Jokainen meistä ei ole Charlie. Eikä Rikárdó.

tammikuu 13, 2015

Tätähän on viime päivien ajan media ollut täynnään, niin että Syyria, Ukraina, ebola, ilmastonmuutos, lento-onnettomuudet ja muut kauheudet ovat välillä jääneet taka-alalle: Pariisin terrori-iskun uhreja on muisteltu näyttävästi kautta Euroopan, myös täällä Wienissä, missä sunnuntaina yli kymmenentuhatta ihmistä kokoontui Ballhausplatzille osoittamaan mieltä sananvapauden puolesta.

Kuva Der Standard -lehdestä (Herbert Neubauer/EPA). Oikeassa laidassa hulmuavat trikolorit eivät ilmeisesti ole Unkarin lippuja vaan Kurdistanin – keskellä näyttäisi olevan keltainen aurinko.

Mukana mielenilmauksessa olivat poliitikkojen ja puoluejohtajien lisäksi myös jokseenkin kaikkien Itävallassa vaikuttavien kirkkojen ja uskontokuntien johtohahmot, katolilaisista ja luterilaisista, muslimeista ja juutalaisista mormoneihin ja kopteihin. Itävallan muslimiyhteisö tietenkin oli jo heti tapahtumien jälkeen antanut julkilausuman, jossa ”inholla ja kauhulla” tuomittiin terrori-isku ja julistettiin, että lehdistön ja mielipiteen vapaus on demokraattisen oikeusvaltion perusta. Mielenosoitus sujui rauhallisissa ja hartaissa tunnelmissa, ilman välikohtauksia.

Samaa siis kuuluu tänne kuin muuallekin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja mediat toistelevat samoja, melkoisen itsestäänselviä asioita. (Tietenkin täälläkin, kuten kaikkialla, missä islaminuskoisia maahanmuuttajia on edes jossakin tuntuva määrä, keskustelu on koko ajan nyrjähtämässä merkilliselle sivuraiteelle. Fiksut ja älykkäät ihmiset jahkaavat islamin suhteesta satiiriin ja pilakuviin tai väittelevät siitä, onko islam ”oikeasti” tai ”pohjimmiltaan” suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden vai primitiivisen heimoyhteiskunnan ja valloitussotameiningin uskonto, tai onko sitten kristinuskokin jompaakumpaa näistä, tai uskonnot ylipäätään – ikään kuin radikaalistumisen ja väkivallan ongelma tällä ratkeaisi. Teologinen ja uskontotieteellinen tietämättömyys ja sivistymättömyys rehottaa merkillisenä rikkaruohoviidakkona, jonka alle katoaa se olennainen asia, että murhaajat ovat murhaajia, jollaiset sivistysvaltiossa kuuluisi viedä oikeuteen ja tuomita lain mukaan, niin kuin Norjassa tehtiin Breivikille, lässyttämättä uskontojen olemuksesta ja kulttuurien törmäyksestä tai siitä, oliko murhattu nyt jollakin lailla itse kerjännyt verta nenästään. Suuri integraatiokeskustelu on eri asia… Mutta anteeksi, eksyn aiheesta.)

Vaan kuinka ollakaan, Unkarista kuuluu hieman toisenlaista ääntä. Viime perjantaina oli pääministeri Orbánin taas aika pitää tavanomainen radiopuheensa. Valtion virallinen uutistorvi Hungary Today tyytyi kertomaan, että Orbán oli tuominnut terrori-iskun ja esittänyt surunvalittelunsa mutta muuten pidättäytynyt laajemmista kannanotoista, koska ”nyt on vielä suremisen aika”. Itse asiassa Orbán tässäkin puheessa jatkoi jo aiemmin edustamaansa, tiukan maahanmuuttovastaista linjaa ja julisti puheen päätteeksi, että ”Unkaria on puolustettava maahanmuuttajilta”. Sunnuntai-iltana sävelet olivat vieläkin selvemmät. Vieraillessaan Pariisissa suuressa terrori-iskun uhrien muistotilaisuudessa yhdessä muiden Euroopan johtajien kanssa Orbán lausui Unkarin television haastattelussa muun muassa, että todellista sotaa ja vainoa pakeneville on toki annettava turvapaikka, mutta (sitaatti hvg.hu-sivuston uutisesta)…

”Samalla on mitä määrätietoisimmin tehtävä selväksi, että emme tule sallimaan, ei ainakaan niin kauan kuin minä olen pääministerinä ja tämä hallitus on vallassa, niin kauan ei varmasti tule käymään niin, että Unkarista tulisi maahanmuuton kohde. (…) Emme halua nähdä keskuudessamme vähemmistöä, joka kulttuurisilta ominaisuuksiltaan ja taustaltaan poikkeaa meistä, tahtoisimme säilyttää Unkarin Unkarina.”

Nythän on niin, että Unkarissa on maahanmuuttajia läntisempiin naapurimaihin verraten olemattoman vähän. Maahanmuuttajatausta on hvg.hu-sivuston artikkelin mukaan parilla prosentilla nyky-Unkarin väestöstä, ja näistäkin suuri osa on naapurimaiden vanhoilta unkarilaisalueilta muuttaneita etnisiä unkarilaisia. Turvapaikanhakijoiden määrä on tosin viime vuosina nopeasti kasvanut (tilastoja löytyy esimerkiksi jo ylempänä linkatusta 444.hu-sivuston jutusta), mutta 19 000 vuodessa on silti paljon vähemmän kuin monissa muissa Keski-Euroopan maissa; nämäkin ovat jääneet Unkariin vain siksi, että eivät ole pystyneet jatkamaan matkaansa sisemmälle Schengenmaahan, ja näistäkään turvapaikanhakijoista ei lopulta Unkariin jää asumaan kuin pieni murto-osa. Orbánin pelkäämiä elintasopakolaisia taas ei Unkarissa ole juuri nähty, päinvastoin: unkarilaiset itse ovat viime vuosina kymmen- tai satatuhatpäisin joukoin suunnanneet läntisempään Eurooppaan leveämmän leivän perässä. Mamukortilla ei siis Unkarin politiikassa ole juuri pystytty pelaamaan, vaan perinteinen rasistinen populismi, jota etenkin Jobbik-puolue edustaa, nojautuu vanhaan kunnon antisemitismiin ja mustalaisvihaan.

(Vuoden alussa Jobbikin varapuheenjohtaja Előd Novák ennätti jo kohahduttaa oppositiomedioita kannanotollaan uutiseen, jossa oli esitelty vuoden ensimmäinen vastasyntynyt, pieni Péter Rikárdó Rácz. Ulkomaiden jalkapallosankareilta lainatut nimet ovat Unkarissa ilmeinen merkki romanisyntyperästä, joten Novák, joka näköjään suhtautuu vakavasti Jobbikin propaganda-uhkakuviin unkarilaisten hupenemisesta ja romaniväestön ”holtittomasta” lisääntymisestä, postasi Facebookiin kuvan kolmesta pienestä lapsestaan ja tekstin:

”Vuoden 2015 ensimmäisenä – 23-vuotiaan äidin kolmantena lapsena! – syntyneen Rikárdón ohella toki sentään jossakin unkarilaisetkin lisääntyvät, esim. meidän perhettämme on nyt enemmän kuin neljä vuotta sitten. Toivotan uudeksi vuodeksi runsasta lapsilykkyä kaikille maanmiehilleni!”

Tämän johdosta nähtiin sosiaalisissa medioissa paitsi ilmeisiä kommentteja myös runsaasti nimenmuutoksia: monet postasivat ilmoituksen ”Minä olen Rikárdó” tai lisäsivät Rikárdón profiilinimeensä.)

Pariisin terrori-iskut antoivat siis Orbánille hienon tilaisuuden jälleen päästä kilpailemaan rasistien ja muukalaisvihaajien äänistä Jobbikin kanssa. Orbán ja Fidesz-puolue ovat julkisesti ja virallisesti pysyneet erillään oman maan vanhojen vähemmistöjen syrjinnästä, vaikka rivienvälisillä piiloviesteillä onkin yritetty pitää tyytyväisinä myös äänestäjäkunnan oikean ja ruskean laidan romani- ja etenkin juutalaisvihaajat. (Kuten holokaustin muistovuoteen 2014 liittyneet lukuisat ongelmat, esimerkiksi saksalaismiehityksen muistomerkin nostattama skandaali, osoittivat, tämä ei ole ollut aivan helppoa.) Maahanmuuttovastaisuus sitä vastoin on sekä tehokkaasti Unkarin kansan syvien rivien tuntoja puhutteleva että vaaraton propaganda-ase, koska vastassa ei juurikaan ole todellisia maahanmuuttajia, joihin se voisi oikeasti osua – ei varsinkaan niitä pelättyjä elintasopakolaisia, joille Unkari ei varmastikaan ole ensimmäinen toivekohde.

Fiktiivistä maahanmuuttajavaaraa vastustamalla Orbán pystyy siis suhteellisen riskittömästi keräämään poliittisia pisteitä. Tietenkään näin rakennettu kuva Unkarista, joka ylimuistoisista ajoista saakka on ollut etnisesti puhdas ja yhtenäinen, ei vastaa totuutta. Se vanha Suur-Unkari, jota äärioikealla haikaillaan takaisin, oli monikansallinen valtio, jonka väestöstä 1800-luvulla alle puolet oli etnisiä unkarilaisia. Monikansallisuus myös kuuluu Unkarin historiaan. Yhdysvaltain lähetystöä pyörittävä diplomaattinen asiainhoitaja M. André Goodfriend, joka on jo ennenkin antanyt hykerryttäviä näytteitä vähäeleisen nöyryyttämisen taidosta, twiittasi äskettäin keskustelleensa lounaalla Pyhän Tapanin neuvoista koskien monimuotoisuuden siunauksia. Näin nimittäin Unkarin pyhä perustajakuningas tuhat vuotta sitten kirjoitti tai kirjoitutti pojalleen Imrelle omistetussa neuvojen kokoelmassa:

Valtakunta, jossa on vain yksi kieli ja yhdet tavat, on heikko ja hauras. Siksi käsken sinun, poikani, hyväntahtoisesti ottaa [muukalaiset] vastaan ja arvostaa heitä, niin että he mieluummin asuvat sinun luonasi kuin muualla. Jos haluaisit tuhota sen, mitä minä olen rakentanut, tai hajottaa sen, mitä minä olen koonnut, kuninkuutesi epäilemättä kärsisi suuren vahingon.

Propagandan omia sisäisiä ristiriitaisuuksia suurempi ongelma on se, että maahanmuuttovastaisilla puheillaan Orbán irtautuu Euroopan ruodusta ja aivan tietoisesti vie maansa jonkinlaiseen hylkiön rooliin. Ranskan poliittinen johto on ilmeisesti jo joutunut selittelemään, miksi sunnuntain surujuhlaan oli kutsuttu tai vastaanotettu sananvapautta polkevien ja diktatoristen valtioiden edustajia, sellaisia kuin Turkin pääministeri Davutoglu, Venäjän ulkoministeri Lavrov tai Unkarin pääministeri Orbán. Lopuksi vielä pieni netissä kiertänyt kuvakooste, otsikolla ”KÄTTELYJÄ”, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Näin presidentti Hollande Pariisissa tervehti surujuhlaan saapuneita korkeita vieraita. Keskellä alhaalla Viktor Orbán.

kezfogasok

Mainokset

Oppikirjoista ja lähdekritiikistä

syyskuu 7, 2014

Viimekertaisessa postauksessa esittelemäni näytteet uusista unkarilaisista valtiollisista koulujen oppikirjoista olivat vasta alkua. Unkarissa fiksut vanhemmat lukevat nyt innolla lastensa uusia koulukirjoja etsien niistä uusia herkkupaloja, ja verkko lainehtii vaihtelevanlaatuisia kameraräpsäytyksiä (eikö unkarilaisilla ole kotonaan skannereita?), joita sitten Facebookissa, blogeissa ja kriittisillä uutissivustoilla kilvan kauhistellaan ja jaetaan. Vauhtiin päästäksemme tässä ensiksi näyte Librarius-blogista:

Kyseessä on blogistin väittämän mukaan etiikan tai ”siveysopin” (erkölcstan, niin kai sitä meilläkin ennen vanhaan nimitettiin) oppikirja. Tuntuu vaikealta uskoa, että tällaista kirjaa tarjottaisiin nimenomaan kirkkoon kuulumattomille lapsille, virallisiin kirkkokuntiin kuuluvathan käyvät siveysopin sijasta pakollisilla uskonnontunneilla. Kursiivilla tehostettu lause tämän tekstipätkän alkuosassa nimittäin julistaa: Avioliiton ulkopuolinen sukupuolinen kanssakäyminen on syntiä. (Unkarin bűn-sanan voisi kääntää sekä ‘synniksi’ että ‘rikokseksi’, mutta koska salavuoteutta ei ymmärtääkseni ole ainakaan vielä Unkarin rikoslaissa kriminalisoitu, täytynee valita ensimmäinen vaihtoehto.) Hieman alempana pauhataan, heti Internetin viettelyksistä ja pedofiliasta varoittelun jälkeen:

Emme pidä hyväksyttävänä myöskään samaan sukupuoleen kuuluvien sukupuolisuhdetta. Tämän jo Vanha testamentti tuomitsi ankarasti. Ellei tämän harhaantumisen taustalla ole sairaus vaan tietoinen rikkomus, silloin siihen syyllistyneet tekevät suuren rikoksen.

444.hu-uutisportaali on laatinut top 7 -listan uusien kirjallisuuden oppikirjojen hirveyksistä, alkaen siitä, että 7. luokan kirjallisuuden oppikirjassa laajimmin siteerattu nykyään elävä kirjailija on Paulo Coelho. Samainen kirja – tai itse asiassa molemmat käytössä olevista 7. luokan kirjallisuuden oppikirjoista, niiden tekijät ovat samat (!) – opettaa myös, miten yhteiskuntatutkimusta kuuluu siteerata ja tulkita:

”Sosiologien tutkimukset osoittavat useita kiintoisia seikkoja keskivertounkarilaisen arvojärjestelmästä. Voimme olla ylpeitä siitä, että kun amerikkalaisten silmissä järkevä, looginen ajattelu on melkeinpä viimeisellä sijalla, meillä se taas on yksi tärkeimpinä pidetyistä arvoista. Ihmissuhteisiin ja yhteisöllisyyteen liittyvien arvojen arvostuksessa taas jäämme keskivertoamerikkalaisesta nolosti jälkeen, esimerkiksi avuliaisuutta pitää meillä arvona vain pieni vähemmistö, ja etenkin sivistyneet ja koulutetut väheksyvät sitä.”

Edelleen: kirjallisuuden oppikirja opettaa, että väkivaltaelokuvat ovat vaarallisia ja vahingollisia mutta kirjallisuuden klassikoissa esiintyvä väkivalta ihmiselle luontaista ja geeneihin koodattua. Samoin varoitetaan Internetin nimettömistä ja kontrolloimattomista sisällöistä, mutta siteerataan – tämä on ainoa nettiperäinen pitempi teksti koko oppikirjassa – rajatietoon, ruokaresepteihin ja dieetteihin profiloituvalta HarmoNet-sivustolta typerä, seksistinen vitsi (joka 444.hu-portaalin toimittajan mukaan lienee alkuaan peräisin jostain naistenlehtisivuston kommenttiketjusta). Ja lopuksi varsinainen helmi (huomatkaa kastekuvassa väkevästi läsnä oleva kristillinen symboliikka, vaikka itse tekstissä on kyse aivan muista asioista, eli kansallisrunoilija Petőfin, o.s. Petrovics, nimivalinnasta ja nimeen liittyvistä kansallisista arvoista):

Nykyajan keskivertoihminen ei liitä nimeen merkitystä vaan valitsee pikemminkin sen mukaan, miltä nimi kuulostaa. Usein kuitenkin tämä sointikin on paljastava. Joka valitsee nimeksi esimerkiksi Dzsenifer, Dzsesszika, Vanessza tai Vivien, luultavasti suosii angloamerikkalaista kulttuuria ja arvojärjestelmää. Joka puolestaan suosii sellaisia nimiä kuin Bendegúz, Csongor, Soma tai Botond, varmaankin kokee yhteyttä ikivanhaan unkarilaiseen kulttuuriin. Tämän valinnan kuitenkin tekevät vanhemmat, me itse voimme korkeintaan aikuisina muuttaa nimemme.

Siis mieluummin ikivanha unkarilainen (miehen)nimi (siis vähän kuin Kullervo, Lalli, Kotivalo tai Arijoutsi) ennemmin kuin jenkkiviihteestä opittu (naisen)nimi? Eikä tietenkään pohdintaa sukupuolen vaikutuksesta, luokkakysymyksistä eli viihdekulttuuriperäisten nimien liittymisestä alempaan sosiaaliryhmään – ns. ”white trash” -nimet tai ”lähiönimet” – tai alueellisista tekijöistä. (Romaniassa unkarilaisvähemmistö on tottunut suosimaan näitä kansallisromanttisia tai uusvanhoja nimiä, koska niitä ei entiseen maailmanaikaan romanialainen henkikirjoittaja voinut ”kääntää”: Istvánista tai Ilonasta olisi oitis tehty papereihin Ştefan tai Ileana, mutta Bendegúzille tai Tündelle ceauşesculainen nimipolitiikka ei mahtanut mitään.) Siitä puhumattakaan, että kansallisuutta ja kansallisia yhteenkuuluvuudentunteita vähän problematisoitaisiin ja pantaisiin lapset hieman miettimään, mitä se ikivanha unkarilainen kulttuuri oikein on ja mitä tarkoittaa siihen sitoutuminen. Vain  Dzsenifer raukka hävetköön vanhempiaan ja lohduttautukoon ajattelemalla, että sitten aikuisena hänestä voisi tulla vaikka Ildikó tai Réka?

Karmeitahan nämä esimerkit ovat. Ja osoittavat sen, mikä muutenkin on ollut tiedossa ja julkisuudessakin esillä: Unkarin kasvavaa polvea ollaan pontevasti ohjaamassa nationalistisen perusarvokonservatismin tielle. Mutta silti näitä somessa leviäviä ja kauhistelevia kommentteja kerääviä sitaatteja katsellessa miettii, mistä tässä on oikeasti kysymys. Nyest.hu-tiedeportaalin artikkelissa ”Sitaatit puhuvat puolestaan!” Cecília Sarolta Molnár pohtii koulukirjakohua lähdekritiikin kannalta. Tämän oppikirjadebatin tuoksinassa juuri ketään ei tunnu kiinnostavan (edelleenkään), millaisia oppikirjat yleisesti ottaen tasoltaan ovat tai onko kyseessä jo virallisesti hyväksytty vai koekäytössä oleva oppikirja – saati ovatko nykyiset oppikirjat olennaisesti huonompia kuin ne, joita 90-luvulla tai peräti sosialismin aikaan käytettiin. (Ja joista myös voi kontekstistaan irrottaen repiä siteerattavaksi melkoisia hirveyksiä.)

Ennen kaikkea tässä unohtuu se keskeinen kysymys. Kuten Árpád W. Tóta edellisessä blogissani esillä olleen ”lännenpalvonta”-esimerkin nojalla piruilee:

Rakas seitsemäsluokkalainen! Olet aivan oikeassa, jos naurat räkäisesti näille sekopäille toheloille, haistatat niiden mielipiteille pitkät paskat ja sen jälkeen syöt tai et syö hampurilaisia aivan siinä missä ennenkin. Sitä vastoin on tässä kyllä keskustelemista. Keskustelkaa koulussa, kotona ja ostoskeskuksissa siitä, että syypäitä eivät ole vain nämä kaksi kahjoa. […] Joku tarkisti tämän kirjan eikä korjannut. Ei edes tuota faksijuttua. […] Ja joku keksi senkin, että pitää olla vain tämä kirja. Ettei olisi muita kirjoja, sellaisten kirjoittamia, jotka eivät pidä tietokonetta pirun raamattuna. Tai faksia. […] Mitä Länteen tulee, se on suurin piirtein se paikka, missä tällaisia järjettömiä, asiavirheitä ja henkistä rappeutumaa sisältäviä tekstejä ei kirjoiteta oppikirjoihin. Tai jos kirjoitetaan, joku puuttuu siihen, ennen kuin se päätyy kouluihin. Ja jos sittenkin kävisi niin: Länsi on se paikka, missä tämä ei ole se ainoa, kaikille pakollinen oppimateriaali.
Sinne teidän on päästävä. Mahdollisimman pian. Niin että katselkaa paljon CNN:ää.

***

Palailen lähdekritiikin ja ”tykkää ja jaa” -meiningin kysymyksiin kohtapuoliin. Nyt on kuitenkin pakko lopettaa täältä tähän. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, eli vilkaiskaapas cink.hu-portaalin oppikirja-aiheisesta ”kauhugalleriasta” kuudennen luokan matematiikankirjan kantta, joka lukemattomien arvostelijoiden mielestä tuntuu huutavan: ”Siis apua hei, mä en tajuu matikkaa, mä oon tyttö!” (Kannen valinta on ehkä enemmän kustantajan kontolla kuin tekijöiden, jotka muuten ovat kaikki naisia.)

Ja loppukevennykseksi vielä editoitu versio, johon matematiikkakammoisen tytön sijaan on istutettu ”epäortodoksisen talouspolitiikan” isä, entinen valtionvarainministeri ja nykyinen keskuspankin johtaja György Matolcsy:


Jacquelinen ja Gülcanin luokkaretki

tammikuu 1, 2012

Kun keskieurooppalaisuuden syvintä olemusta mietin – ja sitä mietin usein – niin aika usein siinä ensimmäiseksi tökkää yhteiskunnan luokkajaon selkeys ja itsestäänselvyys. En nyt ollenkaan aio väittää, että Suomi olisi jokin tasa-arvon onnela. Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni varmaan Suomen historian tasa-arvoisimpaan aikaan, jolloin asiaan kuului ajatella, että kenestä hyvänsä voi tulla mitä hyvänsä. Ennennäkemätön säätykierto vei rasvakoura- ja sontatalikkokansan lapset ja lastenlapset peruskouluun oppimaan kieliä ja myöhemmin yliopistoon vaikka viideksitoista vuodeksi opiskelemaan valtiotiedettä tai estetiikkaa ja harrastamaan kaikkea kivaa. Ja silti, vaikka sitä ei kukaan koskaan ääneen sanonut, minulle oli jo aika pienestä pitäen selvää, että meidän perhe oli jollain lailla alemmalla tasolla kuin ne luokkatoverieni kotiväet, jotka matkustelivat ulkomailla, osasivat englannit ja ranskat eivätkä ihmetelleet, miksi Viisikko-kirjoissa syödään leivän päällä hilloa. (Tai käyttääkseni, jos oikein muistan, Hesarin Ilkka Malmbergin taannoista kriteeriä: joiden kotona oli jalallisia viinilaseja ja korkkiruuvi. Meillä ei ollut.) Nyttemminhän puhutaan koko ajan luokkaerojen kasvamisesta ja syrjäytymisen periytymisestä, ja ilmeisesti ainakin koulutustason ”periytymisestä” on selvää tilastotietoa olemassa. Ei Suomi varmastikaan mikään tasa-arvola ole – mutta silti tasa-arvo on se lähtökohta ja tavoite, jota ei juuri kukaan uskalla kyseenalaistaa. Oli yhteiskunnan ”luokittuneisuus” todellisuudessa mitä oli, siihen suhtaudutaan Suomessa eri lailla kuin Keski-Euroopassa.

Tuo mainitsemani peruskoulu on tässä jotenkin avainasemassa. Sen selvemmin ei voi ihmisten erilaisuutta alleviivata kuin laittamalla niiden lapset eri kouluihin sen mukaan, onko niistä tarkoitus tulla alfa-, beeta-, gamma- vai omega-ihmisiä. Kun se tehdään lasten vielä ollessa pieniä, valinta on taatusti vanhemmilla. Ja vanhemmathan valitsevat useimmiten sitä, mitä meidän suvussa ja meidän piireissä on tapana. Näin tehdään meillä Itävallassa, ja ilmeisesti enimmäkseen myös Saksassa: niin kuin Suomessa 1960-luvulle asti, neljän kansakoululuokan jälkeen parempien ihmisten lapset menevät oppikouluun (Gymnasium), muut, öh, muualle, oli sen nimi sitten Hauptschule tai Mittelschule tai mitä milloinkin. Tottahan toki systeemin uudistamisesta käydään Itävallassa jatkuvaa keskustelua, mutta toistaiseksi byrokratian, politiikan oikean laidan (yhtenäiskoulu on sossujen hommia, joten sitä kuuluu vastustaa) sekä oppikoulunopettajien ammattijärjestön vastustus on ollut liian kovaa.

Eihän periaatteessa mikään estäisi kampaajaa tai varastomiestä pistämästä lastaan oppikouluun – mutta kun siellä on niin vaikeaa ja rankkaa, mahtaako meikäläisten lapsi sitä jaksaa… Ja ennen kaikkea, mahdanko minä? Profil-viikkolehden mainio kolumnisti Elfriede Hammerl kirjoitti äskettäin keskustelustaan kaupanmyyjän kanssa. Oli juteltu myyjän kouluikäisestä lapsesta, ja kun Hammerl kysyi, menisikö lapsi oppikouluun, äiti vastasi, että ei, koska hänen omat rahkeensa eivät riittäisi. Myyjä oli nimittäin tarkkaillut työtovereitaan, joilla oli lapsia oppikoulussa, ja nämä kulkivat töissäkin lastensa koulukirjat mukana ja pänttäsivät kahvitunnit läpeensä matematiikkaa, historiaa ja maantietoa, että pystyisivät kotona auttamaan lasta läksyissä. Tämä on totista totta: Itävallassa on normaalia, että normaalilahjainen lapsi ei koulun matikantunnilla ehdi tajuta kaikkea, mitä selitetään, vaan asiat opettaa sitten kotona joku muu, yleensä kai joko säädynmukaisen koulutuksen saanut kotirouva-äiti tai yksityisesti palkattu tukiopettaja, Nachhilfelehrer. (Oppikoulun opettaja – jota kutsutaan Herr tai Frau Professoriksi – ei ole velvollinen huolehtimaan siitä, että kaikki pysyvät kärryillä. Gymnasiumissahan kuuluu olla vaikeaa, ja joka ei pärjää, painukoon Hauptschuleen.)

Kun muutama vuosi sitten PISA-tutkimusten tulokset käynnistivät Itävallassa massiivisen kansallisen itseruoskinnan – me ollaan jääty Saksastakin jälkeen! ja mikä ihmeen Suomi tuolla koko ajan keikkuu tilastojen kärjessä? – sain jatkuvasti olla kertomassa Suomen koulujärjestelmästä. Siinä tuli moneen otteeseen huomattua, että ainakin tietyille piireille suomalaisen koulutusideologian vahvuudet eivät kerta kaikkiaan menneet jakeluun. Ensimmäinen vasta-argumentti oli aina: ”Niin mutta jos olisi arvioitu pelkästään meidän oppikoululaisia, niin tulokset olisivat olleet paljon paremmat.” (Joo, ja niin varmaan Suomessakin vielä paremmat, jos olisi tehty tutkimus pelkästään SYKissä. Tausta-ajatus, jota sen esittäjät eivät tuumanneetkaan hävetä: ”roskakoulujen” proleoppilailla ei ole väliä, kun mitataan koulujärjestelmän saavutuksia, vain huiput merkitsevät.) Toinen vastaväite kuului: ”Niin, mutta Suomessa on paljon korkeampi nuorisotyöttömyys.” (Näiden asioiden yhteyttä en koskaan ymmärtänyt – eikö työttömyys liity enemmänkin talouselämän ja työmarkkinoiden rakenteeseen? – mutta ilmeisesti lausumaton tausta-ajatus oli sama kuin Suomessa 1800-luvulla kansakoulun vastustajilla: liian hyvä koulutus tekee (työläis)nuorista liian nirsoja ja laiskoja.) Ja viimeistään kolmantena vastaväitteenä tuli aina sama: ”Niin, mutta teillä Suomessa ei ole maahanmuuttajia.”

Onhan se totinen tosi, että Itävallan isommissa kaupungeissa maahanmuuttajalasten koulunkäynti ja integroituminen on joskus todellinen ongelma. Ja mikä pahinta, ongelma, jota pitkään ei yritettykään ratkaista kunnolla. Oman kokemukseni perusteella opettajat eivät useinkaan ole saaneet juuri minkäänlaista koulutusta monikielisyyden ja toiskielisten oppilaiden kanssa pärjäämiseen ja joutuvat improvisoimaan yksin, ilman juuri minkäänlaisia tukiopetus- tai muita apujärjestelmiä. (Ei puhettakaan esimerkiksi siitä, että maahanmuuttajalapset voisivat äidinkieli-saksan sijasta opiskella saksaa toisena kielenä. Ei, saksankieliselle tunnille vain muiden sekaan, siellä se kieli ajan mittaan tarttuu jos on tarttuakseen.)

Onneksi keskustelu tuntuu edenneen tästä jo seuraavaan vaiheeseen, kun tarkemmat tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että koulujärjestelmän ongelmia ei voi selittää pelkästään ”ulkomaalaisilla” – syrjäytymisvaarassa on maahanmuuttajien lisäksi yhtä lailla ns. bildungsferne Schicht eli sananmukaisesti ”sivistyksestä etäällä oleva kerros”.  Ja näin päästään asiaan, jonka ytimen tiivistää Andrea Maria Duslin piirros Der Standard -lehden verkkoartikkelissa:

Vertailussa kaksi herraa, kantaitävaltalainen ja ns. tyypillinen maahanmuuttaja (”Minu nimi Ahmet”). Ja olennaista on, että erot eivät ole kovin silmäänpistävät, oli yllä sitten suosikkijoukkueen fanipusakka ja supermarketin grunge-farkut tai rautakaupan tarjouksesta ostetut työhousut ja ”tämä takki minä mene töihin”. Molemmat herrat viettävät lomansa Antalyassa (toinen tosin hotellin uima-altaalla, toinen omalla hartiapankkityömaalla), kannattavat konservatiivisia perusarvoja (oikeistopopulistisen FPÖ:n johtaja H. C. Strache vs. ”vaimo pitä ole kotona”), ja hiustenkin stailauksessa on sekä ostoskeskuksen parturiliikkeen Babsin että työkaveri Brankon asiantuntevalla avustuksella päästy hyvin samannäköiseen tulokseen.

Pyydän kiinnittämään erityistä huomiota herrojen jälkikasvuun, jonka nimet on lueteltu kuvan keskellä kivespussiin osoittavien nuolten kohdalla. Ahmetin jälkeläisillä on tietenkin ”etniset” nimet, vaaleampi niskatukkahemmo puolestaan on Kevinin ja Jeniferin, yhdellä ännällä, ylpeä isä. Kun saksalaisella kielialueella viime aikoina on keskusteltu luokkaerojen ongelmista (ja tietenkin tämä Unterschicht-keskustelu tuntuu olleen Saksassa paljon vilkkaampaa  kuin Itävallassa…), niiden näkyvimmäksi symboliksi on noussut lasten etunimien valinta. Yhden lukemani määritelmän mukaan alaluokkaan, Unterschicht, kuuluvat ihmiset, joiden tyttärellä on nimi, jota ei osata ääntää eikä kirjoittaa oikein (esim. ”Schakeline”), pojan nimi taas on Kevin. Saksalaisella kielialueella on tehty tutkimuksiakin, joiden mukaan esimerkiksi opettajat arvostelevat Kevin-nimisen oppilaan suorituksia ankarammin kuin Gerhardin tai Peterin. Äskettäin kertoi Facebook-lempisivustoni Unnützes Wissen (‘Tarpeetonta tietoa’), että Berliinin Humboldt-yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan sinkkujen deittimarkkinoilla Kevinit, Justinit, Marvinit, Chantalit ja Celinat pärjäävät huonommin kuin ne kohtalotoverinsa, joilla ei ole kansainvälisestä viihdemaailmasta haettua ja sitä kautta vanhempien sivistymättömyyttä osoittavaa etunimeä.

Toisin sanoen: ylä- ja alaluokan rajat ovat lähes yhtä selkeät kuin kieli- ja etnisten ryhmien. Eikä Keviniltä tai Jacquelinelta ”luokkaretki” niiden joukkoon, jotka oppivat Gymnasiumissa latinaa, lunttilappujen taitavaa käyttöä ja opettajien mielistelemistä, välttämättä tule onnistumaan yhtään sen helpommin kuin Mehmetiltä tai Gülcanilta.

PS. Unkarissa nämä luokka-asiat ovat paljon monimutkaisempia. Lähtökohdat olivat vielä rajummat – todella kainostelemattoman feodaalinen sääty-yhteiskunta, jonka aiheuttamaa oudostusta esimerkiksi jotkut 30-luvun suomalaiset Unkarin-harrastajat ovat kuvailleet – mutta tämän päälle kasautuivat sota ja sosialismin vuosikymmenet perinpohjaisine myllerryksineen. Palailen tuonnempana myös Unkariin, joka muuten vuodenvaihteessa virallisesti lakkasi olemasta Unkarin tasavalta (Magyar Köztársaság) ja muuttui nimeltään pelkästään ”Unkariksi”. Kansantasavallan (népköztársaság) kauden jälkeen suurin toivein perustettu tasavalta ehti elää 22 vuotta, ja uudenvuoden aattoiltana tuhatpäinen mielenosoittajajoukko kokoontui Budapestin Kossuth-aukiolle kunnioittamaan tasavallan muistoa ja osoittamaan mieltään vapaan julkisen tiedonvälityksen ja demokratian puolesta. Demokraattista uutta vuotta kaikille!