Merkkipäivien viikonloppu

Kansallis-, sanoi silmälasipäinen nainen, päivää! Nyt on menossa sentrooppalaisittain kansallispäivien pitkä viikonloppu. Perjantaina, 23. lokakuuta, vietettiin yhtä Unkarin kolmesta kansallisesta merkkipäivästä, maaliskuussa juhlittavan vuosien 1848–1849 vapaustaistelun ja elokuisen Pyhän Tapanin päivän ohella. Maanantai, 26. päivä taas on Itävallan kansallispäivä.

Pikakelataanpa vielä Unkarin syksyn 1956 tapahtumat: Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää, Itävallan miehityksen päättyminen 1955 ja Puolassa alkukesän 1956 mellakoiden jälkeen valtaan noussut reformihenkisempi Gomułkan hallitus olivat Unkarissa nostattaneet toiveita poliittisen ilmapiirin vapautumisesta. Lokakuun 23:ntena sitten opiskelijat, jotka jo vähän aiemmin olivat ruvenneet perustamaan omia uusia, kommunistipuolueesta riippumattomia järjestöjään, lähtivät kaduille Debrecenissä ja Budapestissa. Pääkaupungissa mielenosoitukseen liittyi kymmeniä tuhansia, kirjailijaliiton edustaja luki ääneen kansan vaatimukset, illemmalla kaadettiin jo Stalinin patsas (kun sitä ei saatu vetämällä nurin, se sahattiin poikki niin että jalustalle jäivät seisomaan pelkät saappaat), ja iltayöstä mielenosoittajat, joita ei ollut päästetty radioon lukemaan vaatimuksiaan, alkoivat väkisin vallata radiotaloa, mistä syntyi todellinen tulitaistelu. Vallankumous oli alkanut, ja seuraavana aamuna neuvostopanssarit olivat jo Budapestin kaduilla ”rauhoittamassa” tilannetta.

Ratkaisijaksi nousi Imre Nagy, vanha vakaumuksellinen kommunisti, joka pahimman stalinismin ajan oli viettänyt syrjässä ja epäsuosiossa ryvettämättä käsiään vereen. Kansa muisti hänet ”suojasääpääministerinä”, joka Stalinin kuoleman jälkeisinä vuosina oli vapauttanut ilmapiiriä ja helpottanut kansan elämää. Nagy, ainoa poliitikko, johon sekä kansa että Neuvostoliitto luottivat, muodosti 27.10. uuden hallituksen, joka julisti kapinallisille yleisen armahduksen, hajotti vihatun valtionpoliisin ÁVH:n ja ilmoitti neuvostojoukkojen poistuvan Budapestista. Tilanne pysyi kuitenkin sekavana, ja kun uusi hallitus julisti Unkarin siirtyvän monipuoluejärjestelmään, järjestävän vapaat vaalit ja eroavan Varsovan liitosta, Neuvostoliitto sai tarpeekseen. Unkarin kansannousu jyrättiin nurin, valtaan nousi Moskovan uusi luottomies János Kádár, Imre Nagy vangittiin ja teloitettiin lopulta Budapestin Kőbányan vankilassa 1958. Hänen uudelleenhautaamisestaan vuonna 1989 syntyi suurmielenosoitus, yksi reaalisosialismin kaatumisen ja Unkarin järjestelmänvaihdoksen tärkeimmistä merkkitapauksista.

Näin siis pikatiivistelmänä, vähän mutkia oikoen. Todellisuudessa Unkarin kansannousun, tai vallankumouksen (kuten sitä nykyään nimitetään), tai vastavallankumouksen (niin kuin sitä vuoteen 1989 asti virallisesti nimitettiin) tapahtumat olivat sekavat ja mutkikkaat, ja niissä hääri mukana ihmisiä, joilla oli hyvin erilaisia päämääriä. Jotkut haaveilivat sosialismin kaatamisesta tykkänään, kenties jopa Horthyn järjestelmän palauttamisesta mutta ainakin Unkarin liittymisestä porvarilliseen Länsi-Eurooppaan. Osa näistä kuunteli ja uskoi Voice of American ja Radio Free Europen propagandalähetyksiä, jotka pahimmillaan antoivat ymmärtää, että kunhan unkarilaiset tosissaan rupeaisivat taistelemaan kommunisteja vastaan, Setä Samuli lähettäisi sotilaallista apua. Monet taas, ennen muuta Imre Nagy itse ja hänen ympärilleen ryhmittyneet reformikommunistit, eivät missään vaiheessa halunneet kaataa sosialistista järjestelmää vaan ainoastaan uudistaa sen, kuvitellen, että stalinismin väärinkäytösten poistaminen riittäisi. Kaduilla puolestaan neuvostotankkeja vastaan taistelemassa oli paljon köyhiä työläisnuoria, joilla ei välttämättä ollut selkeää puoluepoliittista kantaa tai kovin yhtenäistä kuvaa siitä, millaista tulevaisuuden Unkaria he haluaisivat rakentaa, he vain halusivat ajaa  diktatuurin ja vieraan vallan panssarit pois maasta. Nämä pesti srácok, reilut stadin kundit, on sittemmin usein haluttu nostaa vallankumouksen todellisiksi sankareiksi. Näin tekevät etenkin nyky-Unkarin oikeistolaiset tahot, joiden silmissä Imre Nagy, kuolemaansa saakka järkkymätön kommunisti, ei oikein ansaitsisi paikkaa kansakunnan kaapin päällä. 1956 ei (vain) yhdistänyt vaan (myös) jakoi Unkarin kansan.

Monet nykyisen hallituksen arvostelijat ovat toistamiseen taas viime päivinäkin kiinnittäneet huomiota siihen, miten kova pala vuoden 1956 kansannousu on ollut nykyisille vallanpitäjille. Viktor Orbán, jonka poliittinen kuuluisuus alkoi Imre Nagyn uudelleenhautajaisissa pidetystä puheesta, ja hänen aatetoverinsa näkisivät nykyään vuoden 1956 mieluummin porvarillisena vallankumouksena, reaalisosialismin syrjäyttämän ja polkeman entisen keskiluokan vastaiskuna. Kuten Kapitalizmus-blogisti jo pari vuotta sitten kirjoitti, tämä teoria on paitsi epätodennäköinen – Unkarin vähäinen keskiluokka, se mitä siitä oli sodan ja holokaustin jäljiltä jäänyt, oli stalinismin aikana painettu niin maanrakoon, että siitä ei todellakaan olisi ollut kommunistivallan kaatajaksi – myös Kádárin ajan virallisen ja läpinäkyvän valheellisen selityksen mukainen: yli kolmenkymmenen vuoden ajan, vuoteen 1989 saakka ”vastavallankumous” pantiin ei tietenkään reilujen työläisten vaan katalasti kulisseissa häärivien piiloporvarien salajuonten syyksi. Toki voidaan jossitella, että mikäli Imre Nagy ja hänen työtoverinsa olisivat saaneet tahtonsa läpi, Unkari olisi monipuoluejärjestelmän ja vapaiden vaalien kautta saattanut ajan mittaan poistaa loputkin reaalisosialismin jäänteet ja lipua Itävallan tyyliseen porvarilliseen puolueettomuuteen. Jossitteluksi se kuitenkin jää.

Tänäkään vuonna Viktor Orbán tai muut korkeimman portaan johtajat eivät vaivautuneet juhlimaan lokakuun 1956 ja Imre Nagyn muistoa. Orbán oli torstai-iltaan saakka Brysselissä Euroopan Kansanpuolueen kokouksessa eikä sen ja sunnuntaina Espanjassa alkavan EU-huippukokouksen välillä ehtinyt kotimaahan, presidentti Áder taas oli vierailulla Baijerissa. Armeijan juhlaparaati toki tarkastettiin parlamentin puhemiehen László Kövérin toimesta, ja muistomerkkejä seppelöitiin (uudehko puolustusministeri Simicskó onnistui rakentamaan rohkean aasinsiltaviittauksen vuoden 1956 kriiseistä tämänhetkiseen pakolaiskriisiin).

Entinen pääministeri Péter Boross puolestaan palasi puheessaan vuotta 1945 seuranneisiin vuosiin, “maanjaoksi nimitettyyn kammottavaan ryöstöön, niihin roistomaisuuksiin, joita sen yhteydessä tapahtui.” Hetkinen. Sodan jälkeenhän Horthyn Unkarin myöhäisfeodaalisten suurmaanomistajien maita jaettiin niiden viljelijöille, mutta tämä maanjako tai sen peruuttaminen ei missään vaiheessa ollut vuoden 1956 vallankumouksen keskeisiä aiheita. Päinvastoin: nimenomaan Imre Nagy, sodanjälkeisen hallituksen maatalousministeri, oli jo tuolloin luonut pohjan kansansuosiolleen hyvänä ”maanjakajaministerinä”. Borossin kummallinen viittaus maanjakoon näyttää väkisinkin yritykseltä pyyhkiä kommunisti Imre Nagy pois sumentamasta vuoden 1956 tapahtumien muistoa sellaisena kuin Unkarin tämänhetkiset päättäjät sen haluavat tallettaa.

Eikä tässä kaikki. Népszabadság-lehti uutisoi Kádárin ajan reaalisosialistista tiedonvälitystä muistuttavasta tempauksesta, jonka kohteena oli ”Vuoden 1956 tutkimusinstituutti”. Tämä tutkimuslaitos syntyi kahdenkymmenen yksityishenkilön aloitteesta heti Imre Nagyn uudelleenhautajaisten jälkeen jatkamaan maanpaossa Brysselissä toimineen Imre Nagy -instituutin sekä George Sorosin säätiön rahoittaman ”Suullisen historian arkiston” toimintaa. Vuodesta 1995 se toimi valtion tukemana julkisena säätiönä, kunnes joulukuussa 2011 Orbánin hallitus lakkautti sen. Instituutin jäänteet toimivat nyt jälleen osittain yksityisellä säätiöpohjalla, osittain Unkarin kansalliskirjaston (Országos Széchényi Könyvtár) osana. Ja näin kertoi tapahtuneesta instituutin johtaja, historiantutkija ja mm. Imre Nagyn elämäkerran kirjoittaja M. János Rainer Facebook-seinällään:

Arvatkaapas rakkaat, miten tänään kävi. Aamulla klo 9.30 Kossuth Rádión, Kansallisen Pääkanavamme herttainen työntekijä, vanha hyvä tuttavani muuten, haastatteli minua marraskuun 4:nnen 1956 tapahtumista, tämän vuoden marraskuun 4:ntenä lähetettävää ohjelmaa varten. Haastattelu onnistui oikein hyvin, toimittaja poistui hilpein mielin kello kymmenen kieppeillä, ja minäkin rupesin iloisena jatkamaan työpäivääni.

Vajaan puolentoista tunnin päästä puhelin soi, langan päässä sama toimittaja.

– Turhaan tehtiin töitä, hän sanoo.
– Eikö nauhoitus kuulu? minä kysyn.
– Äh! Nauhoituksen laatu on erinomainen…
– No mikä sitten on vikana?
– Se, kun sanoin (pää?)toimittajalle, että haastattelin sinua marraskuun neljättä varten. Siihen se vastasi, että ”Sitä kun me ei tarvita! Mitään imrenagy-rainer-narratiiveja ei tarvita!”

[…] Mitä vielä voin toivoa? En ole huonossa seurassa! Minusta on tullut narratiivi! Olen päässyt listalle, joskin epäviralliselle, enkä edes proskriptio-sellaiselle!

Että sillä lailla. Vanhat hyvät ajat tulevat taas aivan aavemaisesti mieleen.

***

Unkarin pitkä viikonloppu jatkuu Itävallan puolella maanantaina. Täällä on huomattavasti juhlavampaa, koska 26. lokakuuta on ihan se oikea pää-kansallispäivä, ja nyt on kulunut tasan pyöreät kuusikymmentä vuotta sen ”nollapisteestä”. Itävallan valtiosopimus, jolla miehittäjävallat tunnustivat Itävallan itsenäisyyden, allekirjoitettiin toukokuussa 1955 ja ratifioitiin heinäkuun 27:nteen mennessä. Tästä alkoi 90 päivän määräaika, jonka kuluessa kaikkien liittoutuneiden miehitysjoukkojen tuli poistua Itävallan alueelta, ja kun 26. lokakuuta kaikki vieras sotaväki oli virallisesti poistunut maasta (epävirallisesti tosin pieni joukko brittisotilaita viipyi Kärntenissä vielä pari päivää tämän jälkeen), Itävallan parlamentti sääti perustuslailla maan ikuisesti puolueettomaksi. Puolueettomuus, immerwährende Neutralität, ei tosin varsinaisesti kuulunut valtiosopimuksen sisältöön, mutta ilman puolueettomuuteen sitoutumista Neuvostoliiton suostumuksesta ja koko valtiosopimuksesta ei olisi tullut mitään.

Valtiosopimusta, puolueettomuutta ja siihen liittyviä legendoja on koko viikonlopun ajan muisteltu hartaasti. Yleisradioyhtiö ORF on päiväkaudet tuutannut haastattelua ja historiallista dokumenttia, ja jotakin löytyy myös verkosta, kuten tämä valtiosopimuksen allekirjoittamisesta kertova aikalais-uutiskatsaus, joka juhlan kunniaksi tehtiin tuolloin poikkeuksellisesti väreissä:

Koska parlamenttitalo oli tuolloin vielä remontissa, valtiosopimus allekirjoitettiin Belvederen linnassa (siellä, minne turistit nykyään ohjataan katsomaan Klimtin ”Suudelmaa”) ja julkistettiin kansanjoukolle sen parvekkeelta. Toisin kuin nykyään usein kuvitellaan, tuolloinen ulkoministeri Leopold Figl ei lausunut legendaarisia sanojaan Österreich ist frei! tämän parvekekohtauksen yhteydessä vaan jo aikaisemmin salissa; legendan loi juuri tämä uutiskatsaus, jossa Figlin sanojen äänitys oli leikattu yhteen parvekkeella seisovien valtiomiesten kanssa.

Kohta avaan television ja ryhdyn jatkamaan dokumenttiputken katselua. Tänä iltana ORF tarjoaa katsauksen pääuutislähetyksen Zeit im Bild historiaan. Kenties vielä tuonnempana palaan siihen. Unkarin kipeän ja aina vain kipeämmäksi käyvän lähihistorian rinnalla Itävalta on niin herttainen ja rauhoittava aihe.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: