Valtiohaikeutta

Unkarilainen uutisvirtani täyttyi juuri suru-uutisista. Árpád Göncz, Unkarin ”kolmannen tasavallan” ensimmäinen presidentti, Árpi bácsi (Árpi-setä), kuten oppilaat häntä kutsuivat, ”Unkarin kansan isoisä”, kuten hän itse leikillään itseään nimitti, on kuollut 93 vuoden kunnioitettavassa iässä.

Tämä index.hu-uutissivuston jutusta poimittu kuva on otettu Gönczin 90-vuotispäivän kunniaksi, ja se oli viimeisiä julkisia kuvia hänestä. Viimeiset vuotensa vanha presidentti vietti hiljaisuudessa vain lähimpiensä seurassa. Yli yhdeksänkymmentävuotiaan, heikkokuntoisen ihmisen lähtöhän ei yleensä herätä sellaista tuskanraivoisaa surua kuin nuoremman ihmisen poismeno, vaan paremminkin jonkinlaista haikeutta. Gönczin poistuminen keskuudestamme tuntuu kuitenkin nostattavan poikkeuksellisen voimakkaan reaktion. Ehkä Unkari suree Árpád Gönczissä jotakin sellaista, minkä monet unkarilaiset kokevat Unkarin valtion nyt lopullisesti menettäneen. Mutta aloitetaanpa alusta.

Árpád Göncz syntyi vuonna 1922 budapestiläiseen virkamiesperheeseen ja suoritti säädynmukaiset lakitieteelliset opinnot. Akateemisesti koulutettuna miehenä hän joutui armeijaan vasta sodan loppuvaiheissa; jo tätä ennen hän oli toiminut opiskelijoiden vastarintaliikkeessä, joka muun muassa auttoi pakoilevia juutalaisia ja sotilaskarkureita. Sodan päätyttyä hän liittyi Pientalonpoikien puolueeseen ja toimi mm. sen nuorisojärjestön Budapestin-osaston johtajana. Kommunistien valtaantulon myötä puolue lakkautettiin, ja Göncz, jolla porvarillisen taustansa takia ei uudessa poliittisessa järjestelmässä ollut enää mitään uranäkymiä, teki muutaman vuoden ajan tilapäistöitä mm. hitsaajana ja yritti sitten aloittaa uuden uran opiskelemalla Gödöllőn maatalouskorkeakoulussa. Sitten tuli vuosi 1956 ja kansannousu, jonka tapahtumiin Göncz osallistui siinä määrin, että sai vuonna 1958 elinikäisen vankeustuomion.

Vapauduttuaan yleisessä amnestiassa 1963 Göncz ryhtyi taas uudelle uralle, ja tässä auttoi vankilavuosina kehitetty englannin kielen taito. Kuten Göncz itse on sanonut: ”On vanha unkarilainen perinne, että kun älymystön edustaja vapautuu vankilasta, hänen annetaan työskennellä kääntäjänä.” Aluksi Göncz käänsi kemian ja maatalouden alan asiatekstejä mutta ryhtyi vähitellen kokeilemaan taitojaan myös kaunokirjallisuuden alalla ja lopulta, kypsänä viisikymppisenä, julkaisemaan omiakin kaunokirjallisia teoksia. Unkarin lukeva yleisö tuntee hänet ennen muuta Sormusten herran unkarintajana, mutta hän käänsi myös Goldingia, Faulkneria, Hemingwaytä, Arthur C. Clarken Avaruusseikkailu 2001:n – sekä Colleen McCulloughin Okalinnut.

Aikoinani ostin Unkarista kokoelman Gönczin näytelmiä, joista ainakin Magyar Médeia ilmeisesti joskus on esitetty Suomessakin – en nähnyt produktiota, mutta luin kritiikin, josta lähinnä ilmeni, ettei arvostelija oikein ymmärtänyt teoksen taustana olevaa Unkarin historiaa. Antiikin taruston Medeia oli Kolkhiin kuninkaan tytär, joka auttoi Iasonia ryöstämään kultaisen taljan; kun Iason sitten halusi hylätä Medeian ja heidän yhteiset lapsensa, Medeia surmasi sekä lapsensa että kiittämättömän Iasonin. Gönczin unkarilainen Medeia taas on vanhan maailman herrasneiti, jonka perhe – kuten monet muutkin kommunistien valtaantulon jälkeen Unkariin jääneet aristokraatit – karkotettiin maaseudulle. Siellä Médeia rakastui renkipoikaan ja auttoi tämän opintojen ja uran alkuun. Mahtavaksi mieheksi noustuaan András Jászó haluaa vaihtaa Médeian nuorempaan naiseen, ”jolla ei ole ikinä ollut kumisaappaita jalassaan”, ja kostohan siitäkin seuraa. Vanha tarina, mutta sen ymmärtämiseksi, miten ja miksi se on sijoitettu Unkarin lähihistoriaan, pitäisi tuntea ne prosessit, jotka Gönczin nuoruus- ja miehuusvuosina muuttivat kansallis-autoritaarisen Horthyn Unkarin jyrkkine säätyeroineen stalinistiseksi diktatuuriksi (jossa säätyerot yhä vallitsivat, mutta nurinpäin käännettyinä) ja sittemmin ns. ihmiskasvoiseksi mutta ytimeltään valheelliseksi järjestelmäksi.

1980-luvun loppupuolella, kun reaalisosialismin romahdus alkoi yllättäen näyttää mahdolliselta, Göncz lähti jälleen mukaan politiikkaan, ja hänestä tuli samantapainen keulakuva kuin tšekkien Václav Havel: tinkimätön ja ryvettymätön kirjailija-toisinajattelija. Hän oli mukana perustamassa ”vapaiden demokraattien” liberaalia SZDSZ-puoluetta, joka sittemmin, ennen hajoamistaan, toimi sosialistipuolue MSZP:n eräänlaisena apupuolueena ja vapaamielisen älymystön äänitorvena. Vuonna 1990 Göncz valittiin parlamentin puhemieheksi ja pian sen jälkeen presidentiksi SZDSZ:n ja keskusta-oikeistolaisen Magyar Demokrata Fórumin yhteissopimuksella (myös MDF, alkuaan järjestelmänvaihdoksen tärkeimpiä voimatekijöitä, kuihtui sittemmin Fidesz-puolueen apupuolueeksi ja kuoli lopulta pois). Hän toimi Unkarin valtionpäämiehenä kaksi kautta eli kymmenen vuotta, kunnes vuonna 2000 vetäytyi poliittisesta elämästä.

Ja nyt Göncz on poissa, ja hänen mukanaan on ilmeisesti lopullisesti menetetty jotakin olennaista: presidentti, jota poliittisen kentän molemmat laidat samoin kuin politiikan ulkopuoliset älymystöpiirit arvostivat, fiksu ja sivistynyt mies, joka ei tehnyt lehmänkauppoja yhdenkään diktatuurin kanssa. Uralistica-sivusto muistelee häntä myös ainoana Unkarin presidenttinä, joka matkusteli kaikkien Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen mailla ja suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressissa puhui lämpimästi emotionaalisesta yhteydestä, jota koki tuntevansa kaikkiin suomalais-ugrilaisiin.

Pelkkää tahratonta hymistelyä ei toki ole hänenkään jälkimaineensa. 444.hu-sivuston muistoartikkeli toteaa, että Göncz kaikesta huolimatta oli polarisoiva persoona: hän ei piilotellut mielipidettään vakan alle ja venytti toisinaan presidentin valtaoikeuksien rajoja äärimmilleen. Vaan mitä on nähty sen jälkeen? Kahden hiljaisen herrasmiehen ja oikeusoppineen, Ferenc Mádlin ja László Sólyomin jälkeen poliittisten kiistojen jo pahasti repimän Unkarin presidentiksi nousi ”Kansakunnan kuulakärkikynä”, urheilija, urheilupoliitikko ja pyrkyri Pál Schmitt. Ja kun Schmitt joutui eroamaan nolon plagiaattiskandaalin takia, presidentiksi nostettiin väritön, hajuton ja mauton puoluekaaderi János Áder, joka edeltäjänsä lailla edusti kuuliaisesti ja allekirjoitti rutisematta Fidesz-puolueen enemmistöllään parlamentista läpi myllyttämän lakitulvan.

Viimeistään Schmittin ja Áderin presidenttiyden aikana on käynyt selväksi, että Unkari on toivottomasti jakautunut eikä yhdistävää hahmoa enää löydy. Gyurcsányn MSZP:n ja Orbánin Fidekszen taannoisesta kaksinkamppailusta on päästy tilanteeseen, jossa Fidesz betonoi omaa asemaansa milloin milläkin härskillä tempulla, kuten nyt pakolaispelolla ja muukalaisvihalla ratsastamalla, samalla kun toivottoman hajanainen oppositio ei tunnu saavan nostetuksi esiin yhtään puoluetta tai poliitikkoa, jota järkevä ihminen voisi äänestää.

Valtiosurun paikka.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: