Samoista aiheista, ja vähän uusistakin.

elokuu 29, 2016

Ei ole vieläkään loppunut kohina parin viime postauksissani käsitellyn teeman ympäriltä.

Ensinnäkin tuo Unkarin vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlistamaan tarkoitettu pop-hymni. Unkarilaiset juurensa löytänyt amerikkalainen hittimaakari Desmond Child kierrätti alun perin Miamin yliopiston urheilijoille sävelletyn fanfaarialoitus + diskojumputus -biisinsä hovihistorioitsija Mária Schmidtin johtaman juhlavuosikomitean käyttöön, ja Tamás Orbán -niminen laulunsanoittaja (ei sukua pääministeri Orbánille, sitä vastoin tunnettu mm. Smurffit-piirrossarjan tunnarilaulun unkarinkielisten sanojen tekijänä) laati tämmöisen tekstin, jonka raakakäännöskin luultavasti antaa riittävän käsityksen alkutekstin kliseisyydestä ja kömpelyydestä, sekavista kielikuvista puhumattakaan:

Unkari, kuule sanamme,
vapaa maa, kuule sanamme!
Esi-isien taistelun ja veren
kostuttama on täällä maa ja taivas.
Unkari, kuule sanamme!
Olemme kiitoksen velkaa.
Meitä ei enää kova kohtalo eikä
vihollinenkaan voi raastaa hajalle.
Taistelemme yhtenä miehenä
vapaan maan puolesta.

[tässä käynnistyy rumpujumputus ja soolo:]
Voisit elää missä vain,
mutta sydämellesi ei ole muualla paikkaa (ou jeah…)
Sinun täytyy tuntea menneisyytesi,
että saavuttaisit mielekkyyden (o-ooh…).
Puolestasi kamppailivat taisteluissa [!!!]
sadasti sorrettuina ja solvaistuina sankarit,
ja jokainen askeleesi on vain kaikua
heidän ammoisten askeltensa jäljissä.

[Kuoro:] Unkari, kuule sanamme!
Monetko kasvot ja nimet,
jotka urheasti uudelle tielle kääntyivät [???]
Olemme kiitoksen velkaa
siitä, että puhtaampi on taivas,
että meille jo uusi aamu sarastaa,
vapaana maana.

[Solisti:] Voit elää rauhassa,
mutta joka päivä uuteen taisteluun kutsuu.
Monen tulen keskellä jauhautuen [!!!]
ponnistellen pumppaa sydän [!!!].
Sitten huomaat, että on yksi kansa,
yksi kieli, eikä tämä tienoo ole (vain) kartta.
Eikä enää sinulle ole kysymys,
missä oli tai missä on isänmaasi.

Unkari, kuule sanamme…
(jne. jne.)

YouTube-julkistuksesta nousi somessa melkoinen äläkkä, johon erityisen aktiivisesti on osallistunut räväkkä 444.hu-sivusto. Tähän mennessä alkuperäinen, still-otoksilla kuvitettu YouTube-video on poistettu näkyvistä, samoin kaikki Desmond  Childin alkuperäistuotoksen In the steps of champions YouTube-versiot. Erittäin nopeasti näkyvistä siivottiin myös Desmond Childin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin hittilistaan tehty lisäys:

smellslikeafish

Keskieurooppalaiset kun eivät useinkaan ymmärrä kalan päälle, erityisen kiivaan some-loukutuksen kohteena on ollut laulajien huolimattoman artikulaation synnyttämä virhetulkinta: Magyarország, halld szavunk ‘Unkari, kuule sanamme’ kuuluu alkuperäisessä YouTube-videossa aivan kuin Magyarország halszagú ‘Unkari haisee kalalta’. Kalanhaju-teeman innoittamasta piruilusta kenties komein esimerkki on täällä ennenkin mainitun nimimerkin Apa zenél uusi ”Kalanhajuinen maa”, sekä musiikillisesti että visuaalisesti herkullinen parodia aikansa eläneen diskojytkytyksen muovisuudesta. Tekstin kliseeparodiat eivät valitettavasti välity raakakäännöksenä, ne täytynee jättää toiseen kertaan…

Kalanhajuongelma korjattiin myös ”Vapaan maan puolesta” -laulun uuteen YouTube-versioon. Kuten 444.hu-sivuston tarkkakorvat huomasivat – tähän artikkeliin on upotettu coub, jossa laulun alkusäkeen eri versioita voi nopeasti vertailla – äänitettä on muokattu lisäämällä halld-sanan loppuun d:tä ja szavunk-sanan loppuun k:ta. Sitä vastoin edelleen on epäselvää, mihin oikein katosivat ne 50 miljoonaa forinttia (päivän kurssin mukaan runsaat 160.000 euroa), jotka laulun tuottamiseen oli myönnetty, jos kerran sekä laulun tekijät että sen esittäjät ovat tehneet työtä ilmaiseksi. Tekniikkaan, toimittamiseen ja jälkitöihin, kuuluu virallinen selitys. Mutta 444.hu:n toimittajat haastattelivat muutamia musiikkialan ammattilaisia, ja näiden mukaan jopa ison, 10–12 kappaletta sisältävän levyn tuottaminen maksaa normaalisti korkeintaan kymmenesosan tästä, eikä videoklippiinkään helpolla saa uppoamaan paria miljoonaa forinttia enempää. Mielenkiintoista.

***

Myös törkytuutti-journalisti ja vihapuhemestari Zsolt Bayerille myönnetyn korkean kunniamerkin nostattama kohu jatkuu. Kohta satakunta merkittävää unkarilaista on palauttanut omat kunniamerkkinsä protestiksi Bayerin palkitsemisesta. Magyar Narancs -lehti julkaisi muutamia ikimuistoisia saatetekstejä. Näin kirjailija László Garaczi:

Olen kerran tavannut Zsolt Bayerin, Kennedy-lentokentällä pitkän lentomatkan jälkeen USA:n passintarkastusjonossa. Hän raivosi ja huusi, väliin unkariksi, väliin kökköenglanniksi, että hän on tärkeällä asialla, päästäkää hänet edelle. Hän tunkeili, töni, tappeli. Mutta ei siinä ole mitään mielenkiintoista. Mielenkiintoista on se, mitä hänellä oli päässään: cowboyhattu.

Elokuvaohjaaja Bence Fliegauf puolestaan kehottaa lyhyesti presidentti Áderia pistämään hänen palauttamansa kunniamerkin “etten paremmin sanoisi – sinne muiden joukkoon!”

Bayer ei tuumaakaan palauttaa ritariristiään. Sitä vastoin hän on luvannut lopettaa rumien sanojen käytön poliittisissa kirjoituksissaan. (Saapa nähdä.) Haastattelussa, jonka englanninnoksen Éva S. Balogh juuri julkaisi Hungarian Spectrum -blogissaan, Bayer purkaa poliittista pessimismiään. Länsimaiden perikato on edessä, ja syynä on oleva nimenomaan muslimien maahanmuutto. Itävallassa, missä aikoinaan oli kaunista ja siistiä, on nykyään saastaa ja ulosteita kaduilla, ja maahanmuuttajat ovat syöneet joutsenet Schönbrunnin puiston lammikoista. (Ohhoh.) Ja kun Bayerin oma poika halusi kavereineen lähteä piipahtamaan Ranskassa, Bayer ex-vaimoineen pohti asiaa ankarasti ja päätyi torppaamaan koko ajatuksen. Menkööt mieluummin heidän Balatonin-huvilalleen ja porsastelkoot niin paljon kuin haluavat, vaikka hajottaisivat koko talon. Sillä poika on ”liian vaalea”, ja jos ”joku arabi huvikseen puukottaisi hänet”, Bayerin isänsydän särkyisi.

(En tiedä, miltä Bayerin poika näyttää. Mutta isä-Bayer ainakin, tummine hiuksineen, rusehtavine ihonväreineen ja pyöreänsoikeine, viirusilmäisine kasvoineen kävisi minun silmääni loistavasti turkkilaisesta tai syyrialaisesta.)

Tässä väkisinkin ihmettelee, onko Bayer tosissaan saanut itsensäkin uskomaan, että Länsi-Euroopan kaupungit ovat täynnä kiilusilmäisiä arabiterroristeja, jotka nimenomaan etsivät vaaleita nuorukaisia puukotettavakseen. Vai onko tämä kauhujuttu suunnattu hänen lukijakunnalleen?

Joka tapauksessa vihaa on kylvetty Unkarissa oikein valtion varoin jo jonkin aikaa, ja kylvö on itänyt kauniisti. Tilaisuus tarkastella sen tuloksia tarjoutui jälleen, kun pääministeri Orbán vieraili paavi Franciscuksen puheilla.

orban.papa_

Orbánin Facebook-sivulla julkaistu kuva kättelystä – kunnon katolilainen ei kättelisi vaan suutelisi paavin Kalastajansormusta, mutta Orbán ei kuulukaan katoliseen vaan reformoituun kirkkoon – nimittäin kirvoitti pääministerin faniyhteisöstä enimmäkseen negatiivisia kommentteja. Ja kommentit näyttivät kohdistuvan nimenomaan siihen, mitä Unkarin kansaa  yritetään kaikin voimin aivopestä pelkäämään:

Kuvassa yksi Euroopan kristityimmistä miehistä, joka puolustaa Eurooppaa muslimeilta… hänen vieressään paavi Franciscus!

Rukoilkaamme Pyhää Henkeä ja Neitsytäitiä! Muuten vapaamuurari-paavimme myy meidät musulmaaniystävilleen!

Kunpa jokainen johtaja ajattelisi niin kuin ORBÁN, olisimme turvassa maahanmuuttajilta.

Miksi menitte sinne? Bergoglio saarnaa niin ahkerasti niitä maita vastaan, jotka sillan sijasta rakentavat piikkilanka-aitaa maahantunkeutujien tielle. Hän on niin maahanmuuttajien puolella, että herää kysymys, onko hänet ostettu vai peloteltu. ISIS on jo virtuaalisesti nostanut lippunsa Vatikaaniin. MIKSI HÄN OIKEIN PUOLUSTAA NIITÄ?

Viktor, potkaise munille sitä idioottiäijää!!

Varokaa, herra pääministeri! Tuo tyyppi, joka esiintyy paavina, on itse Antikristus, joka haluaa kristikunnan loppua!

Yhden Euroopan katalimman mamunhalaajan luona…

pitää varoa tuota paavin asemassa olevaa hahmoa… hänetkin on tähän asemaan nostanut ukko Soros ja hänen verkostonsa… että hän raamattua selittämällä oikeuttaisi pakolaisten tulvan Eurooppaan…

Mielenkiintoista kuitenkin – toteaa Kolozsvári Szalonna -blogin kirjoitus, josta yllä olevat sitaatit on poimittu – miten kaikkein typerimmän kansanosan mobilisointi kaikkein alkeellisimpaan muukalaisvihaan voi kääntyä hetkeksi itseään vastaan. Zsolt Bayer ja kumppanit ovat jo opettaneet tälle joukolle, että pakolaisten jalkoja pesevä paavi Franciscus on joko vanhuudenhöperö tai kristikunnan vihollisten palkkaama kavaltaja. Orbánin fanisivun kommenteista puhuu vihan ohella suuri hämmennys: miten meidän Johtajamme voi tällä tavalla paiskata kättä itsensä Antikristuksen kanssa? Viha on kaksiteräinen miekka.


Laulumme soi!

elokuu 17, 2016

Kitschin, imelän mauttomuuden yhteyttä poliittiseen populismiin ja naiiviin nationalismiin olen tässä pohtinut ennenkin. Esimerkkejä löytyy Unkarista runsain mitoin, patsaiden ja muistomerkkien lisäksi myös musiikin saralta. Kolme vuotta sitten runsaasti irvailua nostatti valtion tilaustyö, pirtsakka renkutus Uneksin aprikoosipuusta, jonka alla kaikki tanssivat. Se oli tarkoitettu laulettavaksi Trianonin rauhansopimuksen muistopäivänä eli Kansallisen yhteyden päivänä, luomaan ylirajaiseen unkarilaisten kansakuntaan uutta yhteishenkeä. Virallisella videolla laulaa useita tunnettuja pop-nimiä ja koko Unkarin radion kirkassilmäinen lapsikuoro, sooloja tempaisevat sekä kileä-ääninen etnolaulaja että jazzahtava saksofonisti, hilpeän sävelmän ja tanssipoprytmin on tarkoitus tarttua jokaisen korvaan – ja musiikillisen sillisalaattivaikutelman kruunaa vaivaannuttavan naiivi teksti. Aprikoosipuulaulu sai valtakunnan irvileuat kimppuunsa ja vaipui kiivaan someloukutuksen jälkeen armeliaaseen unohdukseen. Vielä nopeammin lienee unohdettu Örökségünk ’Perintömme’, samantapainen ja samaan tarkoitukseen kehitetty etnopopahtava teos, josta kirjoitin tammikuussa.

Mutta ei kahta kolmannetta. Syksyllä on tulossa suuri ja isänmaallisiin tunteisiin vetoava merkkipäivä, kun vuoden 1956 kansannousun 60-vuotismuistoa juhlitaan. Ja tietenkin taas tarvitaan estetiikaltaan syviin riveihin uppoava musiikillinen muistomerkki. Tehtävään palkattiin Desmond Child -niminen amerikkalainen lauluntekijä, joka on näköjään tuottanut tai säveltänyt lukuisia maailmankuulujen esittäjien levyjä ja kappaleita, Alice Cooperista Aerosmithiin, The Rasmukseen tai Bonnie Tyleriin. Jossakin näin väitettävän, että Bon Jovin menestys olisi nimenomaan Childin ansiota, mutta koska en ymmärrä Bon Jovista tai muistakaan näistä artisteista ja heidän ns. biiseistään enempää kuin sika hopealusikasta, en lupaa mennä tästä takuuseen.

No, joka tapauksessa tämä Child ei ole vain amerikkalainen megahittimaakari vaan nyttemmin myös Unkarin kansalainen. Kuten unkarinkielinen Wikipedia kertoo, hän syntyi 1953 Miamissa unkarilaisen paroni Sándor Márfyn ja kuubalaissyntyisen laulajattaren poikana ja sai helmikuussa 2016 Unkarin kansalaisuuden. Tämä jälkimmäinen seikka saattoi ehkä liittyä juuri tähän tilaustyöhön, joka eilen on julkistettu verkossa koko maailman kuultavaksi. Kas tässä: Egy szabad országért, ’Vapaan maan puolesta’. Tekstin on kirjoittanut Tamás Orbán -niminen kokenut iskelmäsanoittaja, joka tiettävästi ei ole sukua pääministerille.

(Päivitys: Uuden pophymnin YouTube-video ei ehtinyt pitkään olla verkossa, kun jo kommentointimahdollisuus poistettiin. Nyt koko video on poistettu näkyvistä. Alkuperäisen, still-kuvilla kuvitetun tilalla on nyt livekuvaa sisältävä ”koko jengillä oli studiossa NIIN hauskaa” -videokooste, jossa Mária Schmidt välähtää vain kerran pari. Heti sen perään YouTube tarjoaa ”Apa zenél” -nimimerkin pitemmän version ”Unkari haisee kalalta”, joka sekä tekstillisesti, musiikillisesti että visuaalisesti on itkettävän mainio parodia koko tästä laskelmoivasta pop-estetiikasta, suosittelen kaikille unkarintaitoisille!)

Joko kuuntelitte? Huh. Löytyy tunteen paloa, löytyy parhaimmillaan abbamaista vakuuttavaa naiiviutta, löytyy Les Misérables -henkistä joukkopaatosta, kun kaikki projektiin värvätyt ilmeisesti varsin tunnetut unkarilaisen pop-skenen nimet pannaan laulamaan yhdessä ja vielä melkoinen taustakuoro tukenaan. Mutta erittäin mielenkiintoinen on myös tämä esittelyvideo, jossa laulua kuvitetaan sen purkittamisesta otetuilla still-kuvilla. Niistä erittäin monessa nimittäin hymyilee tällainen valkoiseen jakkupukuun tälläytynyt rouva:

Näyttökuva 2016-08-17 kello 10.27.57

Vaaleatukkainen leidi, joka yllä seisoo flyygeliä soittavan Childin takana, ei ole muusikko eikä lauluntekijä, ei edes tuottaja tai taidebyrokraatti. Hän on Mária Schmidt, Budapestin Terror Háza -diktatuurimuseon johtaja ja katolisen Péter Pázmány -yliopiston historian professori, jonka toiminnasta Viktor Orbánin ja hänen järjestelmänsä hovihistorioitsijana sekä Unkarin holokaustin muistovuoden vähän epäonnisena suunnittelijana on Éva S. Balogh kirjoittanut ansiokkaasti blogissaan (esimerkiksi täällä). Ilmeisesti hänen koordinoitavakseen on annettu myös vuoden 1956 kansannousun muistojuhlallisuudet. Ja hänen silmäänpistävällä esillepanollaan tässä esittelyvideossa tehdään myös selväksi, kenen käsissä vuoden 1956 tapahtumien tulkinta on oleva. Tähän varmaan palaan vielä tuonnempana.

Uutta laulua mainostamaan on julkistettu myös videopätkä, jossa muutamat merkkihenkilöt kertovat teoksen synnystä ja taustasta. Kahden laulussa esiintyvän muusikon lisäksi pitkä puheenvuoro on annettu inhimillisten voimavarojen ministerille Zoltán Balogille. Puheenvuorossaan Balog ylistelee Desmond Childin ansioita ja hehkuttaa, miten hienoa on, kun mies on löytänyt unkarilaiset juurensa, yhteyden Unkarin kansakuntaan, ja tajunnut sen, mikä ilmeisesti tällä laululla yritetään tehdä kaikille selväksi: vuoden 1956 tapahtumat kuuluvat myös minulle, niillä on merkitystä minun elämälleni.

 

No juu. Nähtäväksi jää, mikä laulun todellinen vastaanotto on oleva. Yksi ongelma tulee selväksi jo ensikuuntelemalla: kun joukko viihdelaulajia pannaan vetämään kuorossa, erilaiset äänenmuodostukset ja artikulaatiot (sekä korkea ääniala) sotkevat niin, että tekstistä on paikoin mahdotonta saada selvää (enkä vielä löytänyt sitä auki kirjoitettuna mistään). Tässäkin blogissa jo esillä ollut, taiteilijanimeä Apa zenél käyttävä lauluntekijä puuttui tähän pikaiskussaan (pahoittelen, en vieläkään osaa upottaa coubeja). Oikeasti kertosäkeessä ilmeisesti lauletaan Magyarország, halld szavunk (‘Unkari, kuule sanamme’), mutta mitähän sen jälkeen mahtaa tulla? Nähtyäni tämän vaihtoehtoisen villirubiinitulkinnan en enää pysty kuulemaan tekstiä mitenkään muuten: Magyarország halszagú, hányatsz és mész (‘Unkari haisee kalalta, oksetat ja lähdet’)…

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta vielä. Englanninkielisestä Wikipediasta huomasin, että Desmond Child on avioliitossa Curtis Shaw -nimisen kaverin kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, sijaisäidin synnyttämät kaksospojat Roman ja Nyro, ja heidän kamppailustaan sateenkaarivanhempien oikeudesta perheeseen on kuulemma tehty Amerikassa dokumentti. Rupesin oitis miettimään, miten hienoa olisi, jos lokakuussa, kun ”Vapaan maan puolesta” virallisesti juhlaesitetään vuoden 1956 muistojuhlissa, jossakin kutsuvierasaitiossa Desmond Childin rinnalla seisoisivat myös Curtis ja pojat. Ja vielä hauskempaa, jos samassa aitiossa heidän rinnallaan pönöttäisi myös ministeri Balog, joka vuosi sitten Lontoossa vierailuluentoa pitäessään ilmoitti, että Unkarin perustuslaki toki tunnustaa HLBT-ihmisten ihmisarvon ja oikeuden rekisteröityyn parisuhteeseen, mutta tällaista suhdetta ei silti voi rinnastaa avioliittoon, joka perustuslain mukaan on vain miehen ja naisen välinen, eikä HLBT-pariskunnalla tule olla oikeutta adoptoida lapsia.

Vuoden 1956 kuusikymmenvuotismuiston tiimoilta tulemme varmaan vielä näkemään yhtä ja toista. Pysykäähän kanavalla!

***

Päivitys: 444.hu-sivuston tutkivat journalistit juuri totesivat, että ”Vapaan maan puolesta” ei ole uusi sävellys. Desmond Child on, kuten entisaikojen suuret säveltäjät, kierrättänyt varhaisempaa tuotantoaan, ja tämä mahtipontinen teos on itse asiassa jokseenkin yks-yhteen sama kuin vuonna 2007 Miamin yliopiston urheilujoukkueiden saavutuksia juhlistamaan sävelletty ”In the steps of champions”.

444.hu:n toimittajat soittivat myös itselleen Mária Schmidtille selvittääkseen, tiesikö tämä vuoden 1956 muistoteoksen kulkevan amerikkalaisten yliopistourheilijoiden jäljissä. Schmidt katkaisi puhelun heti kuullessaan, keneltä soitto tuli. Jonkinasteisen metelin tästä kuitenkin uskoisi nousevan. Jäämme seuraamaan.