Hupisuomennoksia: Árpád W. Tóta: Nallesadun loppu

Unkarin riippumattomassa mediassa on paljon kirjoitettu pääministeri Orbánin nolosta asemasta entisenä Venäjän mielistelijänä, jonka nyt on pakko EU- ja Nato-liittolaisten rinnalla hammasta purren osallistua Venäjän-vastaisiin pakotteisiin. Vielä tuntikausia sotatoimien alettua, muun maailman presidenttien ja pääministerien jo täyttäessä mediaa ja somea Putinin aggression tuomitsevilla julkilausumilla, Unkarin hallituksen virallisella verkkosivulla komeili kuva Putinin ja Orbánin yhteisestä lehdistötilaisuudesta Moskovassa soviteltujen edullisten kaasukauppojen kunniaksi. Virallinen Unkari on edelleenkin Euroopan yhteisrintamassa vähän puolisydämisin ja myöhästynein reaktioin, kotimaassa yleisölle vakuutetaan tärkeimmän prioriteetin olevan, että Unkarin kansaa ei vain vedettäisi mukaan tähän konfliktiin, ja Ukrainasta saapuvista lukuisista pakolaisista huolehtiminen on – melkeinpä samoin kuin vuoden 2015 pakolaiskriisin aikaan – jätetty kansalaisjärjestöjen harteille (niiden samojen, joita Unkarin hallitus simputtaa ja tölvii Sorosin ja ties kenen kätyreiksi). Orbánin ylistystä laulavat somen törkytuutit, jotka eivät virallisesti edusta hallituksen ääntä mutta nauttivat silti sen tukea, ovat viime päiviin saakka tuupanneet putinistista propagandaa.

Orbánin hallituksen arvostelijoiden parissa viuhuu siis sanan säilä myös Ukrainan sodan tiimoilta. HVG:n kolumnisti Árpád W. Tóta kertoo, miltä tämä tilanne kriittisen unkarilaisen silmään näyttää. Alkuperäinen otsikko ”Köpött a maci” (‘Nalle on sylkäissyt’) viittaa rakastetun animaatiohahmon, ”TV-nallen”, jokailtaisiin hampaanpesupuuhiin. Kun nalle oli saanut hupaisan hampaanpesunsa päätökseen, oli tv:n iltasadun ja lasten nukkumaanmenon aika.

***

Tämä on tullut teidän isänmaastanne Venäjästä. Sitä häpeää koko maailma, ja samalla sille nauravat naurismaan aidatkin. Ukrainaan kohdistuvan iljettävän aggression erikoispiirre on, että tuskaisten ja järkyttävien kuvien sekaan ilmestyy koko ajan koomisia kohtauksia, joissa humalainen jättiläiskarhu jatkuvasti astuu maassa lojuvaan haravaan. Eläkeläiset toruvat ja haukkuvat miehittäjäsotilaita, jotka kuuntelevat pää painuksissa. Siviiliautoilijat naureskelevat ystävällisesti tienvarteen hajonneen panssarivaunun vieressä toljaileville sotilaille. Voisivat ampuakin, nythän on sota ja he puolustavat isänmaataan.

Muualla sitten oikeasti ammutaankin. Verkkarihousuiset työmiehet tupakki suupielessä tuhoavat panssareita koko ajan kirosanoja suoltaen. Syntyy legendoja ja lentäviä lauseita kautta koko kansan, venäläiselle sotalaivalle haistattelevista rajavartijoista juutalaiseen presidenttiin – presidenttiin, joka ei vaadi kunnioitusta mutta saa sitä. Venäläiset näyttäytyvät brutaaleina, asuintaloja pommittavina villipetoina, jotka samalla ovat heikkoja ja typeriä. Tässä näemme, miten kömpelöä ja hölmöä petoa nöyryytetään. Se on ilmetty Kelju K. Kojootti. Smurffien Gargamel. Aggressiivinen mutta tyhmä pahis, joka lopuksi aina joutuu häpeään.

Illiberaali järjestelmä on puolentoista vuosikymmenen ajan tarjonnut maailman valtioille toimintamallin, joka on vaatimaton mutta silti olemassa. Kas tässä, näinkin voi elää, vapautta tosin on vähemmän mutta sen vastapainona rinnan täyttää kansallinen ylpeys. Tätä ylpeyttä piti hengissä illuusio voimasta ja suuruudesta. Putin takasi venäläisille elämän, joka oli köyhempi ja sekundalaatuinen mutta johon sisältyi jatkuva toitotus siitä, miten tässä ollaan koko maailman herroja.

Tätä mallia ei monikaan maa ole valinnut itselleen ilman pakkoa, vapaaehtoisesti. Tässä suhteessa Unkari on ainutlaatuinen. Fidesz-puolue on rakentanut meillä Putinin kulttia aktiivisesti eikä suinkaan pyyteettömästi. Putinin erinomaisuudesta, hänestä huokuvasta voimasta ja viisaudesta on sekä valtion yleisradioyhtiö että puolueen lehdistö kaiuttanut ylistysvirsiä. Ja kaiuttaa oikeastaan vieläkin – Orbán oli vain toiseksi viimeinen renkipoika, viimeisinä tulevat hänen mediamoukkansa.

Tämä se oli poliittinen tuote. Että meilläkin voi olla ikioma Putinimme, ja niin mekin voimme olla yhtä ponteva ja yhtä syvästi kunnioitettu kansakunta kuin venäläiset. Ja tämän ostivat meillä miljoonat ihmiset, vaikka heidän tietoisuuteensa ei tietenkään päästetty välähdystäkään Venäjän todellisuudesta. Ja muutenkin kaikkiin epäilyksiin vastaukseksi riitti väkivallan kultti. Innokkaimmat fanit jakoivat hartaina valeuutisia ja meemejä siitä, miten karhu nostaa käpäläänsä ja silloin tulee Syyriassa hiljaista, homot tukkivat turpansa, György Soros luikkii tiehensä ja alkaa ikuinen neuvostokevät. Yliopistojen, kansalaisjärjestöjen ja pienten uskonnollisten yhteisöjen nujertajat saivat riemukkaat aplodit, korvapuustin paukahdus oli musiikkia kansan korville. Niin sitä pitää, näytetään niille. Yhdessä. Me ja meidän karhunkarvainen äitimme.

Sitten Ukraina kaatoi tämän hämäyksen. Venäjä saa maksaa Ukraina-seikkailustaan kammottavan hinnan. Jos se ylipäätään pystyy sodan voittamaan, se vaatii niin hirveää verenvuodatusta, että sillä saavutetaan korkeintaan natsi-Saksaan verrattava maine. Ja siihenkin vaaditaan vuosikausien miehitys kaikkine kustannuksineen ja vaaroineen. Karhu on vanha, sokea ja haisee pahalta, todella pahalta. Taru sen mahdista kesti siihen asti, että joku uskalsi vastustaa sitä. Tästä johtaa tie vain alaspäin, suoraan helvettiin, sinne, minne urheat ukrainalaiset käskivät venäläisen sotalaivan painua.

Putin on navigoinut maansa umpikujaan. Hänen järjestelmänsä, tämä murhilla, korruptiolla ja sorrolla kivetty imperiumi oli rakennettu valheen varaan, ja lopulta se petti hänet itsensäkin. Varmaan hän oli kuvitellut, että voimat riittäisivät vielä tähän sotaan. Häntä ympäröivät tutisevakoipiset lakeijat, jotka kertoivat hänelle sen, mitä hän halusi kuulla. Ministeri kertoi valheita maailman vahvimmista panssarivoimista, ja ministerille puolestaan valehtelivat korkeat upseerit, joille taas alaiset olivat syöttäneet valheita. Kukaan komentoketjussa ei uskaltanut kertoa, että tekniikka on hajonnut ja lahonnut ja että sitä käyttämään on pantu alokaspoikia, jotka eivät osaa näillä vehkeillä taistella kun eivät edes pysty niitä kunnolla pysäköimään.

Hänelle oli valehdeltu Ukrainasta, siitä, että siellä kaikki kaipaavat hänen siipiensä suojaan, samoin kuin Viktorin kansa. Tämä valhe syötettiin sitten myös rääsyiselle armeijalle, jolla olikin ihmettelemistä, kun ukrainalaiset eivät olleetkaan vastassa kukkakimput kädessä vaan torrakot ojossa. Ja markkinoiden parhaat ohjukset, sillä illiberalismin suhteen Ukraina oli jäänyt Venäjästä jälkeen mutta vastapainoksi sillä oli ystäviä. Maailman kehittyneimmissä sivilisaatioissa: Amerikassa ja Euroopassa. Paitsi Unkarissa: me olimme vihollisia.

Emme mistään periaatteellisista syistä, vaan vain siksi, että Orbán oli Putinin liittolainen. Kymmenen vuotta meiltä meni tähän Venäjä-ystävyyteen, ja nyt saamme luikkia tiehemme posket punoittaen, etteivät tämän ystävyyden hedelmät nyt kaatuisi meidän niskaamme.

Nyt meitä katsovat kulttuurikansat: tšekit, puolalaiset, romanialaiset. Ja ukrainalaiset.

Ne, jotka ovat tulleet sieltä, missä me olemme. Niilläkin oli kovakätiset, Venäjä-mieliset, käsittämättömän rikkaat johtajat. Sitten ne nousivat ja menivät koputtamaan johtajan kesähuvilan ovelle. Vahva mies oli siinä vaiheessa luikkinut tiehensä.

Silloin he oppivat, minne semmoiset pitää lähettää ja miten. Ja nyt ne sinnittelevät panssareita ja pommeja uhmaten, etteivät ne semmoiset vain tulisi takaisin. Maailman sankarit, kadehdittu, ihailtu, ylpeä ja vapaa kansa.

Kaikkea sitä, mitä me emme ole.

Emmekä voikaan olla, niin kauan kuin itse valitsemme sen kohtalon, jolle he ovat henkensä kaupalla sanoneet ei.

Kommentointi on suljettu.

%d bloggaajaa tykkää tästä: