Mielensäpahoittajien politiikkaa

tammikuu 8, 2017

Unkarilaiseen uutisvirtaani tipahti niin mielenkiintoinen kirjoitus, että sitä on pakko tässä vähän selostaa ja tuumailla. Kettős Mérce -blogisivustolla kirjoittavat Dalma Feró, Orsolya Bajusz ja Ágnes Básthy loukkausten ja loukkaantuneisuuden politiikasta.

Viime vuonnahan Puolassa kaavailtu, konservatiivisten vallanpitäjien ajama ja katolisen kirkon (tai ainakin monien sen näkyvien edustajien) tukema aborttilain tiukentaminen nostatti laajoja protesteja. Tukimielenosoituksia nähtiin muissakin maissa: huhtikuussa Budapestissa ”Minun ruumiini, minun valintani” -ryhmä, jossa Kettős Mércen artikkelin kirjoittajat Feró, Bajusz ja Básthy ilmeisesti olivat keskeisessä roolissa, kutsui kansaa koolle Puolan lähetystön eteen mielenosoitukseen, jonka otsikkona oli ”Henkari ja sukkapuikko eivät ole kirurgisia instrumentteja”. Varsinaiseen mielenosoitukseen saatiin koolle ehkä korkeintaan satakunta henkeä, mutta jälkiseuraamukset olivat mielenkiintoiset ja opettavaiset.

Mielenosoitukseen liittyi performanssi, jossa katoliseksi piispaksi pukeutunut mies oli jakavinaan ”ehtoollisena” ns. katumuspillereitä (joiden käyttöä mielenosoittajien mielestä myös Unkarissa rajoitetaan liian tiukasti).

pappiperf

(Kuva ylempänä linkitetyltä Facebook-sivulta.)

Performanssin yhteydessä lukemassaan ”saarnassa” piispaksi pukeutunut Dénes Türei, siviiliammatiltaan biologi, ironisoi aborttikiellon kannattajien kantaa ylistäen ”puolalaisia veljiämme”, jotka uhraamalla naiset,

”kaikkein suojattomimmat, köyhimmät, sairaimmat, nuorimmat, perheenjäsentensä raiskaamat pikkutytöt, avuttomat sairaat, kohdussaan jumalallisen armon hedelmä (…) joko lisääntyvät ja täyttävät maan tai pääsevät nopeammin paratiisiin tämän lain kautta.”

 

Kuten arvata saattaa, tämä sakramentteja pilkkaava performanssi loukkasi monia kunnon katolilaisia – mutta tähän närkästykseen yhtyivät laajemminkin ne piirit, joille mielenosoituksen feministinen sanoma oli vastenmielinen tai käsittämätön. Poliisille tehtiin kaksi ilmoitusta uskonrauhan ja yleisen järjestyksen rikkomisesta, asialla ilmeisesti toisistaan riippumatta kristillisdemokraattisen puolueen nuorisojärjestön IKSZ:n puheenjohtaja Lőrinc Nacsa sekä hallituksen äänitorven, Magyar Idők -lehden toimittaja Áron Nagy. (Mielenkiintoista sinänsä, että poliisille valitettiin piispana esiintyneen Dénes Türein johdosta, ja Türei sai myös niskaansa jonkin verran varsin vastenmielistä nettikirjoittelua. Saarnatekstin olivat kuitenkin laatineet ja performanssin suunnitelleet mielenosoituksen järjestäjät eli feministikolmikko Feró, Bajusz ja Básthy.)

Järjestäjät puolestaan selittivät, että kyseessä oli poliittis-taiteellinen performanssi, jonka tarkoitus ei ollut pilkata uskonnollisia tunteita tai arvoja vaan nostaa ironian keinoin esiin todellisia yhteiskunnallisia konflikteja ja kohdistaa huomiota asiaan – lukemattomien naisten ihmisoikeudet, terveyden ja hengen vaarantavaan lakiuudistukseen ja laajemmin uskonnon varjolla harjoitettuun rakenteelliseen väkivaltaan – joka on paljon vakavampi ongelma kuin joidenkuiden henkilökohtaisen vakaumuksen loukkaaminen. Ajatus ehtoollisen sakramentin parodioimisesta tuli itse asiassa eräältä järjestäjien katoliselta feministikollegalta, itse he eivät uskonnottomina ihmisinä olisi sitä edes tulleet ajatelleeksi. Katolisen kirkon tikun nokkaan nostaminen oli kuitenkin aiheellista, koska Puolan aborttikieltolakia oli ajettu läpi katolisen kirkon tuella ja arvovallalla. Performanssipiispan käytös ei mielenosoittajien mielestä myöskään ollut äärimmäistä, solvaavaa eikä sopimatonta, ja ”piispan” parodiasaarnan teksti oli koottu abortinvastustajien verkkosivuilta ja julkaisuista poimituista sitaateista.

Poliisi ei nähnyt tapahtuneessa aihetta tutkinnan jatkamiseen. Samoin ainakin ensi yrityksellä kaatui muutamien loukkaantuneiden katolilaisten (joukossa yksi entinen perustuslakituomioistuimen tuomari) uskonrauhanrikkomuskanne. Kuten Index-uutisportaali joulun alla kertoi,  Budapestin raastuvanoikeus oli hylännyt kanteen, jonka mukaan performanssi loukkasi katoliseen uskonyhteisöön kuuluvien ihmisten ihmisarvoa ja oikeutta vapaaseen uskonnonharjoitukseen. Tuomarin mielestä tässä ei ollut kyse vain uskonnosta eikä erityisesti katolisen uskon rienaamisesta vaan yhteiskunnallis-poliittis-ideologisesta kiistakysymyksestä, johon liittyvää vapaata mielipiteenilmaisua on erityisesti suojeltava. Koska katolinen kirkko edustaa aborttikysymyksessä hyvin kärkevää kantaa, sen tai siihen identifioituvien henkilöiden on myös siedettävä kärkevää kritiikkiä tämän kysymyksen tiimoilta. Kantajat ovat kuitenkin uhanneet, että asia ei jää tähän vaan päätöksestä valitetaan korkeampiin oikeusasteisiin.

Itse asiassa, huomauttavat Feró, Bajusz ja Básthy Kettős Mérce -sivuston kirjoituksessaan, tässä valitusprosessissa olennaista eivät ole mahdolliset oikeudelliset seuraamukset, rangaistukset tai hyvitykset sinänsä. Kysymys on vaatimusten tuomisesta julki, siitä, kenellä on oikeus esittää poliittisia vaatimuksia, siitä, onko uskonnollisten tai aatteellisten arvojen ja identiteettien loukkaamattomuus tärkeämpi asia kuin oikeus puolustaa toisten ihmisten henkeä ja terveyttä. Kuten kirjoittajakolmikko kärjistää: nämä valittajat vaativat, että heidän subjektiivinen loukkaantuneisuutensa tunnustettaisiin objektiivisena tosiseikkana, jonka perusteella voi vaatia laillista hyvitystä. Toisin sanoen: heillä on oikeus vaatia, että valtio ja oikeuslaitos suojelisivat heitä, niin ettei ”heidän tulisi paha mieli”.

Tätä tekopyhää loukkaantuneisuuden logiikkaa, kirjoittajat väittävät, on Unkariin suorastaan tuomalla tuotu Ameriikan ihmemaasta. Länsimaiden liberaalit vähemmistöjen vapautusliikkeet operoivat usein pelkällä symbolis-kulttuurisella, tunnustuksen, arvostuksen tai loukkauksen tasolla: ei puhuta todellisista yhteiskunnan valta- ja voimasuhteista vaan siitä, kenelle tulee paha mieli jos häntä puhutellaan tai hänestä puhutaan vääränlaisella nimityksellä… Tästä voi toki olla monta mieltä, ainakin oman vaikutelmani mukaan Unkarissa poliittinen korrektius käsittämättömän usein ymmärretään väärin, jonkinlaiseksi karikatyyrimäiseksi irvikuvakseen. Mutta selvää on, että tällainen ”vähemmistöjen puolustamisen” logiikka sopii oivallisesti myös sellaisten tahojen omittavaksi, jotka todellisuudessa ovat kaikkea muuta kuin sorrettuja tai heikommassa asemassa.

Sinänsähän koko aborttimielenosoitus oli perin pieni ja marginaalinen tapahtuma, joka jälkinäytöksineenkään ei ole herättänyt kovin suurta huomiota. Avoin feministiaktivismi on Unkarissa yhä pienen kaupunkilaisen älykköjoukon eksoottinen harrastus, ja Puolan aborttilakiväännöt eivät unkarilaisia juuri kosketa. Unkarissa abortti on toistaiseksi suhteellisen vapaa, vaikka Orbánin hallituksen uuden perustuslain osan “Vapaus ja vastuu” II artikla,

Ihmisarvo on loukkaamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus elämään ja ihmisarvoon, sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien.

onkin nostattanut pelkoja aborttilain tiukentamisesta.

Toisaalta myöskään katolisen kirkon rooli Unkarissa ei ole sillä tavalla merkitsevä kuin Puolassa. Siinä missä Puolassa katolilaisia on ylivoimainen enemmistö, voimakkaasti maallistuneessa Unkarissa katolinen kirkko on vain yksi perinteisistä kirkkokunnista, vaikka onkin yhä niistä suurin: kun vuonna 1930 katolilaisia oli unkarilaisista kaksi kolmasosaa, vuoden 2011 väestönlaskennan tietojen mukaan katoliseen kirkkoon kuului vain 37%. Kun Puolassa katolinen kirkko sosialismin aikaan toimi kansallisen vastarinnan tärkeänä tukirakenteena ja nuoret kapinalliset kävivät hartaina messussa, Unkarissa perinteiset kirkot oppivat tekemään lehmänkauppoja valtiovallan kanssa ja nuoren systeeminkaatajan Viktor Orbánin väitetään aikoinaan julkisesti pilkanneen katolisen kirkon ”kaapuniekkoja”. Unkarin kristillisdemokraattista puoluetta KDNP:ta on väitetty suorastaan katolisen kirkon poliittiseksi käsivarreksi, mutta sen todellinen poliittinen kannatus on marginaalinen: KDNP on Fidesz-valtapuolueen pikkuinen sivuvaunu, jolla on parlamentissa nykyään kahdeksan prosenttia mandaateista.

Ja nyt tullaankin ydinkysymykseen: katolinen kirkko on nyky-Unkarissa vähemmistöinstituutio ja voi siksi vedota vähemmistöjen suojaksi laadittuihin säädöksiin. Samalla se on kuitenkin mahtava laitos, jolla on taloudellista ja poliittista valtaa. Yhdessä toisten perinteisten kirkkojen, etenkin reformoidun kirkon kanssa se on päässyt paljon haltijaksi myös nyky-Unkarin koulutusjärjestelmässä; kuten ennenkin olen kirjoittanut, valtio näyttää mielellään ostavan kansalaisten konservatiiviseen ideologia- ja arvokasvatukseen liittyvät palvelut perinteisiltä kirkoilta. Vaikutusvaltaisten katolilaisten valitukset heidän uskonrauhansa ja uskonvapautensa loukkaamisesta on nähtävä tätä vasten.

Puolan aborttilain vastaisessa mielenosoituksessa katolista kirkkoa pilkkaavine performansseineen ei siis ole kysymys uskonnosta tai sen rienaamisesta, niin kuin ei takavuosien Pussy Riot -ryhmän Putinin-vastaisessa kirkkotempauksessakaan ollut tarkoitus erityisesti pilkata ortodoksista kirkkoa. Uskonnonvapauteen tai uskonnon kunnioittamiseen vetoavat syytökset vievät huomion syrjään varsinaisesta kysymyksestä: siitä, miten katolisen kirkon kaltaiset patriarkaaliset valtakeskittymät kohtelevat naisia. Naisen ruumiin ja sitä kautta syntyvyyden kontrolloiminen on avainasemassa, kun puhutaan ”perinteisistä perhearvoista”. Samaan ajatteluun, naisen alistamiseen lisääntymiskoneeksi ja viihdykkeeksi, liittyy myös se, miten naisen vihaa ja raivoa ei haluta tunnustaa tai miten se mitätöidään ”hysteriaksi”. Ja tästä kaikesta kirjoittaminen on Unkarissa näköjään edelleenkin pienten vaihtoehtofoorumien ja -ryhmien asia.

 

 

Mainokset

Kääpävaltio ja naiset

lokakuu 15, 2016

Luinpahan taas loistavan jutun.

The Conversation -aikakauslehdessä Andrea Pető ja Weronika Grzebalska puuttuvat Unkarin ja Puolan poliittisiin kehityksiin gendernäkökulmasta artikkelissaan How Hungary and Poland have silenced women and stifled human rightsViime aikoinahan kansainvälinen protestiliike on tuonut jonkin verran julkisuutta Puolan hallituksen yrityksille kiristää aborttilakia äärimmilleen. Vähemmän esillä on ollut se, miten samanlaista kehitystä on ollut nähtävissä Unkarissakin.

Sekä Kaczyńskin PiS että Orbánin Fidesz vetoavat tiettyyn kannattajajoukkoon samannäköisillä kansallisilla ja ”kristillisillä” perusarvoilla. Uskonto ja kirkko saattavat häälyä siellä taustalla, Puolassa jatkuvan laajan kansansuosion suomalla mahtavuudella, Unkarissa taas sillä rutiinilla, jonka perinteisten kirkkojen kokemus yhteistyöstä vallanpitäjien kanssa antaa. Käytännössä kuitenkin kansaa puhutellaan toisaalta sen pelkojen, globalisaatiokammon ja muukalaisvihan kautta, toisaalta ajamalla ”perinteisiä perhearvoja”, mikä merkitsee paluuta ”perinteisiin” sukupuolirooleihin. Unkarin uuden, Orbánin hallituksen vuonna 2011 myllyttämän perustuslain mukaan (johon muutaman vuoden sisällä on tehty useita muutoksia) ”yhteiselämämme tärkeimmät puitteet ovat perhe ja kansakunta, yhteishenkemme perusarvoja ovat uskollisuus, usko ja rakkaus”. Samoin ”Unkari suojelee avioliittoinstituutiota miehen ja naisen välisenä, vapaaehtoiseen päätökseen perustuvana yhteiselämän muotona sekä perhettä kansakunnan säilymisen perustana”. Perinteinen heteroperhe, jossa isällä ja äidillä on omat roolinsa, ei siis ole tärkeä pelkästään yksilön vaan erityisesti koko kansakunnan ja sen uusiutumisen kannalta. Se on suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Unkarin perustuslain mukaan myös ”sikiön elämää on suojeltava hedelmöitymisestä lähtien”. Toistaiseksi abortti on Unkarissa edelleen suhteellisen vapaa: 1990-luvun alussa poliittisten kiistojen jälkeen syntynyt kompromissilaki sallii raskauden keskeyttämisen 12:nnelle raskausviikolle asti, jos raskaus uhkaa naisen terveyttä, jos sikiön voidaan olettaa olevan vaikeasti vammainen tai vahingoittunut, jos raskaus on saanut alkunsa raiskauksesta tai jos raskaana oleva nainen on vaikeassa (henkisessä tai sosiaalisessa) kriisitilanteessa. Perustuslakiin kirjatun elämän suojelemisen periaatteen on kuitenkin pelätty johtavan aborttilain tiukentamiseen, niin kuin Puolassa jo on käynyt. Perinteiset perhearvot ovat Unkarissa viime vuosina myös olleet esillä (samoin tässäkin blogissa), kun perheväkivallan kriminalisoimisesta on keskusteltu.

Unkarin ja Puolan päättäjien taistelu perinteisten perhearvojen ja sukupuoliroolien puolesta, genderhömpötyksiä eli sukupuolikategorioiden suhteellistamista vastaan on helppo nähdä pelkästään ”backlashina”, takaiskuna. Se voi olla ihannoivan nostalgista paluuta sosialismia edeltäneeseen aikaan, jolloin kansalliset perusarvot vielä olivat paikoillaan, lippu liehui ja isänmaallinen vaskipuhallinmusiikki soi, kotiliesien äärellä häärivät hellät äidit nöyrine kotiapulaisineen, eikä kansainvälisestä solidaarisuudesta sen enempää kuin vähemmistöjen tai naisten oikeuksista tarvinnut välittää. Se voi myös olla säilymää sosialisminaikaisesta vastakulttuurista, jossa perhe toimi vaihtoehtoisen todellisuuden turvana ja linnana (ja vaimo ja äiti oli tämän vastuullinen linnanvouti): työpaikoilla pauhasi punalippusosialismin tasa-arvotoitotus, mutta kotiin palattuaan mies sai kavereineen ryhtyä olohuoneen suojissa parantamaan maailmaa ja arvostelemaan järjestelmää, kun vaimo kantoi politikoiville ukoille virvokkeita, hoiti kodin, synnytti lapset ja kaikessa hiljaisuudessa kasvatti ne arvostamaan kansallisia perinteitä.

Mutta, sanovat Pető ja Grzebalska, Puolan ja Unkarin tapahtumia ei selitä pelkkä yksiulotteinen backlash-narratiivi, jossa taantumuksesta tasa-arvoa kohti kulkeva kehitys välillä katkeaa takaiskuihin. Pelkkä perinteinen joukkovoimanosoitus Puolan naisten ”mustan protestin” malliin ei auta, ellei Puolan ja Unkarin uuden illiberaalin meiningin haasteita ymmärretä. Niissä ei ole kysymys vain uudesta autoritaarisuudesta vaan kokonaan uudenlaisesta valtiomuodosta, joka käyttää hyväkseen globalisaation ja uusliberalismin heikkouksia.

Pető ja Grzebalska lanseeraavat tätä kuvaamaan uuden, mainion termin polypore state, jonka voisi suomentaa ”kääpävaltioksi” tai ”lahottajavaltioksi”. Uusi valtajärjestelmä on kuin lahottajasieni tai kääpä: se loisii aiemmin rakennetun systeemin rakenteiden varassa kuluttaen niitä ja synnyttää samalla rakenteen, joka on täysin riippuvainen isännältä riistetyistä resursseista. Unkarin nykyisiä vallanpitäjiä elättävät EU:n liberaalis-demokraattiselta projektilta imetyt voimavarat. Esimerkkejä EU-tukien kanavoinnista oligarkkien taskuihin löytyy Unkarista kasapäin, mutta tässä yhteydessä erityisen mielenkiintoinen esimerkki on se, miten vuonna 2011 EU:n työllisyys- ja solidaarisuusohjelman (nimeltään PROGRESS) varoja käytettiin Unkarissa abortinvastaisen kampanjan pyörittämiseen.

abortusz-ellenes-kampany

”Ymmärrän senkin, ettet ole vielä valmis ottamaan minua vastaan… mutta anna minut ennemmin adoptoitavaksi, ETTÄ SAISIN ELÄÄ!”

Illiberaalin kääpävaltion päämääränä on imeä julkiset varat uuden eliitin ja sen äänestäjäkunnan käyttöön. Tätä varten se rakentaa rinnakkaisen kansalaisyhteiskunnan: aiempien kansalaisjärjestöjen rinnalle luodaan uusia, näennäisesti samaan pyrkiviä mutta agendaltaan kansallis-konservatiivisia järjestöjä. Esimerkiksi  perinteisen JÓL-LÉT (“Hyvin-Vointi”) -säätiön rinnalle – jonka päämääränä on nimenomaisesti naisten taloudellisen riippumattomuuden ja työelämän tasa-arvon edistäminen myös tukemalla esimerkiksi yksinhuoltajaäitejä – on synnytetty ”liike” nimeltään Három Királyfi (‘Kolme kuninkaanpoikaa’, viittaus unkarilaisiin kansansatuihin), jonka päämääränä on edistää ”toivottujen lasten syntymistä” tukemalla perheen ja työuran yhdistämistä, auttamalla puolison etsinnässä (!) sekä kohentamalla perheen ja uskollisen avioliiton arvostusta. Ja arvatkaapa, kummalle näistä valtion avustukset kanavoituvat.

Moniarvoista kansalaisyhteiskuntaa lahotetaan myös turvallisuusnarratiivin avulla, kuvaamalla ihmisoikeusliikkeet muukalaisten ohjailemaksi uhkaksi kansalliselle turvallisuudelle (kuten Unkarissa tehtiin ns. norjalaistukien tapauksessa). Näin ihmisoikeusliikkeet irrotettiin poliittisesta yhteydestään ja siirrettiin kansallinen – muukalainen -ulottuvuuteen. Samaan tapaan naisten oikeudet alistetaan kansalliselle perhepolitiikalle ja kansakunnan eloonjäämisen kysymyksille: meidän uusiutumisemme (syntyvyys) ja kulttuurinen säilymisemme (perinteiset arvomme) ovat tärkeämpiä kuin naisten oikeus ammattiin, itsensä toteuttamiseen tai omaan ruumiiseensa.

Omimalla demokraattiset rakenteet itselleen kääpävaltio vie toisinajattelijoilta mahdollisuudet vastarintaan. Ellei tämän vaaran vakavuutta ymmärretä, mustat protestit eivät johda mihinkään, ja kansa saa turhaan marssia kaduilla milloin minkäkin hyvän asian puolesta, kuten Unkarissa on viime vuosina nähty. Mutta mistä myrkyt, jotka tehoaisivat demokratian lahottajiin, kun ne ovat päässeet pureutumaan heikkoon kohtaan?

Ja lopuksi vielä yksi opetus: feminismi ja genderhömpötykset eivät ole esoteerista norsunluutornihommaa. Demokratian ongelmat ilmenevät vähemmistöjen ja heikompiosaisten ryhmien kautta, ja niiden suojeleminen on demokratian ja tasa-arvon kovassa ytimessä. Siksi naistutkijoiden piipityksellä – kuten myös hyödyttömien humanistien höpötyksillä – on merkitystä, kun mietitään, miten Eurooppa ja sen demokratiaprojektit saataisiin pidetyksi pystyssä.