Lisää pystejä pystyyn

Siltä varalta että ei jollekulle vielä olisi tullut selväksi, miten pontevasti Unkarin nykyinen hallitus pyrkii jälleenrakentamaan 1920-1930-lukujen Horthyn Unkarin myöhäisfeodalistista, kristillis-konservatiivista ja revansistista (= Suur-Unkaria takaisin itkevää) hengenmaisemaa, tässä taas yksi esimerkki.

Orbánin hallitus on viime vuosina palauttanut kansakunnan kaapin päälle erinäisiä lähihistorian hahmoja, jotka koko sosialismin ajan olivat ”fasisteina” pannassa. Transilvanianunkarilaiset kansallisromanttiset kirjailijat Albert Wass ja József Nyirő ovat tästä tunnetuimpia esimerkkejä. Wass, upseeri ja herrasmies, aristokraattisukujen vesa, ei vain taistellut toisessa maailmansodassa saksalaisten rinnalla vaan hänen väitettiin myös syyllistyneen Transilvaniassa juutalaisten siviilien tapattamiseen, mistä hänet sodan jälkeen tuomittiin poissaolevana kuolemaan. Wass oli kuitenkin pelastautunut länteen, lopulta Amerikkaan asti, missä hän kuoli 90-vuotiaana vuonna 1998. Wassin ihailijat kiistävät kiivaasti sekä sotarikokset että kaikki syytökset antisemitismistä; ainakin Wassin kuuluisaa kertomusta ”Rottien maanvaltaus” on kuitenkin jokseenkin mahdotonta lukea muuten kuin raivoisan juutalaisvastaisena allegoriana. 2000-luvulla Wassin mukaan on nimetty katuja ja pystytetty kymmeniä patsaita ympäri Unkaria. Fiksuimmat niistä osaavat puhua ja lausuvat pyynnöstä ohikulkijoille Wassin runoja.

József Nyirő, entinen katolinen pappi ja Transilvanian talonpoikien elämän tunteikas kuvaaja, on vähän hankalampi tapaus, koska hänen natsimielisyytensä on vielä ilmeisempää: hän toimi vuosina 1944-45 Unkarin ”nuoliristiläisten” (natsien) tynkäparlamentissa ja ihaili avoimesti Goebbelsiä. Nyirő kuoli maanpaossa Francon Espanjassa, ja hänen tuhkansa palauttamisesta kotomaan multiin syntyi muutama vuosi sitten pienoinen ulkopoliittinen konflikti Romanian ja Unkarin välille. Sekä Wass että Nyirő on nyttemmin otettu myös koulujen kirjallisuusoppimäärään, kriittisen älymystön marmatuksesta huolimatta.

Eivätkä kiistanalaiset rehabilitoitavat hahmot tähän lopu. Katolinen piispa Ottokár Prohászka ei ollut vain Unkarin katolisen kirkon merkittävimpiä teologis-yhteiskunnallisia ajattelijoita vaan myös raivoisa antisemitisti, jonka juutalaisvastaiset kirjoitukset väittämän mukaan inspiroivat myöhempiä vainoja (Prohászka kuoli jo 1927 eikä siis itse ollut suoranaisesti mukana Unkarin holokaustissa). Ja nyt on sitten vuorossa toinen omalla alallaan ansiokas mutta yhteiskunnallis-poliittisten mielipiteidensä takia hyvin ongelmallinen henkilö: historiantutkija Bálint Hóman, jolle Székesfehérvárissa puuhataan patsasta – aloite on yksityisten kansalaisten, mutta oikeusministeriö on jo myöntänyt patsaan pystyttämiseen 15 miljoonaa forinttia.

Bálint Hóman ei liene nykyään kansainvälisesti kovin tunnettu nimi ainakaan muualla kuin Unkarin historian tutkijoiden parissa. Hän syntyi 1885 pääkaupunkilaiseen älymystöperheeseen (isä oli klassisen filologian professori), opiskeli ja tutki Unkarin historiaa, toimi muun muassa Unkarin Kansallismuseon johtajana ja kirjoitti yhdessä Gyula Szekfűn kanssa Unkarin historian, joka pitkään oli tunnetuin ja tärkein alansa kansallisjärkäle, se perusteos, joka löytyi jokaisen sivistyneen unkarilaisen kirjahyllystä. Tiedemiehenä hänen ansionsa ovat kiistämättömät, ja ne tunnustettiin jo vuonna 1929 Unkarin Tiedeakatemian jäsenyydellä. Ongelmana onkin Hómanin poliittinen profiili.

Bálint Hóman toimi (enimmäkseen) opetus- ja uskontoasiain ministerinä useissa hallituksissa 1930-luvun alusta vuoteen 1942 ja edusti tinkimättömän saksalaismielistä linjaa. Samaan tapaan kuin piispa Prohászka hän puhui pontevasti köyhien unkarilaisten talonpoikaisnuorten tukemisen ja kouluttamisen puolesta, kehitti stipendi- ja tukijärjestelmiä. Opetuksen sisältöjä hän pyrki ohjaamaan entistä vankemmin kansallismielis-kristilliseen suuntaan. Tähän kristillis-kansallismieliseen kehikkoon taas Sentroopassa nimenomaisesti eivät sisälly juutalaiset. Hóman vaati juutalaislakien tiukentamista, siis syrjintälakien, jotka Unkarissa jo ennestään olivat Nürnbergin rotulakejakin tiukemmat. Kun ns. toinen juutalaislaki ei erikseen rajoittanut juutalaisten opiskelua oppikouluissa, Hóman opetusministerinä pani toimeen asianmukaiset järjestelyt, jopa siten, että niissä muutamissa oppikouluissa, joissa juutalaisia oli liian paljon numerus clausuksella rajoitettavaksi, heidät segregoitiin omille luokilleen. Historioitsija Mária M. Kovácsin mukaan Hóman oli ”avainhenkilö siinä prosessissa, jossa Unkarin yhteiskunta totutettiin siihen, että juutalaisia saa valtion siunauksella nöyryyttää ja vainota” – näin kirjoittaa index.hu-uutissivuston Hóman-kiistaa selostava artikkeli.

Niin kuin monet muutkin Horthyn Unkarin merkkimiehet, Hóman ei yksityishenkilönä ollut mikään murhanhimoinen raivonatsi vaan vain saksalaisen kulttuurin ihailija ja oikeistokonservatiivi, sivistynyt herrasmies-antisemitisti. ”Monet hänen parhaista ystävistään olivat juutalaisia”; hän ilmeisesti auttoi pelastamaan tutkijakollegansa Szekfűn juutalaisen puolison hengen, ja keskitysleirien joukkomurhia hän ei suostunut uskomaan todeksi saati että olisi semmoisesta raakuudesta tykännyt, jos olisi sitä joutunut näkemään. Hómanin aatemaailmassa vain juutalaiset eivät kerta kaikkiaan sopineet osaksi kristillistä Unkarin kansakuntaa, ja vaikutusvaltaisena poliitikkona hän pystyi myös ohjaamaan päätöksentekoa tämänsuuntaisesti. Sodan loppuvaiheissa hän pakeni Szálasin nuoliristiläishallituksen mukana länteen, joutui amerikkalaisten vangiksi, jotka palauttivat hänet Unkariin, missä kansantuomioistuin vuonna 1946 tuomitsi hänet sotarikollisena elinkautiseen vankeuteen. Unkarin Tiedeakatemia erotti hänet jäsenyydestään. Hóman kuoli terveys vankeuden murtamana jo 1951.

Kuten odottaa saattaa, viime vuosina on katsottu ajan koittaneen myös Hómanin maineenpalautukselle. Ja tietenkin hallituksen perustaman Veritas-historiantutkimusinstituutin edustajan mielestä Hóman on patsaansa ansainnut, koska hänen ansionsa kaikesta huolimatta painavat hänen toimintansa negatiivisia puolia enemmän. Keväällä Hómanin sotarikostuomio kumottiin oikeudessa, pitkällisen kamppailun päätteeksi, jonka yhtenä pääpuuhamiehenä oli ollut entinen Fidesz-kansanedustaja István ”Naiset kotiin ja synnyttämään siitä, niin ette saa turpiinne” Varga. Tuomion kumoamisen voi kyllä hyväksyä normaalilla eurooppalaisella oikeustajulla, sillä – vähän samaan tapaan kuin Suomen sodanjälkeiset sotasyyllisyystuomiot – tämä tuomio tietenkin oli edustanut aikansa reaalisosialistista oikeusfilosofiaa, jolle Neuvostoliiton vastaisten tekojen jälkikäteinen kriminalisoiminen ei ollut mikään ongelma. Mutta eri asia on, pitäisikö Hómanille palauttaa Unkarin tiedeakatemian jäsenyys – toisin sanoen, katsotaanko tiedeakatemian jäsenyyden merkitsevän paitsi tieteellisiä ansioita myös jonkinlaista moraalis-yhteiskunnallista esikuvallisuutta, asemaa kansakunnan kaapin päällä. Ja edelleen aivan oma kysymyksensä on, pitäisikö Hómanille pystyttää patsas.

homanjo_custom_606x601

Magyar Narancs -sivuston kuvassa patsaan luonnos on sijoitettu suunnitellulle paikalleen Székesfehérvárin kaupunginkirjaston arkadien alle. Hóman on kuvattu ikäpolvensa isänmaallisten herrojen juhla-asussa (díszmagyar), 1800-luvun kansallisromantiikan luomuksessa, johon kuuluu miekka, sulkahattu, viitta ja runsaasti kultapunoksia ja kaluunoita.

Székesfehérváriin joulukuun 29:ntenä, Hómanin syntymän 130:ntenä vuosipäivänä pystytettäväksi suunniteltu patsas on jo kohdannut tiukkaa vastarintaa. Paheksuntansa ovat ilmaisseet erinäiset älymystön ja eri taiteenlajien sekä median edustajat, Yhdysvaltain suurlähettiläs Colleen ”Kauniit ja rohkeat” Bell, joka lyhyen kuherruskuukauden jälkeen näyttää muutenkin aktivoituneen (tai tulleen aktivoiduksi) arvostelemaan isäntämaansa meininkejä, sekä Unkarin suurin juutalainen uskonyhteisö Mazsihisz. Viime viikonloppuna kansalaisaktivistit tempaisivat. Magyar Narancs -sivuston mukaan ryhmä Eleven Emlékmű (‘Elävä muistomerkki’) pystytti patsaan suunnitellulle paikalle oman vaihtoehtomuistomerkkinsä, installaation, jonka telineessä oli nähtävillä suunnitellun patsaan siluettikuvan lisäksi valokuvia ja aikalaisdokumentteja. Rakennelman ympärille sijoiteltiin kiviä ja kynttilöitä, samaan tapaan kuin kansalaiset ovat tehneet Budapestissa rakentaessaan kiistellyn saksalaismiehityksen muistomerkin ympärille omaa vaihtoehtoista muistoesinekenttäänsä. Sen edessä kaksi vastatusten asetettua tuolia symboloi kipeästi kaivattavaa vapaata kansalaiskeskustelua.

homan2

Kuva Magyar Narancsin jutusta, alun perin: Csaba Nemes, Facebook

Kun viime viikkoina olen tullut paljon miettineeksi Suomen viimeaikaisia poliittisia kehityksiä, olen monesti hakenut huoliini lohtua vertaamalla Suomea Unkariin: moni asia on sentään meillä vielä paremmin. Ja on ollut jo suuren osan 1900-luvusta. Paitsi että meiltä jäi omakohtaisesti kokematta sodanjälkeinen stalinismi ja reaalisosialismi kovemmissa ja pehmommissa muodoissaan, jo sitä ennen Suomen päättäjät olivat jotenkin onnistuneet pitämään selvemmän hajuraon Natsi-Saksaan (joka myös ennen talvisotaa kaikessa rauhassa jätti meidät Neuvostoliiton etupiiriin). Meillä ei ollut sentrooppalaisen antisemitismin vahvaa perinnettä (eipä tietenkään voinutkaan olla, kun aikaisemman tiukan maahanmuuttopolitiikan ”ansiosta” suurin osa kansasta tunsi juutalaiset vain raamatunhistoriasta), meillä ei säädetty syrjintälakeja saati tahallaan tapatettu omia kansalaisia. Eivätkä siksi myöskään monet periaatteessa hyväätarkoittavat ja kiltit kamarioppineet päätyneet joukkomurhien taustavoimiksi.

En ole historiantutkija enkä näiden asioiden asiantuntija, enkä rupea spekuloimaan, miten lähellä tämmöinen olisi ollut. Mutta jos Suomen olisi käynyt kuten Unkarin, sopii miettiä, mitä osaa siinä olisivat voineet esittää monet aikansa sivistyneet kansallismieliset ja konservatiiviset suomalaiset herrasmiehet, poliitikot, taiteilijat ja tieteilijät. Ihmiset, jotka 1930-luvulla itsestäänselvästi ja aivan oikeutetusti arvostivat Saksaa Euroopan johtavana kulttuurivaltiona ja siksi sulkivat silmänsä niiltä ihmisoikeuksien loukkauksilta, joita Hitlerin Kolmannessa valtakunnassa tapahtui yllin kyllin jo ennen tuhoamisleirien käynnistymistä. Ihmiset, jotka – edelleenkin tietyssä mielessä oikeutetusti – antoivat arvoa Suomen ja Saksan vanhoille kulttuurisuhteille ja ”kohtalonyhteydelle”. Ihmiset, joiden ”parhaista ystävistä monet” jne., jotka ”eivät olleet natseja mutta…”. Sodanjälkeisessä Neuvosto-Suomessa Yrjö Kilpisen yksinlaulut ja V. A. Koskenniemen runot olisivat varmasti olleet pannassa, ja Maila Talviota olisivat vasta viime aikoina ennakkoluulottomimmat naiskirjallisuudentutkijat ruvenneet kaivamaan unohduksesta. Mihin kaikkeen suomalaiset kulttuurihenkilöt olisivat voineet joutua tai mennä mukaan, jos paha paikka olisi tullut, ja kenen kaikkien maineenpalautuksesta ja patsashankkeista mahdettaisiin nyt käydä veristä poliittista vääntöä?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: