Kulttuuritaistelu jatkuu

12 toukokuun, 2019

Unkarin ns. kulttuuritaistelusta tai kulttuurisodasta on ollut puhetta tässä blogissa ennenkin; keskustelu on entisestään kiivastunut sen jälkeen, kun Viktor Orbán Tusványosin festivaalien perinteisessä kesäpuheessaan ilmoitti, että kulttuurin alalla edessä on ”suuria muutoksia”. Kysymys on tavallaan myös ilmiöstä, jota aikoinaan Saksassa natsien valtaannousun yhteydessä kutsuttiin nimellä Gleichschaltung, yhtenäistäminen. Myös tieteen ja taiteen odotettiin ennen kaikkea lojaalisti palvelevan poliittisia vallanpitäjiä, ja virallisia arvoja uhmaava tai kyseenalaistava taide tai tutkimus tulkittiin hyökkäykseksi valtiota ja kansaa vastaan.

Populistinen ”kansan terveeseen makuun” nojaaminen taas tuottaa virallista, valtion tukemaa kitschiä; tämä nähtiin natsi-Saksassa ja entisessä Neuvostoliitossa, ja viime vuosina samantapaista on katseltu Unkarissakin. Julkisiin tiloihin on viime vuosina noussut merkillisiä uuskauniita tai uusmahtavia näköispatsaita, aiheena milloin tarunomainen muinaisten unkarilaisten päällikkö Lehelmilloin keisarinna ”Sissi” tai uudelleen kansalliseen kaanoniin nostettu kirjailija Albert Wass (tältä sivulta löytyy asianmukaisesti Suur-Unkarin kartalle sijoitettu kooste kymmenistä, enimmäkseen vuosituhannen vaihteen jälkeen pystytetyistä patsaista). Aivan omassa ”estetiikan ja historiasivistyksen yhteisraiskaus” -sarjassaan painii tietenkin Budapestiin viisi vuotta sitten noussut ”saksalaismiehityksen uhrien” muistomerkki kreikkalaisine päätykolmioineen, enkeleineen ja kotkineen.

Tuoretta kansallis-kansantaidetta edustaa myös syksyllä 2017 Pákozdiin, keskisessä Unkarissa Székesfehérvárin lähistöllä sijaitsevaan pikkuiseen taajamaan, pystytetty maailman suurin husaaripatsas. Se on 12,5 metriä korkea ja liehuttelee, tietenkin, Unkarin lippua.

pakozd.jpg

Kuvaan, jossa taideteosta nimitetään ”gigapöhköksi”, törmäsin Facebookissa. Siellä käyty keskustelu paljastaa, että patsaan on lahjoittanut yksityinen mesenaatti – mutta keskustelijat eivät tätä tahdo uskoa vaan arvelevat, että veronmaksajien rahoja tähänkin hirvitykseen on käytetty ja että tämä ”historiallinen muistomerkki” symboloi koko 80 tonnin painollaan Orbánin Unkarin kulttuuripolitiikkaa.

Mitä tämä kulttuuripolitiikka siis on? Konservatiivista siinä mielessä, että kulttuurin odotetaan palvelevan ns. oikeistokonservatiivisen kansallismielisyyden päämääriä: perinteiden ja auktoriteettien kunnioittamista, lojaaliutta kansallisvaltiota ja sen hallitusta kohtaan, yhteisön etujen asettamista yksilön vapauden edelle. Tämä tarkoittaa myös ns. perinteisiä perhearvoja ja sukupuolirooleja – kansalaisen velvollisuus on solmia perinteinen heteroavioliitto ja tuottaa isänmaalleen mahdollisimman monia rotupuhtaita lapsia, eli varsinkin naisten on asetettava ammattikutsumuksensa ja urahaaveensa toiselle sijalle – sekä populistista, kansan maun mukaista taidetta.

Mutta viime kädessä ei kysymys ehkä ole vain siitä, että kansalle halutaan tarjota helppoa ja ”kaunista” taidetta semmoisten teosten sijaan, joissa kerrotaan ikävistä ja rumista asioista, kyseenalaistetaan perinteiset käsitykset kauneudesta ja totuudesta, otetaan kantaa ja pakotetaan ajattelemaan. Eikä vain siitä, että mafiavaltiossa myös taide ja kulttuuri ovat osa korruptiota, rahan ja mukavan elämän kanavoimista niiden taskuihin, jotka nauttivat Kummisedän luottamusta (ja pääsevät esimerkiksi nautiskelemaan julkisilla varoilla ylellisesti sisustetun eksklusiivisen Taideakatemian jäsenten klubitalon mukavuuksista). Olemassaolollaan valtiollinen taide ja taidepolitiikka myös muistuttavat, että jossakin istuu Isäntä, jonka ääntä kaikkien kuuluu totella, silloinkin, kun se vaatii ikäviä ja vastenmielisiä asioita. Autoritaarisessa järjestelmässä myös kulttuuri on lojaalisuustesti. Tai niin kuin Imre Para-Kovács HVG.hu-sivustolla kirjoitti viime joulukuussa (koko tämän hurjan, sarkastisen mielipidekirjoituksen suomennos täällä):

Kun isänmaa on vaarassa, ei pidä katsoa sitä, millaista hallituksen tukema kulttuuri on laadultaan, vaan sitä, palveleeko se isänmaata! Laatu on pelkkä bolševikkien salajuoni, sitä liberaalit vain käyttävät hämmentääkseen unkarilaisia, jotka yhä uudestaan menevät retkuun ja jonottavat katselemaan kommunisti Frida Kahlon töherryksiä, samalla kun velvollisuudentuntoisten, kansallismielisten ja Viktor Orbánille uskollisten taiteilijoiden näyttely kaikuu tyhjyyttään. Nämä ihmiset eivät kerta kaikkiaan tajua, että kun he valitsevat kansallismielisten kuvien sijasta Kahlon, siinä ei ole kyse vain sunnuntaikävelystä, se ei ole vain kulttuurisen velvollisuudentunnottomuuden ilmaus vaan poliittinen teko, aivan konkreettisesti: se on maanpetturuutta.

Lojaalin ja kansallismielisen taiteen kysymyksistä on viime aikoina erityisesti puhuttu Petőfi-kirjallisuusmuseon (Petőfi Irodalmi Múzeum, PIM) yhteydessä. PIM perustettiin 1954 keskeisten klassikkojen, etenkin kansallisrunoilija Sándor Petőfin tuotantoon liittyviä muistoja tallettamaan. Sittemmin siitä on erinäisten kirjallisuudentutkijoiden ja museoammattilaisten johdolla kehittynyt monenlaisia kirjallisuustapahtumia järjestävä ja koordinoiva taho. PIM:n johtajaksi hyllytettiin politiikan tiimellyksestä turvaan pari vuotta sitten Fidesz-puolueen pitkän linjan uurastaja, entinen diplomaatti ja kansainvälisten asioiden valtiosihteeri Gergely Prőhle, mutta tämänkin uskollisen ”Orbánin rottweilerin” linja osoittautui liian liberaaliksi tämänhetkisessä kuumenevassa kulttuuritaistelussa.

Viime joulukuussa PIM:n väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin ja helmikuussa vakinaistettiin Szilárd Demeter -niminen miekkonen, jota ei siihen asti ollut Unkarin kulttuurielämässä pidetty kovin keskeisenä toimijana. Kuten muutamat muutkin Orbánin Unkarin kulttuurivaikuttajat ja ideologit, hänkin on Transilvaniasta ja muuttanut Unkariin vasta muutama vuosi sitten. (Kansallista sortoa kokeneiden vähemmistöunkarilaisten on näköjään helppo samastua ylirajaisen suurkansakunnan haavetta välkyttelevään, 1800-luvun henkiseen revanssinationalismiin.) Vuonna 1976 Székelyudvarhelyssä (Odorheiu Secuiesc) syntynyt Demeter suoritti yliopistotutkinnon filosofiasta Kolozsvárissa (Cluj) ja työskenteli sittemmin, vuosina 2008–2014 Brysselissä romanianunkarilaisen europarlamenttiedustajan, reformoidun piispan ja entisen vallankumoussankarin László Tőkésin avustajana ja tiedottajana. (Tőkés nousi Ceauşescun diktatuurin loppuvuosina kuuluisuuteen yhtenä vastarinnan henkisistä johtohahmoista. Sittemmin hänen maineensa on ikävästi tahraantunut syytöksiin korruptiosta, vallanhimosta ja törkeästä julmuudesta omaa puolisoa ja perhettä kohtaan.) Vuonna 2014 Demeter siirtyi Budapestiin hallitusta lähellä olevan ajatushautomo Századvégin leipiin. Unkarilaisen Wikipedian mukaan hän on vaikuttanut myös rockmuusikkona sekä kirjailijana, taiteilijanimellä Tempetőfi. Nimimerkki lienee yhdistelmä nimistä Petőfi ja Tempefői; jälkimmäistä nimeä kantaa Mihály Csokonai Vitézin vuonna 1793 kirjoittaman, kesken jääneen satiirisen huvinäytelmän sankari, epäonninen runoilijan urasta haaveilija. (Näytelmän koko otsikko on “Kaihomielinen Tempefői, eli mieletön on sekin, joka Unkarissa ryhtyy runoilijaksi”.)

Hungarian Spectrum -blogissa Éva S. Balogh maalaa varsin synkeän kuvan ei vain aggressiivisesta rokkikukko Demeteristä vaan koko siitä suunnitelmasta, joka Orbánin hallinnolla on kirjallisuuselämän kehittämisen suhteen. Tiedot tästä perustuvat HVG:n sivustolla vajaa viikko sitten ilmestyneeseen Zsófia Gergelyn artikkeliin, jonka tietolähteenä puolestaan on ollut Inhimillisten voimavarojen ministeriön (siis tämän monesti mainitun superministeriön, johon sosiaali- ja terveysasioiden lisäksi kuuluvat kaikki opetus- ja kulttuuriasiat) toimintasuunnitelma. PIM:stä on suunnitelman mukaan tarkoitus kehittää ”kansallisesti merkitsevä kirjallisuuden voimakeskus”, jonka päämääränä on ajan mittaan nousta Keski-Euroopan tasollakin huomattavaksi, ”ikoniseksi” tilaisuuksien tapahtumapaikaksi. PIM:n rahoitus kaksinkertaistetaan, ja uusilla voimavaroillaan sen on tarkoitus kääntyä pois eliittien ”kirjailijat kirjoittavat toisille kirjailijoille” -meiningistä, kohti kansaa ja koko kansakunnan arvoista käytävää keskustelua.

Kielikuvien takana piilevää konkretiaa ei aina ole ihan helppo tavoittaa. Jäin miettimään, mitä merkitsee käytännössä esimerkiksi ”aikamme kirjallisuuden hapatuksena [taikinassa; raamatullinen kielikuva siis] ja portinvartijana toimiminen” tai ylipäätään tuo ”voimakeskuksen” tehtävä. Selvempiä tavoitteita ovat unkarilaisen kirjallisuuden agentuurina toimiminen (siis esimerkiksi unkarilaisen kirjallisuuden ulkomaankielille kääntämisen edistäminen, hieman samaan tapaan kuin meidän FILImme tekee), ”unkarilaisia intressejä silmällä pitävien” journalistien kouluttaminen (!) sekä kirjailijastipendiohjelman tehostaminen. Tähän astikin PIM on koordinoinut kolmea ohjelmaa (Mihály Babits -stipendit nuorille kääntäjille, Zsigmond Móricz -stipendit nuorille kirjailijoille ja kirjallisuudentutkijoille, István Örkény -stipendit nuorille näytelmäkirjailijoille). Näitä ohjelmia on tarkoitus laajentaa myös siten, että stipendiaatit velvoitettaisiin esiintymään PIM:n järjestämissä yleisötilaisuuksissa. Ylipäätään tarkoituksena on luoda PIM:n uusiin, laajennettaviin tiloihin eräänlainen ”PIM-ekosysteemi”, jossa kirjallisuuden tekijät ja yleisö voivat entistä intensiivisemmin kohdata.

Lisää pöhinää siis, ja nimenomaan kansallista ja kansallismielistä pöhinää. Index-uutissivuston haastattelussa Demeter määrittelee ne ”unkarilaiset intressit”, joita PIM:n olisi tarkoitus puolustaa:

Unkarin kulttuuri on hyvä siinä missä minkä hyvänsä muunkin kansakunnan kansallinen kulttuuri. Tämä meidän pitää uskoa, eli meidän on päämme sisällä oltava ykkösinä. Tämä esimerkiksi on Unkarin intresseissä. Unkarin intresseissä on, että näin on vastedeskin, että aikamme unkarilainen kulttuuri elää ja voimistuu, että olemme ylpeitä siitä, että äidinkielemme on maailmaa luova [?, világteremtő], niin kuin se onkin. Minä jumaloin äidinkieltäni. Siinä on käsittämätöntä syvyyttä, se on poikkeuksellisen rikas, unkariksi on kerta kaikkiaan ihanaa kirjoittaa. En toivoisi sitä, että joku seinähullu julistaisi Unkarin kulttuurin ”kuolleiden valkoisten miesten” tuotteeksi ja minun pitäisi se hyväksyä, koska niin on poliittisesti korrektia. Toisaalta taas PIM:ssä on mahdollista etsiä esiin valtavasti argumentteja, jotka puhuvat kristillisellä pohjalla lepäävän unkarilaisen ja eurooppalaisen kulttuurin puolesta. Näiden osoittaminen on sekin Unkarin intresseissä.

Ööh, tuota. Jokaisella on oikeus rakastaa äidinkieltään ja nauttia sen rikkaudesta ja kauneudesta, ja tietenkin unkarin kielessä, kuten kaikissa muissakin kielissä, on ainutlaatuisia ja hienoja ”syvyyksiä”. Mutta mytologia ”kielemme poikkeuksellisesta rikkaudesta” on runoutta ja myyttiä eikä mitään muuta. Sitaatin jälkipuolisko taas on tavanomaista propagandistista olkiukon rakentelua. Väitteet siitä, miten ”kuolleiden valkoisten miesten” hengentuotteita syrjitään muka poliittisen korrektiuden nimissä, ovat tyypillistä valeuutisointia. (Demeter kenties viittaa siihen maailman uutisotsikoita kiertäneeseen väitteeseen, jonka mukaan Lontoon yliopiston SOAS (School of Oriental and African Studies) olisi “dekolonisoinnin” nimissä ollut poistamassa eurooppalaisia ajattelijoita filosofian historian kurssivaatimuksista; mitään tällaistahan ei itse asiassa missään vaiheessa oltu tekemässä, vaikka oppihistorian etnodiversiteetistä oli käyty kiivaita ja mielenkiintoisia keskusteluja.) Ja ”kristityn eurooppalaisen kulttuuriperinnön puolustaminen” – niin, miltä sitä oikein tässä puolustetaan ja kuka sitä uhkaa? (Jos minulta kysytään, niin Euroopan kristillistä kulttuuriperintöä uhkaa vallanpitäjien ahneus ja sosiaalisen omantunnon puute paljon paljon enemmän kuin muslimien maahanmuutto, johon tässä ilmeisesti kautta rantain yritetään vihjailla.)

Rahalla voi rakentaa komeita kirjallisuuskeskuksia ja ostaa niihin ihmisiä puhumaan halutunlaisia asioita. Syntyykö sillä sellaista kulttuuria, jota jälkipolvetkin arvostavat ja lukevat, on sitten kokonaan eri asia. Ja kun mietimme, mitä kulttuuriarvoja 1900-luvun totalitaariset järjestelmät saivat aikaan, niin… ei tämä vielä kovin lupaavalta näytä.

***

Ei tietenkään kaikki esteettinen ongelmallisuus liity pelkkään kitsch-koreuteen ja ”näköisyyteen”. Lahoavasta valaanraadosta steampunk-avaruusasemaksi muuntunutta Milanon maailmannäyttelyn Unkari-paviljonkia on jo käsitelty myös tässä blogissa, ja hieman samanlaisen ”hm, makuasioista ei kai voi kiistellä” -tunteen herätti myös tämä uutinen: Budavárin kaupunginosan hallinto Budapestissa aikoo pystyttää Kalevala-aiheisen muistomerkin, ja kilpailun on voittanut tämmöinen teos, Bálint Bence Kéryn ja András Csobánin suunnittelema ”Karelia I”, joka näyttäisi esittävän jättiläiskokoiseen Kullervon kivilimppuun kielistään kiinnitettyä kanteletta. Kuten somessa on nykyään tapana sanoa, jätän tämän vain tähän.

karelia1.jpeg


Päin seinää!

13 helmikuun, 2019

Eilen nähtiin Unkarin Tiedeakatemian edustalla tuhatpäinen väkijoukko, puhujia ja ihmisketju, siis ”vuosikymmenen mielenosoitus”, kuten 444.hu-sivuston László Szily sitä nimitti. ”Vuosikymmenen mielenosoitus” Szilyn mukaan siksi, että kerrankin mielenosoittajilla oli sekä selkeä aihe ja syy että taitoa ilmaista asiansa selvällä ja kauniilla unkarin kielellä. (Samaan aikaan olin muuten, yhdessä elokuvaohjaaja Mara Jelinkón kanssa, Yle1:n Kulttuuriykkösen vieraana, keskustelu on ”toistaiseksi” kuultavissa Areenassa.) Sisällä neuvoteltiin Akatemian tutkimusinstituuttien tulevaisuudesta. Valtiohan haluaa siirtää tutkimusrahoituksen Tiedeakatemialta Innovaatio- ja teknologiaministeriön hallintaan ja muuttaa sen säätiö- tai projektipohjaiseksi, mikä tuhoaisi perustutkimuksen ja sen jatkuvuuden.

Kuten mielenosoittajien pitelemästä julistesarjasta käy ilmi (video koko sarjasta löytyy Mérce-portaalin uutisesta), hyökkäys Akatemian tutkimusinstituutteja kohtaan oli vain uusin vaihe pitkässä kehityskulussa. Orbánin nykyisen valtakauden alusta lähtien korkeakoulujen opiskelijoiden määrä ja heidän valtiontukensa ovat huvenneet, samalla kun korkeakoulutusta halutaan entistä enemmän muuttaa maksulliseksi. Vuodesta 2013 lähtien on puhuttu ns. turpeeseensidontalaista eli valtion oikeudesta vaatia valtion tuella opiskelleita korkeakoulutettuja valmistumisensa jälkeen työskentelemään tietyn määräajan Unkarissa. Yliopistoihin on ajettu kanslerijärjestelmä, eli niiden huipulle on sijoitettu politiikan ja talouselämän intressejä palvelevat johtajat. Unkarin tasokkain yliopisto CEU on ajettu maanpakoon, Budapestin ELTE-yliopistoa isketty rankoilla säästötoimilla. Nyt on Akatemian tutkimusinstituuttien vuoro. Niiden ja ylipäätään perustutkimuksen merkitystä ei selvästikään ymmärretä. Kuten Akatemian edustalla mielenosoittajille puhunut psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléh asian ilmaisi: tiedettä yritetään ”kannustaa” kilpailemaan amputoimalla siltä jalat.

Akatemian työntekijöiden verkkoon pystyttämälle foorumille ropisee yhä kansainvälisiä solidaarisuus- ja tukiviestejä. Kansainvälisen tason unkarilaistutkijoita kotimaahan houkuttelevan Lendület-ohjelman edustajat ovat avoimessa kirjeessään – sen on allekirjoittanut lähes sata tutkijaa – kääntyneet suoraan pääministeri Orbánin puoleen ja pyytäneet tätä pysäyttämään innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin puuhat. Hekin yrittävät selittää, että vallanpitäjien hätiköity mielivalta vie lahjakkailta tutkijoilta tulevaisuudenuskon ja halun jäädä Unkariin ja että juuri perustutkimus luo sen pohjan, jolle talouspoliittisten päättäjien kaipaamat ”innovaatiot” rakennetaan. Tähän pääministeri vastasi puolestaan avoimella kirjeellä, selittäen, että tarkoitus ei ole vähentää tutkimuksen resursseja vaan luoda keskitetympi ja tehokkaammin toimiva järjestelmä. Vaikka tutkimuksen edellytykset Unkarissa ovatkin Orbánin mielestä viime aikoina koko ajan parantuneet (!), puuttuu yhä se ”ainesosa, joka takaisi sen, että tiedosta syntyy välitöntä taloudellista hyötyä”.

Niinpä. Ne eivät edelleenkään suostu ymmärtämään, että tutkimusta ei voi tehdä pelkkä välitön taloudellinen hyöty silmissä kiiluen. Eilen illalla jotakin napsahti päässäni, kun pitkästä aikaa luin Örülünk, Vincent? -blogia. (Sen kirjoittaja ”jotunder” – jó tündér, ‘hyvä haltiatar’ – on ilmeisesti yliopistoihminen, joka ainakin toisella jalallaan seisoo ulkomaiden tiedemaailmassa ja sieltä käsin järkyttyneenä seurailee Unkarin tapahtumia. Blogin nimi on sitaatti Tarantinon Pulp Fiction -elokuvasta: “We happy, Vincent?”) Blogisti oli löytänyt Azonnali.hu-sivustolta toisen Orbán-järjestelmän huipputeknokraatin, kauppa- ja teollisuuskamarin johtajan László Parraghin haastattelun. Siinä Parragh vakuuttaa tukevansa ministeri Palkovicsin suunnitelmia perustutkimuksen alasajamiseksi. Tähän tapaan:

(Parragh on todennut, että tärkeintä olisi kouluttaa ammattitaitoista teollisuustyövoimaa, josta on huutava pula. Toimittaja kysyy:)

– Mutta ei ole myöskään tutkimus- ja kehitystyötä. Miksi on tärkeämpää kouluttaa ammattitaitoisia työläisiä?

– Tutkimukseen tarvitaan yrityksessä sellaiset perusvalmiudet, joiden varaan tutkimus voidaan rakentaa. Unkarissa vain harvoilla yrityksillä on tällaiset. On täysin luonnollista, että saksalainen autotehdas teettää tutkimustyötä, kun sillä on siihen edellytykset. Sitä vastoin siitä ei ole mitään hyötyä, jos me kolme tässä kokoamme viisituhatta forinttia mieheen tutkiaksemme sillä jotakin. Tutkimukselle ei ole edellytyksiä.

– Siihen ei ole varaa.

– Ei ole sattumaa, että MTA:ssa aina harhaudutaan perustutkimuksen suuntaan. Siellä päämääränä ei ole tutkimustulosten fyysinen toteuttaminen vaan jonkin ison jutun löytäminen, jolle puolestaan meidän maamme ei ole riittävän suuri.

– Te siis kannatatte innovaatioministeri László Palkovicsia, kun hän haluaa lakkauttaa MTA:n tutkimusinstituutit?

– Mitä suurimmassa määrin.

(…)

Minulla on joukko ystäviä, jotka työskentelevät start-up-yritysten parissa. Näen, miten rankkaa heidän on saada ylipäätään mitään liikahtamaan. Oletetaan, että minulla on pätkä kuparilankaa. Kuumennan sitä, ja se alkaa hehkua. Näin huomaan, että kuumentaminen tuottaa valoa: tätä on perustutkimus. Kehitystyö on sitä, että panen kuparilangan lasikupuun, kytken virran ja lasikupu alkaa valaista. Innovaatio taas on sitä, että valmistan lasikupuja, jotka valaisevat ja jotka voidaan kiertää kiinni samanlaisiin standardisoituihin kantoihin. Näin ketju on koossa, näin toimii tutkimus.

– Siis kuitenkin tarvitaan perustutkimusta, että olisi, mitä kehittää ja innovoida.

– Kyllä.

– Mutta tämähän on ristiriidassa sen kanssa, mitä sanoitte: että perustutkimusta tekeviä Tiedeakatemian instituutteja ei tarvita.

– Esimerkiksi japanilaiset nykyään harjoittavat perustutkimusta vain minimaalisesti, he ostavat nämä tutkimustulokset. Ja valikoivat huolellisesti ne perustutkimukset, joita voi käyttää kehitystyöhön.

No jaa. Kuten Vincent-blogisti muistuttaa, Japanin tutkimus- ja kehitysrahoituksesta perustutkimukseen käytetään pienempi osa (13 %) kuin USA:ssa, perustutkimuksen supervallassa. Silti Japanin tutkimus- ja kehitystuki on maailman kolmanneksi suurin, ja perustutkimukseenkin riittää siitä melkoinen siivu. Tokion ja Kioton yliopistot ovat luonnontieteissä maailman huippuluokkaa, joten tuo ”minimaalisesti” on aika, hm, luova ilmaus.

Samaisesta Vincent-blogista huomasin innovaatio- ja teknologiaministeri Palkovicsin todenneen ”monien epäilevän, tarvitaanko itsenäistä matematiikan tutkimusinstituuttia”. Unkarin Tiedeakatemian matematiikan tutkimusinstituutti, kirjoittaa ”jotunder”, on saanut yhdeksän Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) projektirahoitusta, enemmän kuin yksikään Unkarin yliopisto. Ja ylipäätään matematiikan tutkimuksellahan on Unkarissa komeat perinteet, myös nykyinen Unkarin Tiedeakatemian johtaja László Lovász on arvostettu matemaatikko. Samaan aikaan samainen ministeri Palkovics on perustamassa vuonna 2011 perustetun Nemzeti Közszolgálati Egyetemin (korkeita hallinto- ja poliisivirkamiehiä sekä upseereja kouluttava yliopisto) yhteyteen uutta tutkimusyksikköä, josta oman instituuttinsa saisi myös tässäkin blogissa esillä ollut hyllytetty Fidesz-veteraani Gergely Prőhle. Prőhlellä ei ole minkäänlaisia tieteellisiä meriittejä, hänen virallisesti vuonna 2007 aloitetut tohtoriopintonsa ovat yhä kesken. Ja tietenkin voisi ilkeästi kysyä, mitä ”välitöntä taloudellista hyötyä” tuottaa Prőhlen johdettavaksi perustettu ”Strategisten tutkimusten instituutti”.

Eilinen jännittävä päivä mielenosoituksineen ja kokouksineen päättyi äänestykseen, jossa Unkarin Tiedeakatemian hallitus päätti, ettei tutkimusinstituuttien tähän mennessä hädissään kirjoittamia projektirahoitushakemuksia välitetä innovaatio- ja teknologiaministeriölle ennen kuin instituuteille myönnetään niille lain mukaan taattu perusrahoitus. Toisin sanoen: alkaneen vuoden rahoitus tänne, ja sen jälkeen voidaan neuvotella. Eihän tämä hyvältä näytä edelleenkään. Kuten joku jossain kirjoitti, Akatemia voi korkeintaan valita ampumisen tai hirttämisen, muuten on vaikea nähdä, mikä sen tutkimuslaitokset ja niissä harjoitettavan perustutkimuksen voisi pelastaa. Jonkinlainen moraalinen voitto joka tapauksessa, että Akatemia ei suoraan antanut periksi eikä heti alistunut.

Kävi näissä tulevissa neuvotteluissa miten kävi, pohjimmaisena ongelmana on joka tapauksessa se, että vastapuoli ei ikinä tule pelaamaan reilua peliä. Tähän liittyy olennainen oivallus, jonka Itä-Euroopan politiikan asiantuntija Anne Applebaum äskettäin Washington Postissa puki sanoiksi: ei maailman populistijohtajia yhdistä muukalaisviha vaan tekopyhä kaksinaamaisuus. Muurinrakentaja Trumpin golfklubia New Jerseyn Bedminsterissä on vuosikaudet huoltanut ja siivonnut Costa Ricasta vaeltava nälkäpalkkaisten siirtolaisten karavaani, ja aivan samoin myös Orbánin raivotessa maahanmuuttoa vastaan hänen lähipiirinsä oligarkit ovat käärineet sievoisia summia myymällä maahanmuutto-obligaatioita maksukykyisille aasialaisille ynnä muille, näiden taustoja liiemmin kyselemättä. Ja samalla kun Brysseliä on Unkarin hallituksen propagandassa kuvattu uudeksi Moskovaksi, tuolta vihatulta Eurostoliitolta tulevat tukiaiset ovat pyörittäneet Unkarin taloutta ja rikastuttaneet samaisia oligarkkeja. Populistijohtajat, kuten Sentroopassa sanotaan (Heinrich Heinen runoa Deutschland. Ein Wintermärchen mukaillen), ”saarnaavat vedestä ja juovat itse viiniä”. Tämän takia heille on niin tärkeää alistaa media omaksi puhetorvekseen ja lamaannuttaa oikeuslaitos. Tämän takia Orbán voi silmää räpäyttämättä vakuuttaa, että tieteenteon edellytykset Unkarissa ovat hyvät ja entisestään vain paranevat. Mutta miten väittelet ja neuvottelet semmoisen kanssa, joka ei vain ole joka suhteessa yläkynnessä vaan lisäksi valehtelee koko ajan?


Kulttuuritaisteluun!

20 lokakuun, 2018

”Kulttuuritaistelusta” tai ”kulttuurisodasta” puhutaan nykyään ympäri läntistä maailmaa. Ja erityisesti Unkarissa, missä kultúrharc, kulttuuritaistelu, on jo jokin aika sitten innoittanut myös tässä blogissa ennenkin esiintynyttä ”Musisoivaa isää” (Apa Zenél). Unkarintaitoisten lukijoiden iloksi tässä linkki ”Isän” uudehkoon biisiin Kul2rharc. 

(Tuo :n kirjoittaminen englantilaisittain kakkosella lienee muuten myös ironinen viittaus valtakunnan ykkösoligarkin, kaasuasentajana aloittaneen super-monialayrittäjän Lőrinc Mészárosin omistamaan uuteen urheiluvaatemerkkiin 2Rule. Urheiluvermeiden mainosiskulauseena on urald a pályát, ‘hallitse kenttää/rataa’ (to rule, ymmärsiväthän tämän varmasti kaikki?), mutta logon kotkansiivet ja ääntämys viittaavat myös vanhaan ystäväämme turul-kotkaan, unkarilaisen nationalismin keskeiseen symboliin. Ironia kohdistuu siis etenkin siihen, miten kansalliset symbolit ja arvot väännetään häikäilemättömän oligarkkikapitalismin mainosjipoiksi.)

Mistä tässä kulttuuritaistelussa siis on kysymys? Arvoista ilmeisesti, ”perinteisistä”, ”konservatiivisista”, ”kristillisistä”, ”porvarillisista”, ”kansallisista” arvoista, joita jokin väitetty kansainvälinen, kosmopoliittinen ”kulttuurimarxismi”, juurettomien urbaanien punaviherälykköjen todellisuudesta irtautunut haihattelu, ihanteensa ja arvonsa hukannut hedonistinen elämänasenne ja kansallisen yhteyden halveksunta uhkaa. Kulttuuritaistelussa kommunisminpelkoa ja reaalisosialismin jättämiä (sinänsä toki todellisia ja aiheellisia) traumoja käytetään viholliskuvan rakennusaineena. Mutta ei vain niitä, vaan myös sosialismin aikana kaappiin kätkettyä ja nyt taas riemuiten esiin kaivettua aatteellista perintöä, johon kuuluvat 1930-luvun tasolle jämähtäneet käsitykset ”ihmisroduista” tai sukupuolirooleista. Sekä, ensin mainittuun liittyen, Itä- ja Keski-Euroopan perinteikäs antisemitismi.

Unkarissa ”kulttuuritaistelun” uusimman vaiheen jonkinlaisena lähtölaukauksena oli Viktor Orbánin tämänkesäinen puhe Tusványosin festivaaleilla, siis samassa tilaisuudessa, missä hän aikoinaan lanseerasi ”illiberaalin valtion” käsitteen. Orbán julisti, että kolmannen vaalivoiton jälkeen tarvitaan uutta lähestymistapaa myös henkisellä ja kulttuurielämän alueella, ja ”kieltämättä meillä on syyskuusta lähtien edessämme suuria muutoksia”. Konkreettisia muutoksia ei vielä ole paljon nähty, mutta sitäkin enemmän on kuulunut pahaenteistä puhetta, etenkin kulttuuriasioiden ylimmän ohjailijan, uuden inhimillisten voimavarojen superministerin, lääkärin ja kansallismielisen historianharrastajan Miklós Káslerin suusta. Tämän uuden ajattelutavan ytimessä näyttää olevan se, että vastakkainasettelun aika ei totisesti ole ohi, päinvastoin. Uusi kulttuuripolitiikka panostaa entistä enemmän vastakkainasetteluihin: on olemassa jokin oikea, aito, kansallinen, perinteisistä arvoista lähtevä kulttuuri, jota jokin kansainvälinen vasemmistolaismafia on tähän asti sortanut, mutta tähän on vihdoinkin tulossa muutos!

Tässä blogissa on jo monesti ollut esillä “gender-ideologian” vastainen taistelu. Länsimaisessa tiedemaailmassa jo asemansa vakiinnuttanut sukupuolentutkimus, näin väittävät nykyään esimerkiksi Unkarin ja Puolan vallanpitäjät ja heidän hengenheimolaisensa muuallakin Euroopassa, merkitsee perversioiden legitimoimista, perinteisten sukupuoliroolien ja niihin liittyvien perhearvojen tuhoamista ja sen myötä koko yhteiskunnan perikatoa. Tästä nähtiin tuore esimerkki äsken, kun Unkarin hallitus toteutti aiemmat uhkailunsa ja lakkautti sukupuolentutkimuksen opetusohjelmat. Kansainvälisen, yksityisen Keski-Euroopan yliopiston lisäksi – missä sukupuolentutkimus voi periaatteessa jatkua ilman unkarilaista akkreditaatiota – tämmöinen ohjelma ehdittiin juuri äskettäin perustaa ELTE-yliopistoon. Muun maailman tiedotusvälineet kauhistelevat voimattomina, ja solidaarisuudenilmauksiakin ropisee, mutta mahtaneeko tuo auttaa mitään.

Toinen kulttuurisodan paikalliskahakka on käyty perinteikkäässä Petőfi-kirjallisuusmuseossa. Sen johtaja Gergely Prőhle tunnettiin uskollisena Fidesz-puolueen miehenä. Prőhle on sivistynyt mies, germanisti koulutukseltaan, häntä on myös käytetty kansainvälisten ja EU-asioiden valtiosihteerinä (“Orbánin rottweiler”, muistelen häntä jossakin kutsutun) puolustelemaan Orbánin hallituksen toimia esimerkiksi taannoisen pakolaiskriisin aikaan. Kristillisten arvojen vastustajaakaan hänestä ei helpolla saa; Prőhle on oman toimensa ohella toiminut Unkarin evankelis-luterilaisen kirkon korkeissa maallikkojohtotehtävissä.

Viime vuonna Prőhle vetäytyi politiikan kuumimmasta helteestä rauhallisen kulttuuri-instituution, Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi. Mutta sinnekin, ja siis myös Fidesz-puolueen omien rivien sisäpuolelle levisivät kulttuurisodan liekit. Hallituksen äänitorvena toimivassa Magyar Idők -lehdessä Prőhleä ja kirjallisuusmuseota syytettiin siitä, että museon järjestämissä tilaisuuksissa pääsevät liiaksi ääneen Orbánia ja Unkarin hallitusta vastustavat kirjailijat. Tästä syntyneessä kirjoitussarjassa (jota referoi esimerkiksi 444.hu) tuotiin eri tavoin julki sitä ilmeisesti nyttemmin virallista näkemystä, että kulttuurin ja tieteen instituutioissa on näihin aikoihin saakka vallinnut vasemmistoliberaali mielipidediktatuuri, jonka tuhoisia seurauksia pitäisi nyt tosissaan ruveta korjaamaan. Tai että, kuten äskettäin 888.hu-sivustolta suuresti hämmästyen luin (en halua linkittää juttua tähän, kyseinen sivusto on lähes MV-tasoista kamaa, vain muodoltaan vähän taitavammin tehty, koska resurssit ovat paremmat…), väitteet Unkarin hallituksen mediamonopolista ovat silkkaa potaskaa, sillä tähän saakka tiedotusvälineissä on jyrännyt marxistinen aatemaailma, ja viimeaikaiset uudelleenjärjestelyt ovat merkinneet pelkästään tasapainon, mielipiteenvapauden ja moniäänisyyden palauttamista.

Prőhle siis nostettiin hyllylle myös kirjallisuusmuseon johdosta. Ja kukapa tulee hänen tilalleen? Virallista tietoa ei ilmeisesti vielä ole; Index-uutisportaalin mukaan paikka on pantu hakuun, tai näin väittää ministeri Kásler, mutta hakuilmoitusta eivät Indexin toimittajat löytäneet mistään. Lehdistössäkin kiertäneiden sitkeiden huhujen mukaan uudeksi johtajaksi olisi tulossa Mihály Takaró, kirjallisuudentutkija ja kirjailija, joka Orbánin järjestelmässäkin sijoittuu aatteellisesti oikeaan laitaan. (Päivitys: ilmeisesti Takaró olisi ollut ministeri Káslerin suosikki mutta kieltäytyi kunniasta.) Kotisivullaan Takaró kehuu itse tehneensä aloitteen, jonka johdosta koulujen kirjallisuuden opetussuunnitelmaan palasivat 1900-luvun alkupuolen ”kansalliset” nimet: oikeistokansallinen viihdekirjailija Ferenc Herczeg, antisemitistinä tunnettu Cecile Tormay ja Goebbelsin ihailija József Nyirő.  Erityisesti Takarón sydäntä lähellä on Albert Wass, transilvanianunkarilainen kreivi, kansallismielinen kirjailija, jonka kenties pahamaineisin teos, allegorinen kertomus ”Rottien maanvaltaus” (A patkányok honfoglalása; termi honfoglalás viittaa yleensä unkarilaisten maahantuloon, mikä antaa otsikolle vahvan ironisen sävyn) väkisinkin hahmottuu juutalaisvastaiseksi pamfletiksi. Takarón tiedetään myös harrastaneen perinteisiä antisemitistisiä ilmauksia ja nimittäneen muun muassa Nyugat-lehteä, jossa julkaisivat lähes kaikki 1900-luvun alun Unkarin kirjallisuuden merkittävät nimet, ”pieneksi juutalaislehdeksi”.

Nyt lähestytään ongelman ydintä. Itäisen Keski-Euroopan korkeakulttuurin historia on sattuneista historiallisista syistä vahvasti myös semmoisen väen rakentamaa, jonka syntyperä tai aatteet (tai kumpikaan näistä) eivät sovi oikeistokansallismielisiin ihanteisiin. Unkarin 1900-luvun kirjallisuuden kiistämättömiin huippuihin kuuluu sekä juutalaisia että vasemmistolaisia tai muuten esimerkiksi Horthyn järjestelmään kriittisesti suhtautuneita kirjailijoita. ”Kulttuuritaistelun” myötä näitä on ruvettu hivuttamaan syrjemmälle, jotta saataisiin tilaa Cecile Tormaylle ja Albert Wassille.

Äskettäin esimerkiksi HVG-lehti hieman järkyttyneeseen sävyyn referoi Magyar Idők -lehden, siis tämän hallituksen äänitorven artikkelia, jossa kirjallisuudentutkija Andrea Vastag peräänkuuluttaa ”aitoja, sielultaan kristittyjä ihmisiä” rakentamaan uutta Unkaria. Vastagin kritiikin kohteena ovat ne ”suhdannekristityt”, jotka ”ovat toimittaneet rahasummia sekä esiintymistilaisuuksia oikeiston ja kristinuskon häivyttämiseen pyrkiville vasemmistolaisille”. (Piikki suuntautuu selvästi Prőhleen.) Mutta mikä pahinta, ensimmäisen maailmansodan muistovuoden yhteydessä nämä mukamas maltilliset oikeistolaiset eivät nostaneet esiin kunnon sotasankari-kirjailijoita vaan sellaisen ”vasemmistoa tukevan, vasemmiston käteisellä rahalla ostaman kristityn unkarilaisen” kuin Endre Ady.

Siis Endre Ady (1877–1919). Adya verrataan Suomessa joskus Eino Leinoon, ja kansainvälisestikin häntä mainitaan Unkarin 1900-luvun kenties suurimpana runoilijana. Klassinen runoilijakohtalo: köyhä nuoruus ja opinnot riipin raapin, epäsäännölliset elämäntavat, sekavat naisasiat, varhainen kuolema mm. syfiliksen jälkiseurauksiin. ”Vasemmiston tukija?” Ady liikkui liberaaleissa ”edistysmielisissä” taiteilijapiireissä ja arvosteli kansallismielistä konservatiivioikeistoa, mutta ei hän myöskään ollut mikään työväenliikkeen puoluesoturi tai tunnustava marxisti. ”Kristitty unkarilainen”? Ady suhtautui kriittisesti kirkko- ja uskontoinstituutioihin, mutta hänellä oli syviä omakohtaisia uskonnollisia elämyksiä, joista hän kirjoitti ns. Jumala-runoja. Nimike ”kristitty unkarilainen” tässä jutussa ei ilmeisesti kuitenkaan tarkoitakaan viitata mihinkään henkilökohtaiseen vakaumukseen vaan se merkitsee, vanhaan hyvään sentrooppalaiseen tapaan, ”ei-juutalaista”. Ja tuomittavinta ”kansallismielisen” kirjallisuudentutkijan mielestä oli siis, että Ady, joka toki on suuri runoilija, on otettu ensimmäisen maailmansodan aikaisen kirjallisuuden symboliseksi edustajaksi, vaikka hän ei taistellut rintamalla vaan istui ”kahviloissa lämmittelemässä vapaamuurari-ystäviensä kanssa”.

Samaan aikaan tieteessä tapahtuu. Unkarin Tiedeakatemia on ilmeisesti yhä näännyttämisuhan alla, mutta ministeri Kásler puhuu uuden tiedelaitoksen perustamisesta. ”Unkarilaisuuden tutkimusinstituuttia” tarvitaan, koska nykyään ”historiantutkijat, arkeologit, kielitieteilijät, folkloristit, antropologit ja muiden tieteenalojen edustajat vain puhuvat toistensa ohi”; uusi unkarilaisten alkuperää tutkiva instituutti voisi myös ratkaista ”ikivanhan kiistan unkarilaisten alkuperän tai unkarin kielen alkuperän oletetusta turkkilaisuudesta tai suomalais-ugrilaisuudesta”. Ööh, hieman hämmentävä möläytys tämäkin. Sekä unkarilaisten että unkarin kielen varhaisimpia vaiheita tutkitaan koko ajan – tätä varten on ennestään olemassa Unkarin Tiedeakatemiassa erityinen Unkarin esihistorian tutkijaryhmä, juuri siksi, että tämä poliittisesti houkutteleva alue ei jäisi Káslerin kaltaisten amatöörien temmellyskentäksi – eikä unkarin kielen suomalais-ugrilaisuuden ja unkarilaisten monitahoisten geneettisten ja kulttuuristen juurten välillä ole vakavasti otettavien tutkijoiden mielestä mitään ristiriitaa.

Mutta näinhän tämä kulttuuritaistelu toimii. Jos meille aatteellisesti mieluisammat taiteilijat ja tutkijat eivät ole taiteen ja tieteen omilla kriteereillä tähän asti päässeet tarpeeksi korkealle, tai jos taide ja tiede eivät tähän asti ole tuottaneet semmoista, mikä sopii meidän makuumme, vaan sieltä tulee jotain kansan terveen järjen vastaista postmodernia näennäiskonstailua tai omituista inkutusta siitä, että nämä ilmiöt ovat monimutkaisia eivätkä välttämättä tyhjene maallikkojen suosimiin peruskäsitteisiin… silloin jotain on pielessä. Ja silloin taiteen kaanoneita ja tieteen instituutioita pitää ravistella, että syntyy jotakin sellaista, mistä me tykkäämme. Tuloksena voi tietenkin olla ns. unkarilainen appelsiini – vähän keltaisempi, vähän happamampi, mutta meidän oma. Stalinismin aikaa kuvaavat herjat ovat jälleen ajankohtaisia.

***

Mutta ettei tähän tulisi pelkkää kulttuurijaaritusta, lisään loppuun yhden viihdelinkin. Hollantilainen ajankohtaisviihdejuontaja nimittäin laati ohjelmassaan Zondag met Lubach katsauksen ns. Sargentinin raporttiin ja siihen, miten Unkarissa nykyään suhtaudutaan raportin laatineeseen unkarilaiseen vihreään eurokansanedustajaan. Katsaus löytyy YouTubesta nyttemmin paitsi hollannin- myös unkarin- ja englanninkielisin tekstein varustettuna (tekstityksiä voi valita ja vaihtaa alareunan hammaspyörää klikkaamalla), hollantilaisiin julkkiksiin viittaava huumori nyt menee vähän ohi mutta enimmäkseen video on erittäin hauskaa ja opettavaista katsottavaa. Kuten juontaja kehottaa, ”jakakaa tätä ystävillenne ja vihollisillenne”!


Puhdistuksia ja maalauksia

10 heinäkuun, 2018

Budapestissa nähtiin siis Pride-tapahtuma, jota vastamielenosoitukset eivät onnistuneet pahemmin häiritsemään. Ei myöskään valtiovallan edustajan, nuoriso- ja perheasiain valtiosihteeri Katalin Novákin vähän aiemmin esittämä lausunto: perhearvojen pyhyys on vaarassa, mutta Unkarin hallitus seuraa tilannetta ja puuttuu tarvittaessa asiaan, ja samalla, kun jotkut taistelevat pienen vähemmistön oikeuksien puolesta, me unohdamme enemmistön… (Yhyy, taas valkoista heteromiestä sorretaan.) Muutamat provokaattorit onnistuivat ujuttautumaan mielenosoittajien sekaan, mutta heidän paidanselkämyksiinsä ja reppuihinsa liimailtiin sateenkaari- ja muita sopivia tarroja. Kaikki päättyi iloisissa ja leppoisissa tunnelmissa, ja saattoihan tässä kaikessa olla – kuten lukijani Ville H. viime blogahdustani kommentoi – ”pinkkipesua” mukana, pääkaupungin profiloimista kivaksi paikaksi kaikenlaisille turistiryhmille.

Samaan aikaan on seurattu myös potkupallokisoja ja luolaan juuttuneiden thaipoikien pelastamista. Paljon vähemmälle huomiolle on jäänyt se, mitä Unkarin Tiedeakatemialle on tapahtumassa. Hallitus ei ole perääntymässä suunnitelmastaan, jonka mukaan Akatemian tutkimusinstituuttien toiminnan turvaava rahoitus siirrettäisiin innovaatio- ja teknologiaministeriön hallinnoitavaksi, ja Akatemian lausunto uusine rahoitusmalliehdotuksineen jäänee kärpäsen surinaksi uuden innovaatio- ja teknologiaministerin László Palkovicsin korvissa.

Palkovics, ”Orbánin bullterrieri”, kuten HVG:n viime vuonna julkaisema henkilökuvajuttu häntä nimitti, on insinööri ja teknologi, tarmokas ja suoraviivainen työhullu, jolta luultavasti ei paljon ymmärrystä liikene varsinkaan ”hyödyttömille” humanistisille aloille. Häntä pidetään ymmärtääkseni eräänlaisena ”työperustaisen yhteiskunnan” takuumiehenä, joka yksissä tuumin Orbánin kanssa heikentää korkeampaa koulutusta, pyrkimyksenä tehdä Unkarista sinikaulustyövoiman maa. Unkarintaitoisille suosittelen ehdottomasti psykologi ja psykolingvisti Csaba Pléhin haastattelua. RTL-kanavan toimittajalle Pléh puhuu asiat halki: hallituksen suunnitelmat vaarantavat Tiedeakatemian tutkimusinstituuttien perustoiminnat, mutta ennen kaikkea se tapa, jolla nämä uudet toimet ajetaan läpi, tuhoaa tutkijoiden luottamuksen ja ajaa luultavasti ainakin osan heistä ulkomaille. Seurauksena voi siis olla kohtalokas aivovuoto.

(Tai, kuten yllä linkitetyn 444.hu-sivuston jutun kommenttiosastossa piruillaan: ehkä tämä onkin tarkoitus, ja kyseessä on ”Ede Tellerin mukaan nimetyn lahjakkuuksien kehittämisohjelman karkotushaaran myös ei-juutalaisille tarkoitettu alaohjelma”. Viime vuosinahan on lukuisia hallituksen ohjelmia ja uusia instituutioita nimetty unkarilaisten suurmiesten mukaan: on Széchényi-suunnitelma, jolla jaetaan EU:n kehitystukia, on kouluja hallinnoiva Klebelsberg-keskus, ja hevosurheilun kehittämisohjelma “Kincsem-suunnitelma” puolestaan on saanut nimensä 1880-luvun euroopankuulun kilparatsun Kincsem ‘Aarteeni’ mukaan… Atomipommin kehittäjänä tunnettu Ede (Edward) Teller oli kenties kuuluisin niistä lukuisista unkarilaisista tiedemiehistä, joiden saavutuksilla Unkari nykyään ylpeilee mutta jotka aikoinaan syntyperänsä tähden ja poliittisista syistä lähtivät maasta suotuisampiin toimintaympäristöihin.)

Mutta ei tämä ole tässä vielä pelottavinta, vaan se, miten muutokset ajetaan läpi, eli tämä jo taannoisessa postauksessani kuvailtu, stalinismin ajat mieleen tuova toimintatapa. Ensin jokin valtapuoluetta lähellä oleva mediataho, joko hallitusta lähellä olevaksi tiedetty toimittaja tai aivan nimetön tai tuntematon, ”kansan ääntä” edustava lehtikirjoittelija julistaa toveri X:n – tähän asti isänmaataan ja puoluettaan innolla palvelleen alansa ammattilaisen – kansanviholliseksi, ja kohta seuraakin asianmukainen viranomaispäätös, joka tosin nykyään ei merkitse teloitus- tai pakkotyöleirituomiota. 444.hu-sivusto tiivistää: kukaan, joka päätyy hallituksen median hampaisiin, ei enää voi odottaa selviävänsä seuraamuksitta. Kas tässä esimerkkejä:

  • Pesti Srácok -blogi sekä Fidesz-puolueen epävirallinen törkytuutti-journalisti Zsolt Bayer hermostuivat József Pálinkásiin, Kansallisen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallituksen (NKFIH, myös meidän Suomen Akatemiaamme vastaava tutkimusmäärärahojen jakaja) johtajaan, joka oli ottanut kantaa uhatun Keski-Euroopan yliopiston puolesta. Julistettiin, että Pálinkás on ”Orbánin vastaisen tieteellisen eliitin äänitorvi”. Ja kuinka ollakaan, parin viikon päästä pääministeri Orbán erotti Pálinkásin.
  • Tapaus Billy ElliotBudapestin oopperatalon musikaaliproduktion johdosta ilmestyi Magyar Idők -lehdessä suhteellisen tuntemattoman journalistin (?) artikkeli, jossa kaivosmiehen pojan baletti-innostuksesta kertovan musikaalin väitettiin propagoivan homoutta ja turmelevan sitä katsomaan viedyt lapset. Oopperatalon johtaja Szilveszter Ókovács vastasi 444.hu-sivuston ilmauksen mukaan ”totaalisen nöyristelevällä” julkilausumalla: päähenkilö Billy ei todellakaan ole homo, musikaalin sisältöön he eivät ole tekijänoikeussyistä voineet puuttua, mutta siitä huolimatta Billyn mahdollisesti-ehkä-kenties-homon kaverin osuus ja homous on tässä produktiossa häivytetty mahdollisimman vähiin, eikä tämä produktio tietenkään edusta Ókovácsin omaa suuntausta tai makua… Kuten ympäri maailmaa on uutisoitu, Billy Elliotin jäljellä olevia esityksiä kuitenkin peruutettiin.
  • Tässäkin blogissa esillä ollut entinen diplomaatti ja valtiosihteeri, nyttemmin Petőfi-kirjallisuusmuseon johtajaksi hyllytetty Gergely Prőhle joutui Magyar Idők -lehden hampaisiin, koska museon ohjelmassa ja tilaisuuksissa oli edustettuina liikaa hallituksenvastaisia kirjailijoita. Kaiken huipuksi jopa Kirjallisuusmuseon suojeluksessa järjestetyillä Budapestin kirjallisuusfestivaaleilla oli joku vierailija mennyt julistamaan, että kansallinen identiteetti ja kansakunta ovat fiktioita… Vielä ei ole tiedossa, mitä tästä seuraa.
  • Pesti Srácok -blogi nosti tikun nokkaan Unkarin tiedeakatemian Filosofian tutkimusinstituutin johtajan Ferenc Hörcherin, koska instituutin järjestämässä, vuoden 1968 ideologista perintöä käsittelevässä konferenssissa ei ollut (riittävästi?) konservatiivisia esitelmöitsijöitä. Index-sivuston mukaan samantapaisen hyökkäyksen kohteeksi on joutunut myös tiedeakatemian Oikeustieteen instituutti: alun perin melko tuntemattomassa Tűzfalcsoport (‘Palomuuriryhmä’) -nimisessä, lähinnä Soros-vastaisuuteen keskittyvässä blogissa ilmestynyt nimetön juttu, jonka julkaisivat sekä Magyar Idők -lehti että Origo-sivusto, näkee ”Tiedeakatemian tienoilla” ja etenkin sen Oikeustieteen instituutissa ”Sorosin elättien”, ”Soros-verkoston” tai ”Sorosin agenttien” katalaa vehkeilyä. Instituutin blogissa on ilmestynyt hallitusta tai Unkarin oikeuslaitosta ja lainsäädäntöä kritisoivia kirjoituksia! Pienenä kauneusvirheenä tosin se, muistuttaa Index, että hyökkäyksen keskeinen maalitaulu, instituutin entinen johtaja András Jakab ei syyskuun 2017 jälkeen ole enää työskennellyt Tiedeakatemian palveluksessa.
  • Magyar Idők -lehdessä ilmestyneessä kiukkuisessa kirjoituksessa arvosteltiin muun muassa myös Balassi-instituutin tilaisuuksia. Balassi-instituutti on valtion laitos, jonka tehtävänä on tehdä tunnetuksi ”yhtenäistä ja kokonaista” Unkarin kulttuuria (egységes és egyetemes magyar kultúra, mitä ihmettä tämä sitten tarkoittaakin) ulkomailla sekä rajantakaisten unkarilaisvähemmistöjen kulttuuria Unkarissa; instituutti koordinoi myös ulkomailla toimivia Unkarin kulttuurikeskuksia sekä Unkarin kielen ja kulttuurin opetusta ulkomailla. Nyt ilmeisesti näiden ulkomaisten Unkari-instituuttien tilaisuuksissa oli esiintynyt liikaa ”vasemmistoliberaaleja” kulttuurintekijöitä, jotka ”monin paikoin olivat täysin syrjäyttäneet konservatiiviset tahot”. Pesti Srácok -blogin mukaan tätä vasemmistoliberaalien rellestystä koskeneet paljastusartikkelit aiheuttivat sen, että Balassi-instituuttia tähän asti johtanut Orbánin entinen tiedotuspäällikkö Judit Hammerstein erotettiin ja siirrettiin toisiin tehtäviin.

Että tämmöistä. Varsin pelottavaa tässä kaikessa on sekin, että risuja tai potkuja jaetaan myös puolueen vanhoille luottomiehille ja -naisille kuten Gergely Prőhlelle tai Judit Hammersteinille. Sivulliset voivat vain ihmetellä ja spekuloida, minkälaisia sisällissotia, linjataisteluja tai puhdistuksia vallan ytimessä on meneillään. Totisesti tulevat vanhat hyvät ajat mieleen.

***

Mutta pitäähän tähänkin juttuun jokin loppukevennys saada. Kesäkuun lopussa nimittäin budapestiläisen talon seinään ilmestyi brittiläisen graffititaiteilija Banksyn tyyliin tehty seinämaalaus, joka esitti lastenkirjojen tutulla Tuomas-veturilla ajelevaa Viktor Orbánia. (Aihe tietenkin viittaa Orbánin pilkattuun prestiisiprojektiin: EU-tuilla rakennettu ja nykyään lähes tyhjänä koluutteleva pienoisrautatie johtaa Felcsútista, Orbánin kotikylästä, missä nykyään sijaitsee hänen rakas jalkapalloakatemiansa upeine skandalööseine stadioneineen, naapurikylään Alcsútiin, mistä Orbán on ilmeisesti välikäsien kautta hankkinut omistukseensa entisen Habsburgien kartanolinnan puistoineen.)

vonatozo_orban.jpeg

Signeerauksesta huolimatta kävi nopeasti ilmi, että teosta ei ollut maalannut Banksy itse. Se osattiin heti yhdistää samantapaisista tempauksista jo tunnetuksi tulleeseen vitsipuolue ”Kaksihäntäiseen koiraan” (Kétfarkú Kutyapárt),  joka nyttemmin on rakentanut graffitien taustalle uuden parodisen taiteilijapersoonan nimeltä ”Basky” (baszki on unkarissa puolihärski haistattelumanaus). Seinämaalaus maalattiin pian peittoon, samoin sen toisinto, joka vähän myöhemmin ilmestyi teknisistä ja hygieniaongelmistaan jatkuvasti oppositiomedioissa esiintyneen Budapestin Szent János -sairaalan seinään.  Basky taas jatkaa toimintaansa.

Uusin Baskyn teos nähtiin samassa kuuluisassa seinässä, josta syksyllä 2016, vuoden 1956 muistovuoden yhteydessä syntyi lihava ja edelleenkin ratkaisematon riita. Aikalaislehtikuvan perusteella laadittu seinämaalaus, jossa keskenkasvuinen poika kulkee katua kivääri selässä, esitti muistovuoden järjestäjien mielestä näyttelijä-ohjaaja László Dózsaa, joka myös kertoi uskomattomia seikkailutarinoita kokemuksistaan syksyn 1956 katutaisteluissa. Itse asiassa Dózsassa taitaa olla vähän mytomaanin vikaa, asiantuntijat eivät uskoneet hänen kertomuksiinsa, ja lehtikuva esitti (kuten jo alkuperäisessä ulkomaisessa lehtijutussa oli kerrottu) muuatta Pál Pruckia. Tällä välin edesmenneen Pruckin omaiset hermostuivat ja vaativat korjausta, mutta kun muistovuoden järjestelyjen johtaja, Orbánin hovihistorioitsija Mária Schmidt ei suostunut antamaan periksi, riita päätyi leivättömän pöydän ääreen. Toukokuussa oikeusistuin sitten julisti, että kuvassa todellakin on Pál Pruck ja nimi on vaihdettava. Nöyryytetty Schmidt ilmeisesti mieluummin maalautti koko seinän umpeen, mutta kohta siihen ilmestyi Baskyn uusi teos. Maalitelaa heilutteleva Mária Schmidt on saanut jo lähes koko seinän peittoon, jäljellä ovat vain vuosien 1848-49 vapaustaisteluun viittaavan ”Kossuth-laulun” säkeet ”Eläköön unkarilainen [vapaus], eläköön isänmaa!”

basky_schmidt.jpg


Yliopisto- ja naisasiaa

5 huhtikuun, 2017

Kävi sitten niin kuin pelättiin. Unkarin uusi ”lex CEU”, joka tekee Central European Universityn toiminnan Unkarissa käytännössä mahdottomaksi, ajettiin nopeutetulla menettelyllä läpi parlamentista. Unkarin paras eliittiyliopisto on tuhottava, oli syynä sitten pelkkä järjetön viha miljardööri-vaikuttaja George/György Sorosia ja hänen Avoin yhteiskunta -säätiötään kohtaan tai isoveli Putinin painostus, kuten jotkut ovat epäilleet. (CEU, joka perustettiin tukemaan Itä-Euroopan nuoria demokratioita järjestelmänvaihdoksen jälkeen, on kouluttanut huomattavan paljon nuorta älymystöä entisiin Neuvostoliiton satelliittimaihin. Venäjän nykyisiä vallanpitäjiä ei välttämättä miellytä se, että amerikkalainen yliopisto työntää amerikkalaisten opetussuunnitelmien mukaan pätevöityneitä asiantuntijoita Venäjän lähialueiden politiikan ja hallinnon johtopaikoille.) Putinin pojat ovat itse asiassa samaan tapaan olleet jo joulukuusta saakka sulkemassa Pietarin Eurooppalaista yliopistoa, ilmeisesti hyvin samantapaisista syistä.

Eilisessä äänestyksessä 199 edustajasta 161 äänesti lain puolesta: vastaan äänestivät sosialistipuolue MSZP, vihreä LMP sekä seitsemän riippumatonta edustajaa, äänestämättä jättivät äärioikeisto-opposition Jobbik sekä sosialisteista lohjennut, entisen pääministerin Ferenc Gyurcsányn johtama Demokraattinen Koalitio. Protestit jatkuvat, vaikka kukaan ei tiedä, mitä hyötyä niistä voisi olla.

On ollut yrityksiä sulkea Budapestin Tonavaa ylittävät sillat liikenteeltä, ja Budapestin Tekniikan ja taloustieteiden yliopiston (BME) sosiologian ja viestintätieteen laitoksen opettaja Tibor Bárány on uhannut ryhtyä lakkoon CEU:n puolesta, mikäli saa rinnalleen vähintään 200 kollegaa. Jossain ilmeisesti kerätään myös allekirjoituksia presidentti János Áderille kohdistettuun vetoomukseen: Áder voisi ainakin viivyttää lain hyväksymistä jättämällä sen allekirjoittamatta. Suurempia toiveita ei tämän suhteen tunnu kukaan elättelevän. Presidentti Áderille on kirjoittanut henkilökohtaisen vetoomuksen myös maailmankuulu verkostotutkija Albert László Barabási, mutta Áderin puoluelojaalisuutta pidetään yleisesti järkkymättömänä.

Taas kerran siis Unkarissa ja Euroopassa pyöritellään päitä: koko ajan tapahtuu aina vain mahdottomampia ja törkeämpiä asioita, eikä kukaan tunnu pystyvän pysäyttämään tapahtumien kulkua. Kukaan ei edes tunnu välittävän siitä, että Unkarin vallanpitäjät itse sotkeutuvat omiin sanoihinsa: inhimillisten voimavarojen ministeri Zoltán Balog onnistui samassa radiopuheenvuorossaan sekä kiistämään, että laki kohdistuisi nimenomaan CEU:ta vastaan (eihän toki, tässä on yleisestä yliopistojen sääntelystä kysymys), että selittämään, miksi nimenomaan CEU on hyökkäyksen kohteena (siellä koulutetaan ”Sorosin sotilaita”). Ei edes Yhdysvaltain ulkoministeriö, joka harvinaisen painokkaasti ilmaisi vastalauseensa lex CEU:n johdosta, ole saanut työnnetyksi kapulaa Unkarin lainsäädäntökoneen rattaisiin.

CEU siis saattaa joutua sulkemaan ovensa Unkarissa. Monet Euroopan kaupungit, ainakin Liettuan Vilnius, Puolan Słupsk ja tietenkin Wien ovat jo ilmoittaneet mielellään tarjoavansa kansainväliselle eliittiyliopistolle uuden kodin. Ilmeisestikään tässä jutussa häviäjänä ei ole CEU eikä Soros vaan Unkari, jolle yliopiston lähtö merkitsisi uutta aivovuodon aaltoa.

Asiassa on sekin mielenkiintoinen puoli, että samaan aikaan lex CEU:n kanssa Unkari on säätämässä myös Venäjän ”agenttilain” mallin mukaista lakia, jolla ulkomailta tukea saavat kansalaisjärjestöt velvoitettaisiin rekisteröitymään ja raportoimaan toiminnastaan. 444.hu-sivuston mukaan laki on tulossa huonoimpaan mahdolliseen aikaan, juuri kun NATO on tehostamassa Itä-Euroopan liittolaismaissaan Venäjän tiedotustoiminnan ja tiedustelun vastaisia toimia. Sitä paitsi tämä laki, toisin kuin yliopistolainsäädäntö, jonka aina voi selittää olevan kunkin maan yksityinen sisäinen asia, liittyy kansainvälisillä sopimuksilla säädeltyihin asioihin. Jos tämä laki säädetään, ”tätä tarinaa ei enää millään lastalla raaputeta pois maailman lehdistön uutissivuilta, jotka jo nyt lukevat Orbánin äärioikeistolaisiin”, ja näin Unkari päätyy kansainvälisen yleisön silmissä lopullisesti Venäjän ja Valko-Venäjän rinnalle, kirjoittaa 444.hu.

Yksi mielenkiintoinen tapahtumien haara vielä kannattaa tässä mainita. Olen jo ennenkin täällä kirjoittanut Viktor Orbánin suhtautumisesta naisiin julkisessa päätöksenteossa: parin vuoden takaisessa puheessaan hän teki varsin selväksi, että politiikka on hänen mielestään vahvimmillekin naisille liian kovaa peliä (mikä toki on sääli, koska naisilla on tietenkin aivan erilainen näkökulma asioihin kuin miehillä…). Orbánin hallituksessa ei istukaan yhtään naista, mutta joihinkin tärkeisiin tehtäviin naisia on silti kelpuutettu. Pari vuotta sitten valtiosihteeri Gergely Prőhle kehui, että tuolloin vastanimitetyt USA:n Unkarin-lähettiläs Colleen Bell ja Unkarin USA:n-lähettiläs Réka Szemerkényi, molemmat neljän lapsen äitejä (tämä nimenomaan piti mainita), voisivat viedä näiden kahden maan välisen kommunikaation käytännöllisemmälle, reaaliselle tasolle.

Nyt sitten Szemerkényi on komennettu kotiin. Potkujen syynä on väittämän mukaan se, että Szemerkényi ei onnistunut diplomaattisten kanaviensa avulla välittämään Yhdysvaltain hallitukselle ”oikeaa” näkemystä lex CEU:sta eikä tekemään selväksi, että kyse ei suinkaan ole diskriminaatiosta vaan täysin lain puitteissa mennään… Pääministeri Orbán ei halunnut selitellä päätöstä sen kummemmin vaan vastasi parlamentin käytävällä kyselevälle toimittajalle: Nőügyekkel nem foglalkozom. ‘En puutu naisjuttuihin.’

Naisjuttuihin. Siis: suurlähettilään erottaminen virastaan maailman mahtavimman suurvallan pääkaupungissa on ”naisjuttu”, jos kyseinen suurlähettiläs sattuu olemaan nainen. (Ja tietenkin hänen paikalleen ollaan nimittämässä miestä, jolla on peräti parin vuoden kokemus ulkoministeriön palveluksessa.) Oppositiomediat ja some ovatkin jo muutaman tunnin ajan lainehtineet erilaisia raivon ja närkästyksen purkauksia. Tunnot tiivistää esimerkiksi 444.hu-sivustolla Zsolt Sarkadi: Tästä päivästä lähtien Fidesz-KDNP:n virallinen ideologia on moukkamaisuus (tahóság):

Vuonna 2017 olemme päässeet niin pitkälle, että parlamentissa nykyään rellestävien poliitikkojen rinnalla jopa József Torgyán [äskettäin edesmennyt entisen pientalonpoikien puolueen johtaja] vaikuttaisi monokkelisilmäiseltä herrasmieheltä. Sillä Unkarin 27 viime vuodesta voi sanoa paljon pahaa, mutta silti on aivan varmaa, että minä hyvänsä 27 viime vuoden päivänä parlamentissa oli koolla enemmän sivistystä kuin nyt. Toki hallitukset ja kansanedustajat jo ennen vuotta 2010 veivät julkista omaisuutta suunnilleen kottikärrykaupalla kotiinsa, mutta jotenkin he silti pystyivät tekemään sen niin, etteivät samalla käyneet hakkuineen Unkarin sivistyneen tasavallan joka ainoan tukipylvään kimppuun.

 


Ajankohtaishaastattelun oppitunti

16 syyskuun, 2015

Ai että minä sitten fanitan Armin Wolfia, Itävallan yleisradioyhtiön ORF:n tv-uutislähetyksen Zeit im Bild ykkösnyrkkiä.

Kaikki saksantaitoiset, katselkaa ihmeessä tämä haastattelu, jossa Wolf kylmäverisen kohteliaasti grillaa Unkarin EU-asiain valtiosihteeriä Gergely Prőhleä, aiheena tietenkin pakolaiskriisin kärjistyminen Unkarin sulkeutuvilla rajoilla.

(Muoks. Oli pakko poistaa tämä upotettu video, koska sen asetukset saavat koko WordPressin sekaisin. Ylempää löytyy linkki.)

Prőhle, vanha germanisti ja Saksassakin opiskellut, puhuu sujuvaa saksaa (tosin välillä kompastellen muodollisen koukeroisiin lauserakenteisiinsa ja kielioppiniuhottajien riemuksi erehtyen Antrag-sanan genuksesta) ja yrittää pontevasti puolustella Unkarin hallituksen toimintaa. Käännän tähän muutaman makupalan:

Wolf: Tänään rajalla jätettiin 16 turvapaikkahakemusta, kaikki 16 hylättiin muutamassa tunnissa. Miten turvapaikanhakuprosessin voi hoitaa sääntöjen mukaisesti muutaman tunnin sisällä?

Prőhle: 35 maahanmuuttajaa päästettiin maahan, uskon, että sikäläiset viranomaiset tekevät työnsä niin kuin vain voivat.

Wolf: Kysyn vielä kerran: Miten sääntöjen mukaisen turvapaikanhakuprosessin voi hoitaa muutamassa tunnissa?

Prőhle: Jos olisin ollut paikalla, niin voisin antaa teidän vastaukseenne… vastauksen.

(…)

Wolf: (…) Ulkopuolisten on tällä hetkellä vaikea ymmärtää: miten Unkarissa ylipäätään voi nykyään saada turvapaikan?

Prőhle: Uskon, ja tämä on peräisin uutisista, jotka juuri olen kuullut, että myös teidän asemaanne tässä voisi selvittää. Ovatko… onko myös Itävallan intresseissä suojella Schengenin rajaa, onko teidän intresseissänne, että täällä vallitsee järjestys, onko teidän intresseissänne, että ihmisiä kuljettavat vastuussa olevat soluttajat Serbian ja Unkarin rajalle, että tätä ei tulevaisuudessa enää tehdä? Uskon, että tämä laki, joka tänään astui voimaan, tulee osoittamaan, ovatko nämä hallinnolliset… mahdollisuudet tai tämä, tämä menettely kykenevä säännöstelemään tätä pakolaisvirtaa ja… onko, ovatko ne hyviä keinoja, juuri… saavuttamaan, mikä on ollut tämän lain tarkoitus.

Wolf: Herra valtiosihteeri, te olette nyt esittänyt minulle monta kysymystä, mutta minun kysymykseni teille oli: Miten nykyään voi enää Unkarissa saada laillisesti turvapaikan?

Prőhle: (Siten,) että menee sinne ja esittää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikkahakemus tutkitaan, ja sitten se joko hyväksytään tai hylätään. On turvallisia kolmansia maita, on maita, joissa on myös mahdollista, joista käsin on mahdollista jättää tämä turvapaikkahakemus, tänäänkin jätettiin 35 tällaista hakemusta, ja nämä ihmiset ovat jo Unkarissa. Ihmiset voivat, se, mitä uutisissa, mitä teidän uutisissanne on kerrottu, että Unkarissa ei ole tarpeeksi paikkoja, se ei pidä paikkaansa, tähän tarkoitetuissa laitoksissa on tilaa, siis tästä ei todellakaan ole kysymys.

Wolf: Ne 35 ihmistä, jotka jättivät turvapaikkahakemuksen, ovat kaikki tulleet Serbiasta. Serbia on Unkarille turvallinen maa, nämä hakemukset tullaan kaikki hylkäämään. Tämä merkitsee, että Serbian ja Unkarin rajalla ei voi saada turvapaikkaa.

Prőhle: En tunne yksittäistapauksia. Kuten sanottu, jos haluatte tällaisia tietoja, kääntykää ensi kerralla niiden kollegojen puoleen, jotka työskentelevät siellä rajalla.

Kysymys ei ole yksittäistapauksista vaan periaatteesta, niin kuin Wolf tekee selväksi: jos Unkari on luokitellut Serbian turvalliseksi maaksi, silloin Serbian rajan yli tulijan on periaatteessa täysin mahdotonta saada Unkarista turvapaikkaa. Ja hiillostus jatkuu:

Wolf: (…) Eilen Itävallan hallinto-oikeus päätti, että Unkari ei ole pakolaisille turvallinen maa. Ja että siksi [erästä pakolaista], joka saapui Itävaltaan Unkarista, ei voida karkottaa takaisin Unkariin. Ei turvallinen maa, eikö tämmöinen [luokitus] ole EU-maalle häpeä?

Prőhle: Onko… oletteko varma, että Itävallan hallinto-oikeus on välttämättä oikeassa? Miksi te ilman muuta lähdette siitä? Olen juuri sanonut, että meillä näissä laitoksissa, missä pakolaiset ovat, on paljon tilaa. Väite, että he joutuisivat Unkarissa asunnottomiksi, on kerta kaikkiaan absurdi.

Wolf: Mutta herra valtiosihteeri, ihmisoikeusjärjestöt ovat jo viikkokausia kertoneet, että pakolaisten kohtelu Unkarissa on katastrofaalista, että hygieniahuolto on katastrofaalisessa tilassa, että ihmisiä osaksi lyödään, että he eivät saa tarpeeksi ruokaa, ja tehän tunnette varmasti tämän viime viikolla kuvatun videon ruoanjaosta Röszken pakolaisleirillä, näytämme siitä nyt tässä pätkän, siellä ihmisille, pakolaisille heitetään ruokaa kuin eläintarhassa. Onko tämä asianmukaista pakolaishuoltoa EU-maassa?

Prőhle: Tiedättekös, kun maahan tulee näin paljon pakolaisia kerralla, silloin varmasti tapahtuu toisinaan ikäviä asioita. Mutta kun otatte huomioon, paljonko maahanmuuttajia maahan on tullut, silloin, niin uskon, Unkarin poliisin suoritukseen voimme, emme voi… valittaa siitä. Tällaisten yksittäistapauksien esiintyminen on hyvin ikävää, se ei ole meidän arvoistamme, ne tutkitaan, ja ne, jotka ovat tämän tehneet, joutuvat ja ovat osaksi jo joutuneetkin vastuuseen. Se, että maahanmuuttajia tai ylipäätään jotakuta olisi lyöty, sekin on väite, jota ei ole koskaan todistettu.

Mitäs tässä tapahtuikaan? Wolf yritti kysyä Prőhleltä tämän varsinaiseen vastuualueeseen eli EU-suhteisiin kuuluvaa asiaa: miten Unkari EU-maana suhtautuu siihen, että toisen EU-maan oikeusistuin ei pidä sitä turvallisena paikkana pakolaiselle. Tähän ei EU-politiikasta vastaava virkamies pysty sanomaan mitään yleisellä tasolla vaan ryhtyy inttämään yksityiskohdista kuin koulupoika rehtorin kansliassa – ei ole totta, ei ole todistettu, ei varmana me olla tehty mitään – ja suorastaan tarjottimella ojentaa Wolfille tilaisuutta panna vielä kerran kuuluisa Röszken ruokintavideo pyörimään. Tässä vaiheessa katsojan alkaa käydä Prőhleä suorastaan sääliksi.

Mutta herkullisin kohta on vielä tulossa:

Wolf: Viime päivinä Unkarin viranomaiset ovat kuljettaneet busseilla ja junilla kymmeniätuhansia pakolaisia Itävallan rajalle ja noin vain jättäneet heidät sinne. Millähän laillisella perusteella?

Prőhle: Tiedättekös, minä olen eilen kuullut aivan samaa Baijerin sisäministeriltä. Minäkin tietenkin kysyisin, millä laillisella perusteella, jos se ylipäätään on totta. Siis minä uskon, että nämä ovat sellaisia asioita, joissa, siis tarkoitan että, voimme aina kysyä, missä on totuus.

Wolf: Mutta miten sitten teidän mielestänne nämä tuhannet pakolaiset ovat päässeet Itävallan rajalle?

Prőhle: Jos he ovat sinne päässeet, niin he ovat myös aiempina päivinä… päässeet sinne… todennäköisesti samoin kuin pakolaiset Itävallassa Unkarin rajalta Saksan rajalle.

Wolf: Toisin sanoen Unkarin viranomaiset eivät kuljeta heitä sinne junilla ja busseilla?

Prőhle: Uskon, että näin ei ole ollut laita tänään.

Wolf: Eilen?

Prőhle: En tiedä.

Osui ja upposi. Sama Unkarin hallitus, joka kehuu puolustavansa Schengenin rajaa ja koko Eurooppaa, on pikavauhtia purkanut aliresursoituihin vastaanottokeskuksiinsa syntyneen pakolaissuman ja humanitaarisen kriisin Itävallan ja Saksan niskoille, sen jälkeen sulkenut rajansa käytännössä tykkänään ja jäänyt odottelemaan, että pakolaisvirta ohjautuu Kroatiaan ja Sloveniaan. (Aivan niin helposti suma ei kyllä purkaudu rajan takaa. Uusimpien uutisten mukaan Röszken luona nyt suljetulla raja-asemalla turhautuneet pakolaiset ovat panneet pystyyn kunnon rähinän ja yrittäneet murtautua läpi rajaportista, tungoksessa kerrotaan muutamien lasten jääneen jalkoihin ja loukkaantuneen. Poliisin erikoisjoukot vesitykkeineen ja kyynelkaasukranaatteineen ovat paikalla.)

Mitenkähän tämän tilanteen nyt oikein tiivistäisi? Totta kai koko EU:n pitäisi nyt joko unohtaa Schengen kokonaan tai sitten tosissaan ruveta toteuttamaan sitä yhteistä eurooppalaista pakolaispolitiikkaa, josta arvokkuutensa rippeet kokoon raapinut Prőhlekin vielä haastattelun lopuksi yrittää hurskastella. Mutta ei EU:n avuton tohelointi eikä muiden EU-maiden omahyväisyys tai itsekkyys vapauta Unkaria vastuusta. Kun pakolaistulvan tulo oli tiedossa, siihen olisi voinut varautua kehittämällä kunnon fasiliteetit pakolaisten vastaanottamista ja turvapaikkahakemusten asiallista käsittelyä varten, ja ajoissa olisi voinut myös neuvotella muiden EU-maiden kanssa siitä, miten pakolaistulva jaetaan kohtuullisesti – itse asiassahan suurin osa tulijoista ei suinkaan olisi jäämässä Unkariin vaan haaveilee Saksan tai Ruotsin lihapadoista.

Vaan ei, Orbánin hallitus on halunnut sooloilla ja esittää marttyyrisankaria, joka tarvittaessa vaikka ypöyksin pelastaa Euroopan islamisaatiolta ja mokutukselta. Siispä kunnollisten vastaanottokeskusten ja turvapaikkabyrokratian sijasta (järkevästä integraatiopolitiikasta puhumattakaan) rakennettiin piikkilanka-aita. Säädettiin kansainvälistä pakolaissopimusta rikkova laki, jonka mukaan turvapaikanhakijan laiton maahantulo tekee hänestä rikollisen. Ei vaivauduttu kunnolla informoimaan rajoille kertyviä pakolaisia, jotka milloin saivat vapaasti matkustaa eteenpäin, milloin eivät – monet avustustyöntekijät ovat kertoneet, että eniten rajalla odottelijoiden hermoja syö epätietoisuus. Ja lopuksi lyötiin raja kokonaan kiinni, ikään kuin henkensä kaupalla sinne asti paenneet ja nyt kalkkiviivoille pysäytetyt, epätoivoiset ja traumatisoituneet ihmiset olisivat noin vain pysäytettävissä.

On todella vaikea olla näkemättä tätä muuten kuin tahallisena kriisin, pelon ja hysterian lietsomisena. Ja kuka siitä korjaa hyödyn – se valitettavasti tiedetään jo. Tässä tilanteessa ei auta kuin pitää oma pää kylmänä. Ja ihailla sellaisia kylmäverisiä, järkeviä toimijoita kuin Armin Wolf.


Kaksi konferenssia

5 lokakuun, 2014

Nyt lokakuun alussa on uutisvirrassani pompahdellut kaksi Budapestissa järjestettävää, ideologisesti ilmeisesti jokseenkin vastakkaista konferenssia.

Ensinnäkin ns. identitäärien kansainvälinen tapaaminen. Yleensä ns. uus- tai äärioikeistoon luokiteltavien identitäärien liikehdintä on ilmeisesti saanut alkunsa Ranskasta, missä 2003 perustettiin virallisesti Bloc identitaire. Sittemmin ”Identitär”-nimitystä käyttäviä järjestöjä on syntynyt ainakin saksalaisella kielialueella, missä identitääreillä on myös oma visuaalinen symboliikkansa (keltamustat värit ja kreikkalainen lambda-kirjain Λ). Identitääreihin luettiin myös Ruotsissa vuoteen 2010 asti toiminut Nordisk förbund. Identitäärit ovat aatteellisesti ja organisatorisesti hajanaista joukkoa, joka ilmeisesti eri maissa tekee yhteistyötä hyvinkin erilaisten tahojen kanssa. Ulkopuoliset usein samastavat identitäärit uusnatseihin, identitäärit itse taas mielellään korostavat, että eivät ole natseja – vaikka ideologioissa ja tyylissä näyttäisikin olevan tiettyjä silmäänpistäviä yhtäläisyyksiä. (”Hipsterifasisteja”, kommentoi saksankielinen Pester Lloyd.) Näkyvimpiä aatteellisia piirteitä tässä toiminnassa on alueellisten erikoispiirteiden ja oman kulttuuriperinnön uhanalaisuuden korostaminen, huoli ”kansallisen identiteetin säilymisestä”, liberalismin sekä etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevan maahanmuuton vastustaminen.

Lokakuun alkupäivinä eurooppalaisten identitäärien (tai ainakin joidenkin tätä nimikettä käyttävien tahojen) piti järjestää Budapestissa verkostoitumistilaisuus yhdessä amerikkalaisten ja venäläisten aatetoverien kanssa. Isäntinä toimisivat ainakin amerikkalainen uusoikeistolainen ja rasistinen, valkoisen rodun uhanalaista ylemmyyttä puolustava National Policy Institute sekä englantilais-ruotsalainen uusoikeistolainen kustantamo Arktos Media. Isäntämaata edustaisi Jobbik, jonka kansanedustaja Márton Gyöngyösi – sama mies, joka pari vuotta sitten ehdotti juutalaisten, korjaus, ”Israelin ja Unkarin kaksoiskansalaisten”, virallista rekisteröimistä – olisi yksi puhujista. Puhujalistalta löytyi myös venäläinen Aleksandr Dugin, ”eurasianismin” ja Venäjän imperiumi-ihanteen ideologi, meidän suomalaisten ikioman kohudosentti Johan Bäckmanin ”rakas ystävä”.

Kuten Pusztaranger kertoo blogissaan, konferenssihanke hyytyi aivan loppumetreille, kun korkeimmalta taholta saapui mahtikäsky. Kiusallisen kansainvälisen julkisuuden välttämiseksi pääministeri Orbán kehotti syyskuun loppupäivinä henkilökohtaisesti sisäministeri Sándor Pintériä estämään konferenssin järjestämisen ”kaikilla lain sallimilla keinoilla”. (Kriittiset viestimet tietenkin tuomitsivat päätöksen tekopyhyydeksi:  identitäärien konferensseja on järjestetty jopa Ruotsissa ilman että oikeusvaltio olisi siihen hajonnut, ja toisaalta Unkarissa paikalliset ääriainekset ovat saaneet harrastaa paljonkin räväkämpää toimintaa ilman, että järjestysvalta olisi puuttunut siihen mitenkään.) Tapahtumapaikaksi suunniteltu kongressikeskus sanoi sopimuksen irti ja monet esiintyjät peruivat osallistumisensa: näin ainakin Dugin, Gyöngyösi sekä ranskalainen identitääriaktivisti Philippe Vardon. Amerikkalainen pääjärjestäjä, NPI:n Richard Spencer, saapui Budapestiin valittamaan pettymystään Jobbikiin, jonka veljeily Aasian suuntaan ei häntä miellytä. Spencerin tarkoitus oli järjestää Budapestissa edes pienimuotoisempi keskustelutilaisuus, mutta Pusztarangerin saamien tietojen mukaan poliisi saapui kesken tämän yksityistilaisuuden ja pidätti Spencerin. Osa valkoisen rodun puolustajista on ilmeisesti Budapestissa yhä vapaalla jalalla suunnittelemassa jatkotoimia.

Mielenkiintoisinta kuitenkin, mitä tämä pelleily kertoo Unkarin sisä- ja ulkopolitiikasta. Pusztaranger siteeraa DPA-tietotoimiston kirjeenvaihtajan Gregor Mayerin arviota Aleksandr Duginin poisjäämisen syistä: Orbánin ilmoitettua, että ei tykkää konferenssihankkeesta, Kremlissä on ilmeisesti ymmärretty yskä ja tehty Duginille selväksi, että Putinin  yhteistyökumppaneita Unkarissa eivät ole Jobbikin pojat vaan Orbán ja Fidesz. Unkarin hallitus muuten lähetti äskettäin virallisen edustajansa, vt. valtiosihteeri Gergely Prőhlen Moskovaan syyskuun alussa järjestettyyn, konservatiivisia perhearvoja propagoivaan ”Monilapsiset perheet ja ihmiskunnan tulevaisuus” -konferenssiin, johon osallistui myös länsieurooppalaisten äärioikeistopuolueiden edustajia. (Nämähän tunnetusti ovat viime aikoina lämmitelleet suhteita Venäjän vallanpitäjiin. Itävallassa äskettäin joku uudelleentulkitsi FPÖ-puolueen nimilyhenteen: Freunde Putins in Österreich, Putinin ystävät Itävallassa.)

Toisin sanoen: ehkä ongelmana ei alun alkaenkaan ollut Budapestin identitääritapaamisen mahdollinen rasismi ja sen nostattama negatiivinen julkisuus – vaan se, että Jobbik yritti sitä kautta kehitellä omia Venäjä-suhteitaan ohi Fidesz-puolueen vallanpitäjien?

***

Toinen konferenssi, josta tässä halusin kirjoittaa, puolestaan liittyy runsaasti poliittisia intohimoja nostattaneeseen Unkarin holokaustin muistovuoteen. Kansainvälinen konferenssi on alkamassa viikon päästä (12.-14.10.), pääjärjestäjinä ovat Unkarin metodistien Wesley-korkeakoulu, jossa toimii erityinen kristinuskon ja holokaustin tutkimuskeskus, sekä amerikkalainen Hickey Center for Interfaith Studies and Dialogue. Israelin ja Yhdysvaltain lähetystöt esittävät tervehdyssanansa, Yhdysvaltain lähetystö ja Fulbright-keskus sponsoroivat vastaanoton, ja kansainvälisen esitelmöitsijäjoukon lisäksi avausesitelmän pitää Unkarin älymystöopposition yhdeksi keulakuvaksi viime vuosina noussut filosofi Ágnes Heller. Sitä vastoin Unkarin valtio, yliopistot ja historialliset kirkot eivät ole järjestäjien joukossa, vaikka yliopistojen ja kirkkojen edustajia kyllä konferenssissa esiintyy.

Tämä tilaisuus on vain yksi esimerkki siitä, millainen symbolipoliittinen hajaannus Unkarissa tällä hetkellä vallitsee. Virallinen Unkari on kaikin voimin pyrkinyt fokusoimaan juutalaisten (sekä romanien ynnä muidenkin natsikomennolle vastenmielisten ryhmien) joukkomurhan muistelun vuoteen 1944 ja saksalaismiehitykseen, siten siirtäen mahdollisimman suuren osan syyllisyydestä pois valtionhoitaja Horthyn ja hänen hallintonsa harteilta. Tätä sanomaa julistavat sekä kiistelty saksalaismiehityksen muistomerkki että hallituksen suunnittelema uusi Sorsok Háza (‘Kohtaloiden talo’) -museo, jonka projektijohtajaksi on nimetty samoin runsaasti oppositiokritiikkiä nostattanut historioitsija Mária Schmidt. Schmidt on alusta saakka johtanut myös 2002 avattua Terror Háza -museota, jossa fasistinen ja kommunistinen terrori esitetään rinnakkaisina, toisiinsa verrattavina ilmiöinä; myös tämän museon on väitetty vähättelevän unkarilaisten syyllisyyttä ja esittävän Unkarin kansan viattomina ulkopuolisten sortajien uhreina.

(Mária Schmidtin ympärillä ilmeisesti raivoaa kaikenlaisia konflikteja, myös Fidesz-puolueen sisäisiä, kuten oppositiofoorumeilla on päätelty hänen viime aikoina julkaisemistaan laajoista, kiukkuisista artikkeleista. Tuoreimmassa tällaisessa, jota Zsófia Mihancsik äskettäin kommentoi Galamus-sivustolla, Schmidt purkaa närkästystään ”vuoteen 1968 juuttuneiden” ”vasemmistoliberaalien henkistä terroria” kohtaan. Nämä ”vakaumukselliset antinationalistit”, joista osa on ulkomaalaisten Tiedättehänkeiden palkkalistoilla, halveksivat kaikkea unkarilaista ja siksi toimivat Unkarin etua vastaan. Schmidt syyttää katkerana ministeri Lázária, joka ei hänkään ymmärrä tilanteen vakavuutta. Ilmeisesti Schmidtillekään ei ole vielä käynyt selväksi, että Orbánin järjestelmän liikkeellepanevana voimana ei ole mikään ideologia, ei edes kansallis-oikeistokonservatiivinen.)

Metodistien isännöimä muistokonferenssi on jo nimensä puolesta protesti tätä vuoteen 1944 keskittyvää virallista muistelupolitiikkaa vastaan. Sen otsikkona on nimittäin Kamenets-Podolskista Auschwitziin, ja nimen alkuosa viittaa vuoden 1941 tapahtumiin, aikaan, jolloin Unkari ei ollut Saksan miehittämä alusmaa vaan muodollisesti vapaa liittolainen, jota Saksa ei vielä millään tavalla vaatinut tai painostanut osallistumaan juutalaiskysymyksen ”lopulliseen ratkaisuun”. Vuosina 1939–1941 Unkarissa oli tosin jo säädetty syrjiviä juutalaislakeja, mutta varsinaista fyysistä vainoa ja väkivaltaa ei siellä vielä juurikaan ollut nähty, ja siksi sinne oli suhteelliseen ”turvaan” paennut Saksan miehittämiltä alueilta arvioiden mukaan jopa 10.000–20.000 juutalaista. Näistä osan olivat Unkarin viranomaiset sulkeneet internointileireihin, osa taas piileskeli maassa väärennettyjen papereiden turvin.

Tuon ajan Unkarissa vallitsi laaja yksimielisyys ”juutalaiskysymyksen” todellisuudesta, vain sen suhteen mielipiteet erosivat, millä keinoilla kysymys pitäisi ratkaista. Oli ilmeistä, että suuri osa kansasta ja vallanpitäjistä ei halunnut maahan ainakaan lisää juutalaisia, ja erityisesti ”itäjuutalaisten” tai ”galitsialaisten” maahanmuutto oli helppo esittää uhkana kansakunnan ja valtion turvallisuudelle. Tämän johdosta viranomaiset vuonna 1941 panivat toimeen laajoja ratsioita ”kansalaisuudettomien” henkilöiden löytämiseksi ja poistamiseksi maasta. Vaikka virallisesti selitettiin kyseessä olevan poliittisesti epäluotettavan aineksen poistaminen, käytännössä Unkarin poliisivoimat – lähinnä pääkaupungissa sekä äskettäin Unkarin yhteyteen palautetussa Taka-Karpatiassa (nykyisen Ukrainan puolella rajaa) – keskittyivät ratsaamaan juutalaisia. Haaviin jäi pakolaisten ohella sellaisia Unkarin juutalaisia, jotka itse asiassa olivat asuneet Unkarissa koko ikänsä ja pitivät itseään täysin unkarilaisina mutta eivät olleet jostain syystä saaneet kansalaisuuspapereitaan ajoissa hoidetuksi järjestykseen. Tiedetään myös poliisien pidättäneen niitäkin juutalaisia, joiden kansalaisuuspaperit olivat täysin kunnossa.

Pidätetyt juutalaiset pakattiin raa’asti karjavaunuihin ja rahdattiin Kőrösmezőn internointileirille. Sieltä heidät kyyditettiin, edelleenkin epäinhimillisissä oloissa, rajan taakse Ukrainan Kamenets-Podolskiin, saksalaisten juurikään miehittämälle alueelle. Hämmentyneet SS-joukot, joiden kanssa ilmeisesti ei ollut sovittu tällaisesta karkotustoimesta, ratkaisivat tästä syntyneet huolto-ongelmat lopulta paikallisesti joukkomurhaamalla tulokkaat paikallisten juutalaisten ohessa; on arvioitu, että yli 20.000 surmatusta vähintään puolet oli Unkarista karkotettuja. Jotkut pääsivät pakenemaan takaisin Unkariin ja tuomaan sikäläisille juutalaisyhteisöille tiedon tapahtumista. Pieni mutta päättäväinen joukko Unkarin älymystöä ja poliitikkoja – esimerkiksi konservatiivinen katolilainen Margit Slachta, aikoinaan Unkarin parlamentin ensimmäinen naiskansanedustaja – sai sitten painostuksellaan kyyditykset loppumaan.

Kamenets-Podolskin tapahtumat olivat monien mielestä Unkarin holokaustin alkusoitto, ensimmäinen viisinumeroisen uhrimäärän vaatinut joukkomurha ja vuoden 1944 Auschwitz-kyyditysten eräänlainen logistiikkaharjoitus. Niistä voidaan tehdä myös kaksi johtopäätöstä, jotka ovat äärimmäisen kiusallisia Horthyn Unkarin puolustajille: ensinnäkin selvää on, että juutalaisten joukkomurhaa ei voida lykätä yksin saksalaisten niskoille, ja toiseksi Kamenets-Podolskin kyyditysten keskeyttäminen todistaa, että Unkarin vallanpitäjät hyvin tiesivät, miten Kolmannessa valtakunnassa ”juutalaiskysymys” ratkaistaisiin. Kuvaavaa onkin, että juuri Kamenets-Podolskista (Mária Schmidtin ”Kohtaloiden talon” ohella) tuli tämän holokaustin muistovuoden virallisen juhlinnan  kompastuskivi: kun valtion perustaman uuden Veritas-historiantutkimusinstituutin johtaja Sándor Szakály meni möläyttämään, että Kamenets-Podolskin operaatiossa oli kyseessä vain tavallinen muukalaispoliisitoimi, Unkarin suurin juutalaisyhteisö Mazsihisz hermostui eikä edelleenkään halua olla mukana Orbánin hallituksen virallisissa holokaustin muistovuoden järjestelyissä.

Pieni vaihtoehtokonferenssi, jolla kuitenkin on huomattavia kansainvälisiä tukijoita, tuo monella tavalla näkyviin Unkarin nykyisen poliittisen elämän kipupisteet. Kysymys ei ole nyt minkään kansan ”kollektiivisesta syyllisyydestä” (tai syyttömyydestä) vaan siitä, että järjestelmässä, jossa sananvapaus ei kunnolla toimi, ei myöskään kansakunnan historiallisessa muistissa pitkään muhineita ongelmia pystytä (edelleenkään) käsittelemään.