”Samojedilainen moraali”?

Endre Ady (1877–1919), jota Suomessa joskus verrataan aikalaiseensa Eino Leinoon, oli Unkarin suurimpia runoilijoita. Klassisen runoilijanuran ohella – kesken jääneet opinnot, naisasiat kroonisesti sekaisin, pyörimistä epämääräisissä taiteilijapiireissä, terveys rempallaan ja liian varhainen kuolema syfiliksen seurauksiin – hän oli myös lehtimies ja yhteiskunnallisten ajankohtaiskysymysten teräväkynäinen kommentoija. Yksi hänen kuuluisimmista ja siteeratuimmista kirjoituksistaan ilmestyi Nagyváradi Napló -lehdessä (Nagyváradin kaupunki löytyy nykyisen Romanian kartalta nimellä Oradea) tammikuussa 1902. Siinä hän ruoskii politiikan moraalista rappiota, tämän ajankohtaisena ilmentymänä se, miten tarmokasta ja taitavaa mutta juutalaistaustaista kansanedustajaa Vilmos Vázsonyia oli parlamentissa loukattu ja pyritty vaientamaan. Adyn johtopäätös tästä kaikesta on: me unkarilaiset emme kuulu Euroopan kulttuurikansoihin, ”palatkaamme takaisin Aasiaan”.

Ne pitävät meitä kulttuurikansana. Ja näkevät kyvyttömyytemme edistykseen, näkevät, miten me samojedilaisine moraaleinemme leveilemme kiusankappaleina keskellä Eurooppaa kuin tänne unohtunut palanen keskiaikaa, näkevät, miten tyhjiä ja köykäisiä me olemme, jos tahdomme tehdä jotain suurta, niin hakkaamme juutalaisia, ja kun päämme vähänkin alkaa selvitä, riennämme oitis taas siemailemaan tuon kuuluisan tuhatvuotisen menneisyytemme koreaksi värjätyn kunnian makeaa juomaa, näkevät, että olemme jonninjoutavia tyhjäntoimittajia, parlamenttikin, suurten kansakuntien turva ja linna, kelpaa meillä vain halvennettavaksi. Miten tämä päättyy, rakkaat jalosukuiset heimolaiseni? Sillä ikiunkarilainenhan olen minäkin, en mikään juutalainen kamasaksa, niin kuin te nimittelette kaikkia, jotka ovat teitä pystyvämpiä. Niin se päättyy, että meidät kohteliaasti mutta päättäväisesti ohjaillaan täältä ulos kuin olisimme jo.

Unkarin tämänhetkisessä tilanteessa nämä sanat tietenkin tuntuvat kiusallisen ajankohtaisilta, eikä ihmetytä, että niitä on viime vuosina Unkarin riippumattomassa mediassa tavan takaa siteerailtu. Kielitiedettä popularisoivan nyest.hu-sivuston vakioavustaja ”Zegernyei” ei kuitenkaan rupea pohtimaan asian näitä puolia vaan tarttuu suomalais-ugrilaisten (uralilaisten) kielten tutkijaa usein hämmentäneeseen kysymykseen: miksi Ady puhuu ”samojedilaisesta moraalista” (szamojéd erkölcsök) ja mistä hän on tämän ilmauksen keksinyt?

Kaukaisen Pohjolan kansojahan pidettiin eteläisemmässä Euroopassa pitkään ”rodullisesti” alempiarvoisina ja niihin kohdistettiin samantapaisia (nykyajan kielellä) rasistisia ennakkoluuloja kuin esimerkiksi Afrikan alkuperäiskansoihin. Kuten tiedämme, tämä oli suurena syynä siihen, että Unkarissa aikoinaan sukulaisuutta ”kalanrasvanhajuisiin lappalaisiin” oli monien niin vaikea hyväksyä. Endre Adyn aikaan unkarilaisten kielisukulaisuus myös samojedien kanssa – meiltä Suomesta katsoen kielikunnan kaukaisimman päähaaran, jonka kieliä on puhuttu laajalla alueella Länsi-Siperian äärimmäisistä pohjoisosista etelään Mongolian rajoille – oli jo tiedepiireissä tunnettu ja tunnustettu asia. Silti mietityttää, miksi Ady nappasi kirjoitukseensa kielikuvaksi nimenomaan samojedit eikä esimerkiksi näissä keskusteluissa monesti mainittuja ”lappalaisia” tai unkarilaisten lähimpiä kielisukulaisia, Siperian hanteja (”ostjakkeja”) tai manseja (”voguleja”). Tai tataareja tai mongoleja, joiden heimolaisina unkarilaiset ovat itseään perinteisesti pitäneet.

Zegernyei mainitsee eksoottisen Pohjolan alkuperäiskansoista usein kerrotun, miten näiden kansojen parissa vieraalle on tapana muun kestityksen lisäksi tarjota talon emännän tai tyttären seksuaalisia palveluksia. Unkarilaisessa aikalaislehdistössä tätä porvarillisen eurooppalaisen silmissä ”moraalitonta” käytäntöä ei kuitenkaan ihmeemmin käsitellä. (Lisäksi voisi tietenkin pohtia, olisiko ”samojediuden” arviointiin vaikuttanut venäläinen kansanetymologia, joka lienee koko (etymologialtaan arvoituksellisen ja kiistellyn) samojedi-nimen taustalla: venäjän samojed voidaan kääntää ‘itse-syöjäksi’ (niin kuin samovar on ‘itse-keittäjä’), ja tämän on joskus ajateltu viitanneen siihen, että samojedeja olisi pidetty kannibaaleina. Mutta Endre Adyn ajan Unkarissa ei venäjää mitenkään yleisesti osattu.)

Selitys löytyy suomalaisen korvaan tahattomanhauskan kirjailijanimen takaa. Multatuli, jonka patsaita ja muistomerkkejä Hollannissa käyneet suomalaiset aina silloin tällöin hihitellen kommentoivat, oikealta nimeltään Eduard Douwes Dekker (1820–1887), tunnetaan nykyään hollantilaisen kolonialismin aikalaiskriitikkona. Hänen kirjailijanimensä ei tietenkään ole suomea vaan latinaa, multa tuli tarkoittaa ”paljon kannoin” tai ”paljon kestin”. Zegernyei on nyt saanut selville, että Multatuli kertoi myös samojedeista. Vuonna 1901 oli unkariksi ilmestynyt kokoelma hänen kertomuksiaan, ja niihin sisältyy ”samojedien” pariin sijoitettu opettavainen satu, nimeltään ”Moraalinen ja moraaliton”. Sen päähenkilö ei halua noudattaa kansansa tapaa ja voidella ruumistaan pahanhajuisella härskiintyneellä rasvalla, ja siksi – vaikka hän on hyvä metsästäjä ja tappaa mursuja enemmän kuin kukaan muu heimon jäsenistä – hänet julistetaan ”moraalittomaksi” ja hakataan mursunluulla hengiltä. Tarina ilmeisesti huvitti tuon ajan unkarilaisia, sillä muokkaelmia siitä ilmestyi 1910-luvulle asti useissa unkarilaisissa lehdissä.

”Samojedilainen moraali” oli siis 1900-luvun alun unkarilaisille tuttu käsite, vaikka oikeiden samojedien kanssa sillä on näköjään vielä vähemmän tekemistä kuin aiemmin kuvittelin. Nykyisen Indonesian alueella siirtomaahallinnossa työskennellyt ”Multatuli” luultavasti oli tiennyt samojedikansojen elämästä vielä vähemmän kuin tuon ajan sivistyneet unkarilaiset, joiden saatavilla sentään oli, periaatteessa, unkarilaistenkin tutkijoiden kuvauksia ja kertomuksia Siperiassa elävistä kaukaisista kielisukulaisista.

”Samojedilainen moraali” ei siis suoranaisesti kytkeydy suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kohtaan tunnettuun salaliittoteoreettiseen epäluuloon, joka nyky-Unkarissa on jälleen käynyt poliittisesti ajankohtaiseksi. Se on oman aikansa ”viattoman humoristinen” salonkirasistinen kielikuva, jossa tyypillisen rasistiseen tapaan keskiössä on ”puhtaus” tai sen puute, ”pahanhajuisuus”. Vertauksen todellisena kohteena eivät tietenkään ole eksoottiset alkuperäiskansat, vaan sillä pilkattiin konservatiivista oman kansan vanhoihin perinteisiin takertumista. Tästä kirjoitti myös Endre Ady, eikä ole hänen vikansa, että nykyajan lukijoista suurelle osalle ”samojedista” tulee ensiksi mieleen koirarotu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: