Poliittista pessimismiä

Korruptiojutut ovat olleet monesti esillä tässäkin blogissa. Unkarilaisia oppositiomedioita seuratessa niiltä ei voi välttyä. Jos aloitetaan huipulta, itse pääministeri Orbán lienee tätä nykyä maan rikkaimpia miehiä, joskin suurin osa hänen omaisuudestaan on luultavasti perheenjäsenten ja bulvaanien nimissä. (Ensin mainituista ehkä eniten esillä julkisuudessa ovat olleet Orbánin ”omilla jaloillaan seisova” tytär Ráhel ja tämän mies István Tiborcz, jälkimmäisistä käsittämättömällä vauhdilla rikastunut Lőrinc Mészáros, alun perin kaasuasentaja, Orbánin ystävä ja naapuri kotikylästä Felcsútista.) Orbánilla ei ole vain ikiomaa jalkapalloakatemiaa ja stadionia Felcsútin talonsa takapihalla vaan nyttemmin ilmeisesti myös, kuten esimerkiksi mainiosta Hungarian Spectrum -blogista voi lukea, Felcsútin naapurikylässä Alcsútissa oma tarkkaan vartioitu ja julkisuudelta piiloteltu, aikoinaan Habsburgeille kuulunut kartanolinna, jota viime vuodet on kaikessa hiljaisuudessa ankarasti remontoitu ja jonka ympärillä olevia maita Lőrinc Mészáros on viime aikoina ostellut. Ja kuitenkaan Orbán ei virallisesti ole elämänsä aikana juurikaan tehnyt ”oikeita töitä” eikä varsinkaan bisnestä vaan lähtenyt opiskelijan ja tutkijakoulutettavan uralta suoraan politiikkaan.

Ja sitten koko pääministerin ympärillä levittäytyvä lauma oligarkkeja (siis ”isänmaallisia liikemiehiä”), ”poligarkkeja” (sosiologi Bálint Magyarin – tässäkin blogissa jo ennen esillä ollut – termi poliittisille vaikuttajille, joilla virallisen poliittisen roolinsa ohella on piilevä talousmahtimiehen rooli) ja sellaisia salaperäisiä hahmoja kuin medianeuvonantaja Árpád Habony, jolla virallisesti ei ole minkäänlaista tehtävää tai asemaa. Näitä kaikkia yhdistää pröystäilevän komea elämäntyyli. Hallituksen elokuvakomissaariksi kutsuttu Hollywood-elokuvatuottaja Andy Vajna on saanut pyöritettäväkseen kasinotoimintaa ja ikioman tv-kanavan ja lahjoittaa juorulehtien sivuilla ”trophy wifelleen” ei vain timanttikoruja vaan ikioman timanttikoruliikkeen. Louis Vuitton -laukkuja kanniskelevat ministerit asuvat ökyasunnoissa, joihin heillä ei palkkansa perusteella mitenkään voisi olla varaa, ja keskuspankin johto ostelee kaupunkipalatseja ja taideaarteita julkisilla varoilla, jotka virallisen selityksen mukaan lakkaavat olemasta julkisia varoja siirtyessään keskuspankin hallinnoiman säätiön omaisuudeksi. Tämä siis samaan aikaan kun (näin kertoo hvg.hu-sivuston tammikuinen artikkeli) kolmasosa maan väestöstä on toimeentulominimin alapuolella (vuoden 2014 tilaston mukaan, sen jälkeen Unkarin tilastohallitus on muuttanut luokitteluperusteitaan) ja TÁRKI-tutkimuslaitoksen mukaan vain 25–30 prosenttia unkarilaisista elää ”eurooppalaisella tasolla”.

Tässä ei ole mitään uutta kenellekään Unkarin uutisia viime vuosina seuranneelle. Uutta ei ole myöskään se, että järkyttävimmätkään oppositiomedioiden reportaasit korruptiosta ja päättäjien ökyelämästä, tupakkakioskisuhmuroinnista (trafikmutyi – tupakanmyynti monopolisoitiin ja tupakkakioskien pito-oikeudet sumpuloitiin luotettaville puoluetovereille) tai ”yksityistettävien” viljelysmaiden pelailemisesta valtiolta päättäjien kavereille (földmutyi) eivät näytä saavan kansaa barrikadeille. Tavallinen unkarilainen vain pyyhkäisee hikeä ja jupisee, että niinhän se on, päättäjät ovat roistoja mutta niin ovat kaikki muutkin poliitikot, ihan sama, ketä äänestää. Tämän vahvisti äskettäin Vasárnapi Hírek -lehden Publicus-tutkimuslaitoksella teettämä tutkimus korruptiosta ja korruptiosokeudesta, josta puolestaan Magyar Narancs -lehdessä kirjoittaa András Keszthelyi.

Haastatelluilta unkarilaisilta kysyttiin, mitkä heidän mielestään ovat kolme nyky-Unkarin pahinta ongelmaa. Kuinka ollakaan, korruptio sijoittui vastausten joukossa vasta kuudenneksi (lukemat ovat prosentteja, huomatkaa, että kukin vastaaja sai mainita kolme vastausta, joten prosenttien summaksi tulee enemmän kuin sata).

ongelmat.png

(Kuvio muokattu alkuperäisestä publicus.hu:n sivulla ilmestyneestä.)

Toisin sanoen vain 13% nykyunkarilaisista pitää korruptiota yhtenä nyky-Unkarin kolmesta pahimmasta ongelmasta. Listassa on monia muitakin ihmetyttäviä yksityiskohtia. Esimerkiksi: joka kahdeksas unkarilainen näkee ”pakolaiset” (menekültek)
yhtenä nyky-Unkarin pahimmista ongelmista, samaan aikaan kun Unkarissa virallisen tilaston mukaan viime vuoden loppuun mennessä pakolaisstatuksen tai turvapaikan saaneita oli yhteensä korkeintaan sadoissa laskettava määrä. (Viimekesäiset ja -syksyiset pakolaistulvat eivät olleet jäämässä Unkariin vaan suuntaamassa kohti Saksan ja Ruotsin lihapatoja, ja lokakuun alusta pystytetty piikkilanka-aita on ohjannut käytännössä koko pakolaisvirran suoraan Unkarin naapurimaiden niskoille.) Hämmentävää on myös se, että ilmeisestikään korruptiota ei osata yhdistää kansantalouden (köyhyys, työttömyys) tai julkisen sektorin (terveydenhuolto, koulujärjestelmä) toimimattomuuteen. Kukaan ei tunnu suoraan osaavan sanoa, että oligarkkien ja heidän kaveriensa taskuihin päätyvät rahat, esimerkiksi EU:n  kehitystuet, ovat poissa kouluilta ja sairaaloilta tai että korruptio tukkimalla reilun kilpailun ja karkottamalla ulkomaiset sijoittajat myös estää normaalin markkinatalouden toimimisen.

Ehkä huolestuttavinta kuitenkin on, että tavallinen unkarilainen näkee korruption jonkinlaisena auttamattomana luonnonilmiönä, jota on kaikkialla ja kaikissa. Kun kysyttiin, kuka poliitikko on kaikkein korruptoitunein, haastatelluista 60% ei osannut tai halunnut nimetä ketään, ja 12% vastasi samaan kysymykseen: itse asiassa kaikki poliitikot ovat korruptoituneita. (Nimeltä mainituista poliitikoista listan kärkeen tosin sijoittui Viktor Orbán, jonka nimesi 5%, ja heti hänen jälkeensä nykyhallituksen arkkivihollinen ja sen propagandan ykkösmörkö, edellisen sosialistihallituksen pääministeri Ferenc Gyurcsány, jota 3% vastanneista piti kaikkein korruptoituneimpana.) Ja näin jakautuivat mielipiteet korruptiosta yleisesti ottaen:

korruptio_mielipiteet.png

Toisin sanoen: kaikki se kritiikki, tutkiva journalismi, kauhistelu ja paheksunta, jota oppositiomedioissa on vuosikaudet suollettu nykyisen hallituksen hämäristä ja vilpillisistä talouspuuhista, valuu Viktor Orbánin ja Fidesz-puolueen yltä kuin vesi hanhen selästä. Kukaan ei tunnu uskovan, että korruptiolle voisi tehdä jotakin, ja varsinkaan kukaan ei luota siihen, että yksikään puolue tai poliittinen toimija tähän pystyisi. Kysyttäessä, mikä puolue uskottavimmin taistelee korruptiota vastaan, 37% jätti kokonaan vastaamatta ja kolmasosa (vastanneista lähes puolet) vastasi: ei yksikään, kaikki ovat korruptoituneita. Jotkut kuitenkin pystyivät nimeämään jonkin puolueen: 9% mainitsi valtapuolue Fidekszen, 8% äärioikeisto-opposition Jobbikin, ja yhteensä näitä vastaajia on neljä kertaa niin paljon kuin ns. demokraattisiin oppositiopuolueisiin luottavia.

Tästä kaikesta voi tehdä muutamia karvaita päätelmiä. Ensinnäkin selvää on, että Fidesz-puolueen nykyinen mahtiasema on taitavan omien kannattajien mobilisoinnin (riittävän suuri vähemmistö uskoo lujasti, että Fidesz-puolue lahjomattomasti taistelee oikeuden puolesta) sekä aikaansaamattoman ja sirpaloituneen opposition ansiota. Ilmeistä on myös, että konkreettiset ongelmat (köyhyys, työttömyys, koulujen ja sairaaloiden surkea tila) kyllä tunnetaan ja nähdään, ja sen lisäksi kansaan ovat uponneet sen pelkoihin ja ennakkoluuloihin perustuvat propagandistiset uhkakuvat (”pakolaiset”). Sitä vastoin korruptio monimutkaisena, kasvottomana ja pinnan alla piilevänä ilmiönä on kansalle näköjään kerta kaikkiaan liian vaikea hahmottaa. Ja tätä ongelmaa jankuttava poliittinen uutisointi kääntyy lopulta itseään vastaan: kansa sulkee uupuneena korvansa ja viittaa kintaalla kaikelle politiikalle. Ei näitä korruptiojuttuja enää jaksa kukaan seurata, eikä tälle kukaan kuitenkaan mitään mahda.

András Keszthelyi toteaa artikkelinsa lopuksi, että mafiavaltiosta puhuminen ja hallinnon väärinkäytösten paljastaminen saattaa olla välttämätön mutta ei riittävä ehto Fidesz-puolueen vallan kaatumiselle. Toistaiseksi oppositio ei ole paljoa kostunut korruptionvastaisesta propagandastaan. Ilmeisesti tarvittaisiin pelkkien korruptiopaljastusten lisäksi poliittista valistusta, jolla kansa saataisiin tajuamaan, miten turmeltuneiden päättäjien taskuihin päätyvät rahat ovat tavalla tai toisella todellakin poissa heiltä itseltään. Mutta sekään ei riitä, niin kauan kuin ei löydy uskottavaa keinoa, jolla nuo rahavirrat aivan oikeasti saataisiin ohjatuksi oikeisiin tarkoituksiinsa. Ja niin kauan kuin tällaista uskottavaa oppositiovoimaa ei ilmesty, korruptionvastainen propaganda saattaa vain pahentaa tilannetta, kun uupuneet kansalaiset eivät kuule siinä kutsua poliittiseen taisteluun vaan vain pessimistisen sanoman korruption väistämättömyydestä ja kaiken politiikan turmeltuneisuudesta.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: