Tapaus CEU ja poliittiset moraalikysymykset

Viime postausteni aiheena ollut hyökkäys Central European Universityä kohtaan etenee, kansainvälisistä protesteista ja myötätunnonilmauksista huolimatta. Unkarintaitoiset voivat, jos pinna kestää, katsella ATV-kanavan haastattelun, jossa hallituksen tiedottaja Zoltán Kovács – itse CEU:n kasvatti! – jaksaa yhä selittää, että CEU:n toiminta on petosta tai petkutusta (csalás), koska kahdessa maassa akkreditoituja tutkintoja tarjoava laitos on kilpailullisesti epäreilussa etuasemassa, ja että asia on ihan yksinkertainen: CEU on toiminut lainvastaisesti (siis vastoin lakia, jota nyt vasta ollaan säätämässä?) ja sillä on kahdeksan kuukautta aikaa korjata laittomuudet…

Solidaarisuuden ilmauksia, joukkovetoomuksia ja avoimia kirjeitä tulvii kaikkialta, ympäri Eurooppaa järjestetään mielenilmauksia CEU:n puolesta, ja sunnuntaina on Budapestiin taas tulossa mielenosoitus, jolla presidentti János Áder yritetään suostutella olemaan allekirjoittamatta kohtalokasta lainmuutosesitystä. Täällä Wienissä puhutaan jo ainakin puolivakavissaan CEU:n tulosta (Itävallan liittokansleri Christian Kern on keskustellut henkilökohtaisesti György Sorosin kanssa, vaikka ei ilmeisesti vielä varsinaisista muuttosuunnitelmista). Sorosin tiedottajan mukaan CEU ei ole vielä lähdössä minnekään. Pelissä on mukana niin paljon rahaa, kansainvälistä näkyvyyttä, vallan miehiä ja isopalkkaisia lakimiehiä, että luvassa lienee joka tapauksessa pitkä vääntö.

Tämähän vaikuttaa taas sellaiselta tilanteelta, jossa vastakkainasettelu on moraalisesti selkeä: tällä puolella hyvikset, vapaa tiede, kansalaisyhteiskunta ja ihmisoikeudet, tuolla puolella pahikset, yhä fasistisempia piirteitä saava, kansalliskiihkolla ratsastava mafiavaltio. Mutta oikeastihan asiat eivät koskaan ole näin yksinkertaisia, ainakaan tämän ristiriidan keskellä seisovien ihmisten kannalta, ja tämä ongelma on noussut esiin viime päivinä ainakin parissa tapauksessa. Perin kiintoisaa on myös se, että samalla kun tässä asiassa varsinaisia poliittisia päätöksiä tekevät ja henkilöivät miehet, moraaliset ja eettiset kysymykset henkilöityvät muutamiin naishenkilöihin.

Ensinnäkin: vallanpitäjien tyttäret. Pääministeri Orbánin tunnetusti ”omilla jaloillaan seisova” Ráhel-tytär on Corvinus-yliopistossa suoritetun kandidaatintutkinnon jälkeen jatkanut hotelli- ja matkailualan opintojaan Sveitsissä, Lausannen École hôtelièressä. Ja nythän, kuten 444.hu-sivusto kirjoittaa, useamman kymmenen tuhannen euron lukukausimaksuja perivän oppilaitoksen ohjelmat on akkreditoitu USA:ssa, toisin sanoen pääministerin oma tytär opiskelee juuri sellaisessa huijarioppilaitoksessa, jollaisten toimintaa isän mielestä ei voi Unkarissa sallia. Viime päivinä on julkisuuteen nostettu myös presidentti János Áderin tytär Orsolya, joka puolestaan opiskelee Lontoossa, opinahjossa nimeltä Richmond, The American International University in London. Myös tämän yksityisen yliopiston tutkinnot ovat Yhdysvalloissa akkreditoituja.

Ráhel Orbánin ja Orsolya Áderin tapauksista on noussut varsin kiintoisia väittelyjä. Verkosta on helppo löytää ärsyyntyneitä puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Toisaalta varsinkin Ráhel Orbán on nostattanut kansan närkästystä ennenkin. Ráhelin ja hänen puolisonsa, tuottoisista mutta hämäristä bisneksistään tunnetun István Tiborczin mahtihäät työllistivät muutama vuosi sitten niin tienrakennuslaitosta kuin poliisiakin, sittemmin Ráhel on mm. suurta protokollapahennusta nostattaen vienyt sveitsiläiset opiskelutoverinsa Budapestin Oopperan ns. kuninkaalliseen aitioon (minne ei saa jalallaan astua kuin valtakunnan korkein johto) sekä tehnyt opetusvierailun Corvinus-yliopistoon (ilmeisesti koskaan ei tullut julki, millaisilla tieteellisillä ansioilla). Ylimielinen, julkisia kiukunpurkauksia kaihtamaton Ráhel on ollut otollinen maalitaulu monille törkeillekin hyökkäyksille, vaikka fiksummat arvostelijat aina muistavatkin muistuttaa, että Ráhel Orbán – mitä mieltä hänen ”omilla jaloillaan seisomisestaan” sitten ollaankin – on viaton isänsä synteihin. Presidentti János Áder taas ei ole mikään julkisuushahmo vaan muodollinen ja seremoniallinen valtionpäämies, lakien allekirjoittaja ja uudenvuodenpuheiden pitäjä, henkilönä hajuton, mauton ja väritön pitkän linjan puoluejyrä, eikä hänen yksityiselämäänsä tai perhettään, toisin kuin Orbánin, ole ihmeemmin julkisuudessa reposteltu. Nuori Orsolya Áder ei tietääkseni ole vetänyt minkäänlaista Ivanka Trump -showta, ja hänet siis ainakin kuuluisi kaiken kohtuuden nimissä jättää CEU-sodan ulkopuolelle.

Tokitoki. Mutta näitä puolustelupuheenvuoroja lukiessani mietin, eikö muka kaikille ole selvää, mistä tässä on kysymys. Tottahan jokainen täysijärkinen ihminen tajuaa, että Ráhel Orbánin ja Orsolya Áderin kansainvälisissä opinnoissa ei ole mitään moraalisesti paheksuttavaa. Eivätkä arvostelijat ole nostamassa näitä nuoria naisia tikun nokkaan tuomiolle heidän omista teoistaan. Tarkoitus on vain valottaa sitä kirkuvaa moraalista ristiriitaa, joka vallitsee vallanpitäjien päätösten ja tekojen välillä, kaksien sääntöjen järjestelmää, jossa hallitsevalle luokalle on sallittua se, mitä se ei salli alamaisilleen. On suoraan sanoen hieman outoa, että niin moni muuten fiksu sentrooppalainen ihminen ei tätä näytä ymmärtävän.

Toisen väittelyn on nostattanut Facebook-puheenvuorollaan Diána Ürge-Vorsatz, ilmastotutkija ja CEU:n ympäristönsuojelun laitoksen professori. (Alkuperäinen postaus on sittemmin häipynyt näkyvistä, mutta sen on julkaissut ainakin Bozótharc-blogi.) Ürge-Vorsatz palasi Amerikasta CEU:n kutsumana vuonna 1998 ja on siis kohta parikymmentä vuotta palvellut Unkarin tiede-elämää CEU:n työntekijänä – joskin näistä vuosista joltinenkin osa on kulunut äitiyslomiin, Ürge-Vorsatzilla nimittäin on seitsemän lasta, kuten kunnon katolilaiselle (?) kuuluu. Näin hän kirjoittaa:

[…]
Olen koko ikäni ollut FIDESZ-puolueen äänestäjä, hallitusta kunnioittavina (kormánytisztelő) kansalaisina mieheni ja minä kasvatamme seitsemää lastamme kristillis-kansallisten arvojen pohjalta, he käyvät kirkon koulua.
Toteutunut unelma – näin voi kuka hyvänsä ajatella, ja aiheesta.
Kunnes koitti huhtikuun 4. vuonna 2017.

 

Päivä, jona tämän unelman kasvoille syljettiin, se murskattiin raa’asti. Yhtäkkiä minusta oli tullut osa “lakia rikkovaa, ulkomaiden etuja edustavaa ja Unkarin sisäisiin asioihin sekaantuvaa” laitosta, ja 20 vuoden aikana työllä, hiellä ja valvottuina öinä rakentamani vahva perusta oli yhdessä yössä vedetty jalkojeni alta. Laitos, josta meidän oli onnistunut tänä aikana tehdä yksi maailman houkuttelevimpia eliitti-opiskelupaikkoja, jonne pääsystä monet maksavat tuhansia dollareja vuodessa – parissa minuutissa siitä oli tullut epävarma, epäluotettava paikka, jonne ei opiskelija eikä professori ilman vakavaa harkintaa uskalla lähteä riskeeraamaan rahojaan.
Mutta ehkä kaikkein häijyintä oli nähdä, miten kollegat, ystävät ja sukulaiset vain hyvin laimeasti seisoivat rinnallamme. ”Lakiahan pitää noudattaa!” -huudahduksia ja moittivia katseita entisten tunnustusten sijasta. Tai pelkästään ”anteeksi, en uskalla, etten joutuisi mustalle listalle.”

CEU:n tärkeimpiin arvoihin ovat aina kuuluneet oikeusvaltio, demokratia, vastuu ympäristöstä ja yhteiskunnasta. Yliopisto on aina pyrkinyt pitämään yllä hyviä suhteita kulloisenkiin hallitukseen, on mahdotonta kuvitellakaan, että se tahallaan rikkoisi lakia. Koskaan ei kukaan ole puuttunut siihen, mitä tutkimme, mitä opetamme, millaisia arvoja edustamme.
Jos tässä olisikin rikottu lakia, mitä minun on vaikea uskoa – miksi tätä ei voisi ratkaista bilateraalisella dialogilla [sic], yhteisesti?

Tänä päivänä 40 vuoden työ ja unelmat luhistuivat sisälläni. Tänään minusta tuntuu siltä, että tämä maa ei ansaitse minua eikä monia muita tämän maan kehitystä lahjakkuudellaan, ahkeruudellaan, hiellään kaikista vaikeuksista huolimatta täällä palvelevia oivallisia, kunniallisia ammatti-ihmisiä, lääkäreitä, opettajia, liikemiehiä.

Kiitän kaikkia tukijoitani, jotka uskalsivat avata suunsa, uskalsivat saapua paikalle, uskalsivat jakaa tämän. Monet heistä ovat hallitusta kunnioittavia, kristittyjä kansalaisia, jotka ensi kertaa ilmaisivat, että – tätä ei olisi tarvittu.

Tämä hieman naiivin mutta vilpittömän tuntuinen purkaus on erikoisella tavalla jakanut tunteet ja mielipiteet myös omassa unkarilaisessa mediakuplassani. Yllättävän monet oppositioihmiset nimittäin eivät riemulla tervehdi Ürge-Vorsatzin silmien aukenemista kaikkien näiden vuosien jälkeen. Kolozsvári szalonna -blogisti kysyy raivoissaan, missä tämä hallitusta kunnioittava kristitty konservatiivi oikein on piileskellyt viime vuodet. Miten ihmeessä tämä kunnon kansalainen, ilmastonmuutoksen tutkija, tiedenainen, kristitty ei ole huomannut, miten tämä hänen kunnioittamansa hallitus vehkeilee Venäjän kanssa ja kähmii julkista omaisuutta mafiaperheen taskuihin, tuhoaa luontoa ja viittaa kintaalla vihreän energiatalouden kehittämiselle, rampauttaa koulutusjärjestelmän ja levittää muukalaisvihaa kristillisten arvojen nimissä? Miksi hän ei vieläkään uskalla suoraan nimetä ”niitä”, jotka murskasivat, yhyy, hänen unelmansa ja hänen työnsä hedelmät? (Ja ennen kaikkea: kuinka kummassa hänen uskonsa hallitukseen ei ole horjahtanut hiukkaakaan, ennen kuin häneltä itseltään ollaan viemässä työpaikkaa alta?)

Nyest.hu-sivustolla teräväkynäinen fennougristikollegani László Fejes puolestaan röykyttää Ürge-Vorsatzia parodisella ”lohdutuskirjeellä”, jossa toveri Rákosi (1950-luvun alun stalinistisen Unkarin diktaattori) vakuuttelee, ettei ole toveritar Ürge-Vorsatzille vihainen tämän harkitsemattoman purkauksen johdosta, mutta kuitenkin syvästi pettynyt…

Rákosi on pettynyt myös siksi, että toveritar ei ole edes yrittänyt peitellä koettaneensa kääntää toisia tovereita puoluetta vastaan, vieläpä syyttänyt heitä siitä, että he eivät ole puolustaneet imperialistien instituutioita. Puolustitteko muka Paikannimikomitean jäseniä, kun puolue erotti heidät virasta? [Vuonna 2011 hallitus joutui arvovaltakiistaan nimistöntutkijoiden komitean kanssa Budapestin Ferihegyn, siis Ferenc Liszt -lentokentän nimestä, ja päätyi vapauttamaan kaikki komitean jäsenet tehtävistään ja erottamaan muutamia viroistaankin. Tämä oli nykyisen Orbán-järjestelmän ensimmäisiä näyttäviä itsevaltaisuuksia.] Puolustitteko yliopistojen autonomiaa, kun Puolue nimitti niiden johtoon toveri Rákosille uskollisia kanslereita? [Tämäkin siis viittaa Orbánin hallituksen läpi ajamaan yliopistojen hallintouudistukseen.] Uskollisena internationalistina puutuitteko siihen, miten muista maista pakenevia työläisiä ja talonpoikia kohdellaan? Tuliko mieleenne nostattaa kapinaa siksi, että mustalaislapset eristetään Puolueen toimesta alun alkaen eri koululuokkiin, niin ettei heillä ole mitään mahdollisuutta koskaan edes kirjoittaa ylioppilaaksi, puhumattakaan sellaisista viroista kuin toverittarella on? (…)

Tämä puolestaan on saanut 444.hu-sivuston László Szilyn raivoihinsa. Tämä maa tarvitsisi muutamia satoja tuhansia Ürge-Vorsatzeja, naiiveja ja erehtyviä ihmisiä, jotka lopulta kuitenkin tajuavat erehdyksensä, paljon enemmän kuin yhden Ürge-Vorsatz-raukan ristiinnaulitsemista liberaalitalibanien toimesta, Szily jyrisee…

Tässä syljeskelyssä hirveintä on se, miten syvästi se perustuu heimoajatteluun. DÜV:n ”rikos” on oikeastaan vain siinä, että hän Facebook-postauksessaan aivan avoimesti tunnusti maailmankatsomuksensa, ja meille taas on edelleenkin ehdottoman tyypillistä se, että toisen maailmankatsomus kuuluu lähtökohtaisesti lytätä. Niin kauan kuin tätä ei ruveta pitämään yhtä nolona kuin kokonaisen yliopiston sulkemista muutaman antisemitisti-äänestäjän mieliksi, niin kauan ei täälläkään tule hallituksen vaihdosta eikä semmoista maata, jossa voisi ihminen elää.

Jossain mielessä ymmärrän Szilyäkin, vaikka mielestäni hänen(kin) kritiikkinsä osuu hieman harhaan. Eivät ”liberaalitalibanit” ole lähtökohtaisesti lyttäämässä Ürge-Vorsatzin tunnustamaa katolilais-konservatiivista arvomaailmaa vaan hänen sisäistä epärehellisyyttään omia arvojaan kohtaan. (Toisaalta tämä kritiikki sopii meistä jokaisen ihmisoikeuksien etäpuolustajan ja mukavuudenhaluisen kansalaiskliktivistin kohdistaa itseemme.) Tuossa ”heimoajattelussa” on kuitenkin tietty vinha perä. Unkarissa on kansallisesta ja maanlaajuisesta solidaarisuudesta vielä paljon pahempi pula kuin monessa muussa maassa. Eikä hallituksen vaihdosta tai muutosta nykymenoon tule niin kauan, kuin poliittinen oppositio on yhtä avuton kuin nyt. Kuten muuan unkarilainen kaverini äskettäin totesi, tämä oppositio ei edes tarvitse Mátyás Rákosin kuuluisaa ”salamitaktiikkaa” (vastustajien tuhoamista viipale viipaleelta) – se viipaloi itse itsensä jo valmiiksi.

Niin kuin lukemattomat kerrat olen viime vuosina todennut, tästä nykymenosta tulevat myös entiset ajat mieleen. Stalinismista minulla ei ole omakohtaisia muistoja, mutta ehdin aikuisiässäni vielä sivusta näkemään reaalisosialismin viimeisen vuosikymmenen ja sen nostattamat moraaliset ongelmat. Miten ehdottomasti noudatat etiikkaa ja ihanteita, kun kuitenkin pitää myös elää ja kenties elättää perhekin? Vastustaako avoimesti vai olla myöntelevinään ja ”hajottaa systeemiä sisältäpäin”? Muistan, miten helppoa periaatteessa silloisten reaalisosialismissa elävien tuttavieni olisi ollut jakaa ympäristönsä ihmiset hyviksiin ja pahiksiin, ja miten vaikeita nuo rajanvedot kuitenkin käytännössä saattoivat olla. Lähivuosina ehkä nähdään, löytyykö noihin vanhoihin ongelmiin uudessa, yhä pienemmässä maailmassamme uudenlaisia ratkaisuja.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: