Trianonista Tianjiniin

Lauantaina vietettiin Unkarissa taas ns. Kansallisen yhteishengen (tai: ”yhteenkuuluvuuden”) päivää (Nemzeti összetartozás napja). Tämän virallisen juhlapäivänimikkeen Unkarin parlamentti antoi vuonna 2010 Trianonin rauhansopimuksen vuosipäivälle.

Kesäkuun 4:ntenä 1920 allekirjoitettiin Versaillesin palatsikompleksiin kuuluvassa Grand Trianonin palatsissa rauhansopimus, jossa toisena osapuolena olivat ensimmäisen maailmansodan voittajavallat, toisena taas Habsburg-monarkian hajoamisesta ja sitä seuranneesta sekasorron kaudesta noussut Unkarin kuningaskunta. Kyseessä oli ”häpeärauha” tai ”rauhandiktaatti”, joka riisti Unkarilta kaksi kolmasosaa sen alueista. Ja tietenkin kyseessä oli jossakin mielessä kosto tavasta, jolla vanha Unkarin kuningaskunta oli kohdellut vähemmistöjään – nimenomaan kosto, ei hyvitys, sillä uusien rajojen taakse jäävästä väestöstä melkoinen osa oli etnisiä unkarilaisia, jotka puolestaan saivat kokea eriasteista kiusantekoa tai sortoa uuden Tšekkoslovakian, ”Suur-Romanian” tai Jugoslavian viranomaisten taholta. Trianon loi pohjan väkevälle revanssihengelle (”kaikki takaisin!”) ja ”irredentismille”, jota Horthyn Unkari viljeli toiseen maailmansotaan ja romahdukseensa saakka.

Sosialismin aikana Trianon-ruikutus ja revanssiaatteet painettiin rivien väleihin ja maan alle, kansalliseen alitajuntaan tai ulkomaiden unkarilaisyhteisöjen hörhömeininkeihin. Postsosialistinen EU-Unkari taas ei voi konkreettisesti kalistella sapelia naapurimaiden suuntaan, ei ainakaan virallisesti. Erilaisia Trianonin rajojen ”tarkistamista” tai kumoamista vaativia enemmän tai (yleensä) vähemmän vakavasti otettavia kansalaisjärjestöjä maasta toki löytyy, ja etenkin äärioikealla kuten oppositiopuolue Jobbikin riveissä Trianon-retoriikka on jatkuvasti esillä ja Suur-Unkarin kartta suosittu kuva-aihe niin autonpuskuritarroissa kuin teepaidoissa. Trianonin muistomerkkejä ”silvottu isänmaa parka” -ikonografioineen on pystytetty järjestelmänvaihdoksen jälkeen ympäri Unkaria (kuvablogisti markoferko on koonnut valikoiman kaikkein huikeimpia muistokiviä, -patsaita ja -laattoja). Hallitus puolestaan on viime vuosina pyrkinyt johonkin positiivisempaan ja rakentavampaan hengennostatukseen, ylirajaisen virtuaalikansakunnan rakentamiseen, mistä tämän kansallisen juhlapäivän nimikin yrittää kertoa.

Tänä vuonna ei kuitenkaan ole nähty hallituksen taholta mitään suurempaa ohjelmallista tempausta. Sitä vastoin koko kansa – näin kertoo hieman kieli poskessa index.hu-portaalin artikkeli – istuutui juhlapäivän iltana Duna-TV-kanavan ääreen katsomaan ohjelmaa, jonka sen koonnut tunnettu toimittaja Tvrtko Vujity oli mainostanut paljastavan jotakin uutta ja järkyttävää Trianonin rauhansopimuksesta ja sen täytäntöönpanosta,  kenties jotakin, millä voisi olla suorastaan poliittisia seurauksia.

(Täytyy tunnustaa, että seuraan Unkarin televisiota sen verran huonosti – siis en juuri lainkaan – että Tvrtko Vujity oli minulle uusi tuttavuus. Mustasta lippalakistaan tunnettu Vujity on näköjään kuuluisa tutkiva ja human interest -journalisti, kaiken lisäksi harvinaisen näkyvä Unkarin vähemmistöjen edustaja: hän sai syntyessään nimekseen Szilárd Balogh, mutta otti äitinsä kroaatinkielisen sukunimen Vujity (kroatialaisittain kirjoitettaisiin Vujić) ja käänsi etunimensäkin kroaatiksi. Sekä Szilárd että Tvrtko tarkoittavat ’lujaa, kovaa’, ja ne voidaan nähdä kansainvälisen Konstantin-etunimen ”kansallisina” vastineina.)

Index-portaalille antamassaan haastattelussa Vujity oli kertonut:

Sain kirjeen myös eräältä veljeskunnalta. Siinä luki, että jos on totta se, että minä nyt kasvatan valtakuntaa, niin kuin Horthy aikoinaan, niin tänä vuonna minulle määrätään veljeskunnan ansiomerkki.

Tähän ennakkohypetykseen nähden Tvrtkon dokumentti ei ilmeisesti tuonut mitään kovin ihmeellisiä paljastuksia saati ravistellut Trianonin häpeärauhan rajoja. Rauhansopimuksen täytäntöönpanossa tapahtunut erhekin lienee ollut varsin vähäinen tapaus, sekin tiedossa jo vanhastaan: Unkarin nykyisessä koillisnurkassa, Romanian rajalla Zajta-nimisessä tuppukylässä romanialaiset miehitysjoukot eivät ensiksi ymmärtäneet paikkakunnan jääneen rauhanteossa Unkarin puolelle ja poistuivat vasta, kun valpas paikallinen opettaja sai asian selvitetyksi.

Jos ei tv-dokumentissa paljon uutta ja ihmeellistä ollutkaan, niin minun yleissivistykseni ainakin laajeni merkittävästi tätä koskevan uutisoinnin johdosta. Asiaan perehtyneet ovat toki tästä tienneet: Unkarilla oli hetken aikaa oma merentakainen siirtokunta, nimittäin Kiinassa asti. Trianonin sopimuksessa säädetään omassa pikku pykälässään tukikohdasta, joka Itävalta-Unkarin hajottua ja uuden Itävallan solmittua voittajavaltojen kanssa Saint Germainin rauhansopimuksen 1919 oli jäänyt yksin Unkarin kuningaskunnan nimiin odottamaan lopullista pesänselvitystä.

Pohjois-Kiinan rannikolla Tientsinin tai, nykyään käytetyn kirjoitustavan mukaan, Tianjinin kaupungissa olivat USA, Japani sekä joukko Euroopan valtioita 1900-luvun taitteessa, oopiumisotien ja boksarikapinan myllerryksessä miehittäneet alueita tukikohdikseen. Tällainen oma alueensa oli myös Itävalta-Unkarilla, joka oli osallistunut kapinan kukistamiseen neljän panssariristeilijän ja viisisatapäisen sotajoukon voimin. (Peiho-joen suulla sijaitsevaa linnoitusta vallattaessa kaatui kymmeniä miehiä, joista kolmasosa oli kansallisuudeltaan unkarilaisia, kertoo Falanszter-historiablogin mainio artikkeli, josta suuri osa tässä seuraavaksi kertomastani on peräisin.) Itävalta-Unkarin osuus oli joen yläjuoksulla syvällä uivien laivojen tavoittamattomissa, eikä sillä myöskään ollut eurooppalaisten standardien mukaista rakennuskantaa tai infrastruktuuria. Alueen etuna oli kuitenkin välitön yhteys Tianjinin itäiselle rautatieasemalle.

karte_der_konzessionsgebiete_in_tientsin

Itävalta-Unkarin tukikohta-alue näkyy ylhäällä vaaleanpunaisena kiilana. Kartta: Maximilian Dörrbecker / Wikipedia

Tarmokas pääkonsuli Karl Bernauer ryhtyi heti 1901 organisoimaan alueelle kunnon keskieurooppalaista komentoa. ”Kehitys” eteni, joskin hitaammin kuin naapurisiirtokunnissa, sillä Wien, toisin kuin Washington, Pariisi tai Lontoo, ei juuri investoinut uuden siirtomaansa kehittämiseen. Pienen unkarilais- ja kroatialaissyntyisen sotilasjoukon lisäksi värvättiin järjestyksenpitoon kiinalaista poliisivoimaa, nimitettiin verotusta ja kaupankäyntiä valvova kaupunkineuvosto, ja vanhaan buddhalaistemppeliin perustettiin keisarillis-kuninkaallisen meriväen kasarmi, vankila ja sairaala. Kunnallistekniikkaa rakennettiin, ja uuden ns. Itävallankadun (virallisesti Frans Joosefin katu) varteen alkoi kohota uusia (joskin amerikkalais-, britti- ja ranskalaisvyöhykkeiden vastaavia vaatimattomampia) liikerakennuksia, upseerikasino ja elokuvateatterikin siellä toimi.

Budapestinkadulla taas komeili samanlaisia huviloita kuin nykyäänkin Rózsadombilla, ”Budapestin Eirassa”. Kenties hienoimman huviloista rakennutti itse Yuan Shikai, Kiinan keisarikunnan loppuvaiheiden muuan merkkimies, sotapäällikkö, Kiinan (ainakin joillakin kriteereillä) ensimmäinen presidentti ja välillä yksi viimeisistä keisareista. Presidentti-keisari Yuanilla, kuten muutamilla muillakin mantšudynastiaa vastustaneilla seudun kiinalaisilla mahtimiehillä, oli myös Itävalta-Unkarin kansalaisuus! Tässä mahtihuvilassaan Yuan ei kuitenkaan itse asunut, väittää englanninkielinen Wikipedia.

yuan_villa

Yuanin huvila nykytilassaan. Kuva Falanszter-blogista.

Unkarilaisen Vasárnapi Újság (‘Sunnuntaisanomat’) -lehden numerossa 18/1904 Ganz-tehtaan insinöörinä työskennellyt Géza Szuk kirjoitti ”meidän pikku Kiinamme” oloista. Kunnon insinööri kertoilee ylpeänä, miten ”kiinalaiset ovat sangen tyytyväisiä, koska heitä kohdellaan eurooppalaiseen tapaan”. Mutta kulttuurien törmäys voi synnyttää myös erikoisia efektejä:

Hallintorakennusta vastapäätä entisessä Buddhan temppelissä on sijoitettu meidän meriväen osastomme. Sotilaat asuvat kiinalaisissa taloissa. Pihalla on temppeli, siinä kullattu, puinen 7–8 metrin korkuinen Buddhan patsas. On merkillinen näy, kun tämän pyhänkuvan edessä merimiehet harjaavat hevosiaan tai kantavat heiniä sisään. Kappelin tapainen rakennus toimii varastona. Täällä on lisäksi sotilassairaala. Sotilaiden joukossa kohtasin myös muutamia Unkarin poikia.
Vaikka katuja kastellaan ja siivotaan, silti toisinaan löyhkää aivan sanomattomasti, mutta sehän kuuluu Kiinaan. (…)

Kiinalaiset Szuk kuvaa puuhakkaiksi ja yritteliäiksi, taitaviksi liikemiehiksi mutta myös ikään kuin hieman lapsenomaisiksi, innokkaiksi pelureiksi, teatterinkatsojiksi ja tarinoiden kuuntelijoiksi. Merkillinen kylpyläperinnekin heillä on:

Pei-Ho-joen rannalla kohoaa kaksikerroksinen rakennus, kansankylpylä; sisäänkäynnin luona komeilee maalaus: aalloissa kylpevä karppi. Maksettuaan viisi filleriä palmikkopäinen veikkonen saa astua sisään. Suuressa huoneessa on seinustoilla pieniä kaappeja, keskellä penkkejä; yleisö riisuutuu ja menee ovella suljettuun huoneeseen, missä on penkkejä ja suuressa kattilassa kiehuu vesi ja täyttää höyryllä huoneen, missä kiinalainen hikoilee. Ulos astuessaan hänet kastellaan vedellä, ja niine hyvineen, Aatamin puvussa, hän menee penkille istumaan tai makaamaan, parturit ja kynsienleikkaajat aloittavat työnsä, samalla juodaan teetä ja poltellaan piippua.

Kirjoituksensa lopussa Szuk toivoo, että ”isänmaamme kaupalle ja teollisuudelle tarjoutuisi osa ja tilaisuus tämän maanosan hyväksi käytössä”. Näinhän ei enää ehtinyt käydä. Kilpailijat, jopa Kiinan nouseva kotimainen teollisuus, kasvoivat nopeammin, eivätkä Itävalta-Unkarin laivasto ja merimahti riittäneet pitämään yllä kunnollisia tavarankuljetusyhteyksiä Tianjinin ja Euroopan välillä. Sitten syttyi maailmansota, 1917 Kiina julisti Itävalta-Unkarille sodan, ja Tianjinin siirtokunta miehitettiin ilman taistelua. Keisarillis-kuninkaallinen Kiina-seikkailu alkoi olla ohi.

Tianjinin ”unkarilaisen siirtokunnan” tarina ei ole aivan tuntematon, vaan siitä on kirjoiteltu Unkarin lehdistössä silloin tällöin viime vuosinakin. Tosin sitä harvemmin näkee mainittavan silloin, kun tietyissä piireissä höyrytään unkarilaisten myyttisestä muinaisuudesta koko Aasian herroina ja ikivanhoista yhteyksistä Kiinaan. Tarina on tältä kannalta valitettavasti liian myöhäinen, liian tylsä ja liian tosi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: