läheisissä suhteissa olevia liikemiehiä. (Ja nämä johtavat poliitikot itse jättävät äänestämättä kaikkein ikävimmissä päätöksissä, kuten pikavauhtia EU:n ja kansan selän takana venäläisten kanssa suhmuroidusta Paksin ydinvoimalan laajentamisesta päätettäessä.) Näköjään vain oppositiopuolueissa naiset voivat nousta johtoportaaseen ja naisten asiat esille.

(Kuvaavaa on, että viime viikolla järjestetyssä, Szabad Emberek Magyarországért -vaihtoehtopuolueen (‘Vapaat ihmiset Unkarin puolesta’) koolle kutsumassa suuressa naispoliitikkojen keskustelussa mukana olivat lähes kaikki oppositiopuolueet, joiden johtajista tai varajohtajista monet ovat naisia. Sitä vastoin keskustelusta pois jättäytyivät sekä valtapuolue Fidesz ja sen tukipuolue KDNP (kristillisdemokraatit) että äärioikeisto-oppositiopuolue Jobbik. Keskustelun aiheena muuten oli erityisesti köyhyys, joka nykyään koskettaa jo neljää miljoonaa unkarilaista, ja sen sukupuolittuminen: keskustelijat olivat eri mieltä monesta asiasta, mutta kaikki myönsivät yksimielisesti, että Unkarissa köyhyydestä on tullut nykyään erityisesti naisten ja lasten ongelma.)

Tätä kaikkea tulin ajatelleeksi juuri nyt ennen kaikkea siksi, että käsiini sattui historiantutkija Andrea Petőn artikkeli nuoliristipuolueen naisista. Pető on urallaan paljon tutkinut naisia ja politiikkaa, erityisesti äärioikeistoliikkeiden toiminnassa mukana olevia naisia ja heidän toimintansa motiiveja: mikä saa naiset mukaan liikkeisiin, joiden aatteet ja johtajat väheksyvät ja syrjivät naisia? Tässä kirjoituksessaan, joka on juuri ilmestynyt Hungarian Studies Review -aikakauskirjassa, Pető käsittelee kolmea naista, jotka toimivat aktiivisesti Unkarin natsien, nuoliristiläisten riveissä.

Hänen mukaansa nuoliristiläisnaiset voidaan yleisesti jakaa neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän turhautuneet valkokaulusnaiset, joista monet olivat tulleet Trianonin rauhassa menetetyiltä alueilta emämaahan onneaan etsimään, kokivat joutuneensa Horthyn Unkarin konservatiivisen järjestelmän kaltoin kohtelemiksi ja etsivät radikaaleja ratkaisuja. Toiseen ryhmään, jota sodanjälkeisissä kansantuomioistuimissa tuomituista oli suurin osa, kuului köyhiä ja maailman murjomia, joskus suorastaan mielenterveydeltään tasapainottomia naisia; nämä etsivät kärsimyksilleen taloudellistakin hyvitystä esimerkiksi kyyditettyjen juutalaisten omaisuudesta. Kolmannen ryhmän keskiluokkaiset kapinalliset protestoivat perinteistä naisroolia vastaan esimerkiksi tupakoimalla ja pukeutumalla miesten vaatteisiin mutta eivät toisaalta hyväksyneet myöskään länsieurooppalaista modernisaatiota ja valistuksen ihanteita. Ja lopuksi neljänneksi ryhmäksi erottuvat nuoliristiläisjohtajien vaimot, sisaret ja muut sukulaiset, jotka esiintyivät julkisuudessa runsaasti mutta lähes yksinomaan miestensä ja sukulaistensa tukijan roolissa. Yhdelläkään näistä ryhmistä ei ollut todellista vaikutusvaltaa.

En tietenkään tarkoita, että oikeistokonservatiivisten puolueiden aatemaailma ja poliittinen moraali olisi suoraan rinnastettavissa toisen maailmansodan aikaisiin fasistipuolueisiin. Ja niin konservatiivisia kuin esimerkiksi Unkarin Fidesz ja KDNP arvoiltaan ovatkin, maailma on 70 vuodessa auttamattomasti muuttunut. Yksi asia kuitenkin on ennallaan. Jollakin oudolla tavalla nekin poliittiset puolueet, joiden ideologia itse asiassa pyrkii ajamaan naiset kotilieden ääreen, pois yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, pystyvät värväämään naisia joukkoihinsa ja käyttämään heitä hyödykseen – syvien rivien uurastajina, johtajien henkilökohtaisina tukihenkilöinä tai puolueen julkisuuskasvoina ja puhetorvina. Tätä katsellessa oikeastaan ihmettelee, miksi sukupuolen kysymyksistä esimerkiksi Unkarin demokratian nykyongelmien yhteydessä puhutaan niin vähän.


Kummisetä ja pojat

15 marraskuun, 2013

Olen tässä blogissa varmaan erinäisenkin kerran verrannut Unkarin nykyistä hallintoa mafiaan. Vertaus ei tietenkään ole omaa keksintöäni, vaan sitä on jo hyvän aikaa käytetty Unkarin opposition ja hallituksen arvostelijoiden foorumeilla. Jokin aika sitten sosiologi ja kokenut poliitikko (aikoinaan entisen sosiaalidemokraattisen SZDSZ-puolueen kansanedustaja, pariin otteeseen opetusministerinäkin toiminut) Bálint Magyar pohti Viktor Orbánin hallituksen mafiamaisuutta laajoissa, keskustelua herättäneissä artikkeleissa, ja nyt hänen toimittamanaan on ilmestynyt aiheesta kokonainen artikkelikokoelma, jonka Mihály Andor esittelee Galamus-sivustolla. Andorin mukaan Magyar polip: a posztkommunista maffiaállam  (‘Unkarilainen mustekala: postkommunistinen mafiavaltio’) on kahden kuluneen vuosikymmenen merkittävin poliittinen teos.

Orbánin hallitusta sitä ympäröivine oligarkki-hyväveliverkostoineen ovat toki verranneet mafiaan muutkin kuin Magyar. Mutta ”mafia” on ollut vain yksi raflaavista vertauskuvista. Monethan ovat löytäneet Orbánin hallituksen kansallistamispolitiikasta ja (kansainvälisen) kapitalismin vastaisuudesta tai yleisemminkin sen poliittisesta retoriikasta ja tyylistä tyrmääviä yhtäläisyyksiä Kádárin pehmokommunistiseen tai jopa Rákosin stalinistiseen diktatuuriin. Omaksi taiteenlajikseen ovat muodostuneet stalinismin ajan julisteiden uusioversiot, joissa marssivaa kansanjoukkoa tervehtivän tai pellolla tähkäpäitä sivelevän toveri Rákosin tilalle on vaihdettu virnistävä pääministeri Orbán. Toisaalta taas Orbánin hallituksen konservatiivis-kristillis-kansallismielinen aatemaailma, jonka taustalta kurkistelee yhä avoimemmin siedettyä revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen alueiden takaisin ruikuttamista) ja antisemitismiä, tuo eittämättä mieleen maailmansotien välisen ajan Horthyn järjestelmän, ja tähän viittaa myös Horthyn kultin uusi nousu. Mutta, näin huomauttaa Andor, näistä ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta Orbánin järjestelmä ei toimintalogiikaltaan muistuta Rákosin, ei myöskään Kádárin eikä Horthyn Unkaria, ja Magyarin kirjan ansio on nimenomaan siinä, että se paljastaa tämän toimintalogiikan mafiamaisen rakenteen.

Toisin kuin klassinen rikollismafia, Orbánin ja Fidesz-puolueen nykyinen valtarakenne ei syntynyt maanalaisena rikollisorganisaationa vaan julkisesti ja näköjään demokratian pelisääntöjen puitteissa. Olemukseltaan se on kuitenkin mafiaperhe, johtajanaan Kummisetä, johon kaikki järjestelmän tärkeimmät henkilöt ovat tavalla tai toisella henkilökohtaisesti sidoksissa. Perhettä pitää koossa uskollisuus Kummisetää kohtaan, ja ainoa varsinainen rikos, jonka tämä järjestelmä tuntee, on tämän uskollisuuden pettäminen. Pettureita kohtaa armoton kosto – kaikki muut rikkomukset voidaan antaa anteeksi ja annetaankin. Itse asiassa rivimafiosojen rikokset vain lujittavat perhettä, koska törttöilynsä anteeksi saanut mafiamies on entistäkin riippuvaisempi Kummisedän armosta ja suojeluksesta. Siksi rötöstelyjä siedetään tiettyyn pisteeseen saakka, ja jos ne lopulta alkavat uhata Kummisedän kansansuosiota, syyllinen vain siirretään mafian operatiiviselta puolelta vähemmän näkyviin hallintopuolen tehtäviin.

Magyarin mukaan Orbánin Unkarin tämänhetkinen korruptio, esimerkiksi valtion vuokramaiden tai tupakanmyyntioikeuksien suhmurointi valtapuolueen omille miehille, ei ole mikään satunnaisten ongelmien kasauma, joka johtuisi siitä, että systeemi nyt kerta kaikkiaan on kehno ja täynnä porsaanreikiä. Kyseessä on rationaalisesti suunniteltu, keskusjohtoinen rosvousjärjestelmä, jonka päämääränä on siirtää rikkaudet mafiaperheen haltuun. Rosvousten toteuttamiseen taas ei tarvita varsinaista väkivaltakoneistoa, aseet eivät pauku eikä kaduilla loju ruumiita – Kummisedän verkosto pystyy tekemään tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska sillä on käytössään rajaton lainsäädäntövalta, käskettävinään lojaalit poliisi-, syyttäjä- ja veroviranomaiset, ja koska se näin ollen pystyy ns. ”vapaasti kilpailuttaessaankin” jakamaan valtion ja EU-varat kenelle haluaa.

Orbánin Unkari ei siis ole aatteellinen diktatuuri stalinismin tai natsismin tyyliin – siksi myös Magyarin kirjan kaltaiset teokset voivat ilmestyä ja niitä esittelevät oppositiofoorumit saavat toimia ilman suoranaista fyysistä vaaraa. Andorin artikkelin pohjalta voisi päätellä, että konservatiivis-kristillis-nationalistinen virallinen aatemaailma on aatteettomalle opportunisti Orbánille pelkkä välikappale, jolla taataan kansan tunteellinen uskollisuus ja tukitaan sen korvat kritiikiltä: järjestelmän arvostelijat ovat ”isänmaanpettureita” ja ”Unkarin vihollisten kätyreitä”. Andor on itse asiassa hieman eri mieltä Orbánin omista aatteellisista motiiveista kuin György Gábor, joka Magyarin kirjassa arvelee Orbánin omalla tavallaan aidosti etsivän kristillisistä arvoista jonkinlaista henkistä tukea ja kutsumustietoisuutta. Andorin mielipide on paljon kyynisempi: Orbán, jolla ei ole ollut aikaa, kiinnostusta eikä asiantuntemusta ruveta itse kehittämään ideologista kasvatusta, on yksinkertaisesti ostanut Unkarin perinteiset kirkkokunnat rahalla sekä vallalla.

***

Oli kyseessä sitten aatteellinen diktatuuri tai hyväveliverkosto, vallassa ovat näköjään pojat, joilla on oikeus olla poikia. Viime aikoina on Unkarissa taas ollut esillä viimekeväinen ”koiraan kompastuneen” naisen tapaus: pormestari ja kansanedustaja József Balogh on nyt tunnustanut pahoinpidelleensä avovaimonsa sairaalakuntoon. Toistaiseksi Balogh kuitenkin kieltäytyy luopumasta mandaatistaan. Tämän johdosta oppositiopuolue Demokraattisen koalition naisedustajat tovereineen järjestivät parlamentissa pienen mielenosoituksen.

(Kuva hvg.hu-sivustolta: Noémi Bruzák, MTI)

Kuvassa nahkatakkinen kansanedustaja Ágnes Vadai ja viisi muuta naista, toinen silmä mustaksi meikattuna, pitelevät tekstejä: ”Fidesz-puolueen pojat! Onko nainen hyvä lyötynä?” (Teksti viittaa unkarilaiseen sananlaskuun Pénz számolva, asszony verve jó ‘Raha hyvä laskettuna, nainen lyötynä’.)

Tulos: Fidesz-puolueen enemmistöäänillä (äänestämässä mukana myös edustaja Balogh!) parlamentti määräsi DK:n naisedustajille Ágnes Vadaille ja Erika Szűcsille korkeimman mahdollisen kurinpitosakon eli palkkion kolmasosan, 130 000 forintin (435 €) menetyksen. Puhemies László Kövérin mukaan edustajat Vadai ja Szűcs olivat ”käytöksellään törkeästi loukanneet järjestystä” istuntosalissa.

Mitäpä tähän enää sanoisi.


Kättänne suutelen!

27 lokakuun, 2013

Ne, jotka Suomen kaltaisessa maassa yhä ihailevat ”Euroopan” vanhaa, hienoa ja perinteikästä tapakulttuuria – daameille avataan ovi ja autetaan päällystakki ylle – jaksavat toisinaan myös hehkuttaa kädelle tai poskelle suutelemisesta. Se on kuin sadut tai Linna-sarjat heräisivät henkiin. Tummaverinen herrasmies, joka hallitsee kättenhuulillepanon jalon taidon, saa ilmeisesti edelleenkin monet suomalaisnaiset tuntemaan itsensä ”Kairon purppuraruusun” sankarittareksi, ja poskisuukoissa ystävysten tervehdysmuotona on suomalaisen näkökulmasta jotain kutkuttavan lähes-(homo-)eroottista. Näin siitä huolimatta, että kummassakaan tervehdysmuodossa ei yleensä edetä varsinaiseen limakalvokosketukseen saakka vaan nuuhkaistaan ilmaa kohteen kädenselän tai posken lähistöltä.

(Junttiperheestä syntyisin ja tasa-arvoraivoisessa Kekkos-Suomessa kasvanut kun olen, en itse jaksa viehtyä näistä kohteliaisuusmuodoista. Vaatenaulakolla peruutan mahdollisimman kauas potentiaalisesti avunantohaluisista herrasmiehistä ja nykäisen kaljasaavinpeittoni pikavauhtia hartioille, ennen kuin kukaan ehtii kiertämään taakseni. Poskipussaajia juoksen karkuun, että voisin kuitata tervehdyksen vilkuttamalla ja hymyilemällä ystävällisesti huoneen toiselta puolelta. Pelkään kuollakseni, että esimerkiksi silmälasinsangat juuttuvat yhteen poskipusukumppanin rillien kanssa… ja erityisen stressaavaa on, että jotkut täkäläiseen tuttavapiiriini kuuluvat henkilöt pitävät kiinni käytännöstä, jossa poskipusuja ei anneta kahta, kummallekin korvalliselle, vaan yhteensä kolme. Käsisuudelmassa on se ikävä puoli, että siihen ei aina osaa varautua – pahaa-aavistamattomana ojentaa kätensä, ja vastapuoli ei puristakaan sitä vaan nopeasti nostaltaa sitä huuliaan kohti. Hämmentävää.)

Sentroopassa käsisuudelman perinnettä jatkaa myös sen sanallinen muoto, saksaksi küss die Hand (olen tosiaankin kuullut Wienissä jonkun miekkosen vastaavan näin kännykkäänsä, johon ilmeisesti soitti arvokkaampi rouvashenkilö), unkariksi kezét csókolom. Tai pelkästään csókolom, ’suutelen sitä’ tai ’suutelen Teitä’. (Kyseessä on ns. määräisen eli objektitaivutuksen muoto, eli ”suudella”-verbillä on tässä tapauksessa jokin määräinen objekti. Unkarissa kohtelias puhuttelupronomini ’Te’ on etymologisesti ”hän itse”, mikä taas on tyypillinen määräinen objekti, joten teitittelyä saattaa ilmaista puheessa pelkkä määräisen taivutuksen käyttö.) Csókolomilla tervehtivät etenkin miehet ja lapset erityisesti vanhempia ja arvokkaampia naishenkilöitä edelleenkin.

Perinteisten herrasmiesten ja hienojen naisten välisten käytöskuvioiden lisäksi Sentroopassa kädellesuutelukulttuuria pitävät yllä myös feodaaliset sekä katolisen kirkon perinteet. Ei vain Versaillesin hovissa vaan saksalaisellakin kielialueella oli tapana, että hallitsijan kättä suudeltiin – siis aateliset suutelivat, porvaristo sai viedä huulilleen korkeintaan hänen armonsa takinliepeen. Katolisen kirkon piispoja ja korkeampia arvohenkilöitä suudellaan edelleenkin kädelle, paavin puheille pääsevät katolilaiset suutelevat hänen arvonmerkkiään, Kalastajansormusta. Ja tämä monarkistis-paavillinen perinne purkautuu Sentroopassa toisinaan yhä hartaiden kansalaisten käsisuudelmina myös silloin, kun tunteellinen kunnioitus jotain porvarillista poliittista päättäjää kohtaan käy tarpeeksi väkeväksi. 1950-luvulla maailman lehdistöön levisi uutiskuva, jossa Venäjältä palanneen saksalaisen sotavangin kiitollinen äiti polvistui suutelemaan liittokansleri Adenauerin kättä.

Tällaisiin hartaisiin alamaisuussuudelmiin ilmeisesti kuuluu myös aito fyysinen kosketus, toisin kuin herrasmiehen kohottaessa daamin kättä ja imaistessa ilmaa kymmenen sentin päässä kädenselästä. Viime vuosina Unkarin oppositiomedioissa on usein levitetty tätä kuvaa, jossa budapestilainen eläkeläismies imeytyy silloisen oppositiojohtajan Viktor Orbánin kämmenselkään tämän kampanjoidessa terveydenhuoltouudistusta koskevan kansanäänestyksen puolesta vuonna 2008:

Erityisesti viime aikoina pääministeri Orbán ja käsisuudelmat ovat taas olleet esillä Unkarin viestimissä. Orbán, kaivosmiehen poika, ei itse ole mikään aristokraattisen tapakulttuurin kasvatti, mutta sen verran keskieurooppalaista herrasmiestä hänessä aina on, että naisia, kotimaan naispoliitikoista Angela Merkeliin, hän suutelee kädelle. (Paavia Orbán kylläkin ainoastaan kätteli, koska kuuluu itse reformoituun kirkkoon.)

Nyt äskettäin Orbán vieraili Intiassa – läntisen Euroopan vallanpitäjäthän eivät ole olleet kovin kiinnostuneita kutsumaan häntä kylään, joten Orbán on julistanut mieluummin availevansa portteja itään päin. Intiassahan fyysiset kosketukset toisilleen vieraiden naisten ja herrojen kesken eivät tosiaankaan kuulu asiaan, vaan vieraan naisen koskettamista pidetään herrasmiehelle täysin sopimattomana. Eurooppalaistyylistä kättelyäkin harrastaa korkeintaan länsimaistunein kaupunkieliitti. Joko tämä tieto ei ollut välittynyt pääministeri Orbánin protokolla-avustajille, tai Orbán päätti aivan tarkoituksella vihkiä sentrooppalaisen kohteliaisuuskulttuurin saloihin myös Intian Kongressipuolueen johtajan Sonia Gandhin (joka sivumennen sanoen on Gandhi-dynastiaa vain avioliiton kautta ja itse italialais-amerikkalaista syntyperää). Seurasi kohtaus, jonka julkisti mm. Képviselő Funky -blogi:

Kuten videopätkästä näkyy, limusiinistaan nouseva Orbán kohottaa Sonia Gandhin käden huuliaan kohti. Tämä puolestaan kylmän rauhallisesti (mutta voimalla: hauis selvästi pullistuen!) painaa Orbánin käden alemmaksi ja ravistaa sitä, muuttaen näin nolon tilanteen normaaliksi kättelyksi. Orbán hieman hämmentyneenä oikaisee solmiotaan ennen kuin asettuu Gandhin viereen virallista potrettia varten.

Pieni protokollakömmähdys sinänsä. Mutta kunnioitusta ja harrasta alamaisuutta viestivä käsisuudelmakäytäntö, jota väkisin ollaan viemässä ulkomaillekin, on huutavassa ristiriidassa sen kuvan kanssa, jota viimeaikaiset uutiset ovat luoneet naisten asemasta Unkarin poliittisessa kulttuurissa. Näitä tapauksiahan on ollut esillä tässäkin blogissa: miespoliitikot pitävät asiaankuuluvana heitellä naiskollegoilleen härskejä ehdotuksia tai vitsailla näiden ulkomuodosta, naisten kokemaa väkivaltaa vähätellään tai se lykätään naisten itsensä (tai sokean koiran) syyksi. Tuoreimmassa kansainvälisessä Gender Gap -tutkimuksessa, jossa siis on mitattu sukupuolten aseman välisiä eroja (ei miesten tai naisten elintasoa, oikeuksia tms. sinänsä), Unkari on Euroopan hännillä, ainoastaan Albanian, Armenian ja Azerbaidžanin edellä. Tämä lähes-jumbosija on saavutettu ennen muuta naisten kehnon poliittisen edustuksen perusteella: Unkarin naisten poliittinen vaikutusvalta sijoittui 136 valtion vertailussa sijalle 120, jääden jälkeen esimerkiksi Saudi-Arabiasta. Nykyisessä hallituksessa on yksi ainoa naisministeri, joka hänkin esiintyy vain miehensä nimellä perinteiseen unkarilaiseen tapaan (Németh Lászlóné eli László Németh -nimisen miehen puoliso), sikäli kuin yleensä esiintyy: ”kehitysministerin” suusta ei ole kuultu senkään vertaa itsenäisiä kannanottoja kuin Orbánin hallituksen muiden jäsenten. Unkarin parlamentissa naisedustajien osuus on järjestelmänvaihdoksen jälkeen romahtanut ja on nykyään huikeat 9%.

Tässä ehkä suurin syy siihen, miksi en oikein tykkää käsisuudelmakulttuurista.


Naisen paikka: taistelu voitettu, sota jatkuu

16 syyskuun, 2012

Lisäyksenä edelliseen postaukseeni:

Jonkinlainen kansanvallan voitto? Perjantaina valtapuolue Fidesz (jonka naisedustajista yksikään ei ollut läsnä kohutussa parlamenttikeskustelussa) ilmoitti muuttavansa mieltään ja sittenkin kannattavansa perheväkivallan määrittelemistä omaksi rikoskategoriakseen, josta voidaan siten erikseen säätää lailla. Nyt iltapäivällä Budapestiin on jälleen suunnitteilla suuri tasa-arvomielenosoitus.

Mutta tämähän on vasta alkua, ja tulee luultavasti kestämään vielä pitkään, ennen kuin asenteidenkin tasolla nainen on Unkarissa täysiarvoinen ihminen. Sitä odotellessa vielä yksi kuvallinen kommentti kansanedustaja István Vargan ja kumppanien luokattomilla möläytyksillään laukaisemaan meemitulvaan: Enikő Muha Martonin suunnittelema ”perinteinen” seinävaate:

”Kun on tehty naisen työ, / eipä ukkokulta lyö.”
(Tai sanatarkasti suomentaen: ”Mieheni on miehistä parhain, / minun tarvitsee vain synnyttää, niin hän ei lyö.”)


Naisen paikka

11 syyskuun, 2012

Ja taas kärähtivät Santran hermot.

Suomalaisena naisena Sentroopassa toki huomaa yhtä ja toista. Meillä Suomessahan viimeistään 1970- ja 1980-lukujen mittaan käyty tasa-arvotaistelu ajoi naisten syrjinnän ja naisvihan paljolti peiton alle ja piiloon. Kukaan julkinen vallankäyttäjä ei ikinä kehtaisi sanoa pitävänsä naisia jotenkin vähempiarvoisina, vähempiälyisinä tai huonommin soveltuvina muuhun kuin huolto- ja hoivatyöhön – vaikka jotkut ehkä niin ajattelevatkin. Naisille ei avata ovia eikä niitä suudella kädelle, mutta eipä toisaalta ”feminismi” ole enää kirosana eikä naispresidentti mikään erityisen taivastelun aihe. Tietenkin piilosyrjintää ja naisvihaisia asenteita on edelleenkin (koko kulttuurissa, sekä miesten että naisten mielissä!), mutta säännöllisin väliajoin mediassa leimahtavista järjettömistä kotiäidit vastaan uraäidit -kissatappeluista huolimatta naistenkin kai ajatellaan aikuisina ihmisinä tekevän omat uravalintansa ja elättävän itsensä… niinhän vaikka?

”Jos tuot kyllin rahaa minulle, niin laitan ruokaa sinulle.” Unkarilainen seinävaate (www.podiblog.hu)

Itävallassa tämä samainen muutosprosessi on ehkä tapahtunut hieman myöhemmin kuin Suomessa, mutta tapahtunut se kuitenkin on. Tietenkin vanhan maailman jäänteitä on paljon enemmän, alkaen vaikkapa koulujärjestelmästä, joka ainakin omien kokemusteni mukaan yhä toimii ikään kuin jokaisella lapsella olisi kotona kotiäiti, joka pakkaa eväät ja odottaa koulusta palaavaa lastaan lämpimän aterian kanssa, joka tulee vapaaehtoisena avustamaan pienten koululaisten puistoretkelle – tai kuulustelee oppikoululaisten läksyt ja tarvittaessa opettaa ne asiat, jotka tunnilla jäivät epäselviksi. Muutamankin kerran olen saanut kuulla taivastelun: ”Teillä on kolme lasta ja olette töissä!”

Mutta: Itävallassa on myös yleisesti tunnustettu sukupuolten tasa-arvon tärkeys (vaikka se täälläkin monesti jää suun tunnustukseksi), poliittisesta korrektiudesta pidetään tiukasti kiinni esimerkiksi kielenkäytössä (voi että ihailen niitä itävaltalaispoliitikkoja, jotka väsymättä jaksavat puhutella ”kaikkia itävallattaria ja itävaltalaisia” tai kiittää ”kaikkia äänestäjättäriään ja äänestäjiään”), ja perinteisistä sukupuolirooleista ovat muistuttamassa vain muutamat dinosaurukset. (Taannoin hyvässä Amstettenin kaupungissa, joka muutenkin on viime vuosina saanut ikävää julkisuutta, oikeistopopulistisen FPÖ:n kaupunginvaltuutettu Brigitte Kashofer vaati kaupungin tukea naisten turvakodille lopetettavaksi, koska tällaiset laitokset hänen mielestään ”ovat paljolti syynä avioliittojen ja parisuhteiden hajoamiseen”. Tästä nousi kautta maan melkoinen haloo.)

Mitä sitten Unkarissa? Siellä järjestettiin äskettäin kansalaisaloite, jolla vaadittiin parannusta tämänhetkiseen lainsäädäntöön. Tutkimusten mukaan puolisonsa mukiloimat naiset lähtevät hakemaan apua vasta kolmannenkymmenennenviidennen lyönnin jälkeen, jos silloinkaan, ja Unkarissa noin 70 naista vuodessa kuolee kumppaninsa tai ex-kumppaninsa käden kautta. Pálma Halász -niminen kahden lapsen äiti keräsi toistasataatuhatta allekirjoitusta vaatimaan, että perheväkivallasta tehtäisiin oma rikoskategoriansa, josta säädettäisiin oma lakinsa – tähän asti tilanne on ilmeisesti ollut se, että ”kun ei ole lakia, ei ole rikostakaan”, eli tämänhetkinen lainsäädäntö ei riitä kattamaan kaikkia perhe- ja parisuhdeväkivallan muotoja. Feminististen ja edistysmielisten medioiden närkästykseksi asia kyllä otettiin parlamentissa käsittelyyn, mutta yömyöhällä, useimpien edustajien jo lähdettyä kotiinsa ja loppujenkin näköjään vietyä aivonsa narikkaan. Tänään verkko on lainehtinut valittuja otteita aloitekeskustelusta. Suomennan tähän muutamia hohtavimpia helmiä Kettős Mérce -blogista:

”Itsensä toteuttamisen ja emansipaation ohessa naiset unohtavat synnyttää lapsia. Jos haluatte, että vielä viiden-kuudenkymmenen vuoden päästä on olemassa unkarilaisia… kunhan kukin on synnyttänyt ne pari-kolme-neljä lastaan, menköön sitten itseään toteuttamaan ja emansipoitumaan.” (István Varga, Fidesz)

”Nuorten naisten tärkein kutsumus on lasten synnyttäminen.” (István Varga, Fidesz)

”Naisetkin kiristävät miehiä lasten avulla, tämä on kaksipiippuinen juttu.” (tuntematon kristillisdemokraatti)

”Ehkä äitien pitäisi palata kasvattamaan lapsia, synnyttää kaksi-kolme tai mieluiten neljä-viisi lasta, ja sitten siinä olisi mieltä, että kunnioitettaisiin toista enemmän, eikä perheväkivallasta olisi puhettakaan.” (István Varga, Fidesz)

”Jos antaisimme tilaa tälle kansalaisaloitteelle, silloin perheensisäinen ja perheen ulkoinen, erilainen väkivalta niputettaisiin yhteen, mikä ei ole tarkoituksenmukaista.” (tuntematon fideszläinen)

”Näyttäkääpä esimerkkiä normaalista perheestä, ja sen jälkeen voivat naiset sitten päästä oikeuksiinsa… ” (Ottó Karvalics, kristillisdemokraatit)

”Emansipaatioliikkeet ovat aina ampuneet yli, tasa-arvon kaipuusta heilahdetaan miesvihan puolelle.” (István Szávay, Jobbik)

Kuten näkyy, keskustelussa erityisesti kunnostautui valtapuolue Fideksen kansanedustaja István Varga. Mies onkin jo saanut oman kuvallisen ja erittäin viraalisen nettimeeminsä:

”En minä halunnut lyödä. Se ei vain synnyttänyt tarpeeksi lapsia.”

Jälleen kerran: en todellakaan kuvittele, että Unkarissa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa olisi välttämättä olennaisesti enemmän kuin naapurimaissa tai Euroopassa yleensäkään. Suomessakin kuolee parisuhdeväkivallan uhrina ainakin parikymmentä naista vuodessa. Ja melkein minkä hyvänsä suomalaisenkin nettiuutisen kommenttiketjusta näkee heti, että meilläkin uljaita on urhoja, joiden mielestä perheväkivalta on telaketjufeministien vouhotusta tai muuten vain naisten omaa syytä – kun muija tarpeeksi säksättää, niin on aivan ymmärrettävää jos mies ei jaksa kuunnella vaan tirvaisee… Mutta en kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että Suomessa perheväkivallasta käyty eduskuntakeskustelu heti paikalla luiskahtaisi siihen, että naisten kuuluu pysyä kotona lapsia synnyttämässä ja hoitamassa, saati että väestön vanheneminen ja hupeneminen on naisten emansipaation syytä (eikä esimerkiksi sen, ettei yhteiskunta tarpeeksi tue lapsiperheitä ja työssäkäyviä vanhempia).

Ja toisaalta. Mitä enemmän tällaisia Unkarin uutisia luen, sen enemmän arvostan fiksuja unkarilaisia ystäviäni ja kollegojani. Maassa, joka on rämpinyt ensin vuosisatojen ajan feodalismin ja sitten vuosikymmenten ajan reaalisosialismin ikeen alla, jota on ainakin sadan viime vuoden ajan kohtalo koko ajan paiskannut toinen toistaan onnettomammilla johtajilla, samalla kun taitavat, yritteliäät ja luovat ihmiset ovat sankoin joukoin paenneet inhimillisempiä oloja etsimään, on edelleenkin uskomaton määrä älyä, huumorintajua ja lahjakkuutta. Tämän päivän olen synkästi hihitellen lukenut Internetistä aina vain hyytävämpiä ja henkevämpiä kommentteja öiseen parlamenttikeskusteluun sekä seurannut spontaanin flashmobin valmistelua – valitettavasti en pääse kuudeksi Kossuth térille Budapestiin, vaikka mieleni tekisi.

Tämä postaus sopiikin lopettaa fiksun nuoren unkarilaismiehen, Bálint Sósin ohjaamaan ja Cannesin Young Directors Awards -kisassa tänä vuonna kolmanneksi sijoittuneeseen, viiltävän tyylikkääseen tietoiskuun, englanninkielisin tekstein. ”Kotitapaturmia”, olkaa hyvät!