Kenestä suosituin itävaltalainen?

Itävallasta olisi samantapaista ajankohtaista kerrottavaa kuin muualtakin Länsi-Euroopasta: pakolaiskriisiä, rasismin ja rasisminvastustajien yhä kärjekkäämpiä yhteenottoja, oikeistopopulismin nousua. Viime perjantaina pistäytyi Wienissä naapurimaasta joukko Jobbik-puolueeseen tai sen lähipiireihin kuuluvaa väkeä jakelemassa naisille pippurisuihkeita suojaksi ”pakolaisiksi naamioituvia” uhkaajia ja ”Merkelin maahanmuuttopolitiikan johdosta räjähdysmäisesti lisääntyvää seksuaalirikollisuutta” vastaan. Siinä sivussa puolustettiin myös ”Unkarin syntymättömien lasten oikeuksia” (?!). Mielenosoitus tosin lähes peittyi wieniläisten antifasistien vastamielenosoituksen mekkalaan. Samoin viime päivät on ihmetelty wieniläisen lääkärin julistusta: yleislääkäri Thomas Unden on ilmoittanut vastaanottonsa ovella sekä Facebook-sivullaan, että ei hoida vastaanotollaan turvapaikanhakijoita eikä myöskään ”punaisia, mustia [= konservatiivisen ÖVP-puolueen] eikä vihreitä poliitikkoja”, koska nämä ”väärinkäyttävät Itävallan kansan luottamusta”. Tapaus on kiertänyt perinteisiä ja sosiaalisia medioita, joissa on myös julkistettu tri Undenin Facebookiin postaamia natsi-iskulauseita, uusnatsilinkkejä ja juutalaisvastaisia pilakuvia. Wienin lääkärien ammattikuntaelin Ärztekammer sekä syyttäjäviranomaiset ovat ryhtyneet asian vaatimiin toimiin.

Mutta ei tätä kuraa aina jaksaisi kaivella, siirrytäänpä hauskempiin asioihin. Liittovaltiossa kun eletään, niin Itävallassa on melkein koko ajan jonkinlaiset vaalit ovella. Osavaltiovaalien supervuoden 2015 (Burgenland, Ylä-Itävalta, Steiermark ja Wien) jälkeen tämä vuosi tarjoaa liittopresidentin vaalit. Nyt on siis luvassa vaaleista kaikkein hauskimmat ja harmittomimmat. Bundespräsident – tai Bundespräsidentin, jos tehtävään lopultakin valittaisiin nainen – on nimittäin melkoisen vallaton edustusvirka, jonka tehtävät ovat paljolti muodollisia ja seremoniallisia. (Eniten valtaa liittopresidentti yleensä käyttää hallitusta ja liittokansleria nimittäessään. Liittopresidentti voi myös hajottaa hallituksen tai parlamentinkin – viimeksi mainittu on tapahtunut vain kerran, vuonna 1930.) Ja kuten Profil-lehti aihetta käsitelleessä jutussaan kirjoittaa, vaikka tässä tehtävässä on nähty hyvin erityyppisiä persoonallisuuksia, Itävallan kansa on tottunut jokaiseen heistä ja valinnut presidenttinsä toiselle (ja lain mukaan myös viimeiselle) kuusivuotiskaudelle yleensä ensimmäistä kertaa suuremmalla äänimäärällä.

Tehtävään etsitään siis tavalla tai toisella tai kolmannellakin kansaa miellyttävää, arvokasta ja edustavaa henkilöä, joka mieluusti saa olla vähän kypsempi iältään. Valtakunnan korkeimmassa virassa aikansa istuttuaan ei oikein voi jatkaa alempiin tehtäviin, vaan ainoa arvokas tie on siirtyä eläkkeelle. Ellei sitten tee niin kuin nykyisen liittopresidentin edeltäjä Thomas Klestil, joka otti ja kuoli vuonna 2004 juuri ennen toisen kautensa loppua ja eläkepäiviensä alkua. Viimeaikaiset presidentit ovat edustaneet vuorotellen kahta valtapuoluetta, konservatiivista ÖVP:ta ja sosiaalidemokraatteja (SPÖ) – tai siis alkuaan, toiselle kaudelleen molemmat ovat hakeneet ”sitoutumattomina”. Edellinen liittopresidentti, tuo alkuaan ÖVP-lainen Thomas Klestil siis, oli tyylikäs ja aitoitävaltalaisittain muodollisuuksia arvostava herrasmies, jonka kautta ja juorulehtijulkisuutta tosin väritti reipas avioliittodraama, ero Edith-rouvasta ja uusi avioliitto parikymmentä vuotta nuoremman vaalikampanjapäällikön Margot Löfflerin kanssa. Nyt toista kauttaan lopetteleva Heinz Fischer on vaatimattoman sympaattista karismaa ja vilpitöntä aatteen paloa säteilevä vanha demari, joka tosin ei ole harras julkikatolilainen (Profil-lehden teettämän tutkimuksen mukaan tätä puolta pitää edelleen tärkeänä viidesosa äänestäjistä) mutta sitä vastoin on esiintynyt Margit-rouvansa kanssa hellästi käsi kädessä kaikkialla myös vaalikampanjan päätyttyä.

Ja keitäpä nyt on tarjolla? Demareilta ei löydy todella valovoimaista seuraajaehdokasta Fischerille. Työ-, sosiaali- ja kuluttajansuojaministeri Rudolf Hundstorfer on pitkän linjan väritön virkajyrä. Hän on teinipojasta saakka työskennellyt Wienin kaupunginhallituksessa  ja tämän ohessa hankkinut tyypillisen itävaltalaisen oppisopimussysteemin (Lehre) kautta eräänlaisen ammattikoulutasoisen kaupallis-hallinnollisen pätevyyden (Bürokaufmann) –  olisikohan tämä nyt suomeksi ”tradenomi”? Samalla Hundstorfer on tehnyt luontevan pitkän uran kuntatyöntekijöiden ammattiyhdistyksessä. Mutta riittävätkö nämä perusdemariansiot valtakunnan korkeimpaan edustustehtävään? Luottaako säätytietoinen kansa mieheen, joka ei ole edes keskieurooppalaisen systeemin mukainen Herr Doktor, kuten neljä tähänastista liittopresidenttiä? (Viimeinen ei-akateeminen liittopresidentti oli vanhan kansan työväenliikkeen mies Franz Jonas, siviiliammatiltaan latoja, joka kuoli kesken toisen virkakautensa 1974.)

ÖVP:n presidenttiehdokkaan valinta sai runsaasti julkisuutta. Puolueen harmaa eminenssi, Ala-Itävallan maaherra Erwin Pröll, panttasi vastaustaan ja pyydätti itseään kunnes lopulta kuitenkin kieltäytyi. Samoin kuin SPÖ:n mahtimies, Wienin pormestari Michael Häupl, Pröll on mieluummin ensimmäinen omassa provinssissaan, missä hänen valtaansa ja arvovaltaansa ei uhkaa kukaan. Kakkosvaihtoehtona nostettiin ehdokkaaksi Andreas Khol, jykevä konservatiivi vanhaa tirolilaista sukua, entinen parlamentin puhemies ja eläkkeelle siirryttyään ÖVP:n eläkeläisjärjestön johtaja. Khol on värikäs ja tunnettu persoona, joka edustaa tymäkästi ÖVP:n kristillis-sosiaalisia juuria; hän on aktiivinen tunnustava katolilainen, joka yhdessä muutamien muiden vanhojen ÖVP-poliitikkojen kanssa harrastaa maallikkoaktivismia katolisen kirkon uudistamiseksi mm. selibaatin poistamisen kautta. Mutta onko äreä vanha perusarvoäijä paras valinta puolueelle, jonka ongelmana muutenkin on ukkoutuminen ja mummoutuminen ja joka yrittää maallistumisen ja globalisaation keskellä säilyä laajapohjaisena kansanpuolueena?

Nuorekkaampien, koulutettujen cityihmisten äänten voisi veikata menevän vihreiden entiselle puheenjohtajalle, nyt sitoutumattomana kilpaan ryhtyvälle Alexander Van der Bellenille, jonka ehdokkaaksi ryhtymistä samoin puitiin julkisuudessa pitkään. Van der Bellen on syntynyt 1944 taustaltaan kiinnostavaan perheeseen: isän perhe, Venäjän monikansallista länsieurooppalaisperäistä kaupunkiporvaristoa, pakeni 1917 Venäjän vallankumousta Viroon. Virossa kasvanut isä Van der Bellen vaimoineen puolestaan päätyi toisen maailmansodan aikana Saksaan ja edelleen Itävaltaan, missä ”Sascha”-poika syntyi. (Jos Van der Bellen tosiaan valittaisiin, etelänaapureillamme varmaan riittäisi riemua – toistaiseksi Viron julkisuudessa tämä virolaistausta kuten koko Itävallan vaaliasetelmakin on ollut varsin vähän esillä.) Van der Bellen on tehnyt pitkän akateemisen uran, viimeksi kansantaloustieteen professorina Wienin yliopistossa. Siinä sivussa hän on ollut Itävallan vihreiden tähän asti pitkäaikaisin puheenjohtaja, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Hän on siis poliittisesti ja yhteiskunnallisesti riittävän ”tasokas”, charmikas ja särmikäs intellektuelli – mutta saako semmoinen, edes ”sitoutumattomana” uusioversiona, taakseen riittävästi kantapöytien syviä rivejä maassa, jossa pääkaupungin punavihreiden kuplien ulkopuolella vihreät ovat edelleenkin vähän marginaalinen vaihtoehtopuolue?

Jännittävin vaihtoehto on Irmgard Griss, tälläkin kertaa ilmeisesti ainoa naisehdokas. (Jo pitkään liittopresidentiksi on pyrkinyt naisia, viimeksi vuonna 2010 tässäkin blogissa esillä ollut oikeistopopulistisen FPÖ:n Barbara Rosenkranz ja häntä ennen ÖVP:n Benita Ferrero-Waldner, tuolloinen Schüsselin oikeistohallituksen ulkoministeri. Mm. espanjan käsittävällä kielitaidollaan – ”pystyy puhumaan sadanyhden valtionpäämiehen kanssa heidän äidinkielellään” – briljeerannut Ferrero-Waldner onnistui vuoden 2004 vaaleissa  antamaan Heinz Fischerille aivan säädyllisen vastuksen, mutta yleensä naisehdokkaiden ääniosuus on jäänyt vähäiseksi.) Griss on sitoutumaton ehdokas kokonaan perinteisen puoluekentän ulkopuolelta, juristi, joka pitkän tuomarinuransa päätteeksi jäi eläkkeelle Korkeimman oikeuden presidentin tehtävästä 2011. Suurelle yleisölle tunnetuksi hän tuli vuonna 2014, kun tuolloinen valtionvarainministeri Spindelegger nimitti hänet johtamaan surullisenkuuluisan Hypo Alpe Adria -pankin taloussotkuja tutkinutta komissiota. Griss on siis eräänlainen Helvi Sipilä, iäkäs, arvokas ja ansioitunut naisvaihtoehto, ja samalla eräänlainen Liisa Kulhia -ilmiö, politiikan ulkopuolelta ”ryvettymättömänä” saapuva oikeuden sanansaattaja ja rehellinen virkamies. Mutta pystyykö Griss ilman puoluekoneistojen tukea kampanjoimaan ja tekemään agendaansa tiettäväksi koko kansalle, ja mikä ylipäätään on hänen poliittinen sanomansa? (Ainakaan hänen kotisivultaan sitä ei helposti löydä, ellei halua katsella videoita hänen puheistaan.)

Virallisia ehdokkuuksia ei vielä ole ollut pakko lyödä lukkoon, ja Vapauspuolue FPÖ on pantannut ehdokasasetteluaan viimeiseen saakka. Jonkin aikaa pohdiskeltiin myös itsensä puoluejohtaja HC Strachen ehdolle asettumista, mutta ilmeisesti Strache haluaa kuitenkin mieluummin todelliseen valta-asemaan eli liittokansleriksi liittokanslerin paikalle, kunhan se aika koittaa. Kurier-lehden tänään julkistamien hevosmiesten tietotoimiston arvelujen mukaan vahvoilla puolueen ehdokkaaksi olisi nuori, vasta 39-vuotias Johann Gudenus, FPÖ:n parlamenttiryhmän johtaja ja Wienin varapormestari (jolla tosin ei käytännössä ole mitään sanomista edelleenkin demarien ja vihreiden koalition hallitseman pääkaupungin asioihin).

Gudenus kuuluu pääkaupungin vanhaan herrasväkeen (Gudenuksen suku on itse asiassa vanhaa aatelia) ja puolueen ”akateemikkosiipeen”, jonka poliittinen kasvupohja on äärioikeistolaisissa opiskelijajärjestöissä, siis niissä schlagende Burschenschafteissa, jotka kaksintaistelevat ja juovat kaljaa hassut koppalakit päässä laulaen loppuillasta kiellettyjä lauluja ja enemmän tai vähemmän salaa veljeilevät älykömpien uusnatsiporukoiden kuten vaihtoehtoisten ”historiantutkijoiden” kanssa. Gudenuksen isä John Gudenus, hänkin aikoinaan FPÖ:n kansanedustaja, sai vuonna 2006 ehdollisen vankeustuomion holokaustin kiistämisestä tai vähättelystä. Poika-Gudenus ei ole kauas puusta pudonnut vaan on ehtinyt jo herättää huomiota sopivan ”natsahtavilla” lausahduksillaan, kuten natsiaikaisen termin Umvolkung käyttämisellä (sillä viitataan ”uudelleenkansoittamiseen” tai ”rodunvaihtoon”, jota myös ”hillitön maahanmuutto” tulee merkitsemään). Vuonna 2014 Wienin FPÖ:lle napsahti kunnianloukkaustuomio, kun Gudenus oli puolueen lehdistötiedotteessa syyttänyt SOS Mitmensch -avustusjärjestön edustajaa bisneksen tekemisestä laittomilla maahanmuuttajilla. Mielenkiintoinen ja nyky-Euroopan äärioikeistoa kuvaava osa Gudenuksen poliittista profiilia on hänen suhteensa Venäjään: Gudenus nuorempi on säädynmukaisen juristinkoulutuksensa lisäksi opiskellut venäjän kieltä Moskovassa ja käynyt keväällä 2014 yhdessä muutamien aateveljiensa kanssa ”puolueettomana kansainvälisenä vaalitarkkailijana” todistamassa, miten rehellisesti ja tahrattoman demokraattisesti Krimin Venäjään liittämistä koskeva kansanäänestys toteutettiin.

Huh. Palasimme siis kuitenkin oikeistopopulismin nousuun, sillä lopuksi on vielä nostettava esiin koko presidentinvaaliasetelman takana piilevä kipeä kysymys, paljon kipeämpi kuin se, mitä puoluetta tuleva liittopresidentti edustaa. Monet toimittajat ja haastattelijat ovat sen jo esittäneetkin tähänastisille ehdokkaille ja puoluejohtajille: Mitä tekisitte liittopresidenttinä, jos ”perusitävaltalaiset” voittavat seuraavat parlamenttivaalit (tämänhetkisten gallupien valossa se vaikuttaa pelottavan mahdolliselta), nimittäisittekö HC Strachen liittokansleriksi? Alexander Van der Bellen on jo suoraan vastannut valtakunnan ykkösuutisankkuri Armin Wolfin haastattelussa: hän ei presidenttinä antaisi luottamustaan FPÖ:lle, puolueelle, joka haluaa tuhota EU:n ja ”kääpiöittää” sen takaisin kansallisvaltioiden tasolle.

Ja tästä päästään oikeistopopulismin logiikkaan. Strache ilmoitti närkästyneenä, että Van der Bellen on osoittanut sopimattomuutensa liittopresidentin virkaan, sillä tottahan kansan vaaleissa osoittamaa suvereenia tahtoa pitää kunnioittaa. Viikkoa myöhemmin – näin tiivistää Facebookin FPÖ Fails – Strache puolestaan julisti, että jos hän olisi liittopresidentti, hän ei nimittäisi kansleriksi Werner Faymannia (nykyistä demari-liittokansleria).

Tästä näkyy kaksi pelottavaa asiaa. Ensinnäkin ”demokratian” kuvitellaan tarkoittavan enemmistön mielivaltaa. Tästähän on esimerkiksi Unkarissa viime vuosina nähty pelottavia esimerkkejä yllin kyllin: jos vaalien tai parlamentin määräenemmistö on meidän puolellamme (toisin sanoen: muut eivät ole saaneet rivejään järjestykseen ja omia kannattajiaan uurnille), niin kansa on puhunut ja pulinat pois. Oppositiota ei tarvitse kunnioittaa eikä edes huolehtia sen toimintakyvystä, vähemmistöjä ei tarvitse ”paapoa”, ja koska kansan oikeustaju on lain yläpuolella, ei myöskään tarvita riippumatonta oikeuslaitosta estämään ”kansan tahdon” toteutumista. Liittopresidentilläkään ei ole oikeutta piipittää vastaan, jos ”kansa” haluaa kansleri Strachen. (Eikä EU-komission pidä ruveta juputtamaan oikeusvaltion vaarantumisesta Puolassa, kuten meidän ikioma Timo Soinimme äskettäin jyrähti: EU älköön kävelkö vaaleilla valittujen päättäjien yli, Puolan kansa on puhunut eikä täällä ole mitään nähtävää, hajaantukaa!)

Ja toiseksi: vapaudet ja oikeudet koskevat vain meitä. Meillä on oikeus sananvapauden nimissä solvata poliittisia vastustajia, toisenrotuisia ihmisiä tai ylipäätään niitä, joista emme tykkää. (Man muss es ja sagen dürfen, pitäähän se saada sanoa! Poliittinen korrektius on mielipideterroria!) Sitä vastoin jos toiset arvostelevat meitä, se on yllättäen vihapuhetta ja rasismia, ellei peräti ”maanpetturuutta” tai ”kansanvihollisuutta”. Tai toisinpäin: Jos liittopresidentti ei haluaisi nimittää meidän puolueemme edustajia ministereiksi tai liittokansleriksi, koska katsoisi sen olevan maamme edun vastaista, hän loukkaisi kansan tahtoa, koska kansa on vaaleissa antanut mandaatin tällaisen hallituksen muodostamiseen. Sitä vastoin jos meikäläinen liittopresidenttinä ei nimittäisi liittokansleriksi eniten ääniä saaneen puolueen miestä, hän vain suojelisi kansaa ”valtion vihollisilta” (Staatsfeind) – näin Strache oli viimelauantaisessa puheessaan kansleri Faymannia nimittänyt.

Tämä Strachen möläytys muuten sai vielä istuvan liittopresidentti Fischerin jyrähtämään:

”Jos presidentinvaalikampanjan alkajaisiksi sellaisen puolueen puheenjohtaja, joka ei vielä ole edes nimittänyt omaa ehdokastaan, nimittää Itävallan liittokansleria sananmukaisesti ’valtion viholliseksi’, silloin on viipymättä ja ajoissa painettava stop-nappia. Kritiikkiä ja terävääkin kritiikkiä pitää ymmärtää, mutta tällaista ei tarvitse ymmärtää: ilmaisutapaa, joka ei kerta kaikkiaan kuulu rauhalliseen ja demokraattiseen maahan ja joka myrkyttää koko presidentinvaalikampanjan tavalla, jota ei voi hyväksyä. Asiallinen reaktio tällaisiin ja yhtä ilkeämielisiin ilmauksiin vaalikampanjan kuluessa voi kuulua vain: ’Ei näin!’”

Joku roti mudankaivelussakin. Danke, Herr Doktor Fischer, teitä tulee ikävä!

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: