Pieni mies ja fasismin olemus

Itävallan hallituskriisi on toistaiseksi selätetty, vaikka oppositiopuolueet uhkailevatkin ruveta laittelemaan uusia vaaleja tulille, kunhan tästä korona-aallosta on selvitty. Uusi liittokansleri Karl Nehammer on saanut puolueensa ja kannattajakuntansa ulkopuoleltakin positiivista palautetta ainakin selkeästä ja määrätietoisesta esiintymisestä tähänastisen populistisen venkoilun sijaan. Samalla kansleripuolue ÖVP:n ministerikuntaa vähän vaihdeltiin ja kierrätettiin, ja uusissa henkilövalinnoissa ilmeisesti näkyy selvästi federalistinen aluepolitiikka: osavaltioiden, etenkin ÖVP-johtoisten, paikallisvaikuttajat pääsivät esiin.

Uusiin ministereihin kuului myös uusi sisäministeri Gerhard Karner, Ala-Itävallan osavaltioparlamentin toinen puhemies ja Texingtalin kaupungin pormestari. Tämä Karnerin tausta puolestaan on nostanut julkisuuteen erään Itävallan 1900-luvun historian kipupisteen, josta ulkomailla vähemmän puhutaan. Texingtalissa nimittäin syntyi Engelbert Dollfuß (kirjoitan nimen nyt ß:llä, jota hän itse käytti, mieluummin kuin ”kansainvälisellä” tuplaässällä), josta 1930-luvun alussa tuli liittokansleri ja jonkinasteinen diktaattori eli ns. austrofasismin luoja. Kaupungin suuren pojan syntymäkodissa toimii kotimuseo, jota syytetään kritiikittömyydestä ja demokratianvastaisen toiminnan ihannoimisesta. Dollfuß-museo on ollut toiminnassa jo ennen Karnerin pormestariksi tuloa, ja Karner on ilmeisesti jo toukokuussa neuvotellut sen ”ajanmukaistamisesta”. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan oppositiopuolue SPÖ (sosiaalidemokraatit) vaatii Karnerilta ja hänen puolueeltaan selvempää irtisanoutumista Dollfußin muistosta, miehen, joka ”lopetti parlamentin ja demokratian toiminnan, otti käyttöön pikatuomioistuimet ja kuolemanrangaistuksen ja määräsi armeijan ampumaan kaupungin vuokrataloja.”

Siis kuka Dollfuß (tuon nimen muistan koulun historiantunneilta) ja mikä austrofasismi (tätä koko sanaa taas en ollut kuullutkaan ennen Itävaltaan tuloani)? Dollfußissa itsessään kiteytyy koko Itävallan aseman ongelmallisuus sankarillisen itsenäisyyden ja fasismin myötäilyn rajamailla, ja samoin kuin koko Itävalta, myös Dollfuß voidaan nähdä sankarina ja natsi-Saksan uhrina – vaikka tällä uhritarinalla on samalla paljon rumempi kääntöpuoli. ”Austrofasismi” puolestaan, kiistelty ja ongelmallinen termi, on hankala jo siksikin, että ”fasismi” käsitteenä ja terminä on niin vaikea ja osaksi väärinkäytettykin. Mutta ennen kuin mennään tähän, käydään läpi hieman Dollfußin ja Itävallan meillä vähemmän tunnettua historiaa – joka siis meni aika lailla toisin kuin pelkästään Sound of Musicin perusteella voisi kuvitella.

Nuori Engelbert Dollfuß (keskellä) soitti klarinettia Oberhollabrunnin poikakoulun orkesterissa. (Wikimedia Commons)

Engelbert Dollfuß syntyi 1892 maatalon tyttären ja myllärinrengin aviottomana poikana ja vietti lapsuutensa kasvattina toisessa perheessä. Hän oli hyväpäinen ja kunnollinen poika, joka toimi kirkossa messupalvelijana ja haaveili papin ammatista; hartaana katolilaisena hän pysyi elämänsä loppuun asti. Paikallisen kirkkoherran suosituksesta piispa järjesti Engelbert-pojalle stipendin Wienin arkkihiippakunnan poikakouluun, mistä hän kirjoitti ylioppilaaksi hyvin arvosanoin vuonna 1913. Teologian opinnot vaihtuivat pian oikeustieteellisiin, ja sitten alkoikin ensimmäinen maailmansota. Pienikasvuista, vain 151-senttistä Dollfußia ei ensin tuumattu kelpuuttaa sotaväkeen, mutta lopulta armeijaan ja upseerikouluun päästyään hän kunnostautui Italian rintamalla ja sai kokonaista kahdeksan urhoollisuusmitalia; joitakin Alppien puolustusasemia kutsuttiin jo sodan kestäessä hänen nimellään.

Sodan jälkeen Dollfuß jatkoi opintojaan ja löysi poliittisenkin kotinsa Cartellverbandista, katolis-konservatiivis-kansallismielisten opiskelijayhdistysten (Burschenschaft) kattojärjestöstä. Tässä aatemaailmassa ”kansallismielisyys” oli nimenomaan ”saksalaisuutta”. Voittajavaltiothan eivät sallineet sodanjälkeisen tynkä-Itävallan liittyä Saksaan, mutta silti suuri osa itävaltalaisista piti itseään – etnisessä ja kulttuurisessa mielessä, kuten nykyään sanottaisiin – ”saksalaisina”. Sekä kansallisuusaatteen että poliittisen kristillisyyden ikävänä kääntöpuolena Sentroopassa on ollut avoin antisemitismi. Saksankielisessä Wikipediassa siteeratun tutkielman mukaan Dollfuß esitti vuonna 1920 Cartellverbandin kokouksessa, että jäsenjärjestöt vaatisivat kaikilta jäseniltä ”saksalais-arjalaista” (siis: ei-juutalaista) syntyperää vähintään isovanhempia myöten. Esitys torjuttiin enemmistön äänin. Valmistuttuaan juristiksi (eli sentrooppalaisittain ”tohtoriksi”) 1922 Dollfuß siirtyi maanviljelijöiden etujärjestön (Landwirtschaftskammer) palvelukseen ja nousi vähitellen merkittäväksi maaseutupolitiikan asiantuntijaksi. Hän oli kehittämässä maanviljelijöiden sosiaaliturvaa ja maatyöläisten työttömyystukea.

1920-luvun lopulla Itävallan poliittinen tilanne alkoi käydä epävakaaksi ja hallitukset vaihtuivat taajaan. Oikeistokonservatiivisten puolueiden, kuten Dollfußin edustaman kristillis-sosiaalisen puolueen (nykyisen ÖVP:n edeltäjä), ja sosiaalidemokraattien välisten jännitteiden lisäksi venettä keikutti kansallissosialistien, Saksan natsien aateveljien, kohisten nouseva kansansuosio. Turvattomuudentunne oli jo aiemmin johtanut molemmilla puolin poliittista kenttää puna- ja valkokaartien perustamiseen: sosiaalidemokraattisella työväenliikkeellä oli suojeluskaarti Schutzbund, oikeistolla kodinturvajoukot, Heimwehr. Dollfuß, joka vuonna 1929 oli nimitetty maatalousministeriksi, sai vuonna 1932 ryhtyä uutena liittokanslerina muodostamaan hallitusta edellisen hajottua uusia vaaleja vaativien sosiaalidemokraattien epäluottamukseen. Kun sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään suostuneet yhteistyöhön, Dollfuß sai minimaalisella enemmistöllä aikaan hauraan oikeistokoalitiohallituksen, ja kun tämänkin kannatuspohja jatkuvasti horjui, Dollfuß lopulta julisti parlamentin tehneen itse itsensä toimintakyvyttömäksi. Parlamentin yritykset jatkaa istuntoa varapuhemiehen johdolla estettiin poliisivoimin.

Alkoi tuon kiistellyn ”austrofasismin” eli, niin kuin systeemi itseään nimitti, ”säätyvaltion” (Ständestaat) aika. Samoin kuin jokseenkin koko ”Väli-Euroopan” vyöhykkeellä, Virosta Balkanille, pirua (kommunismia ja natsismia) ajettiin ulos belsebuubin eli autoritaaristen järjestelmien tai (puoli)diktatuurien avulla. Tarvittaessa myös väkisin. Itävallassa Schutzbund-työväenkaartien hajottaminen johti helmikuussa 1934 suoranaiseen sisällissotaan Wienissä ja muutamissa muissa kaupungeissa. (Yllä mainittu ”kaupungin vuokratalojen ampuminen” viittasi juuri tähän. ”Punaisen”, sosiaalidemokraattijohtoisen Wienin keskeisiä, kaupunkikuvaa leimaavia projekteja oli ollut modernien asuintalojen rakentaminen työläisille entisten lutikkalinnojen tilalle. Komeimpia näistä oli Karl-Marx-Hof-niminen linnamainen rakennuskompleksi, edelleenkin huomattava arkkitehtoninen nähtävyys, joka taistelujen kuluessa hieman vaurioitui tykkitulessa.)

Mutta oliko austrofasismi fasismia vai jotain muuta? Tätä pohtii Sebastian Majstorovic englanninkielisessä kirjoitelmassa, joka perustuu hänen graduunsa eikä sisällä uutta syvällistä perustutkimusta mutta mukavasti tiivistää tähänastisen keskustelun. Ongelmana on mm. se, että fasismia on käytetty sekä endonyyminä (omana nimityksenä: ”oikeaa” fasismia on vain se, mikä itse nimittää itseään fasismiksi, kuten Mussolinin Italiassa) että poliittisena haukkumasanana (kuten Neuvostoliitossa ja sittemmin Venäjällä: ”fasisteja” ovat jokseenkin kaikki ne, jotka ovat ”meitä” vastaan) ja lisäksi vielä jonkinlaisena analyyttisena käsitteenä. Tämä viimeksi mainittu käyttötapa perustuu usein vankasti Italian fasismin ja Saksan natsismin esimerkkeihin, ja näistä järjestelmistähän Itävallan austrofasismi poikkesi monessa suhteessa. Molemmat systeemit kuitenkin nousivat samoilta romanttisen nationalismin juurilta.

Siinä, missä Mussolini ja Hitler pyrkivät luomaan jonkinlaisen uuspakanuuteen kallellaan olevan, näyttävän ja kokonaisvaltaisen korvikeuskonnon, jonka suhde mahtavaan katoliseen kirkkoon oli jännitteinen ja ristiriitainen, Itävallan austrofasismi istui tiukasti katolisen kirkon helmassa hyväksyen sen opit ja tukien sen hierarkiaa, siinä määrin, että sitä on nimitetty myös ”klerikofasismiksi”. Austrofasismi ei halunnut luoda uutta maailmaa ja teräksisin silmin tulevaisuuteen katsovaa uutta ihmistä; Dollfußin ja hänen seuraajansa Schuschniggin Itävalta oli ihannoituun menneisyyteen palaava, taloudellisestikin eristäytyvä ja omavaraisuutta tavoitteleva järjestelmä, jossa oli ”säätyjä” ja ”kiltoja” (toden totta, ammattiyhdistysten sijasta) ja joka ei yrittänytkään laajentua rajojensa ulkopuolelle. Väkivallan käyttö oli kohtuullisempaa kuin isovelimaassa: Itävallan Ständestaat tosin otti sisällissodan aikana käyttöön kuolemanrangaistuksen, ja järjestelmän vastustajat, niin sosiaalidemokraatit ja kommunistit kuin natsitkin, istuivat vankilassa tai ”pidätysleireillä” (Anhaltelager), mutta tuhoamisleirejä ei rakennettu. Ei myöskään virallisesti syrjitty tai vainottu juutalaisia, vaikka perinteinen antisemitismi oli valtarakenteissa epävirallisesti läsnä.

Tyylin ja ihanteiden puolesta yhtymäkohtia italialaisiin ja saksalaisiin aateveljiin kyllä löytyi. Aatekasvatus aloitettiin jo kouluista (joihin palautettiin pakollinen uskonnonopetus) ja kansallisesta lasten- ja nuorisojärjestöstä Österreichisches Jungvolk. Virkamiesten ja yliopistojen opettajien ideologista soveltuvuutta syynättiin tarkasti. Tyttöjen koulunkäyntiä vaikeutettiin ja naisia pyrittiin ohjaamaan vaimon ja kotiäidin kutsumukseen. Koko yhteiskunnasta pyrittiin hävittämään ”luokkataistelu” ja korvaamaan se korporatiivisella järjestelmällä, jossa kaikki tietävät paikkansa ja arvostavat omaa asemaansa hierarkiassa. Yhteishenkeä rakennettiin myös näyttävällä symboliikalla. Tässä kuvassa (Itävallan kansalliskirjaston aineistoa Majstorovicin artikkelista) ”Isänmaallinen rintama” (Vaterländische Front), yhteiskunnan eri kerroksia yhdistävä kansalaisten kattojärjestö pitää Wienissä vuonna 1936 yleisötilaisuutta, jossa lavaa ja lippuja koristaa järjestelmän symboli Kruckenkreuz.

Dollfuß ei ehtinyt kauan hallita alulle panemaansa järjestelmää. Heinäkuussa 1934 kansallissosialistit yrittivät kaapata vallan ja miehittivät liittokanslerin viraston. Otto Planetta -niminen wieniläinen natsi tovereineen ampui pakoon yrittävää Dollfußia, joka kuoli verenvuotoon, koska vallattuun rakennukseen ei päästetty lääkintähenkilökuntaa. (Planetta tuomittiin sittemmin kuolemaan, ja myöhemmin natsit tekivät hänestä kansallissankarin.) Vallankaappausyritys tukahtui, koska muut hallituksen jäsenet pääsivät pakoon ja armeija pysyi uskollisena heille. Dollfußin jälkeen liittokansleriksi nousi Kurt Schuschnigg, joka onnistui vielä muutaman vuoden ajan sinnittelemään nousevan natsi-Saksan painetta vastaan. Jo näiden vuosien aikana Dollfußin ympärille rakennettiin kansallinen kultti, alkaen “Dollfuß-laulusta”, jonka toista säettä (ein Toter führt uns an, ’kuollut mies meitä johdattaa’) on itävaltalaisessa julkisuudessa sittemminkin siteerattu esimerkiksi Jörg Haiderin kuoltua. Ja tietenkin Dollfuß, kuten koko Itävalta, on haluttu esittää “Hitlerin ensimmäisenä uhrina”, niin kuin myös Dollfußin tyttären isästään kirjoittama elämäkertateos on otsikoitu.

Dollfußin jälkimaineesta on viime vuosikymmeninä aina silloin tällöin kiistelty. Sodan jälkeenkin häntä on ylistetty pelottomaksi ja vilpittömäksi vakaumuksen mieheksi, joka – niin kuin pitkän linjan eurooppalainen konservatiivipoliitikko ja kirjailija Otto (von) Habsburg-Lothringen, Itävalta-Unkarin viimeisen keisari-kuninkaan poika, vuonna 2008 totesi – ainoana Euroopan valtion kanslerina kaatui taistelussa Hitleriä vastaan. Dollfuß-elämäkerturi Gudula Walterskirchen muistuttaa myös, että ”työläisten murhaajaksi” haukuttu Dollfuß taisteli maaseudun työväestön sosiaaliturvan puolesta. Monipuoluejärjestelmän ja demokratian instituutioiden lakkauttaminen alkaa kuitenkin olla liian raskas synti, enemmänkin kuin ”dramaattinen virhe”, niin kuin Wolfgang Schüssel, vuosituhannen alun liittokansleri ja ÖVP:n pitkäaikainen johtohahmo, aikoinaan parlamentin lakkauttamista luonnehti.

Erityisesti ÖVP:lle, Dollfußin kristillis-sosiaalisen puolueen perilliselle, austrofasismin perustajan muisto ja sen vaaliminen on ollut kuuma peruna. Vielä 1998 puolueen keskeinen vaikuttaja, Ala-Itävallan pitkäaikainen maaherra Erwin Pröll lausui Texingtalin Dollfuß-museon avajaisissa, että Dollfuß ei tosin ollut demokraatti ”mutta ei varmasti myöskään fasistinen diktaattori vaan kiistämättä suuri ja urhoollinen isänmaanystävä epätoivoisessa puolustustaistelussa kansallissosialismia vastaan”.Tällä vuosituhannella useammat puolueen edustajat ovat joutuneet ottamaan asiaan kriittisemmin kantaa, ei vain tämän museon johdosta (jota historiantutkija Lucile Dreidemy kymmenen vuotta sitten nimitti ”kotiseutumuseon ja pyhiinvaelluspaikan sekoitukseksi”). Vuonna 2009 syntyi kohu Dollfußin muotokuvasta, joka siihen saakka oli ollut esillä ÖVP:n tiloissa parlamenttirakennuksessa (tuolloin ilmestyneen Die Presse -lehden jutun mukaan puolueessa ei edes osattu tarkemmin kertoa, milloin ja miksi muotokuva oli sinne ilmestynyt). Vuonna 2017 ÖVP:sta ilmoitettiin, että puolueen parlamenttiryhmän siirtyessä väistötiloihin (parlamenttitalossa on edelleenkin käynnissä peruskorjaus) osa sen tiloissa esillä olleista taideteoksista luovutetaan pitkäaikaiseksi lainaksi Ala-Itävallan osavaltion museolle. Uusimpien tietojen mukaan Dollfußin muotokuva on sielläkin siirretty varastoon.

Viimeisen sanan saakoon kontrast.at-sivuston tuoreessa jutussa siteerattu politiikantutkija Emmerich Tálos. Hänen mielestään Dollfußin rakentama järjestelmä ei ollut vain ”kansleridiktatuuri”, niin kuin sitä nyttemmin ovat ÖVP:n johtajat nimittäneet, vaan sitä pitäisi sanoa suoraan fasistiseksi, koska siinä oli selvästi fasistisia piirteitä: olemassa olevien puolueiden syrjäyttäminen ja korvaaminen uudella monopoliorganisaatiolla (”Isänmaallinen rintama”), poliittisen estetiikan ilmentymät (johtajakultti, massiiviset yleisötilaisuudet), fanaattinen sosialisminvastaisuus sekä parlamentarismin torjuminen. Tálosin mukaan ÖVP:lla on vielä tekemistä menneisyytensä ja Dollfußin jälkimaineen hoidon selvittelemisessä.

Ja kyllä Dollfußin tarinaan kannattaisi tutustua muuallakin. Ihan vain siksi, että voitaisiin yrittää pohtia, mitä se ”fasismi” oikein on ja miten siitä voi järkevästi puhua. Siitä puhumattakaan, että Itävallan historiasta olisi hyvä tuntea muutakin kuin se Sound of Music -versio.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: