Pistä pirua!

18 syyskuun, 2021

Tämä tässä, suopeat lukijani, on muinainen neularasia, joka löydettiin Jánoshida-nimisestä keskisen Unkarin kylästä 1930-luvulla.

Löytöä on siis tutkittu jo melkein sata vuotta, ja se on ilmeisen kiistattomasti ajoitettu 600- tai 700-luvulle, aikaan, joka Unkarin esihistorian tutkimuksessa tunnetaan nimellä avar kor, avaariaika. ”Avaareiksi” nimitetty, ilmeisesti idän aroilta saapunut kansa hallitsi etenkin 500–600-luvuilla suunnilleen nykyisen Unkarin ja Romanian alueita silloisen Bysantin imperiumin rajan pohjoispuolella, ja lähes kaikki, mitä heistä tiedetään, on peräisin bysanttilaisesta historiankirjoituksesta.

Avaareista on aiheen johtava asiantuntija, itävaltalainen historiantutkija Walter Pohl kirjoittanut paksun kirjan, joka on iät ja ajat loikonut yöpöydälläni odottamassa, että sen sisältö ilmojen teitä imeytyisi aivoihini. Tai olenhan sitä kyllä lueskellutkin, mutta äkkinäinen uupuu hyvin nopeasti bysanttilaisten kronikoitsijoiden kertomuksiin oudonnimisistä hallitsijoista ja kummallisista kansoista. Tässä onkin yksi jutun ydinkohdista: avaarit, kuten monet muutkin kansainvaellusten ajan vaeltavat kansat, olivat luultavasti pikemminkin poliittinen kuin etninen tai kielellinen ryhmä. Tämmöisiä kansoja ei yhdistänyt kieli eikä etnisyys (eikä tietenkään varsinkaan mikään alue tai kotiseutu) vaan johtajan arvovalta ja siihen liittyvä, veriveljeysliitoilla ja heimojen tai sukujen dynastisilla naimakaupoilla vahvistettu symbolinen ”sukulaisuus”. Ne syntyivät usein valtataistelujen kautta, lohkeamalla jostakin aiemmasta mahtavasta heimoryhmittymästä, ja tässä yhteydessä ne ottivat itselleen uuden nimen, joka saattoi olla perintöä joltakin aivan toiselta ”kansalta”. Siispä noiden aikojen historialähteissä ”kansojen” nimet vaihtuvat villisti, nousevat esiin ja katoavat.

Myös avaarit haihtuvat historian hämäriin jo ennen unkarilaisten maahantuloa, kun heidän valtakuntansa 700-luvun lopulla valloitetaan lopullisesti: lännestä vyöryvät Kaarle Suuri ja hänen seuraajansa, idästä bulgaarien nouseva mahti. Sitten saapuvat idästä unkarilaiset, ja alueen poliittiset kuviot menevät jälleen kerran uusiksi. Avaareista jää jäljelle noita yllä mainittuja sekavia kertomuksia oudonnimisistä hallitsijoista, joiden kanssa Bysantin valtiaat sotivat tai neuvottelivat, sekä hautalöytöjä, joiden perusteella avaarien on ajateltu todellakin olleen alkuaan Aasian aroilta peräisin. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko he etnisesti mitenkään yhtenäinen ryhmä – erittäin luultavasti eivät – eikä varsinkaan, mitä kieltä tai kieliä he puhuivat. (Mahdollista on, että ennen lopullista katoamistaan Pannonian tasankojen avaarit olisivat jo menettäneet alkuperäiset kielensä, mitä ne sitten olivatkin, ja kielellisesti sulautuneet alueen slaaveihin.) Heidän nimensä on samanlainen kuin Kaukasian avaareilla, nah-dagestanilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä puhuvalla kansalla, mutta tämä on erittäin luultavasti silkkaa sattumaa.

Avaarien kielestä tai kielistä, niin kuin useimmista muistakaan tuon ajan lukemattomien ”pakanakansojen” kielimuodoista, ei siis ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä. On kuitenkin mahdollista, että he (tai jokin pieni asiantuntijaryhmä heidän keskuudessaan) hallitsivat jonkinlaisen ns. riimukirjoituksen, jollaisia tuohon aikaan oli sekä turkkilais- että germaanikansoilla ja mahdollisesti myös unkarilaisten esi-isillä. Näille kirjoitusjärjestelmille tyypillistä on, että niillä ei laadittu ”kirjallisuutta” (näiden kansojen runot, tarut, kertomukset ja muu kielellinen perinne välittyivät suullisessa muodossa) vaan lyhyitä usein seremoniallisia tai maagisia tekstejä: nimikointeja, merkintöjä (”Kilroy oli täällä”), muistokirjoituksia, uskonnollisia tai maagisia ”omistuksia”. Ja koska kovaan pintaan raaputettavat merkit pyrkivät koostumaan suorista pysty- ja vinoviivoista, eri riimuaakkostot muistuttavat kovasti toisiaan.

Myös Jánoshidan neularasian kyljessä on tämmöisiä vinoviivoja, joita vuosikymmenten ajan on yritetty tulkita kirjoitusmerkeiksi – vaikka näin puusta katsoen niitä voisi ajatella myös koristekuvioksi. Tulkintaa kuitenkin vaikeuttaa se, että rasia on kovasti kulunut ja mahdollisista kirjaimista osa on muuttunut lukukelvottomiksi tai kenties kulunut kokonaan pois. Ei tiedetä, mitä kirjoitusjärjestelmää nämä merkit edustavat, mihin suuntaan teksti on kulkenut, eikä ennen kaikkea, mitä kieltä se on ollut: jotain avaarien alkuaan puhumista kenties turkkilaissukuisista kielistä, jotain alueen slaavilaista kielimuotoa (jota kenties puhuivat nimenomaan neulojen käyttäjät eli naiset, avaarisoturien alkuasukaspuolisot), vaiko jotain muuta? (Entäpä jos rasiaan olisi yksinkertaisesti raaputettu ihan vain sen omistajan nimi?) Neularasian riipustuksissa onkin vuosikymmenten mittaan nähty hyvin erilaisia siunauksia, toivotuksia tai manauksia.

Nyt sitten unkarilainen tutkija, uutta kansallista historiantutkimusta voimalla (ja huuhaan rajoilla) ajavan Unkarilaisuudentutkimuksen instituutin ”Klassis-filologisen tutkimuskeskuksen” johtaja Bence Fehér julistaa, että on tehty tieteellinen läpimurto: teksti on unkarin kielen vanhin tunnettu muistomerkki. Aiheesta uutisoi yksityiskohtaisesti ja kriittisesti Telex-uutissivusto, lisäksi toiselta (ja vähemmän kriittiseltä) sivustolta löytyy Fehérin haastattelu. Uuden selityksen mukaan neularasiassa lukisi baszjad izüt. Ensimmäinen sana on turkkilaisperäinen verbi, joka nykyunkarissa tarkoittaa, hm, panemista, mutta alkuperäinen merkitys on voinut olla jotain sellaista kuin ”painaa”, ”lyödä” tai ”kukistaa, voittaa”. Izü taas olisi nimitys jonkinlaiselle pahalle henkiolennolle. Ajatuksena tässä tulkinnassa lienee siis, että neularasia tai sen sisältö tämän manauksen avulla jotenkin maagisesti torjuisi pahantahtoisia uskomusolentoja, eli tekstin voisi kai vapaasti suomentaa ”pistä pirua!”. Valitettavasti vain tämä tulkinta, kuten kaikki muutkin tähän mennessä esitetyt, leijailee ilmassa spekulaation ohuella yläpilvellä.

Telexin jutusta ei löytynyt suoraa linkkiä alkuperäiseen tutkimukseen, jossa merkkejä ja niiden äännearvoja olisi tarkemmin selitetty. (Tämä olisi sikälikin mielenkiintoista, että Bence Fehérillä ei näyttäisi koulutustaustansa puolesta olevan erityistä asiantuntemusta unkarin kielihistorian, turkkilais- tai slaavilaiskielten alalta: hänen alkuperäinen koulutuksensa ja tieteellinen pätevyytensä on klassisen filologian ja latinankielisen epigrafiikan alalta, vaikka hän viime vuosina näyttääkin siirtyneen harrastamaan riimukirjoitusten historiaa.) Sitä vastoin jutussa pohditaan ansiokkaasti sitä poliittista kehikkoa, jossa tämä tulkinta on syntynyt, ja tämä lienee asiassa olennaisinta.

Ajatus siitä, että Unkarin alueella olisi puhuttu unkarin kieltä jo ennen perinteisen käsityksen, kronikkojen ja perimätiedon mukaista unkarilaisten maahantuloa vuonna 896, ei ole uusi. 1960-luvulla arkeologi Gyula László kehitteli ns. kaksinkertaisen maanvaltauksen (kettős honfoglalás) teoriaa, jonka mukaan osa unkarilaisista olisi saapunut alueelle jo parisataa vuotta varhemmin, ns. myöhäisavaarilaiseksi nimitetyn kulttuurin kantajina. Tässä ideassa on se mielenkiintoinen puoli, että se auttaisi ymmärtämään, miten unkarin kieli, jonka puhujat luultavasti edustivat pientä soturieliittiä, onnistui niin tehokkaasti syrjäyttämään alueen muut kielet. Muuten Lászlón teoria ei kuitenkaan ole saanut tieteen valtavirran hyväksyntää.

Rajumpi ajatusmalli on elänyt tieteellisten instituutioiden ulkopuolella jo pitkään ja yrittää nyt ilmeisesti saada jonkinlaista virallista asemaa, kuten taannoisen kaamean ”Pozsonyn taistelu” -animaatioelokuvan yhteydessä nähtiin. Sen mukaan – ja näinhän unkarilaiset ovat keskiajan kronikoitsijoista lähtien uskoneet – unkarilaiset ovat hunnien jälkeläisiä, siis vielä yhden, avaareja edeltäneen, idän arojen soturikansan, jonka pelätty päällikkö Attila piti hoviaan nykyisessä Unkarissa 400-luvulla, ja vuoden 896 maahantulo olisi ollut ”paluuta” unkarilaisten vanhoille perintömaille (missä kenties osa unkarilaisista olisi tällä välin koko ajan elellyt). Näin voitaisiin sekä unkarin kielen historiaa että Unkarin unkarilaisen asutuksen jatkuvuutta pidentää edes muutaman sadan vuoden verran. Ja näin jopa jotkut unkarilaiset tieteentekijät voisivat lähteä mukaan – niin kuin arkeologi Csanád Bálint jo vuonna 2003 (!) viiltävästi totesi – ”todellisuudessa lähinnä huvittavaan ’kuka oli täällä ensin?’ -peliin”, jota itäisessä Keski-Euroopassa(kin) on kansallisvaltioita ja kansallisidentiteettejä rakennettaessa pelattu jo pitkään.

Erityisen opettavainen tältä kannalta on Gondola-sivuston haastattelun kohta, jossa myötämielinen haastattelija lähtee tutuille syntipukki-salaliittolinjoille. Nyt päästään myös innolla viittaamaan ns. dakoromaaniseen jatkuvuusteoriaan eli romanialaisten nationalistien hellimään (ja todellakin tieteellisesti hieman kyseenalaiseen) ajatukseen, jonka mukaan romanialaiset, heidän kielensä ja identiteettinsä polveutuvat suoraan muinaisista roomalaisista, joihin entisen Daakian provinssin muinaiset asukkaat kielellisesti sulautuivat (eikä romanian kieli siis kuulu Balkanin vaeltelevien lammaspaimenheimojen aikoinaan puhumiin romaanisiin kielimuotoihin, ehei). Ja tämmöiseenhän me emme todellakaan alennu…

– On siis avaariaikaisia esineitä, joiden tekstit ovat epäilemättä [sic] unkarinkielisiä. Kenen intresseissä ja miksi on pilkata tai vähätellä tätä havaintoa?

– Jos toimisimme vain terveen järjen varassa, niin ei kenenkään. Luonnollisesti tiedämme, että jotkin naapurimme näkevät irrationaalisen tärkeänä sen ajatuksen, että he olisivat eläneet tällä alueella pitempään kuin me. Joskus he eivät tätä asiaa ajaakseen kaihda edes törkeää tieteellisten tutkimustulosten väärentämistä. (…)

Tuota noin. Väkisinkin tulee mieleen vanha kunnon ”itse on, joka toista sanoo”, eli ”projektio on heissä väkevä”.