Turkin hihasta

17 lokakuun, 2019

No nih, Unkarin kunnallisvaalit olivat pienoinen yllätys. Budapestin ylipormestariksi valittiin kuin valittiinkin opposition yhteisehdokas Gergely Karácsony, monessa muussakin kaupungissa opposition ehdokas korjasi yllätyspotin. Riippumatta siitä, mitä jatkossa tapahtuu ja miten opposition yhteisrintama ajan mittaan kestää, nämä vaalit osoittivat, että huolimatta hallituksen mediaylivoimasta ja sen takaamasta jatkuvasta propagandatulvasta Orbán ja Fidesz ovat voitettavissa. Tästä on kerrottu Suomenkin mediassa laajalti, joten ei nyt sen enempää. Jäämme odottelemaan, miten uudet luudat lakaisevat. Karácsony on jo nähty lehtikuvissa ajamassa vihreästi ja vaatimattomasti polkupyörällä töihin. Muutamissa Budapestin kaupunginosissa taas hävinneet tähänastiset vallanpitäjät ovat tehneet vaalituloksesta valituksen, joka estää uusia pormestareita aloittamasta heti työtään ja – näin somekuplassani yleisesti arvellaan – antaa tähänastisille viranhaltijoille jopa muutaman viikon aikaa huudattaa asiakirjasilppuria ja hävittää raskauttavimmat korruption ja suhmurointien jäljet.

Mutta samaan aikaan tapahtuu Lähi-Idässä kauheita, ja yhtenä päätekijänä näissä tapahtumissa on Turkin Erdoğan, joka tunnetusti on Viktor Orbánin vanha kaveri. Unkari onkin revennyt EU:n rintamasta ja kieltäytynyt tuomitsemasta Turkin hyökkäystä kurdien kimppuun. Ulkoministeri Szíjjártón yhteistyössä turkkilaisten kanssa tarjoama selitys on henkeäsalpaava: Turkin hyökkäys on Unkarin kansallisen edun mukainen, se suojelee muun muassa Unkaria uudelta pakolaistulvalta, koska sen avulla luodaan turvavyöhyke, jonne Syyrian pakolaiset voivat asettua eikä heidän tarvitse vyöryä Eurooppaan.

Eikä tässä kyllin. Viime päivinä on vuoden takaista postaustani taas ruvettu jakamaan somessa, sillä Viktor Orbán on taas kerran kaivanut esiin unkarilaisten ja turkkilaisten suuren sukulaisuuden. Seurueineen hän kävi edustamassa Unkaria Azerbaidžanin Bakussa, turkkilaiskielisten valtioiden liiton kokouksessa – tässä liitossa Unkari on ”tarkkailijajäsenenä” mukana.

türkkenesi.jpg

Vuosi sitten Kirgisian Tšolpon-Atassa Orbán lausui suoria sanoja unkarin ja turkkilaiskielten sukulaisuudesta. Tämänkertainen julkilausuma, joka yleisen hämmästelyn säestyksellä kiertää riippumatonta mediaa ja somea, oli ehkä vieläkin räväkämpi. Orbán onnitteli Kazahstanin virallisesti eläkkeelle (väittämän mukaan vain kulissien taakse naruja vetelemään) siirtynyttä suurta johtajaa Nursultan Nazarbajevia kunniamerkistä, jonka heimoveli Erdoğan oli hänelle juuri ojentanut, näin sanoen:

Tahtoisin onnitella kiptšakkien suurta ystävää, herra presidentti Nazarbajevia korkeasta kunniamerkistä. Läsnäolijoista eivät kaikki tätä tiedä, mutta Unkarissa on kiptšakkeja. Monissa unkarilaisissa on kiptšakkilaista verta, heillä on oma itsehallinto, ja herra presidentti Nazarbajev on myös Unkarin kiptšakkiheimojen ikuinen presidentti, ja joka vuosi myös lähetämme hänelle viestin, kun kiptšakkien vuosikokousta vietetään Unkarissa.

Luultavasti melkoinen osa unkarilaisista ei tätä ennen ole tiennyt, mitä kiptšakit ovat ja voiko niitä syödä. Kyseessä on historiallinen heimonnimi, jota turkologiassa on käytetty myös turkkilaisen kieliperheen yhden päähaaran nimityksenä (kiptšakkikieliin luetaan muun muassa tataari, baškiiri, kazahi ja kirgiisi). Kiptšakeiksi nimitettyjä, ilmeisesti turkkilaissukuista kieltä puhuvia heimoja liikkui 1000–1200-luvuilla eri puolilla itäisen Euroopan ja Keski-Aasian aroja. Tähän luultavasti etnisesti kirjavaan heimoliittoon, joka venäläisissä lähteissä tunnetaan ”polovtseina”, kuuluivat myös kumaanit, toinen turkkilaiskielinen kansanryhmä.

Kumaaneja, unkariksi kun, asettui 1200-luvulla Unkariin, missä heidän mukaansa saivat nimensä Kiskunságin ja Nagykunságin maakunnat. Jonkin aikaa he olivat merkittävä tekijä Unkarin erinäisten eturistiriitojen repimässä sisäpolitiikassa. Jopa Unkarin kuningas László (Ladislaus) IV (1262–1290) on jäänyt historiaan lisänimellä Kun László; hän oli äitinsä puolelta kumaanilaista sukua (hänen äitinsä oli kumaaniruhtinaan tytär) ja eli itse mielellään kumaanien joukossa näiden tuohon aikaan vielä varsin villien ja pakanallisten tapojen mukaan. Kumaanin kieltä, joka sekin kuului turkkilaiskielten kiptšakkiryhmään, puhuttiin Unkarissa vielä muutaman vuosisadan ajan, mutta lopullisesti se sammui viimeistään 1700-luvulla. Kumaanien perintömassaa on varmasti monissa nykyisissä unkarilaisissa, mutta Unkarin vanhojen kumaanialueiden väestö on turkkilaisvallan aikaisten ja sen jälkeisten muuttoliikkeiden perin pohjin sekoittama.

1900-luvulla jotkut kumaanien jälkeläiset tai sellaisiksi itsensä tuntevat ovat ryhtyneet tutkimaan juuriaan ja elvyttämään identiteettiään. Merkittävin vaikuttaja tällä alalla oli kielen- ja perinteentutkija, tunnustettu turkologi István Mándoky Kongur (1944–1992), joka muun muassa keräsi kumaanialueiden kansanperinteestä käsittämättömiksi loruiksi vääntyneitä kumaanin kielen jäänteitä. Kumaaniperinteen harrastajilla on omat järjestönsä ja kokouksensa – näihin ilmeisesti Viktor Orbán viittasi puhuessaan Unkarin kiptšakkien kokouksesta. Ja yhteys Kazahstanin ”heimoveljiin” on myös olemassa. Karcagin kaupungissa on vuodesta 1998 toiminut paikallisen kumaaniaktivistin pyörittämä Kazahstanin kunniakonsulaatti.

Tästä kumaanimeiningistä tulevat jossain määrin mieleen ns. metsäsaamelaiset tai mettälappalaiset, siis ne nykyisen Suomen Lapin eteläisemmissä osissa asuvat suomalaiset, jotka viime aikoina ovat ruvenneet löytämään saamelaisia juuriaan ja rakentamaan itselleen jonkinlaista saamelaista identiteettiä. Vaikka ”mettälappalaisten” esi-isissä onkin voinut olla suomalaisiin uudisasukkaisiin sulautuneita noiden alueiden entisiä saamelaisia, niin heidän saamelainen kielimuotonsa on sammunut jo parisataa vuotta sitten, ja ajatus siitä, että jonkinlainen saamelainen etnisyys olisi kaikessa hiljaisuudessa katkeamatta elänyt Peräpohjan suomalaisten keskuudessa, tuntuu näin puusta katsoen hieman epäilyttävältä. Riittääkö etnisen identiteetin rakennusaineiksi pelkkä epämääräinen usko siihen, että kenties ollaan näillä seuduilla aikoinaan asuneen jännittävän, kadonneen kansan jälkeläisiä?

Etnisen identiteetin rakennustyöllä on myös poliittiset ulottuvuutensa. ”Metsäsaamelaisuuden” nousuun on varmasti vaikuttanut ”oikeiden” alkuperäiskansojen kuten pohjoisempien saamelaisten taistelu oikeuksiensa puolesta. Unkarin kumaaniaktivistit taas ovat jo vuosia sitten keksineet ”sukulaisuutensa” muihin kiptšakkiturkkilaisiin kansoihin, jostain syystä etenkin kazaheihin. Nyt tätä ajatusta tarjoillaan turkkilaissukuisille ”veljeskansoille” osana Orbánin ”avaus itään” -politiikkaa. Näinköhän vielä tulevaisuudessa nähdään Orbánin outojen puheiden muuttuvan todeksi? Saavatko ”kumaanit” virallisen vähemmistökansan statuksen, vaaleihin omat listat ja mahdollisuuden omaan parlamenttiedustajaan (jollainen Unkarin saksalaisvähemmistöllä jo on)? Perustetaanko kumaaneille oikeasti oma virallinen itsehallintoelin (jollaisen Orbán jo väitti heillä olevan), samantapainen kuin Unkarin romanien sakean korruptionkäryn ympäröimä ORÖ? Onko Orbán vain innostunut liikaa diktaattoritoverien veljespiirissä ja seonnut sanoissaan (somekuplassani spekuloidaan myös lääkityksen tarkistamisen tarpeella…), vai näkeekö hän todellakin kumaaneissa mahdollisuuden mafiaimperiumin laajentamiseen?

***

Pikapäivitys: Juuri tulleen tiedon mukaan Budapestin Ferencvárosissa alkaa toimia turkkilainen koulu, jota ylläpitää Erdoğanin vuonna 2016 Fethullah Gülenin liikkeen vastapainoksi perustama Maarif-säätiö. Koulun ohjelmasta ja oppilaista ei vielä ole tarkempaa tietoa, mutta Turkin Maarif-kouluissa konservatiivinen (?) islamin ja Koraanin opetus on keskeisellä sijalla. Jo aiemmin on kerrottu suunnitelmasta rakentaa Budapestin Kőbányaan turkkilaisten kustantama moskeija. Tämän suunnitelman tosin keskeytti vuoden 2015 pakolaiskriisi, jonka yhteydessä islamin ekspansiolla pelottelusta tuli Orbánin hallituksen keskeisin propagandavaltti. Mutta ehkä tämäkin suunnitelma voidaan nyt ottaa hyllyltä, kun Erdoğan itse on taas tulossa vierailemaan ystävänsä Viktorin valtakunnassa marraskuun alussa.


Kirvesmurhan jälkimaininkeja

4 syyskuun, 2012

Tätä kirjoittaessani Budapestissä on juuri nähty solidaarisuusmielenosoitus viimekertaisessa postauksessani kuvatun poliittisen skandaalin johdosta. Väkeä oli index.hu-uutisportaalin mukaan koolla Kossuth tér -aukiolla noin kaksituhatta osoittamassa mieltään Orbánin hallitukselle, joka luovutti kirvesmurhaajan kotimaahansa Azerbaidžaniin sankarina juhlittavaksi, ja pyytämässä anteeksi Armenian kansalta. Lisäpontta mielenosoitukselle antoi Armenian presidentin liikuttavan jalomielinen lausunto: tämä kehotti maansa nuorisoa lopettamaan Unkarin lippujen polttamisen, koska koko Unkarin kansaa ei pidä syyttää pääministerinsä tekosista.

Ei kuvio tietenkään ihan yksinkertainen ole – Armenian ja Azerbaidžanin kiista on ollut pitkä ja verinen, ja puolin ja toisin on varmasti tapahtunut kaikenlaista. Mutta selvää on, että Orbánin hallitus toimi käsittämättömän typerästi tömähtäessään keskelle yhtä Kaukasian häijyimmistä etnisistä konflikteista. Kansainväliset sopimukset kyllä sallivat kirvesmurhaajan palauttamisen kotimaahansa mutta eivät suinkaan sitä vaatineet, semminkin kun oli ilmeistä, että Azerbaidžanissa miehen ei suinkaan tarvitsisi kärsiä länsimaisen oikeustajun mukaista rangaistustaan. Ja nyt oppositiomielisillä nettisivuilla on häijysti huomauteltu, että Orbánista ei sittenkään oikein ole samaan pelipöytään oikeiden aasialaisten diktaattorien kanssa: saatuaan sankarinsa kotiin Azerbaidžan ei ilmeisesti tuumaakaan ostaa Unkarin valtion obligaatioita, ja Unkarille jäi koko jutusta vain menetetty maine.

Kaiken lisäksi Unkarin oppositiomedioissa on jo muutaman päivän ajan muistuteltu, että armenialaiset eivät Unkarin näkökulmasta suinkaan ole mikä hyvänsä eksoottinen kansa jossain Euroopan rajojen tuolla puolen. Vuosisatojen mittaanhan armenialaisia on siirtynyt tuhansittain ellei miljoonittain eri puolille maailmaa, ja myös historiallisessa Unkarissa on ollut armenialaisvähemmistöjä jopa keskiajalta asti. 1200-luvun alussa Unkarin kuningas Endre II kävi itsekin Armeniassa ja järjesti poikansa morsiameksi armenialaisen kollegansa Levon II:n tyttären Zabelin, jonka mukana ilmeisesti Esztergomin seuduille asettui pieni armenialainen siirtokunta. Sittemmin etenkin Transilvaniassa on ollut huomattavia armenialaisyhteisöjä. Unkarin armenialaiset tunnettiin taitavina ja menestyvinä liikemiehinä; 1700-1800-luvuilla monet heistä unkarilaistuivat ja saivat unkarilaisen aatelisarvonkin. Sekä vuosien 1848-49 että vuoden 1956 vapaustaistelun sankarien joukossa oli armenialaistaustaisia unkarilaisia. Voi siis tavallaan sanoa, että Armenian kansa on antanut uhrinsa Unkarin vapauden puolesta, joten mitähän onkaan Unkari nyt mennyt tekemään…

Löytyy kuitenkin niitä, jotka jaksavat yrittää nähdä tapahtuneen aivan omanlaisensa linssin lävitse. Satiirinen ajankohtaisportaali Egyenlítő TV julkisti eilen Facebook-sivullaan äärioikeistopuolue Jobbikin johtajan Gábor Vonan möläytyksen. Näin siis Vona, joka kuvassa poseeraa idän arojen soturina sotakirvestä heilutellen:

Kaiken kaikkiaan pidän tärkeänä sitä, että tämä tapaus – ja etenkin itse rikos – pidetään erillään Unkarin ulkopolitiikasta. Tässä konkreettisessa tapauksessa oikeus, sikäli kuin sellaista on, kallistuu pikemminkin Armenian puolelle. Mutta! Olen vakuuttunut siitä, että Azerbaidžanin on oltava Unkarin tärkeimpiä ulkopoliittisia kumppaneita. Myös Armenian kanssa pitää olla hyvissä väleissä, mutta omat kansalliset etumme huomioon ottaen meidän on pyrittävä erityisen hyviin suhteisiin Azerbaidžanin johdon kanssa. Eikä vain lyhyen tähtäimen rahallisen avun toivossa, sillä se itsessään olisi halpaa, prostituoivaa ulkopolitiikkaa, vaan siksi, että azerit ovat turanilainen kansa niin kuin mekin. He ovat veljeskansamme, jonka kanssa tarvitsemme pitkällä tähtäimellä vahvaa liittoa ja ystävyyttä, sillä voimme olla molemmin puolin toisillemme avuksi hyvin monessa asiassa.

”Turanilainen kansa”? Tässä Vona käyttää termiä, jonka lanseerasi alkuaan saksalainen orientalisti Max Müller 1800-luvulla. Vanhoista persialaisista lähteistä ottamallaan Turan-nimellä Müller kutsui keskisen ja pohjoisen Euraasian uralilaisia ja altailaisia kieliä puhuvia kansoja, joiden geneettisiä ja kielellisiä sukulaisuussuhteita ei tuolloin vielä kunnolla tunnettu. Unkarissa ”turanismista” tuli 1800-1900-luvun mittaan niiden aate, jotka halusivat juontaa myös unkarilaisten juuret arojen sotaisista turkkilaiskansoista, ja tähän kansallisromanttiseen pseudomytologiaan ovat järjestelmänvaihdoksen jälkeen innolla palanneet myös Gábor Vona ja hänen aatetoverinsa. Toisin sanoen: kuviteltu esihistoriallinen verisukulaisuus yli kaiken muun, ja öljystä emme nyt tässä yhteydessä puhu.

Vaan mitäpä nyt, kun mielenosoittajat ovat lähteneet kotiinsa? Mitä opimme tästä, ja mitä Unkarin poliittisessa julkisuudessa on seuraavaksi odotettavissa? Se ainakin on selvää, että peli muuttuu koko ajan rumemmaksi. Armenia-mielenosoitus teki selväksi, että mitään rakentavampaa vaihtoehtoa, oppositiolinjaa, rintamaa tai järjestöä ei tunnu nousevan esiin. Tätä mielenosoitusta järjestänyt ”Milla” eli joulukuussa 2010 Facebook-ryhmästä käynnistynyt Egymillióan a magyar sajtószabadságért (’Miljoonan ihmisen voimin Unkarin lehdistön vapauden puolesta’) -liike näyttää olevan kuivumassa kasaan, sen rivit rakoilevat, ja muutamat liikkeen tempaukset, kuten räppäri Dopemanin valinta ”vaihtoehtopresidentiksi”, ovat onnistuneet vain herättämään pahaa verta ja tympäännystä vähänkin konservatiivisemmissa kansalaisissa.

Yhä selvemmäksi tuntuu käyvän vain se, että pääministeri Viktor Orbánista tykätään entistä vähemmän. Tosin Orbán-antipatiatkin saavat aika vastenmielisiä muotoja, esimerkiksi rasistisia: yhden sitkeähenkisen legendan mukaan Orbán olisi oikeastaan nimeltään Orsós (Unkarin romaneilla yleinen sukunimi) ja tämän väitetyn etnisen alkuperänsä takia kelpaamaton virkaansa. Ja aika pitkään sain vetää henkeä, kun äsken osui silmiini Amerikai Magyar Népszava -lehden, kriittisen ulkounkarilaisen julkaisun nettiartikkeli, jossa suoraan ja rankasti arvellaan Orbánin kärsivän skitsofreniasta. Perusteluna tähän, paitsi miehen suuruudenhullu, oikukas ja vainoharhainen käytös, myös uutisvideolla näkyvät merkilliset suunliikkeet – suun kuivuminen, nielemisvaikeudet sekä kielen ja huulion pakonomainen liikuttelu ovat tiettyjen psyykenlääkkeiden tyypillisiä sivuvaikutuksia. Ilmeisesti Orbánin mielenterveysongelmiin liittyviä huhuja on ollut muutenkin liikkeellä; viime viikkoina pääministeri on lomaillut viestimien tavoittamattomissa, ja kuvissa hän näyttää väsyneeltä, rähjääntyneeltä ja turvonneelta.

Oli pääministerin terveyden laita miten hyvänsä, ei hyvältä näytä.


Kirves, poliisi ja viimeinen erhe?

1 syyskuun, 2012

Itä-Euroopan tapahtumat eivät Suomessa herkästi ylitä uutiskynnystä, Kaukasian vielä vähemmän – ellei jokin konflikti tai katastrofi vaadi lukuisia kuolonuhreja. Ja sittenkin järkyttävät uutiset unohtuvat nopeasti. Kuka 1980-luvulla uutisia seurannut enää muistaa sellaisia paikannimiä kuin Sumgait tai Stepanakert, tai ylipäätään koko Vuoristo-Karabahin konfliktia? Kysymyshän on kahden kaukasialaisen valtion, perinteisesti kristityn Armenian ja perinteisesti islaminuskoisen Azerbaidžanin vuosisataisesta keskinäisestä vihanpidosta, joka 1900-luvun mittaan alkoi keskittyä yhden Azerbaidžanin alueella sijaitsevan mutta emämaan yhteyteen pyrkivän armenialaissaarekkeen ympärille. Vihollisuuksien huipentuessa 1980-luvulla mellakointi räjähti verilöylyiksi, ja kansainvälisistä sovitteluyrityksistä huolimatta konflikti kytee yhä. Nyt se on purkautunut aika karmealla ja merkillisellä tavalla keskelle Eurooppaa.

Oikeastaan kysymys on kahdeksan vuoden viipeellä räjähtävästä aikapommista. Tapahtumat (joista yksityiskohtainen unkarinkielinen selonteko löytyy Galamus-sivustolta) alkoivat nimittäin vuonna 2004, kun NATOn rauhankumppanuusohjelman yhteydessä järjestettiin Budapestin sotakorkeakoulussa (Zrínyi Miklós Nemzetvédelmi Egyetem) englannin kielen kurssi, jolle saapui nuoria sotilashenkilöitä useista rauhankumppanimaista. Näiden joukossa oli myös azerbaidžanilainen Ramil Šahib Šafarov, mies, jolla oli missio: tappaa armenialaisia, koska armenialaiset hänen mielestään olivat Karabahin kriisin yhteydessä syyllistyneet lukemattomien viattomien azerien joukkomurhiin. Eräänä helmikuun yönä 2004 hän sitten kirveellä ja veitsellä aseistautuneena tunkeutui nukkuvan armenialaisen kollegansa asuntolahuoneeseen ja, kuten syytteessä asia ilmaistiin, ”erityistä raakuutta osoittaen” surmasi tämän. Ennen kuin poliisit ehtivät paikalle, Šafarov yritti päästä toisenkin armenialaisen kurssitoverinsa huoneeseen, mutta tämän ovi oli lukossa eikä onneksi auennut, sananmukaisesti, kirveelläkään.

Šafarov tunnusti tekonsa osoittamatta pienintäkään katumuksen merkkiä, hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen, ja sitä mies istui unkarilaisessa vankilassa enemmän tai vähemmän julkisuuden unohtamana. Azerbaidžan ja Turkki saivat turhaan pyydellä Unkaria luovuttamaan Šafarovin, kunnes tänä vuonna tarina sai uuden käänteen. Muutama päivä sitten Šafarov yllättäen palautettiin kotimaahansa, missä hänen Unkarin viranomaisten mukaan oli määrä jatkaa rangaistuksensa kärsimistä. Yllätys yllätys – presidentti Ilham Alijev armahti kirvesmurhaaajan välittömästi, ja ilmeisesti häntä on kotimaassaan juhlittu suurin piirtein kansallissankarina ja nuorison esikuvana. (Yllätys niin. Jo oikeudenkäynnin yhteydessä Šafarovin puolustusasianajaja oli selittänyt, että Azerbaidžanissa armenialaisen tappaminen ei ole murha eikä mikään.) Tiedotusvälineille onnellinen Šafarov julisti oikeuden lopultakin toteutuneen. Azerien riemuitessa armenialaiset ovat tietenkin olleet järkyttyneitä. Jerevanin kaduilla mielenosoittajat repivät ja tallaavat Unkarin lippuja, Armenia on katkaissut diplomaattiset suhteet Unkariin, ja Yhdysvaltain hallitus, jota sikäläinen jopa puolitoistamiljoonainen armenialaisdiaspora tietenkin parhaansa mukaan painostaa, on ilmaissut huolensa tapahtumien johdosta ja pyytänyt Unkarilta selitystä.

Mutta miksi ihmeessä tämä koko juttu? Kuinka ollakaan, Unkari on kuukausien ajan rakentanut yhteyksiä öljymaa Azerbaidžanin suuntaan. Heinäkuussa ulkoasiain valtiosihteeri Péter Szíjjártó vieraili Azerbaidžanissa, ja pian sen jälkeen ilmoitettiin, että maat ryhtyvät tiivistämään taloudellista yhteistyötään. Tämä sopii yleisesti ottaen Orbánin hallituksen linjaan: ”avaus itään”, yhteistyötä entisen Neuvostoliiton turkkilaiskansojen kanssa samalla epämääräisesti ”sukulaisuussuhteisiin” ja ”länsimaiden rappioon” vihjaillen. Mutta kohta ilmestyi uutisiin myös näiden yhteistyösuunnitelmien olennainen täsmennys: Azerbaidžanin ja Turkin odotetaan ostavan Unkarin valtion obligaatioita miljardien edestä, samalla kun Unkarin neuvottelut IMF:n ja EU:n kanssa maan kipeästi tarvitsemista lainoista riippuvat edelleenkin ilmassa.

Asiat ovat ilmeisesti edelleenkin auki joka suuntaan, azerien öljyrahamassi pysyy toistaiseksi kiinni eikä IMF-neuvotteluistakaan ole selvää tietoa, mutta johtopäätökset on kuitenkin helppo vetää. Armenian mielestä Unkari on tehnyt Azerbaidžanin kanssa härskit kaupat (ja ilmeisesti neuvotteluja Unkarin ja Azerbaidžanin hallituksen kesken on käyty julkisuudelta piilossa jo pitemmän aikaa), ja Unkarin kriittiset viestimet ovat järkyttyneitä. Onko tosiaankin niin, että Orbánin hallitus mieluummin tekee päivänvaloa kestämättömiä diilejä idän puolidiktatuurien kanssa, ihmisoikeuksista ja Kaukasiassa mahdollisesti uudelleen leimahtavista konflikteista viis, kuin päästää Euroopan ja IMF:n tarkastamaan kirjanpitoaan?

Myrkyllisin toistaiseksi näkemäni yhteenveto löytyy HVG-uutisportaalin mielipidepalstalta: Parodiamainos toivottaa kaikkien kansakuntien sosiopaatit tervetulleiksi Unkariin etnistä verilöylyä järjestämään. Lisäksi epätoivoisille diktaattoreille vuokrataan omaa kansaa vastaan käytettäväksi koirapoliiseja. Niin, tämäkin on viime viikkoina ollut julkisuudessa: kolme unkarilaista herrasmiestä joutui Syyriassa kapinallisten kaappaamiksi ja vapautettiin sitten ilmeisen sekavissa oloissa. Tapahtumien kulusta liikkuu erilaisia versioita, samoin herrojen taustasta ja tehtävästä Syyriassa. Heidän kerrotaan olleen varhaiseläkkeellä olevia poliiseja, ammatiltaan poliisikoirien kouluttajia ja Syyriassa yksityisluontoisella matkalla, mutta toisten väitteiden mukaan miekkosten työ on osa Unkarin laajempaa sotilaallis-teknistä avunantoa Syyrian diktatuurille, vanhojen Varsovan liiton aikaisten veljeyssuhteiden pohjalta ja Unkarin NATO-jäsenyydestä piittaamatta. Miesten palatessa Unkariin TEK:n, terrorinvastaisten erikoisjoukkojen päällikkö János Hajdú teatterikuiskasi lehdistötilaisuudessa kaikkien viestimien kuullen yhden ex-poliisin korvaan: ”Sano vähemmän, niin et joudu sanoistasi kiinni.” Kuten samainen HVG-portaalin satiiripalsta kommentoi, näin huippupätevästi toimii Unkarin salainen palvelu.  Taitaapa olla lisää kansainvälisiä diplomatiaskandaaleja luvassa.