Ei millään pahalla, heimoveljet, mutta…

Suomi mainittu taas. Niin kuin Suomenkin mediassa on viime päivinä noteerattu, Unkarin hallitusta lähellä oleva verkkosivusto Origo on julkaissut sarjan artikkeleita, joissa Suomea arvostellaan tyyliin ”ei pitäisi suomalaisilla olla mitään kanttia kirjoittaa ilkeästi Unkarin demokratian tilasta, kun Suomessakin on kohdassa sejase isoja ongelmia, eikä varsinkaan EU:n pitäisi kehdata arvostella Unkaria, kun puheenjohtajamaallakin on monet asiat pielessä”.

Origon ensimmäisen, 16.7. ilmestyneen kirjoituksen aiheena oli median moniäänisyyden vaarantuminen Suomessa: median omistus on keskittynyt siten, että ”vasemmistoliberaali [!!!] Sanoma-konserni tavoittaa 95% yleisöstä”, julkisen palvelun media on politiikan ohjauksessa, eivätkä vähemmistöt (ruotsinkieliset, saamelaiset, romanit) saa siellä riittävästi lähetysaikaa. Kirjoituksessa viitataan Centre for Media Pluralism and Media Freedom -nimisen laitoksen laatimaan tutkimusraporttiin, jossa median moniäänisyyden riskin todetaan Suomessa olevan korkealla etenkin markkinoiden ja omistuspohjan kannalta. Omistuksen keskittyminen on kuitenkin aivan eri asia kuin sananvapaus tai median sisältöjen aatteellinen moniäänisyys (vaikka Origo tekeekin parhaansa sekoittaakseen nämä asiat toisiinsa), ja lehdistönvapauden suhteenhan Suomi on viime vuosina ollut kansainvälisten vertailujen kärjessä, kun taas Unkarin hallituksen lähes totaalista mediakontrollia on kansainvälisissä analyyseissa kauhisteltu jo pitkään. Vähemmistöjen mediaedustuksen suhteen myös Suomeen kohdistuva kritiikki on varmasti ainakin osin oikeutettua, mutta samainen CMPMF:n Unkari-raportti toteaa vähemmistöjen osalta riskin Unkarissa olevan vielä selvästi korkeammalla tasolla kuin Suomessa. (Raportin mukaan Unkarin suurimmalla etnisellä vähemmistöllä romaneilla on viikossa yksi makasiiniohjelma. Tämä on kuitenkin, tuota, hieman eri tasolla kuin YLEn saamenkielisen toimituksen anti, ruotsinkielisestä puhumattakaan.)

Heti seuraavana päivänä Origo jatkoi muistuttamalla, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta. Eipä niin, koska järjestelmä on rakennettu toisin: Suomessa perustuslain noudattamista valvovat oikeuskansleri sekä säädettävien lakien osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta asiantuntijoiden avustuksella. Tämäkään tilanne ei ole ongelmaton; viime aikoina suomalaisetkin oikeusoppineet ovat alkaneet arvella, että perustuslakituomioistuin – jollaisia tyypillisesti on perustettu diktatuurista toipuviin nuoriin demokratioihin, joissa perustuslaillisuuden valvonnan on katsottu tarvitsevan erityistä tukea – ei välttämättä olisi hullumpi idea Suomessakaan. Tästä huolimatta Suomen oikeuslaitos on aivan eri tilanteessa kuin Unkarin, missä oikeuslaitoksessa ylintä valtaa käyttää pääministerin perheystävä Tünde Handó ja ylin syyttäjä Péter Polt on samoin pääministerin luottomies ja tukijaWorld Justice Projectin oikeusvaltioindeksin 2019 vertailussa Suomi on kolmantena Tanskan ja Norjan jälkeen (ja sama kolmikko on ollut kärjessä jo usean vuoden ajan), Unkari sijalla 57 (pudonnut neljä sijaa viimevuotisesta), EU-maista viimeisenä.

Origon juttusarjan kolmas osa ilmestyi pari päivää myöhemmin, ja sen aiheena oli Unkarin Tiedeakatemian tuhoamiseen kohdistunut ”epäoikeudenmukainen” arvostelu. Nimittäin: miten ihmeessä Brysselissä ja ympäri Eurooppaa nostatetaan hysteriaa Unkarin Tiedeakatemian (MTA) saattamisesta valtion valvontaan, kun puheenjohtajamaassa Suomen Akatemia toimii hallituksen ohjauksessa, eikä siihen puutu kukaan?

Suomessa Tiedeakatemiaa ohjaa hallitus Tiede- ja kulttuuriministeriön kautta. Akatemian johtajan nimittää tasavallan presidentti. Tästä huolimatta ei Helsingin älymystö eikä Brysseli esitä kritiikkiä, ja Akatemian riippumattomuutta pidetään itsestäänselvänä.

finnakademia

Tämähän on totaalinen väärinkäsitys. MTA:sta ja sen riippumattomuudesta käydyssä keskustelussa kyse on ollut sen alaisuuteen kuuluvista tutkimusinstituuteista, jotka tekevät tärkeää perustutkimusta ja työllistävät yhteensä tuhansia tutkijoita. Suomessa vastaavanlainen tutkimus sijoittuu osaksi itsenäisiin tai yliopistojen yhteydessä toimiviin erillisiin tutkimuslaitoksiin (kuten vaikkapa Ilmatieteen laitos tai Ulkopolitiikan instituutti), osaksi suoraan yliopistoihin. Suomessa ei ole kokonaisia tutkimusinstituutteja kokoavaa ja pyörittävää ”itäeurooppalaistyyppistä” tiedeakatemiaa laisinkaan, on vain Suomalainen Tiedeakatemia, joka on ”länsieurooppalaistyyppinen” tutkijoiden yleistieteellinen tiedeseura ja arvovaltainen tieteen edustuselin. Origon artikkelissa kuvattu ”Finn Tudományos Akadémia” puolestaan viittaa Suomen Akatemiaan, joka on valtion tutkimusrahoitusta jakava ja koordinoiva elin, samantapainen kuin Unkarin NKFIH (entinen OTKA) eli ”Kansallinen tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohallitus” (jonka siihenastinen johtaja muuten sai vuosi sitten potkut tämänkin laitoksen ”virtaviivaistamisen” yhteydessä). Väärinkäsitys tuli varmaankin ilmi varsin nopeasti, sillä artikkeli poistettiin Origon sivuilta. Internetin uumenista, Googlen välivarastosta sen ehti vielä löytää unkarilainen tuttavani, jolta sain tämän linkin.

Origo-sivuston lisäksi asiaan puuttui myös pääministerin kanslian ylläpitämässä About Hungary -blogissa valtiosihteeri Zoltán Kovács, nyt englanniksi ja kansainvälistä yleisöä varten. Kovács toistaa tiivistäen Origon ”kritiikin” Suomen oikeuslaitoksen ja median tilasta ja muistuttaa myös, että tuoreessa EU:n oikeuslaitosten vertailussa Suomi pärjäsi useimmilla mittareilla huonommin kuin Unkari. (Useimmat näistä mittareista mittaavat oikeuslaitoksen toiminnan tehokkuutta, siis esimerkiksi oikeusjuttujen käsittelyyn kuluvaa aikaa, oikeusistuinten toimintaa koskevan tiedon saatavuutta, vaihtoehtoisten sovittelumenettelyjen käyttöä, tuomarien tai lakimiesten lukumäärää asukasta kohti, tuomarikunnan sukupuolijakaumaa tai oikeusistuinten valtionrahoitusta. Oikeusvaltion kannalta olennainen kysymys on oikeuslaitoksen riippumattomuus, ja siihen kansalaisten luottamus on Suomessa paljon korkeammalla kuin Unkarissa. Suomi on vertailussa sijalla 2, ja yli 80 % suomalaisista katsoo oikeusistuinten olevan varsin tai erittäin riippumattomia; Unkari on sijalla 19, ja siellä vastaavasti oikeusistuimiin luottaa vain vähän yli 40 % kansasta. Yritysten osalta sama vertailu on vielä murskaavampi.) Kovács tiivistää päätelmänsä Keski-Euroopassa tuttuun Heinrich Heinen kielikuvaan tekopyhyydestä: he saarnaavat vedestä ja juovat itse viiniä. Vähänkin Unkarin mediaa seuranneelle tulee kyllä mieleen toinen tunnettu kielikuva: ihmisistä, jotka heittelevät kiviä, vaikka itse asuvat lasitalossa.

Keskusteluun ovat myös sosiaalisessa mediassa osallistuneet sekä Unkarin Helsingin-suurlähetystö (”nämä kirjoitukset eivät ole Unkarin hallituksen virallisia kannanottoja, Unkarin ja Suomen ystävyys on vakaa, ja tärkeät keskustelut käydään ihan muualla”) että Suomen Budapestin-suurlähetystö. Varsinaisesta aiheesta on nopeasti edetty metatasolle eli keskustelemaan keskustelusta itsestään. Unkarin Suomen-lähetystö yrittää selitellä, että ”kyseessä on yksityinen blogikirjoitus” (entä About Hungary -blogi ja valtiosihteeri Kovácsin puheenvuoro?), jonka ei pitäisi antaa häiritä Suomen ja Unkarin hyviä suhteita. Eipä tietenkään; selvää on, että näiden juttujen perimmäinen tarkoitus ei ole solvata Suomea vaan vahvistaa Unkarin hallituksen tukijoiden EU-kriittisyyttä ja mielikuvia siitä, miten Brysseli epäoikeudenmukaisesti suosii ”vasemmistoliberaaleja” Pohjoismaita ja sortaa ”kansallismielistä” Unkaria. Aivan ilmeistä on myös, että kyseessä on Unkarin hallituksen taholta masinoitu kampanja, joka liittyy Suomen EU-puheenjohtajuuteen ja sen yhteydessä esitettyihin selviin uhkauksiin siitä, että EU:n rahahanat suljettaisiin niiltä jäsenmailta, jotka eivät noudata EU:n arvoja ja oikeusvaltioperiaatetta.

Ulkoministeri Haavisto on kuitenkin aivan ymmärrettävästi hieman hermostunut ja kertoi taannoin YLEn A-studiossa haluavansa keskustella tästä jupakasta Unkarin ulkoministerin Péter Szíjjártón kanssa, sillä eihän tämmöinen ole normaalia kanssakäymistä EU-maiden kesken. (Ei tietenkään – mutta, kuten jo todettu, tässä jutussa ei oikeasti olekaan kyse Unkarin ja Suomen suhteista.) Tämä puolestaan on jo pantu merkille Unkarin riippumattomassa mediassa. Hallitukseen kriittisesti suhtautuvan lukijakunnan kommentit jakautuvat paljonpuhuvasti kahtia: optimistit uskovat, että Unkarin hallitus on nyt kävellyt omaan ansaansa ja nolaa itsensä tällä junttimaisella käytöksellään koko Euroopan edessä, pessimistit taas pelkäävät, että koirien haukunnasta huolimatta karavaani tulee kulkemaan ja EU-raha tavalla tai toisella virtaamaan Orbánin kleptokratian taskuihin kuten ennenkin.

Mielenkiintoista joka tapauksessa, että samaan aikaan tämän EU- ja oikeusvaltiokeskustelun kanssa Unkari on jälleen nostettu tikun nokkaan ja haastettu EU-oikeuteen, syynä tällä kertaa ns. Stop Soros -lakipaketti (eli maahanmuuton avustamisen kriminalisoiminen). Samalla Unkarille on lähetetty nootti koskien turvapaikanhakijoiden epäinhimillistä kohtelua ns. transitvyöhykkeellä; tätä ovat viime aikoina jälleen arvostelleet myös YK:n tarkkailijat. EU:n myllyt kyllä jauhavat, mutta tuskastuttavan hitaasti.

***

Mutta lopuksi vielä hetkinen esteettistä pohdintaa. Korostan taas heti alkuun, että en ymmärrä esteettisistä arvoista paljoakaan enkä kuvaamataiteesta yhtikäs mitään. Silti on tässäkin blogissa monesti ollut ihan pakko ihmetellä sitä julkista, etenkin kuvanveistotaidetta, johon Unkarin julkisia varoja, siis veronmaksajien rahaa, Orbánin järjestelmässä on sijoitettu. Ja ihmettely jatkuu. Äskettäin nimittäin Serbiassa Zemunin (unk. Zimony) entisessä kaupungissa, joka nykyään on osa Belgradin kaupunkia,  paljastettiin Unkarin valtion veljellisesti lahjoittama János Hunyadin, 1400-luvun suuren unkarilaisen sankarin ja Unkarin valtionhoitajan patsas.

Tämä János Hunyadi oli luultavasti pikkuaatelismiehen poika Transilvaniasta, ja hänen sukunsa saattoi olla etniseltä taustaltaan romanialainen, vaikka tästä tietenkin on Unkarissa kiistelty ankarasti. Suhteellisen vaatimattomasta syntyperästään huolimatta Hunyadi kohosi mahtimieheksi ja suureksi sotapäälliköksi, jota kunnioittaa sekä Unkarin että Serbian kansallinen historiankirjoitus etenkin Nándorfehérvárin eli Belgradin taistelussa vuonna 1456 turkkilaisista saavutetun voiton johdosta. János Hunyadi kuoli Zimonyssa kulkutautiin pian suuren voittonsa jälkeen, mutta hänen pojastaan Matiaksesta (Mátyás) tuli kuningas, Unkarin historian kenties maineikkain ja ihailluin hallitsija, kansansatujen sankari.

János Hunyadista on vuosisatojen mittaan syntynyt lukemattomia maalauksia, piirroksia, etsauksia, veistoksia ynnä muita taideteoksia. Vanhin on ilmeisesti 1400-luvulta ns. Thuróczi-kronikan kuvituksena tunnettu piirros, ja sen mukaan monet myöhemmätkin taiteilijat ovat kuvanneet János Hunyadin seisovassa asennossa miekkoineen, kilpineen ja täysine taisteluvarustuksineen. Tätä perinnettä noudattelee myös uusin, István Madarassyn veistämä patsas…

 

adervucic.jpg

Unkarin presidentti János Áder ja Serbian presidentti Aleksandar Vučić paljastavat uuden János Hunyadin patsaan. (Kuva MTI/Szilárd Koszticsák)

… mutta muuten sen muotokieli (kuten tämä 24.hu-sivuston jutussa julkaistu vertailu muutamaa sataa vuotta varhaisempaan kuvaan osoittaa) on paremminkin koomisen tyylittelevä ja tuo mieleen pilakuvat…

hunyadi-5-800x533.jpg

… tai lastenkirjan kuvituksen. Erityisesti unkarilaisessa somekuplassani on kiertänyt vertailuja monien ainakin päälle nelikymppisten unkarilaisten hellyydellä muistamaan, vuosina 1976–1984 valmistuneeseen lasten nukkefilmisarjaan Süsü, a sárkány (‘Lohikäärme Höppänä’), jonka keskiaikaisen satumaailman hupaisiin hahmoihin kuuluu myös pari kypäräpäistä, roikkuviiksistä ja apeailmeistä ”palkkasoturia” (zsoldos):

zsoldos2

Tämä kuva puolestaan on näpsäisty kuuluisan Erzsi-kissan Facebook-sivulta.

Mikä hauskinta: hullunkurinen Hunyadi on tullut maksamaan Unkarin veronmaksajille neljäkymmentä miljoonaa forinttia eli yli satakaksikymmentä tuhatta euroa. Ne, joille tässä ei vielä ole tosielämän satiiria tarpeeksi, voivat vilkaista tätä 24.hu-sivuston julkaisemaa koostetta viime vuosina pystytetyistä omituisista, mauttoman koomisista tai muuten vain käsittämättömistä julkisten tilojen veistoksista. Oma suosikkini on vuoden 1956 kansannousun muistomerkki, jossa joukko ihmisiä kannattelee ilmassa jättiläiskokoista (kuollutta?) koiperhosta. Siinä on jonkinlaista hypersurrealismia, samanlaista kuin koko Unkarin nykyisessä kulttuuripolitiikassa.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: