Pelon politiikkaa

Itävallan politiikasta olisi taas hupaisaa kirjoitettavaa. Vaikkapa siitä pahennuksesta, joka nyt on noussut, kun Ylä-Itävallan osavaltiovaalien ns. jytkytuloksen jäljiltä osavaltio saa mustasinisen (konservatiivinen ÖVP ja ”perusitävaltalainen” FPÖ) hallituskoalition, johon jopa ÖVP:nkin konservatiivisten naisaktiivien järkytykseksi ei tule ainuttakaan naista. Tai tämän uuden hallituksen neronleimauksesta, jonka liittovaltion opetusministeriö jo totesi lainvastaiseksi: kouluissa kiellettäisiin muiden kuin saksan kielen (siis: maahanmuuttajalasten äidinkielten) puhuminen myös välitunneilla. Tai sisäministeri Johanna Mikl-Leitnerin (ÖVP) äskettäisestä möläytyksestä: ministeri oli käydessään Spielfeldissä Slovenian rajalla, mistä Balkanin kautta saapuvat pakolaiset tällä hetkellä ovat virtaamassa kohti Länsi-Eurooppaa, julistanut, että ”meidän pitää ruveta rakentamaan Euroopan linnoitusta” (wir müssen an einer Festung Europa bauen). Niin kuin historiatietoisemmat täällä päin maailmaa hyvin tietävät, Festung Europa oli ilmaus, jonka natsipropaganda lanseerasi Stalingradin tappion jälkeen, kun suurisuuntaiset Lebensraumin valloitussuunnitelmat idässä olivat menneet jäihin ja huomio oli kohdistettava Euroopan puolustamiseen idän barbarialta. Saksalaisella kielialueella näille asioille ollaan herkkiä, ja luultavasti ministeri Mikl-Leitner saa vielä katua varomattomia sanojaan.

Mutta ajattelin silti nyt kirjoittaa varsin tuoreesta ja yleiseurooppalaisittain tärkeästä kirjasta, jonka Ruth Wodak, diskurssintutkija ja yksi Itävallan merkittävimpiä kielitieteilijöitä, on juuri julkaissut.

wodakpof

The Politics of Fear ‘Pelon politiikka’ käsittelee eurooppalaisen (ja vähän pohjoisamerikkalaisenkin) oikeistopopulismin diskurssia, niitä keinoja, joilla ”kansan” äänellä puhuvat poliitikot keräävät kannatusta. Tätä tutkimusaihetta Wodak on käsitelllyt jo pitkään, esimerkiksi ”haiderisaatioksi” nimittämänsä ilmiön kautta: legendaarinen Jörg Haider -vainaja onnistui tekemään lähes kahjopopulistisesta diskurssista salonkikelpoista ja rakentamaan kaksipohjaisen viestintätyylin, jossa pintatasolla otetaan etäisyyttä erilaisiin uusnatsismin muotoihin ja sanoudutaan irti avorasismista mutta samalla rakennetaan tekstiin piiloviestejä, jotka ”oma” äärilaita ymmärtää ja ottaa vastaan.

”Kiistämisen politiikkaa” on jatkanut Haiderin seuraaja HC Strache esimerkiksi tässäkin blogissa esillä olleessa kärhämässä: Strache kieltäytyi itsepintaisesti tunnustamasta, että hänen Facebookiin postaamassaan pilapiirroksessa ahneen pankkiirin hahmossa olisi mitään juutalaisvastaista, vaikka hahmon koukkunokka ja kalvosinnappien daavidintähdet olivat aivan selvästi nähtävissä. Tällä tavalla pyöritetään ”oikeistopopulismin ikiliikkujaa”, jossa media on koko ajan altavastaajana. Jos media ei puutu esimerkiksi rasistisiin möläytyksiin, se epäsuorasti tukee niitä. Jos se taas uutisoi ne, sen on pakko antaa palstatilaa ja lähetysaikaa myös populisteille ja päästää nämä julkisuuteen kiistämään syytökset ja uhriutumaan. Näin koko asetelma pyörähtää päälaelleen, ja alun perin skandaalin provosoineista populisteista tulee  ajojahdin uhreja ja sananvapauden marttyyreja (”pitäähän siitä saada puhua, että…”), joiden ehdoilla koko keskustelua lopulta käydään.

Nykyäänhän elämme mediademokratian aikaa, jossa varsinaiset poliittiset päätäntäprosessit jäävät päättäjien mediaesiintymisten varjoon. Kun informaation ja viihteen ero hämärtyy, taitavien populistijohtajien on entistä helpompi istua kahdella tuolilla ja esittää yhtaikaa vakaata, vastuuntuntoista valtiomiestä ja kansanjoukon kärkeen asettuvaa kapinajohtajaa, yhtaikaa karismaattista Mestaria ja tavallista perusjätkää, joka on yksi meistä. Ja koska mediamaisema on ylikansallinen ja kansainvälinen, myös oikeistopopulistien julkisuuskuvassa, niin uutterasti kuin ne kaikkialla puhuvat kansallisen kulttuurin ja erityislaadun puolesta, näkyvät kaikkialla samat piirteet:

  • Esiinnytään yhden, yhtenäisen ja homogeenisen, kiistämättömän ja alkuperäisen ”kansan” puolestapuhujina. Tämän ”kansan” vastapainoksi asetetaan ”toiset”, muukalaiset, vähemmistöt, maahanmuuttajat, jotka suorastaan fyysisesti uhkaavat kansan eheyttä ja puhtautta, niin että niitä vastaan pitää ”puolustautua”.
  • Oikeistopopulismin tyylissä on yhtymäkohtia moniin erilaisiin poliittisiin ideologioihin. Perinteisen oikeisto-vasemmisto-rintaman tilalle se luo uusia yhteiskunnallisia jakolinjoja, joiden perustana toisinaan ovat todelliset ja oikeutetut pelot esimerkiksi yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden lisääntymisestä.
  • Oikeistopopulistit käyttävät taitavasti hyväkseen viestimiä ja etenkin uusmediaa, jonka valjastamisessa perinteiset poliittiset puolueet ovat usein paljon avuttomampia. Mediastrategiaan kuuluu esimerkiksi voimakkaan Facebook- ja Twitter-läsnäolon lisäksi myös puolueen johtohahmon stailaus: Euroopan oikeistopopulistijohtajat (Timo Soini nyt ehkä vähemmän, mutta Itävallan FPÖ:n HC Strache ja Unkarin Jobbikin Gábor Vona ovat hyviä esimerkkejä) ovat usein tyylikkäitä, nuorekkaita, bodattuja ja kimmoisia ilmestyksiä.
  • Tähän liittyy se, että oikeistopopulistien kampanjointi on henkilökeskeistä ja rakentuu karismaattisen johtajahahmon ja tämän ”faniyhteisön” varaan.
  • Julkkiskulttuurista ammentavat populistijohtajat suunnittelevat esiintymisensä ja ulkoasunsa huolellisesti kulloisenkin kohdeyleisön mukaan, osaavat esittää herrasmiestä kristallikruunujen alla ja kansanmiestä kaljateltassa.
  • Oikeistopopulismiin liittyy anti-intellektualismi ja ns. tietämättömyyden ylimielisyys, arrogance of ignorance. Viis kulttuuriväen hienostelusta ja yliopistoihmisten kotkotuksista, kyllä kansa tietää, mikä on kaunista ja mikä on totta, mikä on kunnon taidetta ja mistä ilmastonmuutos johtuu! Wodak mainitsee tästä esimerkkinä Amerikan junttioikeiston Sarah Palinin ja Michelle Bachmanin esiintymiset, mutta kenellepä suomalaiselle ei heti tulisi mieleen Laura Huhtasaaren evoluutioargumentointi
  • Oikeistopopulismin suhde sukupuolten tasa-arvoon on sisäisesti ristiriitainen. Naisten tasa-arvosta ja itsenäisyydestä puhutaan käytännössä yksinomaan osana islaminvastaista retoriikkaa, huntujen ja huivien vastustusta tai raiskauskammon lietsontaa. Tämän diskurssin ulkopuolella naiset yhdistetään perinteisiin perhearvoihin ja olemuksellistettuun ”naiseuteen”; heidät nähdään ennen muuta synnyttäjinä (oikeanrotuisen väestön uusintajina) ja äiteinä (arvokasvattajina) sekä abortinvastustuskampanjoiden kohteina.
  • Oikeistopopulistipuolueet toimivat parhaiten oppositiossa, olemalla lähtökohtaisesti ”vallanpitäjiä vastaan”. Hallitusvastuuseen joutuessaan ne usein menettävät teränsä, koska niiltä puuttuu kokemusta ja pätevyyttä, rakentavia sisältöjä ja taitoja. Näin on käynyt esimerkiksi Hollannin äärioikeistolle sen päästyä hallitukseen vuosiksi 2002–2006, ja näinpä näyttäisi olevan käymässä Suomenkin persuille. Poliittinen populismi haastaa itsetarkoitukseksi luutuneet järjestelmät (”systeemipuolueet”, ”perinteiset puolueet”, ”puoluevallan” tai ”lobbykratian”) eikä välttämättä suinkaan aiheetta. Ongelma on vain, että populisteilla ei ole tarjota mitään parempaa: ”vihollisia” etsivä ja demonisoiva, ”omia” ylistävä ja yhdenmukaistava, ”hyvän” ja ”pahan” vastakkainasetteluun nojaava retoriikka ei auta löytämään eikä korjaamaan oikeita ongelmia.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta viime vuosien eurooppalaista politiikkaa seuranneelle. Uutta ei myöskään ole se, että ns. oikeistopopulististen puolueiden poliittiset sisällöt vaihtelevat ja niiden suhdetta varsinaiseen äärioikeistoon, fasismiin tai uusnatsismiin on usein hankala määritellä, kun salonkikelpoisen, natsismista ja rasismista irtisanoutuvan ja demokratian puolesta liputtavan julkisivun alla saattaa piileksiä kaikenlaista yhteydenpitoa jopa lakia ja järjestystä uhmaaviin puolisotilaallisiin tai väkivaltaisiin järjestöihin. Oikeistopopulistipuolueet myös vetävät puoleensa hyvin monenlaisia kannattajaryhmiä, joista kaikki eivät suinkaan ole syrjäytymisvaarassa eläviä modernisaation häviäjiä. Yksi tekijä on kuitenkin kaikille yhteinen: oikeistopopulismi rakentuu muukalaispelon varaan, jonka vastapainona on populistinen myytti yhdestä yhtenäisestä, homogeenisesta kansakunnasta.

Kuten Zygmunt Bauman on asian ilmaissut, ääniä kalastavat polikot tulkitsevat kansan moninaiset, hämärät ja mutkikkaat turvattomuudentunteet selväkielelle yksinkertaiseksi huoleksi lain ja järjestyksen, omaisuuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden puolesta. Tämä huoli puolestaan sulautetaan yhteen sen hämmennyksen kanssa, jota erilaisuuden – vähemmistöjen, maahanmuuttajien, toisenlaisten elämäntapojen – läsnäolo aiheuttaa. Hallitukset eivät pysty tarjoamaan nopeita ratkaisuja työttömyyden, köyhtymisen tai uhkaavan ympäristökatastrofin ongelmiin, mutta ne voivat purkaa kansan ahdistusta ja kerätä kannatusta ryhtymällä konkreettisiin toimiin esimerkiksi ”maahantunkeutujia” vastaan. Vanha kunnon syntipukkistrategia siis.

Tähän asti kaikki selvää ja ilmeistä jokaiselle maalaisjärkiselle politiikan tarkkailijalle. Mutta mihin tässä kielen- tai diskurssintutkijaa tarvitaan? Ensinnäkin oikeistopopulistipuolueiden toiminta-ajatuksen kannalta olennainen syrjintä ja eriarvoisuus – ”muut” ovat huonompia kuin ”me” ja niitä pitää kohdella huonommin – ei sovi länsimaisten demokratioiden periaatteisiin ja yleisesti hyväksyttyihin ihmisoikeussopimuksiin, joten tämä ajatus, samalla kun sitä välitetään omalle kannattajaryhmälle, on kätkettävä kielellisin keinoin. Käytetään siis vihjailuja, viittauksia ja taustaoletuksia, joiden on tarkoitus avautua vain omalle porukalle.

Tämän ”salakielen” avaamiseen ei riitä pelkästään kulloisenkin tekstin analyysi vaan tarvitaan diskurssihistoriallista lähestymistapaa, joka ottaa huomioon myös esimerkiksi koko puolueen tai liikkeen sekä kulloisenkin keskustelun yhteiskunnallis-historialliset taustat. Oikeistopopulistien puheita analysoimalla ilmenee, miten niissä toistuvat samat kielikuvat ja viittaukset samoihin ”topoksiin”, esimerkiksi ”eurooppalainen (juutalais-kristillinen) kulttuuriperintö”. Tämä suhde voi myös olla sisäisesti ristiriitainen. Euroopan oikeistopopulistijohtajat ovat usein avoimen EU-vastaisia ja jopa rakentavat EU:sta viholliskuvaa (Unkarin Viktor Orbánin kannattajat ”meistä ei tule siirtomaata” -mielenosoituksineen ja Orbánin ”avaukset itään” ovat yksi äärimmäinen esimerkki), mutta kun Lähi-idästä saapuvat islaminuskoiset pakolaiset on esitettävä vihollisina, ryhdytäänkin äkkiä ”puolustamaan Eurooppaa”.

Herkullisen tutkimuskohteen tarjoaa myös oikeistopopulismin ikiliikkujastrategiaan sisältyvä kiistäminen eri muotoineen, joita kuuluisa tekstintutkija Teun van Dijk erottelee tähän tapaan (kukin voi tässä muistella viime vuosien poliittisia puheenvuoroja ja etsiä omia esimerkkejä):

  • act-denial, toiminnan kiistäminen: ”En minä sanonut mitään sellaista!”;
  • control-denial, tahallisuuden kiistäminen: ”En minä tahallani! Se oli vahinko!”;
  • intention-denial, tarkoituksen kiistäminen: ”En minä sitä tarkoittanut! Te tulkitsette väärin!”;
  • goal-denial, päämäärän kiistäminen: ”En minä sitä sen takia sanonut, että…”;
  • oman negatiivisen toiminnan vähättely, siloittelu ja kaunistelu;
  • disclaimers, puolustelut, joilla torjutaan ilmeiset ja itse asiassa väistämättömät tulkinnat: ”Ei minulla ole mitään ryhmää X vastaan”, ”Jotkut parhaista ystävistäni ovat X:iä”, ”En ole mikään rasisti, mutta…”.

Ja kun mikään kiistäminen ei auta vaan poliitikko joutuu todella pyytämään anteeksi, nämä anteeksipyynnötkin ovat puolinaisia ja peiteltyjä. Esimerkiksi Jörg Haider, joka Kärntenin osavaltion johdosta käsin 1990-luvulla syytteli liittovaltion hallitusta kehnosta työllistämispolitiikasta ja nosti vertailukohdaksi Kolmannen valtakunnan ”kunnollisen työllisyyspolitiikan”, joutui lopulta perumaan sanansa. Kuuluisa anteeksipyyntöpuheenvuoro alkoi sanoilla Eigentlich muss ich mich entschuldigen ‘Oikeastaan minun täytyy pyytää anteeksi’, ja ”oikeastaan”-sana sekä modaali-ilmaus ”täytyy” tekevät jo selväksi, että itse asiassa Haider ei halua pyytää anteeksi eikä pahoitella yhtään mitään.

Yksi laaja alaluku on omistettu Sentroopan perinteiselle kipupisteelle eli antisemitismille ja sen peittelylle kielellisin keinoin. Näihin keinoihin kuuluvat klassiset väärät yleistykset (sitä on kaikkialla, ”kaikkihan niin tekivät”), uhriksi heittäytyminen ja syyllisyyden siirtäminen, oman kilven kiillotus (”me sentään teimme sitä ja sitä, toisin kuin Ne”) ja jopa tosiasioiden kiistäminen, klassista holokaustin kiistämistä myöten (joka on esimerkiksi Itävallassa kielletty lailla, mitä oikeistopopulistipoliitikot, kuten täälläkin esillä ollut Barbara Rosenkranz, pyrkivät kiertelemään).

Kansainvälistymisen ja globalisaation rinnalla toinen merkittävä oikeistopopulismin uhkakuva koskee perinteisten sukupuoliroolien hajoamista ja etenkin miesten pelättyä syrjäytymistä. Amerikkalainen journalisti Hanna Rosin on tässä yhteydessä puhunut ”muovinaisesta ja pahvimiehestä”: naisen rooli joustaa ja mukautuu, nykynainen voi perinteisen naiseuden rinnalla omaksua perinteisesti miehille kuuluneita rooleja ja tehtäviä, perinteinen miehisyys taas ei muutu vaikka koko yhteiskunta ympärillä muuttuisi. Miesten näkeminen yhteiskunnallisen muutoksen häviäjinä selittäisi, miksi oikeistopopulistien johtajat ovat usein korostetun maskuliinisia miehiä ja kannattajakunnan enemmistö miespuolista. Tämäkään ei kuitenkaan ole poikkeuksetonta eikä ilmiselvää.

Poliitikkojen koodikielen ja piilodiskurssien avaamisen ohella kielentutkijat ovat avainasiantuntijoita, kun kielen ja identiteetin asemaa nationalistisessa politiikassa ruvetaan purkamaan. Oikeistopopulistien hahmottelema homogeeninen Kulturnation on myös kielellisesti yhtenäinen, ja siihen kuuluminen määritellään kansalliskielen hallinnan perusteella. Tässä kohtaa Wodak kuitenkin hämmentävän nopeasti ohittaa ne aspektit, jotka vähemmistökielten ja monikielisyyden tutkimusta harrastaneelle lingvistille olisivat liiankin ilmeisiä, eikä rupea syvällisemmin erittelemään kansalliskieleen liitettyjä yhtenäisyyden ja kattavuuden myyttejä (”on olemassa yksi, yhtenäinen ja kiistämätön X-kieli, jota kaikki kunnon X-läiset hallitsevat täydellisesti”), ei edes oikeistopopulistien kansalliskielellä ratsastavaa maahanmuuttovastaisuutta (”oppikoot ensin meidän kielemme ennen kuin tunkevat tänne”). On jotenkin pelottavan kuvaavaa, miten sokea jopa kriittinen saksan- ja englanninkielisissä enemmistökulttuureissa vaikuttanut kielentutkija on näille näkökohdille. Wodak ei edes ohimennen ota kantaa siihen, että Euroopan kansallisvaltiokielet eivät ole ”luonnostaan” syntyneitä, olemuksellisesti yhtenäisiä ja selvärajaisia kokonaisuuksia vaan monenkirjavien murrejatkumoiden päälle rakennettuja kulttuuripoliittisia konstruktioita, saati siihen, miten kevyesti populistinen kansalliskielidiskurssi ohittaa sekä perinteiset että muuttoperäiset kielivähemmistöt.

(Siitä puhumattakaan, miten herkullinen analyysin kohde olisi kieli-identifikaation ja kielen normien hallinnan sekoittaminen. Sekä Itävallassa ja Unkarissa että Suomessa oikeistopopulistien vastustajat innoissaan ivailevat sitä, miten ”isäm maalliset elämäm koululaiset” paheksuvat maahanmuuttajien väitettyä kielitaidottomuutta mutta eivät itse hallitse ylistetyn äidinkielensä oikeinkirjoitusta ja kielioppia.)

Edelleen: populistipoliitikkojen kielenkäyttöä voi analysoida myös tekniseltä kannalta. Itävallan FPÖ:n johtohahmot käyttivät 1990-luvulla hyväkseen ammattivalmentajan palveluja ja oppivat keskusteluissa aggressiivisesti keskeyttämään ja välihuutelemaan, jankuttamaan ja äänekkäästi toistamaan omia argumenttejaan sekä hyökkäämään häijyillä henkilökohtaisuuksilla aina tilaisuuden tullen. Etenkin loputtomasta omien iskulauseiden jankuttamisesta tuli puolueen tavaramerkki. Ja vaikka tämä käytös alkoi olla stereotyyppistä ja ennakoitavaa, se hämmästyttävän usein hämäsi ja lamaannutti keskustelukumppanit, vastustajat, toimittajat tai keskustelujen juontajat.

Kirjan loppuluvussa Wodak pohtii, miten oikeistopopulismin kanssa voi käydä yhteiskunnallista keskustelua lankeamatta sen ansoihin. Tärkeää olisi pyrkiä itse määrittelemään puitteet ja peruskäsitteet, tuoda esille sellaisia lähtökohtia kuin tasa-arvo, monimuotoisuus, ihmisarvo ja solidaarisuus. Oikeistopopulistien ei pitäisi antaa pyörittää ikiliikkujaansa mediassa, vaan yksittäisiin väitteisiin takertumisen sijasta olisi mentävä analyysissa seuraavalle tasolle ja paljastettava populistien julkisuusstrategiat.

Niinpä. Mutta entä sitten? Kaiken kaikkiaan Wodakin kirjasta jäi vähän neuvoton olo. Paljon hyviä asioita, tärkeitä huomioita, mutta myös paljon itsestäänselvyyksiä ja toistoa, niin että jossakin vaiheessa alkaa mieleen pyrkiä kaunis alkusointuinen suomalainen sananparsi aineesta, joka ei punniten parane. Kannattaisiko lakata päivittelemästä loputonta, perätöntä ja älytöntä populistituubaa ja sen sijaan panostaa järkevään poliittiseen keskusteluun, kunkin tahollaan?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: