Felix Austria, tuo Euroopan pikku kullanmuru

Touko 18, 2015

No niin, euroviisumaniaa pukkaa. Wien kylpee taas julkisuudessa elämäniloisen ja glamourikkaan sateenkaarikulttuurin tyyssijana ja kerää maailmanlaajuista huomiota esimerkiksi liikennevalotempauksella: joissakin jalankulkijoiden suojatievaloissa nähdään nyt yhden seisovan tai kävelevän ukkelin sijasta kaksi hahmoa, jotka muodostavat joko kaksi- tai yksisukupuolisen pariskunnan. Itävalta on taas onnistunut hienosti kiillottamaan imagoaan. Ja mikäpäs tuossa – Itävalta on minusta ihan oikeasti oikein mukava maa ja Wien hieno kaupunki, jossa varsin monenlaisten ihmisten on mukava elää ja hyvin monet asiat toimivat kerrassaan erinomaisesti. Epäkohtia toki on, niin kuin kaikkialla Euroopassa: täälläkin on eriarvoisuutta ja suvaitsemattomuutta, on sillä ratsastavaa vastenmielistä poliittista populismia, on rasittavan, järjettömän byrokraattisiksi rakenteiksi piintyneitä sääty-yhteiskunnan perinteitä, ja kulttuurikonservatismin pimeällä puolella kasvaa jukertaa edelleenkin jonkinlainen kaappinatsismi. Kaiken kaikkiaan Itävalta on kuitenkin selvinnyt tälle vuosituhannelle varsin valistuneella eurooppalaisella meiningillä, etenkin kun vertaa siihen, mitä vain vähän matkan päässä idässä ja kaakossa tapahtuu. Ennen kaikkea ihastuttaa se, miten loistavasti Itävalta on onnistunut kansainvälisessä imagonrakennuksessaan tekemään itsestään jonkinlaisen koko Euroopan pikku söpöläisen.

Olen tässä blogissa tainnut ennenkin viitata latinankieliseen heksametrisäkeeseen, jolla Itävallan Habsburg-dynastian ulkopolitiikkaa aikoinaan luonnehdittiin: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube eli ‘sotia käykööt muut, sinä, onnellinen Itävalta, solmi avioliittoja’. No, sotiahan kävivät kaikki, mutta kaikki valtiot eivät tulleet rakentaneeksi kansainvälistä imagoaan, niin kuin nykyään sanottaisiin, sotaisuuden varaan. Siinä, missä muut Euroopan maat pikkuhiljaa kehittelivät itsestään kansallisvaltioita ja itselleen aggressiivista kansallisvaltiohistoriaa, jossa sotalippumme liehui milloin milläkin tanterella ja milloin minkäkin vainolaisen hurmehella peitettiin maa, Saksan kainalossa vähitellen Unkarin ja Balkanin etnisen tilkkutäkin suuntaan laajentuva Itävalta ei tähän yhtä näyttävästi kyennyt. Toisin kuin monilla muilla mailla, Itävallan historiassa ”kansan” historia oli perin läpinäkyvästi hallitsijasuvun ja sen naimakauppojen historiaa. Kansa tai paremminkin kansat saivat statistin roolissa jodlailla nahkahousuissa tai tanssia csárdásta näyttämön laitamilla, kun tapahtumien keskipisteessä yli- ja monikansallinen herrasväki valssasi kristallikruunujen alla.

Monikansallinen monarkiameininki, jota jo 1800-luvun lopulla monet pitivät täysin ajastaan jälkeen jääneenä ja pikaiseen tuhoon tuomittuna, romahtikin sitten ensimmäiseen maailmansotaan. Ja mielenkiintoista on, mitä Itävallan imagolle tämän jälkeen tapahtui – koko maa ikään kuin katosi, pulpahtaakseen näkyviin vain muutamissa strategisissa kohdissa. Käsi sydämelle, suomalainen, mitä tiedät Itävallan historiasta? Luultavasti mieleen nousee lähinnä Sound of Musiciin perustuvia mielikuvia söpöstä pikku vuorimaasta, jossa nahkahousupojat ja dirndl-mekkoiset neitokaiset karkeloivat niityillä edelweisseja poimien ja tyylikkäät herrasväet söivät leivoksia Wienin kahviloissa, kunnes pahat saksalaiset natsit marssivat maahan ja pistivät kaiken sileäksi. Sodan jälkeen sitten vähitellen jostakin ilmestyi maa, josta tulee alppihiihtäjiä, mäkihyppääjiä ja Arnold Schwarzenegger, ja siinähän se melkein olikin. Maa, jossa on hienoa saksankielistä kulttuurihistoriaa ja ritarilinnoja ja viinitarhoja mutta joka on jotenkin vaarattomampi ja kiltimpi ja söpömpi kuin Saksa. Niin kuin amerikkalainen germanisti-humoristi Eric Jarosinski alias Nein Quarterly äskettäin twiittasi: Austrian. Looks like German. Sounds like music. Eikö näin?

Aloitetaanpa Sound of Musicista, jota muuten itävaltalaiset eivät erityisen hyvin tunne. Elokuvaa ei ole monikaan nähnyt, musikaaliakaan ei ole Itävallassa kovin monta kertaa esitetty eikä se silloinkaan saanut erityisen suopeaa vastaanottoa. (En suoraan sanoen tiedä, miksi, mutta arvelen, että sen luoma kuva Itävallan historiasta on kerta kaikkiaan liian kaukana siitä todellisuudesta, jonka vielä nykyisessäkin Itävallassa iäkkäimmät sukupolvet muistavat.) Sound of Musicin päähenkilöt ovat itävaltalaisia, jotka eivät halua ruveta saksalaisiksi ja sen takia lopulta pakenevat natsien valtaamasta maasta laulaen ylistystä kotimaalleen. Oikeastihan itävaltalaiset 1930-luvulla olivat mielestään ”saksalaisia” ja halusivat olla. Valitettavasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajamaat eivät olleet antaneet Habsburg-monarkian saksankielisten alueiden liittyä Saksaan, ja sittemmin Itävallan vallanpitäjät eivät oikein tykänneet Saksan natseista. Ajateltiin siis suunnilleen niin, että ”meidän on oltava saksalaisia, mutta vielä parempia kuin saksalaiset”. ”Kristittyinä ja saksalaisina ainiaan!”, christlich und deutsch immerdar, kirjoittivat Leopold Figl, sittemmin sodanjälkeisen Itävallan liittokansleri, ja hänen Hilde-vaimonsa nuoren kotinsa vieraskirjan motoksi vuonna 1931.

Sound of Music -pohjaisella historiantuntemuksella voisi myös ajatella, että maailmansotien välinen Itävalta oli puhtoinen demokratia, jonka pahat natsit sitten polkivat jalkoihinsa. Aniharvalle suomalaiselle varmaan sanoo mitään semmoinen käsite kuin ”austrofasismi”. Nimittäin: 1930-luvulla Itävallassa tapahtui samantapaista kuin suurimmassa osassa ns. Väli-Eurooppaa Baltiasta Balkanille, eli pirua ajettiin maasta belsebuubin avulla, natsismin ja kommunismin vaaroja uskottiin torjuttavan konservatiivisella diktatuurilla.

Kansleri Dollfussin Itävalta käänsi selkänsä länsieurooppalaiselle parlamentaariselle demokratialle ja kansainvälisen talouskriisin koettelemalle kansainväliselle markkinataloudelle, ammattiyhdistysmeiningin sijaan haluttiin palata säätyjärjestelmään (Ständestaat, säätyvaltio) ja jopa perinteikäs kiltalaitos palautettiin. Oppositiopuolueet kiellettiin, parlamentti vaiennettiin, kuolemanrangaistus palautettiin, ideologista kasvatusta katolilais-konservatiivisessa hengessä tehostettiin, ja toisinajattelijoita – sekä sosiaalidemokraatteja ja kommunisteja että natseja – vangittiin. Juutalaisia ei vainottu eikä virallisesti syrjitty, mutta monissa merkittävän aseman saaneissa järjestöissä ja elimissä sai antisemitismi, tuo Sentroopan ”kristillisen” politiikan synkeä liitännäinen, vapaasti rehottaa. Aivan ilman verenvuodatusta tämä kaikki ei tapahtunut, vaan vuonna 1934 koettiin ns. Itävallan sisällissota eli helmikuun kansannousu, kun hallitus yritti riisua sosiaalidemokraattien suojeluskaartit (Schutzbund) aseista; ensin Linzissä ja sitten Wienissä ynnä muutamissa muissakin lähinnä tehdaskaupungeissa taisteltiin kiivaasti muutamia päiviä, ja kapinan kukistaminen vaati satoja kuolonuhreja. Sitä vastoin, kuten historiatietoisemmat nyt kai sentään muistavat, natsit marssivat Itävaltaan vuonna 1938 kohtaamatta minkäänlaista sotilaallista vastarintaa, ja syvistä riveistä melkoinen osa oli innoissaan hurraamassa Braunau am Innin suurelle pojalle. (Austrofasistisen järjestelmän merkkihenkilöistä toki monet joutuivat suoraan vankilaan tai Saksan keskitysleireille.)

Varsinaista itävaltalaisuutta ruvettiin rakentamaan sodan jälkeen suoraan raunioista, ja siitä tulikin kerrassaan kultareunainen kansallinen menestystarina. Tarinan alussa seisovat nuoren Itävallan ensimmäiset sodanjälkeiset johtajat, kuten tuo edellä mainittu ensimmäinen sodanjälkeinen liittokansleri Leopold Figl, jonka liikuttava puhe kanslerinviraston työntekijöille jouluna 1945 on jäänyt kansakunnan aikakirjoihin:

”Minulla ei ole teille mitään annettavaa jouluksi, ei palaakaan leipää, ei hiiliä lämmitykseen, ei lasia ikkunaruutuihin. Meillä ei ole mitään. Voimme vain pyytää: Uskokaa tähän Itävaltaan.”

Niin kuin Profil-lehden tuoreessa Figl-aiheisessa jutussa Herbert Lackner muistuttaa, noiden aikojen ankaruutta on nykyihmisen vaikea edes kuvitella. Vielä puolitoista vuotta sodan päättymisen jälkeen, nälkätalvena 1946-1947, Itävallan itäosissa melkein 70 prosenttia lapsista kärsi aliravitsemuksesta ja koulut olivat suljettuina – hiiltä ei riittänyt niiden lämmittämiseen, koska hiilikaivosmiehet eivät 1600 kcal:n korttiannoksilla jaksaneet tehdä raskasta työtään. Oman väen lisäksi maassa oli nälkää näkemässä toistasataatuhatta pakolaista, ja tuhannesta vastasyntyneestä 160 kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana. Matka noista ajoista nykyisen rikkaan Itävallan hyvinvointiin on käsittämättömän pitkä. Ei ihme, että sen alkupää peittyy legendojen hämyyn.

Tätä hämyä yritetään Lacknerin artikkelissa hälventää myös Leopold Figlin persoonan ympäriltä, tietolähteenä historiantutkija Helmut Wohnoutin juuri ilmestynyt kirja Leopold Figl und das Jahr 1945. Figl, tullnerfeldiläisen talonpojan agronomipoika, Dollfussin säätyvaltion uskollinen virkamies, joka Dachaun keskitysleirillä piestiin puolikuoliaaksi, kun oli kysyttäessä ilmoittanut kotimaakseen ”Itävalta” (mitään Itävaltaahan ei natsien Kolmannessa valtakunnassa ollut olemassa, vain Ostmark), oli sodanjälkeisten aikojen suosituimpia poliitikkoja, Itävallan menestystarinan ruumiillistuma. Sodanjälkeisen jälleenrakennususkon lisäksi hänen nimeensä yhdistetään etenkin ns. Reblaus-legenda.

Vuonna 1955 Itävallan valtiosopimusta, joka lopettaisi liittoutuneiden kymmenvuotisen miehityksen, neuvoteltiin kasaan Wienissä Belvederen palatsissa. Itävaltalaisten kansalliseen historiakuvastoon tämä tapahtuma on jäänyt siinä muodossa, jonka ikuisti müncheniläiseen Simplicissimus-pilalehteen piirtäjä H. E. Köhler. Kuvassa Molotov ja kumppanit istuvat silminnähden liikuttuneessa tilassa kuuntelemassa liittokansleri Julius Raabin sitransoittoa, ja Raabin korvanjuuressa silloinen ulkoministeri Figl kuiskuttaa itävallaksi: Und jetzt noch d’ Reblaus, dann sans waach. ‘Vedä vielä se Viinikirvalaulu, sitten ne ovat ihan pehmeitä.’

(Reblaus tarkoittaa viinikirvaa, Phylloxera, inhottavaa ötökkää, joka levisi Amerikasta Euroopan vanhoille viiniviljelmille 1800-luvun jälkipuoliskolla ja aiheutti valtaisaa tuhoa, kunnes se lopulta onnistuttiin jossain määrin saamaan kuriin varttamalla viiniköynnökset Amerikasta tuotuihin, vastustuskykyisiin kantoihin. Tässä tapauksessa Reblaus viittaa samannimiseen tunnettuun wieniläislauluun, jossa kertoja arvelee olleensa edellisessä elämässään viinikirva, kun tämän jalon nesteen imeminen tuntuu niin mukavalta.)

Tässä siis yksi itävaltalaisuuden syntymyyttejä: toisin kuin tosikot aggressiiviset saksalaiset, me lupsakat ja elämän ilojen päälle ymmärtävät itävaltalaiset hoidamme homman oveluudella, tyylillä ja wieniläisellä charmilla, puhumattakaan jaloista  rypälejuomista, joiden salakavaluutta raakaan votkaan tottuneet venäläiset neuvottelijat tarinan mukaan eivät oikein ymmärtäneet. Tarina on kaunis ja uppoaa sekä itävaltalaisiin että itse asiassa, kuten pilapiirros osoittaa, saksalaisiinkin. Totuus on tietenkin toinen. Figl ei todellakaan sutkisti juonut venäläisiä pöydän alle saati hurmannut heitä haikeilla wieniläislauluilla. Itse asiassa ulkoministeri, joka tunnetusti ei sylkenyt lasiin, jouduttiin kesken illan toimittamaan pois salista nukkumaan päätään selväksi.

Kun itävaltalaisuutta, itävaltalaista identiteettiä sodanjälkeisissä poliittisissa paineissa oikein hartiavoimin rakennettiin, itävaltalaiset osasivat panostaa pehmeään tyyliin. Tässä auttoivat ne perinteiset stereotypiat, joiden mukaan protestanttiset pohjoissaksalaiset ovat aggressiivisia, huumorintajuttomia, tiukkapipoisia tehopakkauksia, katolisessa etelässä taas ollaan laiskanlupsakoita mutta viehättäviä ja seurallisia. Hajonneen Habsburg-monarkian ja hajonneen Kolmannen valtakunnan raunioista on noussut kiltti ja söpö pieni maa, jonka nykyään ei tarvitse keskittyä lihastenpullisteluun tai sapelinkalisteluun, kun päteä voi muillakin tavoilla. Pieni on kaunista, vaikka kaikki kaunis ei aina olekaan totta.

Mainokset

Menneisyyden pitkiä varjoja

maaliskuu 29, 2015

Wienin yliopisto, Alma mater Rudolphina Vindobonensis, viettää tänä vuonna 650-vuotisjuhliaan asianmukaisen näyttävästi: ei ole mikään pikkujuttu olla nykyisen saksankielisen alueen vanhin yliopisto. On tietenkin juhlavuosilogo, on hulmuavissa banderolleissa ja yliopiston verkkosivuilla näkyviä nokkelia iskulauseita ja kuvia, on monenlaisia tapahtumia, sekä tiedemaailmalle että laajemmalle yleisölle. Samaan aikaan kuuluu myös kriittisiä ääniä. Opiskelijajärjestö ÖH:n mustapohjaisissa julisteissa väitetään, että ”ei ole mitään aihetta juhlaan”, ja tiukeassa kannanotossaan ÖH syyttää yliopiston juhlavuosijulkisuutta valheellisesta kaunistelusta, elitismin, rasismin ja patriarkaalisuuden perinteiden tahallisesta unohtamisesta.

Jotakin yliopisto on toki yrittänyt. Päärakennuksessa, jonka aulassa komeilevaa kaikkien tähänastisten rehtorien nimet sisältävää marmoritaulua ÖH:n kannanotto syyttää ”aikamme kenties edustavimmaksi muistomerkiksi tunnustaville kansallissosialisteille”, on parhaillaan myös näyttely niiden lukuisien merkittävien tutkijoiden muistoksi, jotka juutalaisen syntyperänsä tai fasisminvastaisten aatteidensa vuoksi erotettiin, ajettiin maanpakoon tai murhattiin. Päärakennuksen sisäpihaan, ”Arkadenhofiin”, patsaiden, rintakuvien ja muistolaattojen rinnalle, joiden ikuistamat merkittävät yliopistolaiset, kuinka ollakaan, ovat kaikki miespuolisia, ilmestyi jo viisi vuotta sitten taiteilija Iris Andraschekin teos Der Muse reicht’s (‘Muusa on saanut tarpeekseen’), pihan poikki lankeava naispuolisen hahmon pitkä varjo. Teokseen liittyvissä tekstilaatoissa kerrotaan sen muistuttavan kaikista huomiotta jääneistä naistutkijoista, joiden saavutukset jäivät vaille arvostusta.

Juhlavuositapahtumien rinnalla on itävaltalaisessa julkisuudessa esillä ollut myös tapaus, jonka ajoittuminen ei ehkä ollut sattumaa ja jossa oli mukana myös nykyään merkittäviä henkilöitä valtionpäämiestä myöten. Tasan viisikymmentä vuotta sitten, yliopiston viettäessä 600-vuotisjuhliaan, (ääri)oikeistolaiset opiskelijat ja fasisminvastustajat ottivat yhteen niin tiukasti, että se johti lopulta yhden ihmisen kuolemaan ja näyttävään oikeusjuttuun. Taustalla oli ongelma, josta ei vieläkään ole päästy. Myös yliopistopiireissä vaikuttaa rasistisen kansallismielisyyden perinne, josta natsismikin aikoinaan nousi ja jota edelleenkin jollakin tapaa pitävät hengissä yliopiston liepeillä vaikuttavat schlagende Burschenschaftit, perinneunivormuissaan kaljaa juovat, miekkailevat ja natsismin kanssa vähintäänkin flirttailevat opiskelijoiden ”perinnejärjestöt”.

Wienin kauppakorkeakoulussa (Hochschule für Welthandel, nykyinen Wirtschaftsuniversität Wien) toimi sodanjälkeisinä vuosikymmeninä professorina muuan Taras (von) Borodajkewycz (on muuten merkillistä, miten usein itävaltalaisilla natseilla ja ”saksalais-kansallismielisillä” äärioikeistolaisilla on syvän slaavilainen nimi). Borodajkewyczin isä oli Galitsian puolalaist(unutt)a virkamiehistöä, mutta poika Taras varttui Wienissä ja ajautui jo nuorena katolis-kansallismielisistä piireistä natsiaatteen pariin. Sodan jälkeen hän, niin kuin ne lukuisat itävaltalaiset natsit, jotka eivät henkilökohtaisesti olleet syyllistyneet murhiin tai muihin hirmutekoihin, pääsi varsin nopeasti taas armoihin ja sai vuonna 1955 professorinviran. Aatemaailmaansa hän ei ollut olennaisesti muuttanut eikä sitä salannut: Borodajkewycz saattoi luennoillaan päästellä avoimen antisemitistisiä tai Hitleriä ihailevia möläytyksiä.

Kauppatieteen opiskelijat, joista suuri osa oli mielipiteiltään hyvin oikeistolaisia, ottivat ”Boron” kommentit esimerkiksi Rosa Luxemburgista ”juutalaisena kansankiihottajana” usein innostuneesti vastaan. Mutta luennoilla istui myös nuori sosiaalidemokraatti Ferdinand Lacina, sittemmin mm. valtionvarainministerinä toiminut poliitikonalku, joka kirjoitti kaikki möläytykset muistiin ja kiikutti lopulta muistiinpanonsa aatetoverilleen Heinz Fischerille, joka nykyään on Itävallan liittopresidentti. Fischer otti asian esille sosiaalidemokraattisessa lehdistössä, ja seurasi kunnianloukkausoikeudenkäynti, jonka Fischer ensin hävisi mutta seuraavassa oikeusasteessa voitti. Lacinan muistiinpanot päätyivät myös, kunnon itävaltalaisen perinteen mukaisesti, poliittisen kabareeohjelman aineksiksi ja toivat Borodajkewyczille lisää julkisuutta. Burschenschafterit hurrasivat sankarilleen, konservatiivipuolue ÖVP:ta edustava opetusministeri pysyi vaiti.

Maaliskuussa 1965 joukko aktivisteja sekä opiskelijajärjestöistä että sodanaikaisesta vastarintaliikkeestä ja ammattiyhdistyksistä järjesti mielenosoitusmarssin Borodajkewyczin toimintaa ja sitä edelleenkin suvaitsevia viranomaisia vastaan. Myös vastapuoli, äärioikeistolaisen FPÖ:n opiskelijajärjestö Ring Freiheitlicher Studenten, kutsui oman väkensä kaduille, ja syntyi kahakointia, jota tilanteen aliarvioinut poliisi ei kyennyt hillitsemään. Yksi kiukkuinen antifasisti, vanha kommunisti Ernst Kirchweger, tunkeutui järjestysmiesketjun läpi ja sai vastaansa kemian opiskelijan Günther K:n, joka ennestään oli poliisin tuttu erinäisistä uusnatsimeiningeistä. K. löi Kirchwegeriä nyrkillä, tämä kaatui katuun ja kuoli vammoihinsa kahden päivän päästä.

Kirchwegerin kuolema järkytti koko maata, ja hänen hautajaissaattoonsa liittyi yli 25 000 ihmistä, alkaen tuolloisen musta-punaisen (ÖVP ja sosiaalidemokraatit) hallituskoalition ministereistä. Oikeudessa Günther K. sai kuitenkin lievän tuomion ”hätävarjelun liioittelusta”, koska väitti lyöneensä vain itsepuolustukseksi. (Tämä vaikuttaa vähän merkilliseltä, kun tiedetään, että nuori lihaskimppu K. oli aktiivinen nyrkkeilynharrastaja, Kirchweger taas pieni ukonkäppänä, 67-vuotias ja alle 170 senttiä pitkä.) Useimmat poliitikot yrittivät pitää matalaa profiilia ja kielen keskellä suuta. Edessä olivat vaalit, joissa konservatiivien (ÖVP) ja sosiaalidemokraattien (SPÖ) kamppailu tulisi olemaan äärimmäisen tiukka, eikä ketään äänestäjää saanut suututtaa. ”Katumattomia” vanhoja natseja riveihinsä koonnut FPÖ taas halusi antaa mahdollisimman siistin kuvan itsestään ja vakuuttaa hallituskelpoisuudestaan. Lopulta kauppakorkeakoulu saatiin painostamaan Borodajkewycz eläkkeelle, ja tapahtumat alkoivat vähitellen peittyä armeliaaseen unohdukseen.

Kunnes taas on vuosipäivän aika. Kuten konservatiivinen Die Presse -lehti kirjoittaa, on huomionarvoista, että ”nyrkinisku demokratialle” annettiin juuri Wienin yliopiston viettäessä 600-vuotisjuhlaansa. Vuosipäivät antavat aiheen ottaa esille menneisyydestä myös ikäviä asioita, sellaisia, joiden pitkä varjo joskus yltää nykyhetkeen saakka. Ja tässä haluaisin vielä selostaa, mitä äskettäin Der Standard -lehdessä kirjoitti Klaus Taschwer Itävallan konservatiivien koulupoliittisen vastarinnan juurista.

Taschwerin artikkelin päähenkilönä on Richard Meister, Wienin yliopiston pitkäaikainen kasvatustieteen professori, jonka kuolemasta tuli äskettäin kuluneeksi 50 vuotta. Meister oli Borodajkewyczin tapaan niitä suhdetoimintataitoisia yliopistomiehiä, joiden urakehitystä vallanpitäjien vaihtuminen ei sanottavammin haitannut. Hän oli taustaltaan oppikoulun latinanopettaja ja kunnostautui jo 1920-luvulla latinanopettajien edustajana puolustamalla kahdeksanluokkaisen ”humanistisen” oppikoulun säilyttämistä ja siten myös koululaisten varhaista erottelua. Näin hänestä tuli tärkeä konservatiivinen mielipidevaikuttaja taistelussa sosiaalidemokraattien jo tuolloin ajamaa, meidän nykyistä peruskouluamme muistuttavaa yhtenäiskoulua vastaan, joka olisi jatkunut 14 vuoden ikään asti.

Taschwerin mukaan Meisteria voi pitää nykyisten Itävallan konservatiivien peruskouluvastaisuuden ”isänä”. Jatkuvista reformiyrityksistä huolimatta Itävallan oikeisto on näihin päiviin saakka torpedoinut kaikki yritykset luopua tähänastisesta systeemistä, jossa neljän kansakoululuokan jälkeen herrasväen lapset jatkavat yliopistokelpoisuuden antavaan oppikouluun, rasvakourainen kansa (sekä useimmat maahanmuuttajaperheiden lapset, lahjakkuudesta riippumatta) taas ohjataan ns. ammatillisemmille linjoille. Koska näet yhtenäiskoulu tasapäistää lahjakkuudet (Einheitsbrei, ”yhtenäisyyspuuro”, on Itävallassa käytetty termi). Ja koska yhtenäiskoulu tekisi rahvaanlapsista epärealistisiin haaveisiin eksyviä työnvieroksujia. (”Niin mutta teillä Suomessa on korkeampi nuorisotyöttömyys” on meidänkin päivinämme Itävallan koulusysteemin puolustajien vakioargumentteja.)

Häijyintä Taschwerin artikkelissa on kuitenkin sen kuva Meisterista sekä ihmisenä että korkeakoulubyrokraattina keskellä aikansa valtaverkostoja. Meister ei nimittäin loistanut tieteellisillä ansioillaan, ei koskaan edes habilitoitunut. (Habilitation on sentrooppalaisessa yliopistomaailmassa suunnilleen meidän dosentuurimme vastine eli keskieurooppalaisen, meikäläisittäin perin heppoisen tohtorinarvon jälkeen se varsinainen tieteellisen pätevyyden ja professuurikelpoisuuden osoitus, johon kuuluu väitöskirjan jälkeinen ”second book”, myös ulkopuolisten asiantuntijoiden arvioimana, sekä julkinen opetusnäyte.) Siitä huolimatta hänestä tuli kasvatustieteen varsinainen professori, Wienin yliopiston vararehtori ja Itävallan tiedeakatemian varapresidentti. Poliittisilta mielipiteiltään Meister oli tiukasti äärioikealla ja kuului 1920-luvulla professorien maanalaiseen ”Karhuluola”-järjestöön, jonka päämääränä oli tukkia juutalaisten tutkijoiden eteneminen akateemisella uralla ja savustaa heidät ulos yliopistomaailmasta. Hän ei koskaan muodollisesti liittynyt natsipuolueeseen (tämän ansiosta hän pääsi sodan jälkeen välittömästi jatkamaan akateemista uraansa), mutta kannatti sitä ja otti sen kunnianosoituksia vastaan. Sodan jälkeen hän tuki ja auttoi natsiaikaisten hyväveliverkostojensa jäseniä; hänen suojatteihinsa kuului myös Taras Borodajkewycz.

Richard Meister oli siis, kuten Taschwer asian ilmaisee, ”akateeminen herra Karl”. (Der Herr Karl on näyttelijä-satiirikko Helmut Qualtingerin ja kabaretisti Carl Merzin vuonna 1961 luoma hahmo, ilkeä karikatyyri tavallisesta wieniläisestä pikkuöykkäristä, kaikkien systeemien ja vaihtuvien vallanpitäjien kyynisestä myötäjuoksijasta.) Ja artikkelin sanomana tuntuu olevan, että Itävallan oikeiston yhtenäiskouluvastaisuuden juuret ovat akateemisten herra Karlien maailmassa, siellä, missä hierarkioiksi ja valtaverkostoiksi kietoutuvat henkilökohtaiset suhteet ratkaisevat kaiken, missä olennaista ei ole, mitä tiedät ja osaat, vaan kenen poika ja kenen kaveri olet, kuka sinua on potkinut päähän tai auttanut eteenpäin ja ketä pääset puolestasi itse potkimaan tai auttamaan jonon ohi. Sen perusteella, mitä olen Itävallan oppikouluista kuullut – ja tässä pitää taas muistuttaa, että kouluja ja etenkin opettajia on kaikenlaisia! – olen joskus itsekin ilkeästi ajatellut, että tämä koko systeemi on luotu kasvattamaan akateemisia herra Karleja. Perinteisissä oppikouluissa pahimmillaan opettajia mielistelemällä, systeemin porsaanreikien hyödyntämistä harjoittelemalla (lunttaaminen, joka edelleenkin tuntuu olevan maan tapa) ja säätymarkkereita (kuten latinan kieli, edelleenkin jossain määrin Itävallan oppikoulujen pyhä lehmä) omaksumalla opetellaan selviytymistä Sentroopan myöhäisfeodaalisessa yhteiskunnassa.

Toisaalta sentrooppalaiseen perinteeseen kuuluu myös järjestelmän armoton, julma, suorastaan raivoisa kritiikki. Ei siis juhlavuotta ilman kiukkuisia juhlavuodenvastaisia tempauksia, ei juhlavuosihymistelyjä ilman häijyjä pistelyjä menneisyyden kipupisteisiin. Juhlaa pimentävät pitkät varjot, mutta ne myös huomataan ja niistä puhutaan.


Poliittinen mustekala

syyskuu 18, 2014

Takautuma: Olemme 1970-luvun lopulla, YYA-Suomessa, jossa uudenvuodenpuheet pitää Asavisiossa mustavalkoinen Kekkonen ja radiossa laulaa Agit Prop toveri Viljasesta, jonka ohrana murhasi. Lukion historianopettaja kysyy meiltä, mitä tarkoittaa fasismi, ja vastaa itse: ei nykyään mitään, se on pelkkä poliittinen herja.

Palataan nykyaikaan ja Unkarin tilanteeseen, jossa monet näkevät demokratian olevan kriisissä tai täysin kateissa ja etsivät tälle ilmiölle nimikettä. On puhuttu diktatuurista, bonapartismista, Horthyn, Rákosin ja Kádárin ajoista, pääministeri Orbánia tituleerataan ivallisesti ”Rakkaaksi Johtajaksi” (Kedves Vezető) ja hänen työtovereitaan ”NER-tovereiksi” (NERtárs; NER on Orbánin hallituksen aikoinaan ”äänestyskoppivallankumouksen” jälkeen luoma termi, Nemzeti Együttműködés Rendszere eli ’Kansallisen Yhteistoiminnan Järjestelmä’, ja NERtárs-nimityksen kaikupohjana on tietenkin sosialisminaikainen ”toveri”, elvtárs). Orbán itse sanoi taannoisessa ”Tusványosin puheessaan” suoraan, että hänen päämääränään on ”illiberaali valtio”, jossa kansakunnan yhteys menee yksilön vapauden edelle.

Fasismista ei ole Unkarissa paljoa puhuttu. Tässä Orbán eroaa väitetystä esikuvastaan Putinista, Venäjällähän ”fasismi” on Suuren isänmaallisen sodan ajoista lähtien ollut politiikan käsitteistä ja termeistä kenties keskeisin ja tärkein. (Logiikka menee suunnilleen näin: Hitlerin natsismi hyökkäyssotineen ja teollistettuine joukkomurhineen oli jokseenkin niin lähellä absoluuttista pahaa kuin ihmisten teot yleensä pystyvät olemaan. Me taistelimme voitokkaasti sitä vastaan, joten me edustamme absoluuttista hyvää. Ja koska me edustamme absoluuttista hyvää, jokainen, joka nykyään on meitä vastaan, on fasisti.) Unkarissa ”fasismi” kantaa toisenlaista historian painolastia, jo pelkkä ”fasismista” puhuminen haiskahtaa sosialisminaikaiselta tyhjältä propagandapuheelta. Orbánilla ei myöskään ole rahkeita suurvaltamaiseen sapelinkalisteluun, joten perinteisen fasismin näkyvin ulkoinen tunnus eli militaristinen pullistelu jää väkisinkin pois. Tai toteutuu viattoman operettimaisissa muodoissa, kuten äskettäin upseerivalaan 1930-luvulta palautettu miekan vetäminen esiin ja huuto ”Isänmaan puolesta kuolemaan saakka!”, tai parlamenttitalon uusi vartiokaarti, jolle on erikseen suunniteltu omat univormut ja turisteihin vetoava vahdinvaihtoseremonia.

Unkarin opposition ja ulkomaisten tarkkailijoiden kesken on siis heitelty ilmaan erilaisia termejä oikealta ja vasemmalta. Toisaalta nykyinen meininki on selvästi edustavinaan oikeistokonservatiivista usko ja isänmaa -arvomaailmaa, pääministerin puheissa toistuvat nykyään taukoamatta sekä ”kansakunta”, nemzet, että ”kristilliset arvot”, ja kaikki sosialismiin viittaava symbolinen sisältö on pannassa – äskettäin heitettiin Budapestin Corvinus-yliopiston, entisen Karl Marx -kauppakorkeakoulun, aulasta vihdoinkin ulos siellä vuosikymmeniä istunut Karl Marxin patsas. Toisaalta taas virallisen propagandan ja hallinnon tyyli muistuttaa ikävästi sosialismin aikoja, yhdeksi pääviholliseksi on nostettu kansainvälinen suurpääoma, etenkin pankit, valtio keskittää haltuunsa milloin energiayhtiöt, milloin yksityiset eläkerahastot tai oppikirjojen kustannustoiminnan, ja köyhintä kansaa kosiskellaan ”chavistisin” keinoin eli komentamalla energia- ja kunnallistekniikkafirmat laskemaan hintoja.

Sosiologi Bálint Magyar, aikoinaan sosialistipuolueen tukipuolueena toimineen ”Vapaan demokraattiliiton” (SZDSZ) perustajia ja keskushahmoja, esitti jo viime vuonna toimittamassaan kirjassa Magyar polip: a posztkommunista maffiaállam (’Unkarilainen mustekala: postkommunistinen mafiavaltio’), että Orbánin järjestelmää on turha yrittääkään ymmärtää minkään aatteen tai ideologian pohjalta. Kyseessä on mafialogiikalla toimiva ”perhe”, jossa päämääränä on vain rahan ja vallan kokoaminen perheen käsiin ja yhdistävänä voimana ainoastaan ehdoton lojaalisuus Kummisetää kohtaan. Nyt kirjalle on tulossa jatkoa: artikkelikokoelma Magyar polip 2 julkistetaan näinä päivinä, ja kirjoittajien joukossa on useita uusia nimiä (esimerkiksi tässäkin blogissa esillä ollut historioitsija Krisztián Ungváry).

Kirjan johdosta Bálint Magyar oli itse ATV-kanavan Friderikusz-keskusteluohjelmassa haastateltavana. Ohjelma kannattaa jokaisen unkarintaitoisen katsoa niin kauan kuin se verkosta löytyy. Bálint Magyar on selkeäsanainen ja vakuuttava esiintyjä, ja ohjelmassa kuultiin suoraa puhetta.

Ensinnäkin selväksi tuli tuo jo mainitsemani seikka, että Orbánin järjestelmällä ei varsinaisesti ole omaa aatteellista sisältöä, vaikka sellainen tietenkin voidaan sen päälle liimata – samaan tapaan kuin historiallinen italialainen mafia on käyttänyt hyväkseen paikallispatriotismia, perinteisiä perhearvoja ja katolista uskoa. Hallituksen toimet, vaikka vaikuttaisivatkin jotenkin aatteellisesti tai asiallisesti perustelluilta, eivät ole sitä. Esimerkiksi oppikirjauudistus: yhden ainoan kustantamon tuottamien, valtiollisten oppikirjojen piti olla sekä edullisempia että laadukkaampia. Näinhän ei tietenkään käynyt, vaan kirjojen sisällöstä on löytynyt perin merkillisiä asioita, kirjojen jakelu kouluihin ei ole toiminut kunnolla eikä säästänyt kenenkään rahoja. Mutta vallanpitäjät ovat saaneet ideologiseen kontrolliinsa kirjojen sisällön, ja ennen kaikkea valtiollisen kirjabisneksen kautta tulot ja työpaikat voidaan ohjata sopiville henkilöille.

Poliittiset ja aatteelliset asemat, termit ja luokitukset ovat Magyarin mukaan pelkkää pintakuorrutusta mafian toimintamekanismien yllä. Ykkös-kummisetä Orbánin rinnalla valtakunnan muodollisesti korkea-arvoisimmat miehet, Orbánin vanhat ystävät parlamentin puhemies László Kövér ja presidentti János Áder, on käytännössä nostettu hyllylle pelkkiin seremoniallisiin tehtäviin. Todellista mahtia mafiajärjestelmässä käyttelevät oligarkit eli kummisedän lähipiiriin kuuluvat talouselämän isot kihot, joiden taskuun valtiovalta ohjailee rahavirtoja. Näiden lisäksi on myös ”poligarkkeja” eli poliittisia mahtimiehiä, joilla – päinvastoin kuin oligarkeilla – poliittinen vaikutusvalta on julkista mutta siihen liittyvä taloudellinen mahti piilossa. Ja lisäksi mafiavaltion keskeisiin toimijoihin kuuluu bulvaani, stróman, jollainen on Magyarin mukaan esimerkiksi pääministeri Orbánin kotikylän Felcsútin pormestari, viime vuosina salamannopeasti ja satumaisesti rikastunut kaasuasentaja-yrittäjä Lőrinc Mészáros. Kun Mészárosin nöyryyttä ja kiitollisuutta huokuva olemus nähdään jalkapallokatsomon aitiossa Orbánin vieressä, on ilmeistä, että tässä ei esiinny määrätietoinen menestyjä-miljardööri vaan gazdatiszt, kartanon pehtori, joka tietää hallinnoivansa rikkauksia jonkun toisen puolesta.

Mafiavaltion valta, sekä näkyvä että näkymätön, on tiukasti Kummisedän käsissä, joka tarvittaessa myös epäröimättä ylentää ja alentaa alaisiaan näyttääkseen, kuka on capo di tutti capi. (Tällainen prosessi on parhaillaan käynnissä super-oligarkki Lajos Simicskan suuntaan, joka aikoinaan oli pääministeri Orbánin parhaita ystäviä ja tukijoita ja jonka Közgép-yhtiö voitti useimmat julkisten töiden tarjouskilpailut. Nyt uusi mediaverolaki iskee paitsi ylikansallisen RTL-kanavan myös Simicskan omistaman TV2:n toimintaan, ja hallitusta lähellä oleva Századvég-ajatushautomo julistaa oligarkkien ”vaarantavan demokratian”, vihjaten selvästi Simicskan yhtiöihin.)

Järjestelmällä on oma toimintalogiikkansa; haastattelijan kysymykseen Bálint Magyar vastasi, että mitään ”master planiä” ei ole olemassa, vaan mafiasysteemi toimii omien lainalaisuuksiensa mukaan. (Hieman ihmetyttää, että ilmeistä johtopäätöstä ei puettu sanoiksi: eihän tämmöinen systeemi, jossa yleisesti sovittujen ja yhteisten sääntöjen tilalle ja yläpuolelle nousevat henkilökohtaisten lojaalisuuksien verkostot, ole mitään muuta kuin perinteisen keskieurooppalaisen feodaaliajattelun laajentumaa.) Ja henkilökohtaisten valta- ja lojaalisuussuhteiden dynamiikka toimii joka portaalla, aina közmunkáseihin eli julkisiin töihin työllistettyihin työttömiin saakka. ”Työperustaisessa valtiossahan” ei työttömyyskorvauksia makseta laiskoille, vaan tarkoitus on sijoittaa työttömät – minimaalista korvausta vastaan – erilaisiin julkisen sektorin avustaviin töihin. Työttömällä ei kuitenkaan ole subjektiivista oikeutta tähän, vaan esimerkiksi pienillä paikkakunnilla se, pääseekö työtön köyhä perkaamaan tienvarsilta vesakkoja vai jääkö kotiin näkemään nälkää, riippuu pormestarin mielivallasta eli – niinpä niin, suhteista.

Kaksi tärkeintä johtopäätöstä Magyarin haastattelusta kannattaa erikseen tuoda esiin. Ensinnäkin: Magyar puhui moneen otteeseen kielen merkityksestä. Uusi järjestelmä ei vain luo omaa kieltään, vaan myös sen arvostelijat voivat jäädä kielen, käyttämiensä termien vangeiksi. Jos puhutaan esimerkiksi ”tupakkakioskisuhmuroinnista” (trafikmutyi), ilmiö näyttäytyy yhtenä yksittäisenä epärehellisenä keinotteluoperaationa, ei mafiajärjestelmän luonnollisena toimintatapana. Ja kuten jo monesti on todettu, ”fasismista” tai ”(uus)bolševismista” puhuminen antaa täysin erheellisen kuvan jonkinlaisista ideologisista sisällöistä tai motiiveista – joita mafiavaltiolla ei ole.

Toinen päätelmä on vielä masentavampi. Magyarin käyttämän vertauksen mukaan sairastunut ihminen ensin valittelee kurjuuttaan, sitten hankkii diagnoosin vaivoilleen, ja vasta tämän jälkeen voi alkaa sairauden hoito ja paraneminen. Unkarin poliittinen oppositio on Magyarin mielestä juuttunut ykkösvaiheeseen eli valittamaan ja voihkimaan, pätevää diagnoosia – jota Magyarin toimittamat mustekalakirjat siis yrittävät tarjota – ei vielä ole otettu vastaan, puhumattakaan siitä, että Unkarin yhteiskuntaa voitaisiin lähteä parantamaan ja korjaamaan. Ikävältä näyttää.


Transilvaniasta kajahtaa

heinäkuu 28, 2014

Pari päivää sitten tömähti Facebook-uutisvirtaani EUROLANG-toimiston, Brysselissä Euroopan vähemmistökielten tilannetta tarkkailevan järjestön, välittämä ilmoitus jokakesäisistä Tusványosin festivaaleista, joissa Romanian unkarilaisvähemmistö kohtaa musiikin ja tanssin, etnokulttuurimeininkien, keskustelutilaisuuksien ja workshoppien merkeissä. Ja mikäs siinä, hienoahan se on, että elinvoimaiset vähemmistöt jaksavat ylläpitää kieltään, kulttuuriaan ja identiteettiään. Tusványosin tilaisuudella on kuitenkin myös poliittinen tausta, ja viime päivät tämä tapahtuma on taas ollut väkevästi poliittisessa julkisuudessa. Mutta koko jutun ymmärtämiseksi on ehkä vähän kerrattava asioiden taustoja. Hei, älkää menkö pois vaan pysykää vielä langalla, lupaan, että tämä historiallinen katsaus ei kestä kauan!

***

Niin kuin tässäkin blogissa on ennenkin ollut esillä, Unkarin poliittisen historian sataa viime vuotta on leimannut Trianonin vuoden 1920 rauhansopimuksen trauma. Entisestä Unkarin kuningaskunnasta leikeltiin kaksi kolmasosaa uusiin naapurivaltioihin, niin että nykyisen Unkarin kaikissa naapurimaissa elää vieläkin etnisiä unkarilaisia, etenkin Romaniassa ja Slovakiassa mutta myös Ukrainassa sekä Serbian Vojvodinassa. Myös nykyisten Kroatian, Slovenian ja Itävallan puolelle Trianonin rauhan rajaa jäi pienemmät unkarilaisvähemmistöt. Trianonin rauhassa oli tietenkin voittajavaltioiden kostotoimen makua, ja pitkin 1900-lukua nämä vähemmistöiksi muuttuneet unkarilaisryhmät saivat kokea milloin minkäkinlaisia sortotoimia uusien vallanpitäjien taholta. Nämä nimittäin eivät olleet unohtaneet, millaisella herrakansamentaliteetilla entisen Unkarin kuningaskunnan hallitus oli pyrkinyt unkarilaistamaan maan slaavilais- ja romanialaisvähemmistöt.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sosialistinen veljeys esti nostamasta unkarilaisvähemmistöjen asiaa tapetille. 1970- ja 80-lukujen Unkarissa asiaan kuului hurskaasti huokaisten todeta, että ”me pyrimme kohtelemaan omia vähemmistöjämme mahdollisimman hyvin, koska, nyyh, muuta emme voi naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen hyväksi tehdä”. Järjestelmänvaihdoksen jälkeen etenkin politiikan oikea laita on tehnyt paluuta Horthyn ajan revanssimeininkiin, entisen suuren Unkarin ylösnousemuksen haikailuun. Koska valtionrajojen siirtelystä eivät vakavasti otettavat valtavirtapoliitikot sentään ainakaan ääneen voi puhua, tavoitteena on ilmeisesti eräänlaisen valtionrajat ylittävän virtuaalisen superkansan luominen, világnemzet ‘maailmankansakunta’ on pääministeri Orbánin käyttämä termi. Tämän takia Orbánin hallitus jakelee naapurimaiden unkarilaisvähemmistöille runsaasti huomionosoituksia ja Unkarin passeja. Ja tämänkin takia Unkarin hallitusta ja Fidesz-puoluetta lähellä olevat tahot yhteistyökumppaneineen (esimerkiksi Fidesz-puolueen nuorisojärjestö Fidelitas ja ajatushautomo Századvég) ovat mukana myös Tusványosin festivaalin järjestelyissä.

Tusványosin juuret ovat ”kesäyliopistoissa” tai keskustelutilaisuuksissa, joita 1990-luvun taitteessa, sosialismin pakkovallan ryskyen murtuessa ja vapauden tuulten henkäillessä, Unkarin silloiset nuordemokraatti-fideszläiset ryhtyivät järjestämään yhdessä transilvanialaisten kollegojensa kanssa, tavoitteena vapaa poliittinen vuoropuhelu Unkarin ja Romanian valtioiden ja etnosten kesken. Alun perin näitä kesäyliopistoja pidettiin Bálványosfürdő-nimisellä pienellä kylpyläpaikkakunnalla itäisessä Transilvaniassa, suunnilleen keskellä nykyistä Romaniaa, mutta kun tapahtuma 1990-luvun mittaan laajeni monitaiteiseksi festivaaliksi, se siirrettiin läheiseen Tusnádfürdőn (Băile Tușnad) kaupunkiin – tästä lempinimi ”Tusványos”.

***

Viime vuosina Tusványosin kohokohtiin on kuulunut Viktor Orbánin puhe, jossa tyypillisesti vedetään linjoja ja kohahdutetaan poliittista julkisuutta. Tänäkin vuonna, tarkemmin sanoen perjantaina 25.7., pääministeri Orbán lausui jotakin, mistä muutaman päivän ajan on kiivaasti uutisoitu paitsi Unkarissa myös Amerikassa ja saksankielisellä alueellakin. Kehitellen jo aiemminkin esittämiään väitteitä hän ilmoitti, että länsimaisen liberalismin aika alkaa olla ohi, ja globaalistuvassa taloudessa uusiksi esikuviksi nousevat sellaiset maat kuin Singapore, Intia, Kiina, Turkki ja Venäjä. Vanhanmallinen individualistinen vapaamielisyys, jossa yksilölle ”kaikki on sallittua niin kauan kuin se ei loukkaa toista”, on aikansa elänyt, sen sijaan moraaliseksi ohjeeksi on nostettava Kultainen sääntö: tee toisille niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän. (Tämä hurskas toive ilmeisesti ei sido päättäjiä ja eliittiä itseään Unkarissa sen kummemmin kuin esimerkiksi Venäjälläkään, mutta se voidaan tulkita välttämättömäksi muodolliseksi kunnianosoitukseksi ”kristillistä arvoperustaa” kohtaan.)

Unkarin tuleva poliittinen suunta ei siis ole liberalismi vaan ”illiberaali demokratia”:

”Se, mitä Unkarissa nyt tapahtuu, on tulkittavissa siten, että kulloinenkin poliittinen johto yrittää toimia niin, että ihmisten henkilökohtainen työ ja edut, jotka tulee tunnustaa, olisivat tiiviisti yhteydessä yhteisön, kansakunnan elämään, että tämä suhde säilyisi ja voimistuisi. Toisin sanoen Unkarin kansakunta ei ole pelkkä yksilöiden joukko vaan yhteisö, jota on järjestettävä, vahvistettava ja rakennettava. Tässä mielessä siis uusi valtio, jota me Unkarissa rakennamme, on illiberaali valtio, ei liberaali valtio. Se ei kiistä liberalismin perusarvoja kuten vapautta mutta ei myöskään aseta tätä ideologiaa valtiojärjestyksen keskeiseksi ainekseksi vaan soveltaa siitä poikkeavaa, erityistä kansallista lähestymistapaa.” (Orbán-sitaatti unkarinkielisen Wikipedian artikkelista ”Illiberaali demokratia”.  Wikipedian sen vastineeksi tarjoama suomenkielinen artikkeli on otsikoitu Puolidemokratia, ja siinä mainitaan esimerkkinä puolidemokratioista mm. Alberto Fujimorin Peru ja Vladimir Putinin Venäjä.)

Olemme siis päätyneet systeemiin, jossa ihanteena on jonkinlainen kansallisromanttinen, myyttisen veriheimolaisuuden ja kohtalonyhteyden yhdistämä kansa-yhteisö. (Kun tämä yhdistetään ”työhön perustuva valtio” (munkaalapú állam) -iskulauseeseen, ollaan erittäin lähellä klassisen fasismin retoriikkaa ja tyyliä. Saksassa tai Itävallassa tällainen olisi saanut kaikki hälytyskellot soimaan jo vuosia sitten.) Eettiset arvot kuten yksilön vapauden ja koskemattomuuden kunnioitus ovat olemassa ihanteiden ja abstraktien normien tasolla, valistuneen itsevaltiuden kaltaisena ilmassa leijuvana moraalivelvoitteena, eivät järjestelmän kantavina toimintaperiaatteina, jotka oikeasti sitoisivat toimijoiden käsiä.

Ajattelutapa on myös anti-kansainvälinen ja ekseptionalistinen: tarvitaan ”erityistä kansallista lähestymistapaa”, koska meidän tilanteemme on niin poikkeuksellinen, koska meidän lähtökohtamme ovat kansalliset eikä niitä voi kukaan vieras ymmärtää. Tämähän tietenkin mahdollistaa aatteellisen Gleichschaltungin: joka ajattelee toisin kuin me, on ”sydämeltään vieras” (idegenszívű) eikä siksi ansaitse kuulua Unkarin kansaan tai tulla Unkarissa kuulluksi. Toisaalta tällainen ”omat asiat ensin kuntoon” -ajattelutapa toistelee myös Euroopan oikeistopopulistien tuttua ”maahanmuuttokriittistä” tematiikkaa: Orbánin siteeraamien analyytikkojen mukaan Länsi-Eurooppa on siinä määrin kiinni maahanmuuttajaongelmien ratkaisemisessa, että ”valkoisen työväenluokan” asian ajaminen on unohtunut. (Koko puheen yksityiskohtainen referaatti on muuten luettavissa Fidesz-puolueen sivuilta.)

Puheessaan Orbán tietenkin myös arvosteli ulkopuolisten tahojen puuttumista Unkarin asioihin. Unkarin kansalaisyhteiskunta on hänen mielestään sikäli omituisessa tilassa, että kansalaisjärjestöjen asioissa valtio ei ole tekemisissä kansalaisten kanssa vaan ”ulkomaisten intressipiirien palkkaamien poliittisten aktivistien”. Tämä viittaa suoraan viime aikoina norjalaisten kanssa käytyyn kiistaan: Norjan antamat kehitysavustukset ovat Unkarin hallituksen mielestä menneet väärään osoitteeseen, koska niillä on tuettu oppositiota ja hallituksenvastaisia tahoja (toisin sanoen: avustusta on annettu esimerkiksi seksuaalivähemmistöjä tukeville ja suvaitsevaisuutta edistäville hankkeille, eivätkä norjalaiset halua antaa avustusten jakelua hallituksen valvontaan). Ja, kuten esimerkiksi mainio Örülünk, Vincent? -blogi on huomannut, pikantin vivahduksen tälle kaikelle antaa se, että tällaisia puheita ulkovaltojen asioihin puuttumisesta pidetään naapurivaltion puolella, naapurivaltion kansalaisten ”oman” kulttuuritapahtuman yhteydessä.

Ja tietenkin esille nostettiin myös nykyisen hallituksen lempiajatus ”avauksesta itään”, joka toistaiseksi on tuottanut perin vähän konkreettisia tuloksia – lukuun ottamatta Venäjältä tilattua Paksin ydinvoimalan laajennusta, joka tekee Unkarista vuosikymmeniksi Putinin Venäjän velallisen. Orbán vakuutteli, että Unkari ei ole juoksemassa Venäjän karhun syliin, mutta toivoi kuitenkin, että idänkaupan osuus Unkarin taloudessa kasvaisi nykyistä suuremmaksi. (Tämän yhteydessä nousee mieleen myös viime aikoina kohistu diplomaattinen tempaus: Unkari sulkee, säästötoimiin vedoten, suurlähetystönsä kahdessa EU-maassa, Virossa ja Kyproksella, ja avaa uudet lähetystöt Mongoliaan ja Ecuadoriin. Viro on jo vastavetona ilmoittanut sulkevansa oman Unkarin-lähetystönsä. Kunniakonsulit ja kulttuuri-instituutit toki jatkavat toimintaansa.)

Kovimman kohahduksen on kuitenkin nostattanut Orbánin uskomattoman suorasukainen möläytys omasta asemastaan. Mainittuaan Yhdysvallat, missä edustajainhuoneen republikaanit ovat parhaillaan vetämässä presidentti Obamaa virallisesti edesvastuuseen valtuuksiensa ylittämisestä, Orbán räväytti:

”Mitä luulette, miten kauan minä pysyisin vallassa, jos tällaista voisi tehdä Unkarissa, jos valtuuksien ylittämisestä meidät voisi haastaa oikeuteen?”

Kuten László Szily cink.hu-portaalin artikkelissa toteaa, tämä on putinistisempaa kuin Putin itse. Edes Venäjän kaikkivaltias diktaattori ei menisi julkisesti hihkumaan kameroiden edessä, että ”hähhää, minäpäs voin tehdä MITÄ VAIN!”

Éva S. Balogh toteaa tämänkertaisen bloginsa lopuksi, että myös ulkomaisten toimittajien olisi aika lopettaa pehmoilu Orbánin hallinnon suhteen ja ruveta puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä. Vaikka Unkarissa onkin suhteellisen vapaat (tosin ei rehelliset) vaalit, tämä meininki on selvästi diktatuuria.

***

Tämä kaikki siis pyörii mielessä, kun lukee EUROLANG-palstan Tusványos-uutista, jossa koko tapahtuma viattomasti esitetään Romanian unkarilaisvähemmistön ikiomana rock- ja kulttuurifestivaalina. Tässä on tietenkin kyse myös siitä, että katalaanien ja kelttiläisten vähemmistöjen ohella unkarilaisvähemmistöt ovat Euroopan vanhoista vähemmistökansoista vahvimpia ja aktiivisimpia myös EU-ympyröissä, ja Unkarin tuella niiden asiat ovat hyvin päässeet esille Euroopan vähemmistökansojen kysymyksiä tutkivissa elimissä. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, mitä tapahtuisi, jos vaikkapa Ruotsissa käytännön yksinvaltaan nousisi jokin rajat ylittävän ruotsalaiskansakunnan asiaa ajava puolue, jos Ruotsi jakaisi kaikille halukkaille suomenruotsalaisille Ruotsin passit ja Ruotsin pääministeri tulisi suomenruotsalaisten nimissä järjestetyille kulttuurifestareille pitämään poliittisia linjapuheita Ruotsin ja ruotsalaisuuden tulevaisuudesta… No, vertaukset ontuvat aina ja tämä vertaus ontuu erityisen pahasti. Taitaa Unkari tosiaan olla ainutlaatuinen ja ainutlaatuisessa tilanteessa.


Kummisetä ja pojat

marraskuu 15, 2013

Olen tässä blogissa varmaan erinäisenkin kerran verrannut Unkarin nykyistä hallintoa mafiaan. Vertaus ei tietenkään ole omaa keksintöäni, vaan sitä on jo hyvän aikaa käytetty Unkarin opposition ja hallituksen arvostelijoiden foorumeilla. Jokin aika sitten sosiologi ja kokenut poliitikko (aikoinaan entisen sosiaalidemokraattisen SZDSZ-puolueen kansanedustaja, pariin otteeseen opetusministerinäkin toiminut) Bálint Magyar pohti Viktor Orbánin hallituksen mafiamaisuutta laajoissa, keskustelua herättäneissä artikkeleissa, ja nyt hänen toimittamanaan on ilmestynyt aiheesta kokonainen artikkelikokoelma, jonka Mihály Andor esittelee Galamus-sivustolla. Andorin mukaan Magyar polip: a posztkommunista maffiaállam  (‘Unkarilainen mustekala: postkommunistinen mafiavaltio’) on kahden kuluneen vuosikymmenen merkittävin poliittinen teos.

Orbánin hallitusta sitä ympäröivine oligarkki-hyväveliverkostoineen ovat toki verranneet mafiaan muutkin kuin Magyar. Mutta ”mafia” on ollut vain yksi raflaavista vertauskuvista. Monethan ovat löytäneet Orbánin hallituksen kansallistamispolitiikasta ja (kansainvälisen) kapitalismin vastaisuudesta tai yleisemminkin sen poliittisesta retoriikasta ja tyylistä tyrmääviä yhtäläisyyksiä Kádárin pehmokommunistiseen tai jopa Rákosin stalinistiseen diktatuuriin. Omaksi taiteenlajikseen ovat muodostuneet stalinismin ajan julisteiden uusioversiot, joissa marssivaa kansanjoukkoa tervehtivän tai pellolla tähkäpäitä sivelevän toveri Rákosin tilalle on vaihdettu virnistävä pääministeri Orbán. Toisaalta taas Orbánin hallituksen konservatiivis-kristillis-kansallismielinen aatemaailma, jonka taustalta kurkistelee yhä avoimemmin siedettyä revansismia (Trianonin rauhassa menetettyjen alueiden takaisin ruikuttamista) ja antisemitismiä, tuo eittämättä mieleen maailmansotien välisen ajan Horthyn järjestelmän, ja tähän viittaa myös Horthyn kultin uusi nousu. Mutta, näin huomauttaa Andor, näistä ilmeisistä samankaltaisuuksista huolimatta Orbánin järjestelmä ei toimintalogiikaltaan muistuta Rákosin, ei myöskään Kádárin eikä Horthyn Unkaria, ja Magyarin kirjan ansio on nimenomaan siinä, että se paljastaa tämän toimintalogiikan mafiamaisen rakenteen.

Toisin kuin klassinen rikollismafia, Orbánin ja Fidesz-puolueen nykyinen valtarakenne ei syntynyt maanalaisena rikollisorganisaationa vaan julkisesti ja näköjään demokratian pelisääntöjen puitteissa. Olemukseltaan se on kuitenkin mafiaperhe, johtajanaan Kummisetä, johon kaikki järjestelmän tärkeimmät henkilöt ovat tavalla tai toisella henkilökohtaisesti sidoksissa. Perhettä pitää koossa uskollisuus Kummisetää kohtaan, ja ainoa varsinainen rikos, jonka tämä järjestelmä tuntee, on tämän uskollisuuden pettäminen. Pettureita kohtaa armoton kosto – kaikki muut rikkomukset voidaan antaa anteeksi ja annetaankin. Itse asiassa rivimafiosojen rikokset vain lujittavat perhettä, koska törttöilynsä anteeksi saanut mafiamies on entistäkin riippuvaisempi Kummisedän armosta ja suojeluksesta. Siksi rötöstelyjä siedetään tiettyyn pisteeseen saakka, ja jos ne lopulta alkavat uhata Kummisedän kansansuosiota, syyllinen vain siirretään mafian operatiiviselta puolelta vähemmän näkyviin hallintopuolen tehtäviin.

Magyarin mukaan Orbánin Unkarin tämänhetkinen korruptio, esimerkiksi valtion vuokramaiden tai tupakanmyyntioikeuksien suhmurointi valtapuolueen omille miehille, ei ole mikään satunnaisten ongelmien kasauma, joka johtuisi siitä, että systeemi nyt kerta kaikkiaan on kehno ja täynnä porsaanreikiä. Kyseessä on rationaalisesti suunniteltu, keskusjohtoinen rosvousjärjestelmä, jonka päämääränä on siirtää rikkaudet mafiaperheen haltuun. Rosvousten toteuttamiseen taas ei tarvita varsinaista väkivaltakoneistoa, aseet eivät pauku eikä kaduilla loju ruumiita – Kummisedän verkosto pystyy tekemään tarjouksia, joista ei voi kieltäytyä, koska sillä on käytössään rajaton lainsäädäntövalta, käskettävinään lojaalit poliisi-, syyttäjä- ja veroviranomaiset, ja koska se näin ollen pystyy ns. ”vapaasti kilpailuttaessaankin” jakamaan valtion ja EU-varat kenelle haluaa.

Orbánin Unkari ei siis ole aatteellinen diktatuuri stalinismin tai natsismin tyyliin – siksi myös Magyarin kirjan kaltaiset teokset voivat ilmestyä ja niitä esittelevät oppositiofoorumit saavat toimia ilman suoranaista fyysistä vaaraa. Andorin artikkelin pohjalta voisi päätellä, että konservatiivis-kristillis-nationalistinen virallinen aatemaailma on aatteettomalle opportunisti Orbánille pelkkä välikappale, jolla taataan kansan tunteellinen uskollisuus ja tukitaan sen korvat kritiikiltä: järjestelmän arvostelijat ovat ”isänmaanpettureita” ja ”Unkarin vihollisten kätyreitä”. Andor on itse asiassa hieman eri mieltä Orbánin omista aatteellisista motiiveista kuin György Gábor, joka Magyarin kirjassa arvelee Orbánin omalla tavallaan aidosti etsivän kristillisistä arvoista jonkinlaista henkistä tukea ja kutsumustietoisuutta. Andorin mielipide on paljon kyynisempi: Orbán, jolla ei ole ollut aikaa, kiinnostusta eikä asiantuntemusta ruveta itse kehittämään ideologista kasvatusta, on yksinkertaisesti ostanut Unkarin perinteiset kirkkokunnat rahalla sekä vallalla.

***

Oli kyseessä sitten aatteellinen diktatuuri tai hyväveliverkosto, vallassa ovat näköjään pojat, joilla on oikeus olla poikia. Viime aikoina on Unkarissa taas ollut esillä viimekeväinen ”koiraan kompastuneen” naisen tapaus: pormestari ja kansanedustaja József Balogh on nyt tunnustanut pahoinpidelleensä avovaimonsa sairaalakuntoon. Toistaiseksi Balogh kuitenkin kieltäytyy luopumasta mandaatistaan. Tämän johdosta oppositiopuolue Demokraattisen koalition naisedustajat tovereineen järjestivät parlamentissa pienen mielenosoituksen.

(Kuva hvg.hu-sivustolta: Noémi Bruzák, MTI)

Kuvassa nahkatakkinen kansanedustaja Ágnes Vadai ja viisi muuta naista, toinen silmä mustaksi meikattuna, pitelevät tekstejä: ”Fidesz-puolueen pojat! Onko nainen hyvä lyötynä?” (Teksti viittaa unkarilaiseen sananlaskuun Pénz számolva, asszony verve jó ‘Raha hyvä laskettuna, nainen lyötynä’.)

Tulos: Fidesz-puolueen enemmistöäänillä (äänestämässä mukana myös edustaja Balogh!) parlamentti määräsi DK:n naisedustajille Ágnes Vadaille ja Erika Szűcsille korkeimman mahdollisen kurinpitosakon eli palkkion kolmasosan, 130 000 forintin (435 €) menetyksen. Puhemies László Kövérin mukaan edustajat Vadai ja Szűcs olivat ”käytöksellään törkeästi loukanneet järjestystä” istuntosalissa.

Mitäpä tähän enää sanoisi.