Uusi tökkäys ikuiseen kipupisteeseen

29 marraskuun, 2013

Ákos Kertész on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Ei se Nobel-Kertész (Kertész, ”Puutarhuri”, on tavallinen sukunimi, joka luultavasti on ollut suosittu valinta aikoinaan myös niille, jotka halusivat vaihtaa muukalaisen nimensä aitounkarilaiseen). Mutta myös oikein mainio unkarilainen kirjailija, jolta on suomennettu (nimellä ”Kunnon ihminen”) ainakin yksi aivan kelpo romaani. Ákos Kertész nostatti pari vuotta sitten melkoisen kohun Amerikai Magyar Népszava -lehdessä ilmestyneellä haastattelulla, jossa hän ryöpytti unkarilaisia, koko kansaa kokonaisuutena, jolla ”alamaisuus on geeneissä”, osasyyllisyydestä holokaustiin ja siitä, että tätä häpeätahraa ei yritetäkään kunnolla käsitellä. Vastauksena oli kollektiivinen raivonpurkaus. Budapestin kaupunki peruutti Kertészille myöntämänsä kunniakaupunkilaisen arvon, tuntemattomat perusunkarilaiset uhkailivat vanhaa miestä kadulla keskellä kirkasta päivää, ja lopulta Kertész lähti Kanadaan ja haki sieltä poliittista turvapaikkaa. Nyt turvapaikka on myönnetty – minkä pitäisi olla melkoinen näpäys demokraattiselle EU:n jäsenmaalle, itse asiassa koko EU:lle.

Kahdeksankymppiselle ihmiselle ja kirjailijalle, jonka elämä ja työ on kotimaan kielessä, maastamuuton ei luulisi olevan ihan helppo asia. Mutta Kertész on selvästikin vielä hyvässä iskussa. Äskettäinen valtionhoitaja Horthyn muistopatsaan paljastus sai vanhan kirjailijan taas tarttumaan kynään. Amerikai Magyar Népszavassa julkaistu essee on jälleen tahallisen provosoivaa, armotonta tykitystä, joka ei paljon säästele unkarilaisten isänmaallisia tunteita. Kaikkien unkarintaitoisten kannattaa lukea alkuteksti. Niitä varten, jotka eivät siihen pysty, yritän tähän tiivistää muutamia avainkohtia.

Kertészin kirjoituksen lähtökohtana on Unkarissa uuteen kukoistukseen nouseva Horthy-kultti juutalaisesta näkökulmasta. Tämä ”juutalainen näkökulma” on sikäli mielenkiintoinen, että ilmeisesti Kertész, kuten monet muutkaan Unkarin juutalaiset tai juutalais(taustais)et unkarilaiset, ei välttämättä kykene kovin voimakkaasti samastumaan juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen tai Unkarin juutalaisten viralliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (Mazsihisz). Monilta Unkarin juutalaisilta ”usko jäi Auschwitziin”, joissakin perheissä ei edes tiedetty vanhempien tai isovanhempien juutalaisesta syntyperästä. (Tästähän kirjoiteltiin taannoin ulkomaidenkin lehdistössä, kun avoimen antisemitistisen Jobbik-puolueen kansanedustaja Csanád Szegedi paljastui isoäitinsä kautta juutalaiseksi – ja erotettiin puolueesta.) Mutta jo sitä ennen Unkarin juutalaiset olivat olleet, holokaustintutkija Randolph L. Brahamin sanoin, Israelin heimon ”kuiva oksa”. Ja tämän taustalla on se kipeä solmu, johon unkarilaisen isänmaallisuuden historia ja Unkarin juutalaisten kohtalot ovat kietoutuneet.

Antisemitismi on keskisen Itä-Euroopan maiden vanha kirous. Feodaaliyhteiskunnissa, missä kansallista keskiluokkaa ei syntynyt, nouseva kaupunkiporvaristo ja liikemaailma oli paljolti muukalaista (esimerkiksi saksalaista) tai juutalaista, ja kansallisuusaatteen ja kansallisvaltioprojektien noustessa sekä kehityksen kelkasta tipahtavien aristokraattien että maaseudun köyhälistön oli helppo purkaa katkeruutensa tähän ”epäkansalliseen” vähemmistöön. Unkarissa juutalaiset sitä vastoin – jonkin aikaa, jossain määrin – kelpasivat mukaan kansalliseen projektiin.

Vuoden 1867 valtiokompromississa syntyneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa etnisiä unkarilaisia oli alle puolet. Siksi Unkarin kuningaskunnan hallinto yritti sekä piiskalla että porkkanalla saada slaavi-, saksalais- ja romanialaisvähemmistöjä omaksumaan kunnon madjaarilaisen identiteetin. Nämä vähemmistöt elivät kuitenkin jo omaa kansallisromanttista heräämistään. Sitä vastoin Unkarin juutalaiset, joille vasta aivan äskettäin oli myönnetty täydet kansalaisoikeudet, tarttuivat innokkaasti tähän tilaisuuteen. Kaftaanit riisuttiin ja ohimokiharat leikattiin, ”mooseksenuskoiset unkarilaiset” ottivat unkarilaisuuden asian omakseen ja unkarin äidinkielekseen, vaihtoivat nimensä ja keittiönsä unkarilaiseksi. Köyhtyneiden unkarilaisten aatelissukujen ja vauraiden juutalaisten porvarisperheiden kesken solmittiin win-win-mielessä avioliittoja, Budapestin Lipótvárosin kaupunginosan sivistyneet juutalaisrouvat olivat nousevan unkarilaisen kaunokirjallisuuden innokkaimpia lukijoita ja suosijoita. Unkarin juutalaiset antoivat merkittävän panoksen maansa tieteen, taiteen, talouden ja tekniikan kehitykselle. Ensimmäiseen maailmansotaan he lähtivät mukaan luultavasti saman sokean isänmaallisen innon vallassa kuin monet muutkin maanmiehensä.

Ja sitten tuli Trianonin rauhansopimus ja kaksoismonarkian lopullinen tuho. Tynkä-Unkarin kuningaskunnassa ei enää ollut suuria ei-unkarilaisia vähemmistöjä, joten juutalaisia ei tarvittu näiden vastapainoksi. Sitä vastoin, kirjoittaa Kertész, he kelpasivat jälleen perinteiseen syntipukin rooliin. Nationalismin sokaisema unkarilaisuus ei kyennyt hyväksymään tappiota ja kansallista tragediaa: sen oli pakko olla jonkin katalan juonen syytä! (Näinhän ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassakin uskottiin niin sanottuun Dolchstosslegendeen, tikarinpistolegendaan: meidän mahtava maamme ei ikinä olisi hävinnyt sotaa, elleivät vihollisen kätyrit olisi romahduttaneet kotirintamaa ja puukottaneet armeijaa selkään.)

Porvarillisen tasavallan luisuttua Béla Kunin kommunistien diktatuuriin ja kaaokseen tilanne lopulta vakiintui, kun amiraali Horthy ratsasti valkoisella hevosella Budapestiin ja hyväksyi valtansa vastikkeeksi voittajavaltioiden sanelemat rajat ankarine alueluovutuksineen (joita vastaan itse asiassa sekä porvarillinen että neuvostotasavalta olivat taistelleet). Tämän jälkeen kelkan saattoi kääntää (ja kaivaa koko ajan kaapissa kolistelleen antisemitismin taas esiin): Trianonin tragedia, Unkarin silpominen, oli petturien, selkäänpuukottajien, kommunistien ja juutalaisten syytä. Ja, kuten Kertész kirjoittaa, ”kansallisilla iskulauseilla aivopestyt, tomuun ja lokaan painetut, jälkeenjääneen feodalismin kahleissa elävät, takapajuiset unkarilaiset kansanjoukot olivat valmiita nielemään kaiken.”

Näin säädettiin Horthyn Unkarissa myös modernin Euroopan ensimmäiset juutalaislait: numerus clausus -laki, jolla vähemmistöjen, myös juutalaisten, osuus esimerkiksi yliopistojen opiskelijoista rajattiin näiden tosiasiallista osuutta vastaavaksi. Unkarin juutalaiset kenties kauhistelivat, mutta eivät valittaneet kovin äänekkäästi. Kertész kertoo, että hänen oma isoisänsä oli suorastaan iloinen, kun poika numerus clausuksen takia ei päässyt yliopistoon: saatiinpahan poika luopumaan haihatuksistaan ja jatkamaan perheen menestyvää konditorialiikettä. Kukaan ei myöskään ilmeisesti oikein tajunnut, että jo ennen Saksan natsien valtaannousua oli Unkarissa säädetty laki, jossa juutalaisuus määriteltiin rodun, ei uskonnon mukaan. Kulttuuriministeri Kunó Klebelsberg – jota muuten moni muistaa hyvällä ja jonka mukaan Unkarin nykyinen hallitus on nimennyt koulujen hallinnosta ja infrastruktuurista vastaavan keskusviraston – lausui parlamentissa selvin sanoin, että laki on säädetty nimenomaan sitä varten, että juutalaisuus virallisesti julistettaisiin roduksi (faj). Rotua nimittäin – toisin kuin uskontoa tai sitä, mihin kansanryhmään itse katsoo kuuluvansa – ei ihminen voi itse muuttaa.

Vuoden 1938 jälkeen seurasi sitten uusia rotulakeja. Juutalaiset suljettiin pois valtion viroista – eikä siitä kuulunut sen ihmeempää valitusta. Sitten myös yksityisten yritysten juutalaisten virkailijoiden määrää rajoitettiin, juutalaiset taiteilijat raivattiin pois kulttuurielämästä – no mutta miksi juutalaisen pitäisi välttämättä päästä näyttelijäksi? Juutalaisilta vietiin yritykset ja omaisuudet – mutta kyllähän nyt jokaisella oli sen verran sukanvarressa, että toimeen tullaan, pääasia, ettei ole pogromeja, ei ole Kristalliyötä, kaikki tapahtuu siivosti ja laillisesti. Näin saattoi kaikkialle maailmaan levitä ja moniin unkarilaisiinkin iskostua se käsitys, että Unkarin juutalaiset saivat keskellä natsien hallitsemaa Eurooppaa elellä kuin Herran kukkarossa valtionhoitaja Horthyn suopeassa suojeluksessa. Ja juutalaiset itse, väittää Kertész, reagoivat jokaiseen uuteen iskuun samalla tavalla: ei pidä valittaa, paljon pahemminkin voisi olla!

Lopputuloksena tästä kaikesta on Kertészin mukaan ollut juutalaisten ikioma antisemitismi, se kieroutunut ajatus, että kaikki tämä on jotenkin meidän omaa syytämme. Niinpä Unkarin juutalaiset marssivat nöyrinä karjavaunuihin, koko ajan tuntien itsensä unkarilaisiksi ja rakkaan valtionhoitajamme suojateiksi – joka ei varmaankaan tiedä, mitä meille nyt tapahtuu – ja noudattivat kuuliaisesti kaikkia määräyksiä. ”Monet”, kirjoittaa Kertész, ”tajusivat, että tämä taktiikka ei toimi, vasta silloin, kun kaasukammion ovi sulkeutui.” Ja kun tammikuussa 1945 Puna-armeijan jyräämästä entisestä kyläghetosta laahustaa esiin vanha juutalainen pariskunta keltaiset daavidintähdet rintapielessä ja venäläinen sotilas yrittää kansainvälisellä sekakielellä selittää, että sota ja saksalaiset ovat nyt niin kuin kaputt ja nuo tähdet voisi ottaa pois, vanhukset vain pudistelevat päätään: Ei ole vielä tullut asiaa koskevaa määräystä.

Sodanjälkeisinä sosialismin vuosikymmeninä juutalaisen uskon ja perinteen viimeisetkin näkyvät merkit katosivat lähes kokonaan. Vielä 1970-luvun alussa, kirjoittaa Kertész, saattoi käydä niin, että pariskunnat matkustivat kauemmaksi kotiseudultaan hoitaakseen juutalaiset häämenot kaikessa hiljaisuudessa naapuruston tietämättä. (Ei sinänsä mikään ihme sosialismin ajan uskontopoliittisissa oloissa. Eräskin unkarilainen ystäväni on aikoinaan kastettu katoliseen uskoon samoin jossakin matkojen takana, koska hänen vanhempansa olivat pienellä paikkakunnalla suhteellisen tunnettuja henkilöitä eivätkä halunneet antaa tämmöisen asian tulla julki.) Myös antisemitismi ja juutalaisvainot tuntuivat jääneen kauas taakse.

Vaan eipä ollut näin: Horthyn kultin elvyttäminen alkoi itse asiassa heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen. Portugalissa maanpaossa kuolleen valtionhoitajan jäännökset tuotiin kotimaan multiin, ja hautamuistomerkille laskettiin myös kukkalaite, jonka seppelenauhoissa luki unkariksi ja hepreaksi ”Kiitollisilta juutalaisilta”. Jälkipolvien muistissa Horthy paistattelee ”juutalaisten pelastajana” – vaikka luultavimmin hän pysäytti Budapestin juutalaisten kyyditykset tuhoamisleireille vasta kansainvälisestä painostuksesta, ja itse asiassa siihen mennessä karjavaunuihin oli jo pakattu suuri osa maaseudun sekä Budapestin esikaupunkien juutalaisista.

Niinpä, päättelee Kertész, kohta varmaan perustuslaissa voidaan määritellä antisemitismiksi se, että ”vihataan juutalaisia enemmän kuin on sopivaa”. Horthyn aikakaudelle voidaan antaa yleinen synninpäästö, Horthy ei ollut sotarikollinen (koska häntä mm. Stalinin väliintulon ansiosta ei viitsitty raahata Nürnbergiin syytettyjen penkille), ja juutalaisetkin voivat muistaa häntä hyvällä, koska eihän valtionhoitaja parka mitään mahtanut niille onnettomille historiallisille oloille, jotka pakottivat hänet osasyylliseksi puolen miljoonan kansalaisensa murhaan. Tie on auki uusille Horthyn patsaille, Horthyn mukaan nimetyille teille, toreille, kouluille ja kulttuuripalatseille. Horthy nimittäin, kirjoittaa Kertész, ilmentää täydellisesti unkarilaisten ja unkarilaistuneiden juutalaisten kansansielua ja ajattelutapaa: mikään ei ollut hänen syytään, kaikesta ovat vastuussa vain ilkeät ulkopuoliset, aina löytyy syntipukiksi joku toinen. Vakka ja kansi, similis simile gaudet.

 


Oman pesän likaajat

8 maaliskuun, 2012

Yksi asia, millä Sentroopassa tuntuu olevan paljon olennaisempi merkitys kuin Suomessa, on jonkinlainen hysteerisen juhlava isänmaallisuus-lojaalisuus. Jos kotimaata ja omaa kansaa ajatellaan isänä tai äitinä, niin Suomessa niihin suhtaudutaan vähän kuin tavallinen suomalaisjuntti suhtautuu omiin vanhempiinsa – joo, ne nyt on semmoisia kuin on, joskus aika tyhmiä ja rumia ja köyhiä, mutta parhaansa ne on tehneet ja pitäähän niistä huolta pitää. Sentrooppalaisten suhde isänmaa-perheeseensä taas on toisinaan kuin 1900-luvun alkupuolen seurapiirikomedian herrasnuorisolla: joko puhutaan ääni väristen ”kunniasta” ja ”ylpeydestä” ja ”perinteistä”, luoden välillä kosteita silmäyksiä sukumuotokuviin, tai sitten ollaan ehdottomassa kakanheitto-teiniraivokapinassa kaikkea mahdollista vastaan, mitä nämä vanhemmat ja niiden kunniat ja perinteet edustavat.

Tunteellisen julkilojaalisuuden vaatimus tarkoittaa, että oman pesän likaaminen tuomitaan minun subjektiivisen mahatuntumani mukaan Sentroopassa paljon useammin ja äänekkäämmin kuin Suomessa. Ja oman pesän likaaja (Nestbeschmutzer) puolestaan on – kuolemattoman itävaltalaisen satiirikon Helmut Qualtingerin (1928–1986) mukaan – ”ei se, joka paskoo omaan pesään, vaan se, joka huomauttaa siitä, että pesässä haisee”. Tunnetuimpia pesänlikaajia Itävallan viime vuosikymmenten kulttuurielämässä on ollut kirjailija Elfriede Jelinek, joka huikean virtuoosimaisella saksan kielellä rakentaa inhottavia kuvia inhottavista asioista: limaisen lätisevästä, ilottoman pakkomielteisestä tai väkivaltaisesta seksistä, joka on olennainen osa yhteiskunnan ja kulttuurin patriarkaalisia sortorakenteita, tai natsimenneisyyden vaietuista häpeätahroista. Jelinekin romaanissa Die Klavierspielerin  Wienin kulttuurielämää verrataan mätänevään vesiruumiiseen, ja näytelmässä Burgtheater (1985) esiintyy ilkeä karikatyyri Paula Wesselystä, Itävallan 1900-luvun kuuluisimmasta näyttelijättärestä, joka 1941 oli mennyt esiintymään myös vastenmielisessä juutalaisvastaisessa propagandaelokuvassa Heimkehr. Näytelmä Rechnitz (2008) taas käsittelee erästä pitkään vaiettua sodan loppupäivien tapahtumaa, parinsadan enimmäkseen unkarinjuutalaisen pakkotyöläisen joukkomurhaa, joka jollakin makaaberilla tavalla liittyi paikallisen kartanonrouvan järjestämiin juhliin.

Jelinek oli nimeltä mainittuna kohteena esimerkiksi oikeistopopulistisen FPÖ-puolueen vaalikampanjassa 1995 (”Pidättekö Jelinekistä [sekä useista muista nimeltä mainituista radikaaleista taiteentekijöistä] – vai taiteesta ja kulttuurista?”). (Tämän rinnalla perussuomalaisten ”postmoderni tekotaide” on aika kesyä, ja eikö sekin ollut kuulemma vain läppä?) Kun hän vuonna 2004 sai kirjallisuuden Nobelin, muistan hämmentyneenä seuranneeni itävaltalaisen julkisuuden reaktioita – sen pienen korkeakulttuuripiirin ulkopuolella siis, jolle Jelinek on nero ja turhautuneiden tuntojen ylin tulkki. Ei todellakaan mitään ”hyvä meidän tyttö, taas on hienoa olla itävaltalainen!” -voitonhuumaa, vaan eriasteista vaivaantuneisuutta, jonka alla piileviä pohjamutia ulkopuolinen saattoi vain aavistella.

Unkarin nykyisessä poliittisessa tilanteessa ei ole ihme, jos vastaavantapaista nousee esiin yhä useammin. ”Oman pesän likaamisesta” ei tosin tällä termillä niin usein puhuta – suositumpi nimike on ”unkarilaisvastaisuus”, tai oman pesän hajuhaitoista huomauttaja on idegenszívű eli ‘vierassydäminen’ tai ‘sydämeltään muukalainen’. Tuorein tällainen tapaus, joka käräytti Santran käämit, on kirjailija Ákos Kertészin kohtalo. Kyseessä ei siis ole se Nobel-Kertész vaan 1932 syntynyt, samoin merkittävä ja tunnustettu kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Ainakin romaani Kunnon ihminen (alkuteos Makra, se on siis päähenkilön sukunimi, ilmestyi 1971) on käännetty suomeksikin ja oli senaikaiseksi melkoisen armoton tilitys mm. reaalisosialismin varjopuolista.

Viime kesänä Kertész oli amerikanunkarilaisen, varmaankin lähinnä vasemmistolaiseksi (mitä sitten tarkoittaakaan) luokiteltavan Amerikai Magyar Népszava -lehden haastattelussa ladannut täysillä:

Unkarilaisella alamaisuus on geeneissä. Attila József [1900-luvun alun suuri runoilija] löysi tälle puolustuksen: ”tuhat vuotta sidottuna kuin lyhde on luimistellut tai noudattanut käskyä”. Mutta tämä ei kelpaa puolustukseksi sille, että unkarilainen ei historiansa pahimmistakaan rikoksista tunne omantunnontuskan hiventäkään, että hän syyttää kaikesta muita, että hän aina osoittaa sormella toisia, että hän onnellisena rypee diktatuurin lätäkössä, röhkii ja ahmii tähteitä eikä ole tietävinäänkään, että hänet vielä teurastetaan. Että hän ei halua eikä osaa opiskella eikä tehdä työtä, osaa vain kadehtia ja, jos vain suinkin voi, murhata sen, joka työllään, oppineisuudellaan, uudistuksillaan on päässyt pitemmälle.

Nykyään toisen maailmansodan kauhuista ja holokaustistakin on vastuussa yksin unkarilainen, sillä Unkarin kansa (toisin kuin Saksan kansa) ei ole myöntänyt eikä tunnustanut syntejään, ei osoittanut katumuksen merkkejäkään, ei ole luvannut, ettei tuollainen enää koskaan toistu, ei ole anonut anteeksiantoa.

Aika kovaa tekstiä, suoraa syytöstä, siaksikin haukutaan joskin epäsuorasti. Tuloksena oli tietenkin melkoinen meteli julkisuudessa, syyskuussa Budapestin kaupunki peruutti Kertészin kunniakansalaisuuden (tai -kaupunkilaisuuden, tai miten sitä nimitetäänkään), ja lopputulos kuultiin viime kuunvaihteessa: Ákos Kertész on lähtenyt Kanadaan ja pyytänyt sieltä  turvapaikkaa. Kanada on hieno maa, mutta tunnustetulta kirjailijalta muutto ihan vieraalle kielialueelle 80 vuoden iässä ei varmaan ole mikään helppo ratkaisu. Kuulemma vanhaa miestä oli tultu kadullakin uhkailemaan siihen malliin, että hän pelkäsi henkensä puolesta.

Onhan meillä Suomessakin loukkaannuttu isänmaallisista syistä. Milloin lottien puolesta (Paavo Rintalan Sissiluutnantti-skandaali 1960-luvun alussa), milloin Mannerheimin (Katarina Lillqvistin muutaman vuoden takainen animaatiotarina, jossa Marski homosteli sotilaspalvelijansa kanssa), tai ikivihreiden sotaveteraanien (Lisa Hovinheimon tv-dokumentti Suur-Suomen toiset kasvot vuonna 1995, jossa aivan rauhallisesti ja asiallisesti kerrottiin miehitetyn Karjalan venäläisväestön ”siirtoleireistä” ja laajemmin niistä asenteista, joita Suomi miehitettyä Karjalaa kohtaan osoitti). Ja suomalaisia miehiä kollektiivina tietenkin on loukannut verisesti Lenita Airisto puheillaan valkoisista tennissukista tai apinaenglannista, ja nyttemmin  Sofi Oksanen. Mutta miettikääpäs: milloin meillä on noussut kollektiivinen kansallinen raivo koko kansan puolesta sen takia, että joku meistä haukkuu suomalaisia kollektiivina tyhmiksi tai orjasieluiksi tai sioiksi? Hyvänen aika, tätähän me itse hoemme itsestämme kaiken aikaa, päinvastainen olisi haisevaa omakehua! Tässä siis päivän paradoksi: Suomalaiset, jotka ovat patologisen huolissaan siitä, mitä muut heistä ajattelevat, jotka hössöttävät korkea-arvoisista brändityöryhmistä ja listaavat pienimmänkin milloin missäkin vävypoikamaassa julkaistun uutisen, suhtautuvat kuitenkin yllättävän rennosti suomalaisuuden mollaamiseen.