Kun kahvinkeitin on ylellisyyttä

Olen täällä joskus ennenkin kirjoittanut köyhyydestä Unkarin yhteiskunnan ongelmana. On ensinnäkin ”syväköyhien” joukko, sukupolvesta toiseen periytyvään työttömyyteen, kouluttamattomuuteen ja näköalattomuuteen juuttunut väestönosa, johon kuuluu paljolti mutta ei suinkaan yksinomaan Unkarin romaniväestöä. Tähän kuuluvat siis ne ihmiset, jotka elävät nälkärajalla sosiaaliavustusten, vapaaehtoisjärjestöjen hyväntekeväisyyden, nälkäpalkkaisten työllistämistöiden tai mahdollisesti pikkurikollisuuden varassa, asuvat hökkeleissä, joista sähköt on katkaistu maksamattomien laskujen takia ja lattialaudat poltettu lämmikkeeksi, joiden lapset käyvät käytännössä segregoituja ”B-kategorian” kouluja, jotka tytöiltä tuumaavat jäädä kesken ensimmäisen teiniraskauden jälkeen… Ja sitten on paljon niitä ihmisiä, joiden ns. kunniallinen normaali elämä – koti, jossa on vesi, sähkö ja lämpö, pesukone ja televisio, lasten koulut ja harrastukset – pysyy pystyssä vain järjettömän vyönkiristyksen ja ylimääräisten lisätöiden varassa, ja mikä hyvänsä yllättävä meno voi tuhota kaiken.

Tämänhän näkee sokeakin. Satojatuhansia unkarilaisia on viime vuosikymmenen aikana lähtenyt ulkomaille töihin, läntisimmästä Unkarista sukkuloidaan töissä Itävallassa, ja monen muun tekijän ohella (kuten vapaampi poliittinen ilmapiiri, parempi terveydenhuoltojärjestelmä tai halu saada lapset parempaan kouluun) aivan olennainen syy on raha: ammattitaitoinen työntekijä tienaa läntisemmässä Euroopassa usein kevyesti monta kertaa sen, mitä Unkarissa saisi. Monet maasta lähteneet eivät kehu vain parempaa palkkaa sinänsä vaan sen mahdollistamaa ihmisarvoisempaa elämää: ei ole pakko tappaa itseään yli- ja firaapelitöillä, ehtii lepäämään, lomailemaan ja viettämään aikaa perheen kanssa. (Ei maastamuutto ja vieraaseen ympäristöön sopeutuminen tietenkään aina ole helppoa, eikä kaikkia ole onnistanut. Siitä huolimatta mitään laajempaa paluumuuttoa ei vielä ole nähty. Hallituksen ”Palaa kotiin, nuori!” -ohjelma jouduttiin pari vuotta sitten lopettamaan: sadan miljoonan forintin sijoituksella oli saatu kotimaahan palaamaan kokonaista 105 nuorta.)

Huhtikuussa unkarinkielistä Internetiä lähti kiertämään lastentarhanopettajaksi valmistuvan ja maastamuuttoa miettivän Luca Mészárosin julkinen Facebook-tilitys. Käännän siitä katkelman:

(…)

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin lastentarhanopettajaksi, kaikista siihen työhön liittyvistä harmeista ja viranomaisten tuottamasta vaivannäöstä huolimatta, tahtoisin siihen ammattiin. Se on mahtava ammatti, tahtoisin tahtoa sitä: mutta en voi.

Olen 22-vuotias.
Syyskuusta lähtien, harjoittelijana, kahden vuoden ajan, tulen ansaitsemaan 120.000 forinttia [375 €]. Budapestissa se on yhden huoneen vuokra. Mutta en haluaisi maksaa sataa prosenttia palkastani vain saadakseni katon pääni päälle. Pitäähän sitä sentään syödäkin. Tai jotain.

Olen 22-vuotias.
Tahtoisin asunnon. En isoa, pidän pienistä asunnoista, 30 neliötä olisi täydellinen. Mielestäni en pyydä paljoa. Jotta minulla aikuisena olisi oma katto pääni päällä, minun on 22-vuotiaana otettava laina, jota maksan nelikymppiseksi saakka. Parhaassa tapauksessa. Ja tuosta 120.000:n tai sittemmin 160.000 forintin palkasta pitäisi maksaa lainanlyhennykset.

En halua. Enkä edes pysty.

Olen 22-vuotias.
Jo kuukauden ajan olen katsellut kaupassa yhtä kahvinkeitintä, mutta minulla ei ole varaa ostaa sitä. Siis kahvinkeitintä. Ei autoa, ei timanttikorua, ei 26. käsilaukkua, vaan kahvinkeitintä. Jos se on kohtuuton toive, niin sanokaa.

Olen 22-vuotias.
Minun pitäisi suunnitella tulevaisuuttani.
Mutta en pysty. Sillä sitä ei ole. En näe sitä edessäni, en ole koskaan nähnyt. Ja tämä pelottaa minua. Kovasti.

 

Olen 22-vuotias.
Parin vuoden päästä haluaisin perustaa perheen. Rakastan lapsia, olen aina halunnut perheen. Täällä kotimaassako? Haluaisin kovasti, tämä on isänmaani, tätä kieltä puhun. Mutta se ei tule tapahtumaan. (…)

Pian tämän jälkeen Luca Mészárosille kerrottiin tarjotun Irlannista töitä, palkka olisi budapestiläiseen harjoittelijanpalkkaan verrattuna seitsemänkertainen.

Unkarin hallituksen pitäisi kyetä sekä nostamaan syrjäytyneiden syväköyhien joukot jaloilleen, huolehtimaan omasta elämästään, että antamaan vielä köyhyysrajalla sinnittelevälle keskiluokalle uskoa tulevaisuuteen ja turvalliseen toimeentuloon. Kaikesta virallisesta hehkutuksesta huolimatta tämä ei ole vielä onnistunut. Äskettäin riippumaton tutkimuslaitos Policy Agenda julkisti uusimman analyysinsa (kolmannen lajiaan), jonka laatimista olivat tukeneet Friedrich Ebert -säätiö sekä Unkarin ammattiyhdistysten keskusliitto; analyysin tuloksia esiteltiin ja tekijöitä haastateltiin myös Népszava-lehden artikkelissa. Tarkoitus oli ennen kaikkea määritellä ajankohtaisen hinta- ja palkkatason mukainen tulominimi (sitä tarvitaan myös ammattiyhdistysten harjoittamaan edunvalvontaan), sillä tätä ei Unkarin valtion tilastoviranomainen KSH ole muutamaan vuoteen enää tehnyt – saatavilla ei siis ole ollut virallisia tietoja siitä, miten suuri osa unkarilaisista elää köyhyydessä.

Nyt se siis tiedetään. Toimeentulominimi Unkarissa on keskimäärin 90.450 forinttia (282 euroa) kuussa henkeä kohti, ja tämän alapuolelle jää 3,3 miljoonaa unkarilaista, siis kolmasosa koko maan väestöstä. Pahin tilanne on maaseudun kylissä, missä 40 prosenttia väestöstä elää toimeentulominimin alapuolelle jäävissä talouksissa. Koillis-Unkarissa heitä on lähes puolet. Nämä ihmiset eivät siis pysty tuloillaan kattamaan perustarpeitaan ruoan, lämmön, vaatetuksen ynnä muun suhteen. Nämä ovat niitä, joilta sähkölasku jää maksamatta, jotka menevät nälkäisinä nukkumaan tai palelevat kotonaankin. Viime talvenakin Unkarissa kuoli kylmään lähes kaksisataa ihmistä, joista osa paleltui kuoliaaksi omaan, lämmittämättömään asuntoonsa.

Mutta toimeentulominimin lisäksi Policy Agenda määritteli ns. sosiaalisen tai yhteiskunnallisen minimin, eli sen tulotason, joka tarvitaan niin sanoakseni vaatimattomaan kunnialliseen elämään, niin että ruoan, lämmön ja vaatetuksen lisäksi ihmisellä on varaa tiettyjen ”normaaliksi” katsottavien tuotteiden ja palvelujen kuluttamiseen ja rahaa jää säästöönkin – siis niin, että puhelinlasku ja nettiliittymälasku voidaan maksaa, tai että on varaa siihen Luca Mészárosin haikailemaan kahvinkeittimeen. Tämän sosiaalisen minimitason alapuolelle jää hieman yli puolet, 53% unkarilaisista. Toisin sanoen: alle puolet unkarilaisista elää taloudellisesti turvattua elämää siinä mielessä, että voi luottaa jonkinlaisen vaatimattoman eurooppalaisen elintasonsa säilymiseen – siinäkin tapauksessa, että yllättäen pitäisi vaikkapa ostaa uusi pesukone hajonneen tilalle.

Yli puolet unkarilaisista siis elää vailla taloudellisen turvallisuuden tunnetta. Tämä on hyvä muistaa myös silloin, kun mietitään populismin vetovoimaa ja pelonlietsonnan käyttöä poliittisena aseena. Samalla voi muistella sitäkin, että maailmansotien välisen ajan Unkaria, kehittymätöntä ja eriarvoisuuden leimaamaa maata, jossa etenkin maaseudulla tuotanto-olot ja elämänmeno olivat myöhäisfeodaalisella tasolla, oli tapana nimittää kolmen miljoonan kerjäläisen maaksi. Nyt kaikkein köyhimpiä on 3,3 miljoonaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: