Joskus vuosia sitten olin Wienissä joissakin Itävallan suomalaisten tai Suomi-harrastajien pippaloissa, joissa joku maanmies kertoi, miten oli ollut mukana paikallisella metsästysretkellä fiinissä seurueessa. Kuvauksesta tuli äkkinäiselle mieleen Monty Pythonin legendaarinen Hunting Film -sketsi, jossa vähäjärkisen ja humalaisen oloinen brittiherrasväki taapertelee linnan ovesta lintujahtiin ja paukuttelee järjettömästi kaikkea mikä liikkuu. Itävaltalainen metsästysseurue ei kylläkään ampunut puskassa lempivää pariskuntaa eikä toisiaan raajarikoiksi, mutta puolikesyjä fasaaneja oli lahdattu hämmentävä määrä, lopuksi ammutut linnut oli levitetty näytille maahan pitkiksi riveiksi, ja suomalainen, joka oli ymmärtämättömyyttään astunut tämmöisen raatorivin yli, sai kuulla syyllistyneensä suunnilleen pyhäinhäväistykseen.
Sentroopassa metsästys on ilmeisesti jotakin ihan muuta kuin suomalaisten hirvi- ja sorsastajaporukoiden maanläheinen kumisaapasmeininki, jolla kuitenkin on jonkinlainen todellinen historiallinen yhteys siihen aikaan, kun tavallinen rahvas karhun kanssa painii löi esi-isien malliin ja ampui hirviä ja sorsia ihan vain nälkäkuoleman välttämiseksi. Eteläisemmässä Euroopassa, missä maaorjatalonpoikia ei mielellään päästetty hääräämään linnanherran metsiin, kauriiden, villisikojen ja metsäkanojen jahtaaminen oli ylhäisön etuoikeus ja tapa pitää aseenkäyttely- ja ratsastuskuntoa vireillä sotaretkien välillä. Luonnonmetsien huvetessa tarhattujen ja lihotettujen otusten posauttelusta tuli joutilaan luokan huoleton harrastus, jonka innokkaimmat ja rikkaimmat – kuten ensimmäisen maailmansodan syttymisestä tunnettu onneton Itävalta-Unkarin kruununperillinen Franz Ferdinand – kehittivät suorastaan massiiviseksi joukkoteurastukseksi.
Säätymerkin luonteensa metsästys on säilyttänyt koko ajan, jopa Unkarissakin tämä perinne jotenkin säilyi yli reaalisosialismin vuosien. Kommunistinen puolue-eliitti viihtyi metsällä edustusvieraidensa kanssa, ja rutiköyhänä työläispoikana kasvanut János Kádár, jonka elämäntyyli muuten oli varsin kansanomainen ja vaatimaton, oli intohimoinen metsästäjä. Nykyään metsästysturismi on Unkarissa merkittävää bisnestä: verkosta löytyy helposti ainakin maksukykyiselle saksankieliselle yleisölle suunnattuja mainoksia pakettimatkoista tarkkaan hinnoiteltuine palveluineen ja saalispaketteineen (niin ja niin monen niin ja niin suuren villisian, kauriin tms. ampuminen, kallon ja sarvien valmistaminen trofeeksi, jne.). Unkaria myydään varakkaille ulkomaalaisille metsästysmaana, josta löytyy sekä mielenkiintoista saalista että tasokkaita mutta kilpailukykyisesti hinnoiteltuja majoitus- ja viihdepalveluja metsästysretken oheen. (Myös ns. aikuisviihdepalveluja. Olen – useampia vuosia sitten, mutta tämän vuosituhannen puolella kuitenkin – nähnyt mainoksen, jossa saksankielisille metsästysseurueille kaupattavaan pakettiin sisältyi päättäjäisillanvietto ”sirojen gasellien ja reippaiden amatsonien” seurassa.)
Mutta näkyy metsästys kiinnostavan myös Orbánin Unkarin uutta yläluokkaa ja – joissain muissakin asioissa entiset maailmanajat mieleen tuovaa – puolue-eliittiä. Näkyvimpänä tämän harrastuksen edustajana on julkisuudessa häärännyt varapääministeri, hallituskoalition pienen kristillisdemokraattisen sivuvaunupuolueen johtaja Zsolt Semjén, jonka taannoisen poronmetsästysmatkan Ruotsiin tämän blogin lukijoista moni ehkä muistaa. Mutta myös aikoinaan mahdollisena ”kruununprinssinä” pidetty tappajahainhymyinen ex-ministeri János ”Jolla ei ole mitään, se ei ole minkään arvoinen” Lázár on ollut julkisuudessa esillä metsästyslinnan ansiosta, jonka hänen lakimiehensä (joka ei itse harrasta metsästystä) hankki omistukseensa keskeltä metsästysmaita, jotka puolestaan ovat Lázárin sukulaisten omistuksessa.
Tätä olen miettinyt viime päivät lukiessani unkarilaisen median juttuja metsästyksen maailmannäyttelystä, joka Unkariin lopultakin saatiin, koronapandemian aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta. Jo aluksi hämmentävää on katsella kuvia näyttelyn hirvenpään muotoisesta portista, jonka rakentamiseen on käytetty tonnikaupalla hirvensarvia. Sarvet eivät kuulemma ole tapettujen eläinten trofeesarvia vaan metsistä keräiltyjä pudokkaita, mutta silti tämä massiivinen näköistaideteos tuntuu jotenkin vastenmieliseltä eikä vain kitschisyyttään. Lisää vastenmielisyyden tunteita voi nostattaa katselemalla uutiskuvia Zsolt Semjénistä, jonka tekopyhä hymy on näyttelytiloissa lähes yhtä mairea kuin parlamentin etupenkissä pääministeri Orbánin vieressä istuessa.
Oikeitakin isompien ja pienempien sorkkaeläinten trofeepääkalloja sarvineen on Hungexpo-messukeskuksen avarissa saleissa näköjään seinillä tuhansittain. Löytyy myös omituisia puu- tai metalliromupaloista kasattuja ITE-näköisveistoksia – koiraa, jänistä ja villisikaa. On täytetty puhveli (ja muitakin täytettyjä eläimiä sorsasta leijonaan) ja takajaloillaan seisova karhuveistos, lisäsomistuksena kummallisia nuoliasetelmia ilmeisesti viittauksena tuhannen vuoden takaiseen aikaan, kun unkarilaisten esi-isät tunnettiin taistelussa ”nuolikuuroistaan”. Varsinaisen maailmannäyttelyn mittoja tämä tapahtuma ei täytä siinä mielessä, että kovinkaan monet maat eivät ole tuoneet paikalle omaa kansallista paviljonkiaan tai kioskiaan, eikä se ilmeisesti viralliselta nimeltään ”maailmannäyttely” olekaan, vaikka unkariksi tätä nimikettä (világkiállítás) käytetään – eihän muu maailma meitä ymmärrä, eihän? (Alan kansainvälinen elin BIE eli Bureau International des Expositions ei unkarilaisten metsästysnäyttelyä ole rekisteröinyt – toisin kuin vuonna 1971, jolloin Kádárin Unkarin isännöimä metsästyksen maailmannäyttely keräsi 1,9 miljoonaa kävijää. Sitä(kin) selvästi yritettiin käyttää muka epäpoliittisena konstina Unkarin kansainvälisen arvovallan kohentamiseen.)
Saleissa näyttää olevan paljon tilaa, niin että joukkoon mahtuu myös Turkkilaiskansojen neuvoston koju (siis tuon turkkilaissukuisia kieliä puhuvien maiden yhteistyöelimen, jossa Orbánin Unkari on tarkkailijajäsenenä mukana), vaikka Türk keneşi ei suoranaisesti mitenkään liity metsästykseen. Kuvien perusteella yleisömenestyskin on ollut varsin vaatimatonta: ei näy suuria kansanjoukkoja avarissa saleissa eikä ruokintapisteellä, mistä kansa voisi ostaa reilusti hinnoiteltuja riistahampurilaisia tai -makkaroita.
Riippumaton media on jo vuosikaudet kirjoitellut tämän näyttelyn yhteydessä ennen kaikkea korruptiosta ja rahanhaaskuusta. Koko kustannuksista ei tietenkään ole kaikkia tietoja saatavissa, mutta esimerkiksi Klubrádión toimituksen arvioimaa 70 miljardia forinttia (tämänhetkisen kurssin mukaan 195 miljoonaa euroa) tekee varmaan väkisinkin mieli rinnastaa niihin resursseihin, jotka puuttuvat esimerkiksi kouluilta, sairaaloilta tai nälkäisiä lapsia ruokkivilta sosiaalipalveluilta. Tai kansallispuistoilta, joiden ylläpitoon ei vuodessa kuluteta kymmenesosaakaan tuosta summasta. Näyttelyn mainostamiseen ja ”viestintään” on jo pari vuotta sitten upotettu melkoisia summia, jotka menivät ainoan tarjouksen tehneelle firmalle, samalle, joka on hoidellut myös hallituksen viime vuosien aikana järjestämät ”tiedotus”- eli propagandajulistekampanjat. Ilkeästi voi kysellä, oliko koko näyttelyn päätarkoituksena julkisen rahan kanavointi sopiviin taskuihin vaiko Zsolt Semjénin märkien unien toteuttaminen. Avajaispuheessaan Semjén joka tapauksessa pääsi maalailemaan kunnon äijäpopulistisia kauhunäkyjä siitä, miten metsästäjiä vihataan ja vainotaan, miten metsästyksen vapaus on uhattuna – eikä vain metsästys vaan, jos eläinsuojelufanaatikot saavat tahtonsa läpi, myös kotiteurastus ja siten jopa ikiaikainen unkarilainen siantappajaisperinne vaarantuu.
HVG-lehdessä biologi Ferenc Jordán antaa metsästysnäyttelylle perusteellisen ryöpytyksen. Kysymys ei ole siitä, että Jordán vastustaisi eläinten tappamista sinänsä, päinvastoin hän korostaa, että fiksusti toteutettuna metsästys voi olla tärkeä keino luonnolliset vihollisensa menettäneiden eläinkantojen pitämiseksi kurissa. (Ja sitä voisi myös esitellä tyylikkäästi: Jordán kehuu vuolaasti Etelä-Tirolissa näkemäänsä metsästysnäyttelyä, josta huokui perinteiden, ympäristön ja luonnon ymmärtäminen.) Riistanhoito voisi toimia, jos se tehtäisiin tieteellisin perustein, mutta valitettavasti siitä on Jordánin mukaan tullut Unkarissa pelkkää bisnestä. Ylettömästi lisääntyneet, lihotetut villisiat ja hirvieläimet tekevät vahinkoa sekä viljelyksille että luonnolle, mutta tätä siedetään, jotta päästään myymään kalliita metsästysretkipaketteja rikkaille turisteille, jotka voivat hienoilla aseillaan harrastaa ”koneistettua teurastusta” ottamatta montakaan askelta ökymaasturinsa ovelta. Ja maailmanlaajuisen ympäristökriisin iskiessä päälle Unkarin vallanpitäjät edelleenkin järjestävät tämmöisen wannabe-maailmannäyttelyn, joka todellisuudessa on vain pienen herrakerhon ökyilyä ja järjetöntä rahanhaaskuuta ja jolla ei varsinkaan luonnonsuojelun kanssa ole vähintäkään tekemistä.
Ja niin, tämän näyttelyn virallinen nimi on Egy a természettel ‘Yhtä luonnon kanssa’.
Sentrooppa-Santra 
Satunnaisesti F&H kanavaa katselleena tulkitsen ettei unkarilaisissa metsastysmenoissa ole mitaan sen merkillisempaa kuin suomalaisissakaan. Riistanhoito on se sivujuttu, ’otusten’ jahtaaminen, kyttaaminen, tarkka ampuminen on paaasia. Unkarissa aseluvan saaminen on vaikeampaa kuin Suomessa, ehka tama hieman elitististaa asiaa. Ja Budapestin messuilla loohsheissa tallaa aika tavallista porukkaa.
Ehka ymmarsin vaarin juttusi pointin, mutta tulee mieleen nama lukuisat lahetykset parlamentista opposition ja Orbanin joukkojen valilla, jossa oppositio ampuu kaikilla aseillaan orbania (verbaalisti) ja Orban vastaa jotain yleislatteaa menemasta yksityiskohtiin. Tata jauhetaan muutama tunti ja sitten porukka menee kotiinsa postaamaan videon koko roskasta facebookiin. Nytkin tama metsastysjuttu, joka tuntuu pelkalta kitinalta vailla selkeita argumentteja.