Urheilun epähenkilöitä?

Unkarin maahanmuuttopolitiikasta on ollut ennenkin puhetta tässä blogissa, ja varmaan palaan siihen vastakin. Hallituksen ja pääministeri Orbánin virallinen kantahan on, että Unkari ei halua maahanmuuttajia, mieluiten ei laisinkaan, ei ainakaan toisenuskoisia ja -rotuisia. (Naapurimaiden vanhojen unkarilaisalueiden etniset unkarilaiset ovat tietenkin asia erikseen, mutta heillehän myönnetään nykyään auliisti Unkarin kansalaisuus ja hallitus luottaa heidän tukeensa niin vaaleissa kuin tulossa olevassa kansanäänestyksessäkin.) Näin siitä huolimatta, että surkea palkkataso ja yleinen toivottomuuden ja näköalattomuuden tunne ajaa työikäistä koulutettua väestöä Unkarista hälyttävään tahtiin läntisempään Eurooppaan onneaan etsimään. Éva S. Baloghin blogissaan esittämän oivallisen tiivistelmän mukaan Unkarin kansalaisia asui vuonna 2010 ulkomailla 108 000, vuonna 2015 jo 563 000, ja näihin Eurostatin tilastoihin on vielä lisättävä niistä puuttuvat Britannian (arviolta 200–300 000) sekä Itävallan unkarilaiset.

Kansantalouden remontoiminen sellaiseen kuntoon, että Unkarissa olisi houkuttelevampaa asua ja tehdä työtä, ei ole helppoa, ja mukavampaa on ilmeisesti kaivaa nykyisen meiningin jatkamiseen tarvittava poliittinen kannatus suoraan populismin pohjamudista. Siispä ongelma ei ole työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus vaan pelottavat, terrorismia ja rikollisuutta tuovat maahanmuuttajat tai ”migrantit” – sanan migráns merkitys saattaa vähemmän koulutetuille unkarilaisille olla hieman hämyinen, joten siihen on helppo liittää uhkaavia mielleyhtymiä, ja termiä ”pakolainen”, menekült, taas ei vahingossakaan käytetä. Osa ongelmaa on myös kriisiytyvä EU, joka haluaa väkisin sijoittaa Unkariin jopa kymmeniätuhansia väkivaltaisia džihadisti-liuhupartoja hunnutettuine naisineen ja pelottavan runsaine lapsilaumoineen. Tätä vastaan on tulossa kansanäänestys, jota valmistellaan tässäkin blogissa jo selostetulla julistekampanjalla. Ilmeisesti mielipiteiden muokkaamista on harrastettava muillakin hallituksen kontrolloimilla kanavilla.

Valtion MTV1-kanavan uutisointia pakolaiskriisistä olen tässä blogissa kommentoinut ennenkin. Nyt on valtion tv-kanavien urheilujournalismin vuoro kunnostautua. Eilen kaikkialle maailmaan levisi uutinen Rion olympialaisten pakolaisten joukkueesta ja sen ehkä kuuluisimmasta edustajasta, syyrialaisesta uimarista Yusra Mardinista, joka sadan metrin perhosuinnissa voitti oman alkueränsä. Maineikkaan uintimaan Unkarin television oli tietenkin seurattava suorana tätäkin erää, mutta Mardinin ykkössijan varmistuessa selostaja lakkasi selostamasta kilpailua ja alkoi pohdiskella muissa erissä kilpailevien unkarilaisten mahdollisuuksia. Mardinista ja pakolaisten olympiajoukkueesta ei hiiskahdettu sanaakaan.

Monet Unkarissa ovat näköjään varmoja siitä, että selostaja Jenő Knézy (nuorempi, samannimisen kuuluisan urheilureportterin poika) aivan tahallaan jätti pakolaisten joukkueen ja Mardinin erävoiton mainitsematta. Kenties selostajia oli jopa ylemmältä taholta ohjeistettu välttämään ”migranttien” mainitsemista ainakaan positiivisessa valossa. (Ja miten muuten pakolaisten joukkueesta edes puhuttaisiin, jos termiä ”pakolainen” ei haluta käyttää?) Kettős Mérce -blogi kysyy raivoissaan:

Tätäkö tosiaan on olympiahenki ja urheilumieli? Onko tosiaan vihakampanja niin tärkeä, että kammottavista kokemuksista selviytyneen tytön menestys on mitätöitävä, että tv-katsojia on huijattava, että kilpailun osanottajista ja tuloksesta on vaiettava? Samalla kun koko olympialaisten ajan minuutin-parin välein pyörii vihapropaganda, julistekampanja, Fidesz-puolueen pikauutislähetykset (klo 23:45:n uutislähetykseen ei pakolaisvastaisten uutisten rinnalle enää mahtunut tieto [miekkailija] Emese Szászin olympiavoitosta).

Uutisvirtaani oli joku nostanut myös uutisen parin vuoden takaa: samainen urheilujournalisti Knézy oli 2014 saanut puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion vaimonsa pahoinpitelystä ja joutunut vähäksi aikaa hyllylle. Turhaa tässä on spekuloida siitä, onko Knézy maineeseensa tulleiden kolhujen takia herkempi ikävyyksien välttämiseksi ennakoimaan esimiestensä toiveita esimerkiksi ”migranttien” mainitsemisen suhteen. Mielenkiintoista silti, miten Unkarin Fidesz-valtapuolueen ja sen propagandarakenteiden – jollaisena valitettavasti Unkarin valtion tv-kanavia on nykyään pidettävä – liepeille mahtuu kavereita, joilla nyrkki puhuu herkästi varsinkin oman säksättävän akan suuntaan. Ja mielenkiintoista taaskin, miten muukalaisviha ja naisviha usein näyttävät sopivan yhteen.

Joka tapauksessa, kuten Népszabadság-lehden online-version (nol.hu) mielipidekirjoituksessa otsikoidaan, Unkarin valtion tv ”pyyhki jalkansa olympia-aatteeseen”. Mikä Knézyn ”unohduksen” syy sitten alkuaan olikin, monet eivät näköjään osaa tulkita sitä kuin yhdellä tavalla. Ja tämä tulkinta tuo Népszabadságin kirjoittajalle mieleen hänen oman lapsuutensa ja 1960-luvun alun Kádárin Unkarin, jolloin elettiin vielä ”pidennettyä 50-lukua”. Mustat autot ajoivat kaduilla öisin, kansaa varoiteltiin valppauteen imperialistien sotajuonten suhteen, vuoden 1956 kansannousun kukistuminen oli vielä elävänä kaikkien muistissa, ja oli paljon muutakin sellaista, mistä kerta kaikkiaan ei sopinut puhua ääneen.

Tuohon aikaan, kun tietokonepeleistä ei osattu haaveillakaan, pikkupoikien sadepäivän ajanvietteenä toimi ns. nappifutis, gombfoci. Pojat keräilivät pelaajia ja joukkueita esittäviä pelinappuloita, joilla pelattiin jalkapallo-otteluita ja kokonaisia turnauksia. Kirjoittajalla oli tallissaan useita unkarilaisia joukkueita, joiden tuon ajan nimekkäät pelaajat hän vieläkin muistaa ulkoa. Ja oli ulkomaalaisiakin, esimerkiksi Brasilian maajoukkue Peléineen päivineen, tai Neuvostoliiton joukkue ja sen maalissa legendaarinen ”Musta hämähäkki” Jašin. Näiden rinnalle hän olisi kovasti halunnut lempijoukkueensa Real Madridin, mutta vanhemmat eivät suostuneet sitä hankkimaan – syystä, jota he eivät millään halunneet kertoa.

Lopulta vanhemmilta loppuivat tekosyyt, ja taskurahoista oli säästetty kokoon riittävä summa. Kirjoittaja kipitti tupakkakioskille ostamaan kauan kaihoamaansa Real Madridia. Hän tietenkin muisti ulkoa kaikki sen pelaajat, sekä nimet että naamat, ja hämmästyi hieman nähdessään tässä joukossa pelaajan, joka kantoi täysin outoa nimeä ”Marsall”. Kuitenkin tämän pelaajan naama näytti tutulta, ikään kuin hän olisi nähnyt sen jossain vanhassa urheilulehdessä kotonaan. Kriittisenä ostajana hän kysyi oitis kioskin sedältä, mistä tämä outo pelaaja oli peräisin. Myyjä kuiskasi, että kunhan toiset asiakkaat lähtisivät liikkeestä, hän selittäisi asian…

Jäätyään kahden kesken pikku asiakkaan kanssa kioskin setä sitten kertoi, että oikeasti Real Madridissa pelaa legendaarinen unkarilainen Ferenc Puskás. Mutta koska Puskás oli 1956 loikannut länteen, häntä pidettiin Unkarissa virallisesti maanpetturina eikä hänen nimeään saanut lausua ääneen. Kioskin setä varoitti vielä kirjoittajaa kertomasta kenellekään, että salaperäinen Marsall oli oikeastaan Puskás. Ja jos poika sen kertoisi, niin missään nimessä ei ainakaan saisi sanoa, keneltä hän on sen kuullut.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tämä todetaan, eikä varmaan viimeinenkään: Unkarin tiedotusvälineiden toiminta tuo mieleen vanhat hyvät ajat. Oudon kärkkäästi tuo vertailu entisiin reaalisosialismin aikoihin ja Neuvostoliittoon sujahtaa niin järjestelmän kannattajien (me olemme oikeistolais-kansallinen hallitus, ja meidän arvostelemisemme on kommarimeininkiä; EU on aikamme Neuvostoliitto) kuin sen vastustajien suusta. Siitä ainakin pitäisi kaikkien pystyä olemaan yhtä mieltä, että 1900-luvun traumojen työstäminen on yhä pahasti kesken.

Päivitys: Selostaja Knézy on nyt antanut virallisen selityksen. Pakolaisuimarin erävoitosta vaikeneminen ei ollut tahallista vaan johtui teknisistä ongelmista. Monitorit eivät toimineet, kuva- ja ääniyhteys katkeilivat koko ajan, lähtölistatkin muuttuilivat, joten Knézy ei halunnut yrittääkään selostaa ”koko kilpailun kannalta täysin merkityksettömien” erien loppuratkaisuja vaan keskittyä unkarilaisten katsojien kannalta olennaiseen. Uskokoon ken haluaa, voisin kuvitella, että moni ei edelleenkään usko. Ja se, miksi Knézyä ei haluta uskoa, on tässä varmaan olennaisempaa kuin se, katkeiliko kuvayhteys oikeasti vai ei.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: