Kirjoituspöydiltä ja kentältä

Siitä pakolaiskriisistä minun vielä piti. Unkarissa tilanteen pelätään kärjistyvän. Ensi viikolla astuvat voimaan uudet järjestelyt: raja-aidan läpi ”laittomasti” tulevat pakolaiset syyllistyvät rikokseen ja saavat pikatuomion, rajanylityspaikan kautta tulevat turvapaikanhakijat taas palautetaan ”turvalliseen” Serbiaan, ja tätä järjestelyä takaamaan saapuu tarvittaessa armeija kumiluodeilla ladattuine aseineen. Hallituksen tarkoitus on antaa selkeä signaali sekä EU:lle (”me puolustamme Eurooppaa, jos teistä vellihousuista ei siihen ole”) ja omalle kansalle (”rähinöitsijöitä ja terroristeja sieltä on tulossa, niinhän me olemme koko ajan sanoneet”) että pakolaisille (”uskokaa jo, että tänne ei kannata tulla”). Pelättävissä vain on, että mikään näistä signaaleista ei mene perille.

Samaan aikaan oppositio maan parhaiden perinteiden mukaisesti keskittää voimansa sisäiseen nahinaan, ettei kunnon poliittista vastarintaa vahingossakaan saataisi aikaan. Otetaan esimerkiksi kirjailija György Konrád, yksi liberaalin opposition ykkösälyköistä (jotakin ehkä kertoo se, että kun rupesin hakemaan Googlella taustatietoja, unkarinkielinen Google tarjoaa hakulausekkeen täydennykseksi Konrád György… nem magyar eli ‘György Konrád ei ole unkarilainen’). Konrád on juuri mennyt (näin kertoo vasemmistolainen Népszabadság) antamaan italialaiselle La Repubblicalle haastattelun, jossa yllättäen puolustaa pääministeri Orbánia. Niin vaarallista ja vastenmielistä kuin Orbánin autoritaarinen politiikka onkin, ja niin turhaksi kuin raja-aita onkin osoittautunut, jotenkin Schengenin rajaa pitäisi puolustaa tältä ”pakolaistsunamilta”. Semminkään kun Unkari ei tarvitse Syyrian pakolaisten joukosta edes lääkäreitä tai insinöörejä – sillä jos ja kun Unkarin talous tästä toipuu, niin hyvin tullaan toimeen, arvelee Konrád, kun saadaan oma unkarilainen Länsi-Eurooppaan aivovuotanut älymystö houkutelluksi takaisin.

Olen viime päivät peloissani ja turhautuneena seurannut, miten jotkut fiksut ja sivistyneet unkarilaiset tuttavani ajautuvat aivan käsittämättömiin kiistoihin poliittisista lillukanvarsista. Enkä nyt siis puhu Fidesz-uskovaisista kielitaidottomista eläkeläisistä, jotka katselevat vain valtion tv-kanavia, tai Jobbikin raivorasisteista vaan kriittisistä, älykkäistä eurooppalaisista kulttuuri-ihmisistä. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että hätääkärsiviä ihmisiä pitää auttaa, että väkivalta pitää tuomita, että sekä EU että Orbánin hallitus ovat hoitaneet pakolaiskriisin huonosti ja että äärioikeistolais-uusnatsistisen rasismin (Unkarissa etenkin Jobbik) nousu on todellinen vaara. Mutta jostain syystä tämä perusasioiden yksimielisyys tuntuu painavan vaa’assa paljon vähemmän kuin yksityiskohtien mielipide-erot. Sillä – lyönpä sitten nyt omatkin kansalliset ennakkoluuloni tiskiin – sentrooppalaisesta kansansielusta puuttuu pragmaattinen konsensusajattelu kokonaan. Ei ole olennaista, mitä sanotaan vaan kuka sanoo ja kuka saa olla oikeassa, kaikki asiat muuttuvat silmänräpäyksessä henkilökohtaisiksi arvovaltakysymyksiksi, ja tulipalon sammuttamisen sijasta ruvetaan huiskimaan toisia ”väärin sammutettu” -argumenteilla. Omat koirat purevat koko ajan pahimmin. Ja koko ajan väijyy taustalla sama itäeurooppalainen empatiavaje, vieraan pelko ja epäluulo, heikosti peiteltyä kansallisromanttis-nationalistista rasismiperinnettä myöten, joka saa György Konrádin (juutalaisen kauppiasperheen pojan, joka menetti holokaustissa suurimman osan sukulaisistaan) näkemään islaminuskoiset pakolaiset tuhoisana tulva-aaltona. Eihän tosin meilläkään kovin kummoista kriittistä ja asiallista maahanmuuttodebattia ole saatu aikaan, mutta silti meiltä puuttuu se suoranaisen henkilökohtaisen loukkaantumisen raivo, joka Unkarissa tällä hetkellä tuntuu estävän järkevän oppositiopolitiikan syntymisen tykkänään.

Ja samaan aikaan tilanne vain kärjistyy, kun pelättävissä on, että entistä useammat pakolaiset ovat kuulleet tulossa olevista uusista järjestelyistä ja yrittävät vielä ennen niiden voimaan astumista ehtiä EU:n ja Unkarin rajan yli. Röszken pakolaisleirin oloista kertova šokkivideo on päässyt meikäläisiinkin medioihin, ja leirin ulkopuolella meno on vielä hurjempaa. Magyar Narancsin reportterin mukaan tunnelma tuo mieleen Mad Max -elokuvat. Leirin lähistöllä sijaitseva Agip-yhtiön bensa-asema on jo muuttunut ihmissalakuljettajien tukikohdaksi, jossa polttoaineen myyntikin on jo lakannut, vähän kauempana sijaitsevalla OMV-yhtiön asemalla arviolta sata-parisataa hurjannäköistä miekkosta selvittelee eri ihmissalakuljettajajengien välejä, poliiseja ei näy missään.

Niin, ne poliisit. Jo jonkin aikaa on sosiaaliseen mediaan tihkunut Röszken muiden uutisten ohella myös tietoja siitä, että – kuten kohutulta ruokintavideoltakin näkyy – viranomaisilla ei ole paikalla tarpeeksi henkilökuntaa ja järjestyksenvalvojat työskentelevät voimiensa äärirajoilla, ylettömän pitkiä työpäiviä mukanaan vain omat eväät, jos ovat sellaisia älynneet ottaa mukaan. (Kuulemma pakolaisia ruokkivat avustusjärjestöt ovat toisinaan joutuneet ruokkimaan myös nääntyneitä poliiseja.) Vasárnapi Hírek -lehti sai luottamuksellisen haastattelun poliisimieheltä, joka kertoo (nimettömänä) voimiensa olevan kohta lopussa.

Tulin kotiin viime yönä, sitä ennen painoin 16 tunnin työpäivän [Röszken leirin] aidalla. (…) Minä vielä jotenkin jaksan, mutta joistakin kollegoista näkee, että katkeaminen on lähellä. Emme me tämmöiseen työhön palkkautuneet. Emmekä saaneet koulutusta tämmöisiin tilanteisiin. Se, mitä saimme, koski raivoavan väkijoukon kurissa pitämistä. Siihen, että tulee perheitä pienine lapsineen ja ne kieltäytyvät tekemästä, mitä käsketään, siihen ei kukaan meistä ole saanut koulutusta. Ei voi kuin vetää henkeä ja keksiä jonkin ratkaisun. Yksi kaverini on ollut virassa vielä kauemmin kuin minä. Tässä äskettäin juttelimme rivistössä seistessä. Hän sanoi, että on ollut jo aivan vähällä heittää virkamerkkinsä tiskiin. Hän on saanut tarpeekseen. Ei tämä ole ihmisen elämää. Tämä syö hermot siinä määrin, että sitä ei enää kestä. Ei vielä ihan heti, tietynlainen taistelutoveruushan tässä vallitsee, kavereita ei halua jättää pulaan, mutta kuukauden-parin päästä varmaan on tulossa uusi eroamisten aalto.

Pakolaisten kanssa ei ole helppoa kommunikoida – kulttuuri ja toimintatavat ovat vieraita, paljon vieraampia kuin vuoden takaisella Kosovon pakolaisten aallolla. Mutta eniten hermoja syö se, että omien esimiestenkään kanssa ei kommunikaatio toimi.

Meille ei kukaan ole kertonut mitään [uusien pakolaisaaltojen tulosta]. Me saamme tietoa vain mediasta. Totta puhuen minusta on aina tuntunut, että meidän tehtävämme on täytellä aukkoja. Kun rajavartiosto ei riitä, pannaan järjestyspoliisit peliin. Varmaan on sellaisia asiayhteyksiä, jotka syntyvät jossain ylhäällä ja joita ei meille ehditä selittää. Ollaan poliisivoimissa, tämä on komentopohjainen järjestelmä. Mutta me, jotka olemme kentällä päivittäin, näemme yhtä ja toista ja ehdotamme esimiehille, miten voisi tehdä toisin, paremmin. Koskaan ei tapahdu mitään. Vaikka miten selittäisimme, miten bussikuljetukset voisi hoitaa ettei synny sumia, se ei kiinnosta ketään. Miten kävi eilenkin? Porukka murtautui kokoamispisteestä ulos. Eivät ne ole meitä vastaan, ne vain eivät jaksa odottaa. Joskus meistä tuntuu siltä, että ylhäällä ajatellaan: mitä pahempi, sen parempi.

Tekisi mieleni kääntää tähän koko haastattelu, koska sympaattisen poliisimiehen arkisesta puheesta välittyy se todellisuus, jota abstrakteista ”pakolaisvirroista” puhuvien poliitikkojen ja älykköjen puheiden takaa ei helposti erota. On tavallisia ihmisiä, jotka jotenkin kommunikoivat keskenään kielimuurienkin ylitse ja ymmärtävät toisiaan: kaikki haluaisivat vain elää rauhassa perheidensä kanssa ja tehdä jotain tavallista, inhimillistä työtä. Poliisimies ei pelkää, syyttele eikä demonisoi pakolaisia ihmisinä, ei pelkää ”pakolaisvirtaa” sinänsä vaan väkivaltaisia yhteenottoja, joita uusien järjestelyjen voimaantulo uhkaa tuoda. Maahantulon kriminalisointi on hänen mielestään hölmöä, koska sen seurauksia ei kuitenkaan pystytä hoitamaan, ja julkisuudessa esillä ollut suunnitelma poliisikoululaisten komentamisesta vartijoiden vahvistukseksi saa häneltä tylyn tuomion: mitä tekee 19-vuotias nuorukainen, jolla ei ole koulutusta, asiantuntemusta eikä kokemusta, jos vaikkapa vastassa oleva hurjistunut miesjoukko rupeaa heittelemään kiviä? Armeijan lähettämisestä rajan vahvistukseksi poliisimies ei edes halua sanoa mitään.

Ei, ei pidä hymistellä eikä vaieta maahanmuuton ja pakolaisten vastaanoton epäkohdista. Ihan varmasti kulttuurien erilaisuus voi tuottaa ongelmia, eivätkä kaikki maahantulijat välttämättä ole helppoja, kivoja, mukavia ja kilttejä ihmisiä, joiden kanssa yhteiselämä on automaattisesti pelkkää autuutta. Mutta jospa alkajaisiksi edes kuunneltaisiin oikeiden, asianosaisten ihmisten ääntä kentältä.

Mainokset

5 Responses to Kirjoituspöydiltä ja kentältä

  1. Santralle Sentrooppaan tervehdys Kuopiosta. Käytiin kirjailijoiden kanssa Unkarissa ja näin kävi: http://ugrikirjallisuus.blogspot.fi/2015/09/putinin-ja-fidesz-opettivat-oikeaa.html
    tjt

    • Joo, näinhän se menee. Suomalais-ugrilaisuuden suhteenhan virallinen Unkari pitää aika matalaa profiilia, koska liian suuri osa nykyisten vallanpitäjien kannattajista ihan tosissaan uskoo koko suomalais-ugrilaista kielisukulaisuutta kansainväliseksi unkarilaisvastaiseksi salajuoneksi. Lisäksi Orbánin hallitus on niin paljon Putinin kaveria kuin EU- ja NATO-jäsenmaa suinkin uskaltaa. Siksi tämänkin kongressin järjestäminen on vaatinut huikeita suhdetoimintataitoja ja kielen pitämistä keskellä suuta.

      • Januksen kahteensuuntaan katsovia kasvoja on tarvittu, niin olin ymmärtävinäni noiden muutaman päivän kokemuksen perusteella. Onko tämä kulttuuriministeri Lásló tullut esiin minkäänlaisilla kannanotoilla aiemmin, vai pysytteleekö porukan perässä, kuten kotoisat uhkapelin varassa elävät kulttuuriministerit?

  2. Jouni, tuo L. Simon László (siis Simon on sukunimi) on runoilija ja pitkän linjan kulttuuripoliitikko Fidesz-puolueen riveistä. Julkisuudessa hän on ollut esillä mm. nuorempana kirjoittamansa runon ansiosta, josta oppositiomediat mielellään siteeraavat säkeitä ”juutalaishuorien rikkipannuista perseistä / teimme kipsivaloksia”, ja viime aikoina lehdistössä on reposteltu myös hänen omistuksiaan: viinitila-pensionaatti-ym. firmaa, joka on markkinoinut persikankivistä tehtyä valmistetta myös syöpälääkkeeksi, sekä säätiön nimiin siirtynyttä kartanolinnaa, jonka kunnostamiseen myönnettyjen EU-tukirahojen kanssa on epäilty jonkinlaista vilunkipeliä. Suomalais-ugrilaisiin asioihin hän ei tietääkseni ole ottanut erityisemmin kantaa, toisin kuin edeltäjänsä Géza Szőcs, joka nostatti asiantuntijoiden närkästystä ehdottamalla, että perustettaisiin genetiikan (!) tutkimuslaitos, joka lopultakin selvittäisi, onko noissa suomalais-ugrilaisissa sukulaisuusväitteissä perää.

    • Kiitos näistä taustatiedoista. Simonia näin ensimmäisen kerran Joshkar-Olassa X kongressissa vuonna 2008, joten ainakin siitä asti hän ollut jollakin tavalla kiinnostunut ugrikirjailijoista. Nuorempana runoilijana hän näyttää edustaneen sitä yhteiskunnallisuutta, jota vielä muutama vuosi haikailtiin kotomaiseen säenikkarointiin Viroa esimerkkinä käyttäen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: