Väestönkehitys ja sen vastuunkantajat

Se on taas Eurooppa-päivä, hyvät lajitoverit, ja lisäksi olemme kahden äitienpäivän välissä: äitienpäivää vietettiin Unkarissa viime sunnuntaina, kun taas suurin osa Euroopan maita tarjoilee äideille kukkia, kakkuja ja huonon omantunnon osoituksia ensi sunnuntaina. Euroopasta ja äideistä saa hyvän aasinsillan tämänkertaisten teemojen välille. Eikä se välttämättä niin väkisin väännetty aasinsilta olekaan.

Olen joskus ennenkin viitannut bulgarialaiseen politiikantutkijaan Ivan Krasteviin, jolla oli hyvin järkeenkäyvän tuntuisia ajatuksia Itä-Euroopan ”myötätuntovajeesta”. Krastev toimii Sofiassa Centre for Liberal Strategies -nimisessä laitoksessa sekä Wienissä humanistis-yhteiskuntatieteellisessä IWM-instituutissa. Hän kirjoittelee säännöllisesti New York Timesiin ja on nyt julkaissut Euroopan tulevaisuudesta kirjan, jonka johdosta hän on myös antanut haastattelun sveitsiläiselle Der Bund -lehdelle. Juttu on hyvä lähtökohta tämänkertaiselle blogahdukselle, koska siinä keskeisessä osassa on ystävämme Viktor Orbán.

Krastev ei usko EU:n romahtavan tai putoavan sellaiseen ”kansallisvaltioiden Eurooppa” -skenaarioon, jota esimerkiksi Unkarin Orbán ja Puolan Kaczyński visioivat. Ongelmia toki on, ja ne johtuvat paradoksaalisesti nimenomaan EU:n menestyksestä rauhanprojektina: ihmiset ovat oppineet pitämään kehitystä ja vakautta itsestäänselvyytenä, ja tätä luottamusta sitten ravistelevat talous- ynnä muut kriisit. Kansallismielisyydellä pullistelevat Itä-Euroopan hallitukset, vaikka kenties keräävätkin kannatuksensa osaltaan tämän pettymyksen vauhdittamasta populismista, eivät oikeasti pysty uhmaamaan EU:ta, koska sen tuelle ja turvalle ei ole oikeaa vaihtoehtoa – Puolassa ja Unkarissa huomattavan suuri osa kansasta on EU-myönteistä. Ei Neuvostoliittoakaan hajottanut reuna-alueiden kapina – vaikka Baltian maat toki riemuissaan lähtivätkin omille teilleen heti kun pääsivät – vaan ytimen romahdus.

Huoli demokratian ja oikeusvaltion puolesta on toki perusteltu. Mutta, väittää Krastev, Unkarin Orbánia äänestetään ei EU-vastaisessa uhmassa vaan juuri siksi, että Unkari on EU:n jäsen. Äänestäjät näkevät EU-jäsenyyden jonkinlaisena pelastusköytenä, luottavat siihen, että Brysseli ei päästä Orbánia menemään liian pitkälle, ja uskaltavat siksi äänestää vähän railakkaammin kuin äänestäisivät, jos EU:ta ei olisi. Itä-Euroopan huolestuttavaa demokratiakehitystä ei myöskään pidä yleistää niin, että niputetaan yhteen Puola ja Unkari. Näiden hallinnossa on nimittäin se olennainen ero, että Puolan hallinto ei ole korruptoitunut (tähän suuntaanhan argumentoi myös puolalainen journalisti Adam Michnik äskettäin suomentamassani haastattelussa: Kaczyński ei välitä rahasta ja luksuksesta eikä kerää ympärilleen rahanhimoisia oligarkkeja vaan typeriä fanaatikkoja), Unkarissa taas korruptiosta on tullut suorastaan menetelmä, jolla hallitaan.

Olennaisin ero ja mahdollinen repeämän paikka läntisen ja itäisen Euroopan välillä ei Krastevin mukaan ole demokratiakulttuurissa tai taloudessa vaan väestön rakenteessa ja sen kehityksessä. Itäisen Euroopan maat ovat etnisesti erittäin homogeenisiä: maahanmuuttajia on vähän, suuri osa kansasta ei koskaan joudu tekemisiin toisenväristen ja toisenuskoisten ihmisten kanssa, ja tietämättömyyteen perustuvaa pelkoa ja muukalaisvihaa on helppo lietsoa. Itse asiassa entisessä Itä-Euroopassa myös muukalaisvihalla ja rasismilla on vahvat perinteet, koska reaalisosialismi – toisin kuin olisi voinut kuvitella – käytännössä esti näiden asioiden tuulettamisen.

Krastev-haastattelun mielenkiintoisimpia pointteja on juuri tämä: David Roderickin mukaan liberaalin demokratian tunnusmerkkejä ovat yksityisomaisuuden suoja, vapaat vaalit sekä vähemmistöjen suojeleminen. Kahdella ensin mainitulla on vahvat intressiryhmät tukenaan, joten ne ovat kehittyneet jo varhain, mutta kolmas on länsimainen erikoisuus, jonka kehittyminen ei ole ollut itsestäänselvää. Kun vuonna 1968 Amerikan ja Länsi-Euroopan radikaalinuoriso solidarisoitui kehitysmaiden ihmisten tai kotimaisten vähemmistöjen kanssa ja Saksassa tehtiin hartiavoimin pesäeroa natsisysteemeissä mukana olleisiin isiin ja isoisiin, Puolassa vuoden 1968 neuvostovastaiset levottomuudet huipentuivat merkilliseen antisemitismin purskahdukseen.

Mutta suurin ongelma Itä-Euroopassa ei siis ole maahanmuutto vaan maastamuutto. Esimerkiksi Romaniasta, kertoo Krastev, on kymmenen viime vuoden aikana lähtenyt paremman elämän perässä länteen 3,4 miljoonaa ihmistä, eli väkiluku on pudonnut yli 22 miljoonasta alle 20 miljoonan. Lähtijöistä suurin osa on nuoria työ- ja opiskeluikäisiä ihmisiä, Romaniassa on kyliä, joista lapset ovat kadonneet kokonaan tai jääneet ns. euro-orvoiksi (tällaisia on laskettu olevan noin 80 000), isovanhempien huostaan tai pahimmillaan lähes heitteille, kun vanhemmat ovat lähteneet maasta. (Unkarissa tilanne ei ole ihan näin dramaattinen, mutta silti muissa EU-maissa asuu Portfolio.hu:n viimesyksyisen artikkelin mukaan kuutisensataatuhatta unkarilaista, ja nämäkin ovat juuri niitä, joita kaikkein kipeimmin tarvittaisiin kotimaassa: koulutettuja ihmisiä parhaassa työn- ja lastentekoiässä. Joka kuudes unkarilainen lapsi syntyy nykyään ulkomailla.) Tämä on johtanut Itä-Euroopassa demografiseen paniikkiin: apua, me kuolemme sukupuuttoon!

Unkarissahan tämmöisellä paniikinnostatuksella on pitkät perinteet. Ja kun väestön hupenemista ei oikein voi hoitaa maahanmuutolla – siksikään, että poliittisen kannatuksen turvaamiskeinoksi on jo näköjään valittu mahdollisimman primitiivinen ”migranteilla” pelottelu – ja kun nuorten maastamuuttajien kotimaahanhoukuttelukampanjatkaan eivät ole suuremmin onnistuneet, hallitus yrittää panostaa syntyvyyden nostattamiseen kotimaassa. Ja kuten äijäpatriarkalismin perinteisiin kuuluu, syntyvyyden nostamisesta vastuuseen asetetaan naiset, jotka ilmeisesti ovat tähän asti olleet liian itsekkäitä ja mukavuudenhaluisia lähteäkseen synnytystalkoisiin.

Pari viikkoa sitten Viktor Orbán (rikkoen aiemman lupauksensa olla puuttumatta ”naisjuttuihin”) julisti perjantaisessa radiopuheessaan aikovansa ”solmia laajan sopimuksen Unkarin naisten kanssa”, sillä heidän ratkaisuistaan on kiinni Unkarin väestönkehitys. Orbán myös lupasi, että hallitus kuuntelee naisten ääntä ja ottaa huomioon, mitä naiset haluavat. Perheen perustaminen ja lapsista huolehtiminen on siis pelkästään naisten asia, ei miesten lainkaan? Näin kysyy Index-portaalin mielipideartikkelissaan Veronika Munk ja muistuttaa, että Unkarin naiset ja heidän elämäntilanteensa ovat monenlaisia. Silti Munkin haastattelemat unkarilaiset naiset olivat hyvin helposti pystyneet lataamaan pitkän toivomuslistan. Olisi esimerkiksi toivottavaa, että hallitus kohtelisi naisia ajattelevina ihmisinä, että sukupuolten väliselle palkkaerolle lopultakin tehtäisiin jotakin (johtavassa asemassa oleva mies ansaitsee Unkarissa 33,7% enemmän kuin vastaava nainen, ero on EU:n suurin), että naisten ja lasten terveydenhuolto saataisiin kuntoon (että olisi esimerkiksi riittävästi lastenlääkäreitä, tai että odottavia ja synnyttäviä äitejä kohdeltaisiin sairaaloissa paremmin ja kunnioittavammin), että äitiysloma ei vaarantaisi naisen työuraa, että yksinhuoltajia tuettaisiin paremmin…

Keskustelua jatkettiin viime sunnuntaina, kun Unkarissa vietettiin äitienpäivää. Otsikolla  Anyaforradalom   (‘Äitivallankumous’) useat naisjärjestöt ripustivat Budapestin Margit-sillan kaiteeseen (myös parlamenttitalosta käsin näkyvään paikkaan) pitkän banderollin, johon naiset olivat saaneet kirjoittaa toivomuksiaan.

anyaforradalom.jpg

Kuva on synnyttäjien oikeuksia puolustavan Másállapotot a szülészetben -ryhmän Facebook-sivulta.

Joukossa oli muutamia naispoliitikkoja; ATV:n kertoman mukaan myös Jobbikin Dóra Dúró oli osallistunut (perusarvo-(ääri)oikeistolaisena poliitikkona hän näki pääongelman siinä, että äidit tarvitsevat lisää arvostusta). Ja tietenkin asiaa kommentoi hallituksen taholta valtiosihteeri Katalin Novák, joka lupasi hallituksen tukevan sekä äitejä että isoäitejä kaikissa äitiyden ja isoäitiyden vaiheissa.

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Äitivallankumous-kampanjan yhteydessä oppositiopuolue Párbeszédin kansanedustaja Anett Bősz jakoi Facebook-sivullaan ”Lasikatto”-nimisen naisoikeusryhmän meemin:

bőszanett_anyuka.jpg

”Etunimeni ei ole PIKKUÄITI vaan … [oma nimi]. Käytän sitä myös synnytyksen jälkeen.”

Kampanjan – jota siis Bősz ei ollut itse pannut alulle – tavoitteena oli yleisemmin naisten oman ihmisarvon korostaminen, ja erityisemmin sen tähtäimessä oli vastenmielinen tapa käyttää lähes naisesta kuin naisesta puhuttelusanaa anyuka (‘pikkuäiti, äityli’). (Diminutiivisuffiksin motiivina ei tosin ole vain naisten vähättely vaan myös se, että perusmuotoinen anya-sana erityisesti toisen persoonan possessiivisuffiksilla varustettuna assosioituu nykyunkarilaisen kielikorvassa liian läheisesti meikäläistä haistattelua vastaavaan loukkaukseen eli murjaisuihin, joilla viitataan loukkauksen kohteena olevan henkilön ja hänen sukupuolimoraaliltaan epäilyttävän äitinsä väliseen mahdolliseen insestiin.)

Mutta koska somessa ei nykyään reagoida siihen, mitä toinen oikeasti kirjoittaa tai tarkoittaa, vaan siihen, mitä omia ennakkoluuloja tämän postaukset nostavat esiin, Bősz sai niskaansa saavikaupalla kuraa lukuisilta herrasmiehiltä ja ehkä vähän rouvashenkilöiltäkin. Näiden kommentoijien mielestä Bősz on ”aivokuollut mitättömyys”, ”sairas liberaalirotta, jolla ei kai äitiä olekaan vaan joka on tullut täisen juutalaisen Sorosin persiistä”, tai ”nartun äpärä, joka ei tajua, että UNKARILAISET IHMISET EIVÄT OLE SAMA ASIA kuin sinun kaltaisesi juutalais-gender-teoriaa levittävät elukat”. (En tiedä, onko Bősz juutalainen, eivätkä varmaan tienneet nämä kirjoittajatkaan. Mutta ”juutalainen” ei nykyunkarilaisessa diskurssissa enää ole etnis-uskonnollinen määrite vaan haukkumasana, jota voidaan käyttää mistä tai kenestä hyvänsä, jota ei pidetä tarpeeksi ”kansallismielisenä”.)

Erään kirjoittajan mielestä Bőszin postaus jollain omituisella tavalla liittyy siihen, että ”transsukupuolisten elämänkumppanien pitää saada oikeus päästä keinohedelmöitysohjelmaan”. Myös hallitusta lähellä olevissa viestimissä, 888.hu-sivustosta (joka on jonkinlainen verovaroilla toimitettava MV-lehti) aina pönäkän kansallis- ja hallitusmieliseen Magyar Idők -lehteen, Bőszin postausta kierrätettiin esimerkkinä siitä, miten oppositioliberaalit haluavat raastaa lokaan kaikkein kauneimmat perinteet ja pyhimmät arvot ja kieltää äiti-sanan käytön kokonaan. (Unkarissa kuten muuallakin tiedetään hyvin, että on tahoja, joiden mielestä enää ei saisi lainkaan puhua miehistä ja naisista.)

Samaan aikaan, kirjoittaa Qubit-sivustolla myrkyllisesti Zsuzsanna Balázs, Unkarin naisten asema on selvästi kohentunut, sillä uudessa parlamentissa on naisia kokonaista 23, kolme enemmän kuin aiemmin – Unkari on siis noussut naisparlamentaarikkojen suhteellisessa lukumäärässä tasoihin Mauritiuksen kanssa, 148. sijalle, ja näyttävästi ohittanut mm. Myanmarin, Naurun, Norsunluurannikon ja Burkina Fason. Lähes kaikki muut Euroopan maat ovat kaukana listan toisessa päässä. Nähtäväksi jää, miten Viktor Orbán ja hänen uusi hallintonsa pääsevät ”laajaan” sopimukseen Unkarin naisten kanssa. Tai miten tällä tavalla käännetään hupenevan ja vanhenevan Itä-Euroopan väestönkehitys taas uljaaseen nousuun.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: