Kielipolitiikasta peruskysymysten äärelle

Pakolaiskriisiä ja sillä ratsastavaa muukalaisvihaista populismia tulvii joka luukusta. Sekä Unkarissa – missä pääministeri Orbán käy Brysselin ja Euroopan pakolaispoliittisten päätösten ja kotimaan kahjorasistien välillä aikoinaan itse ”riikinkukkotanssiksi” nimittämäänsä poliittista peliä: askel eteen, askel taakse, hämäystä, hämäystä – että Itävallassa, missä oikeistopopulistinen FPÖ on mielipidemittausten mukaan vankassa nousukiidossa kohti isoa jytkyä. Sen verran pelottaa ja häijyä tekee, että näin kauniina kesäpäivänä yritän mieluummin pohtia vähän vaarattomampia asioita, ja sellaisia, jotka enemmän kuuluvat oman ammattini asioihin. Ikäviä toki nämäkin asiat.

Nimittäin. Tässäkin blogissa jo ennenkin esillä ollut, runsas vuosi sitten perustettu Unkarin Kielistrategian instituutti, joka pitkään nostatti pelokkaita arvailuja uusista tiedelinjauksista ja Unkarin kielitieteen Gleichschaltungista, on vihdoinkin saanut julkiset kotisivut. Mitään yllättävää näiltä sivuilta ei oikeastaan paljastu, ei myöskään vieläkään kovin paljoa siitä, mistä instituutin työ konkreettisesti tulee muodostumaan. Mutta palataanpa alkuun.

Kielistrategian instituutin perustamisesta ovat Unkarissa jo pitkään puhuneet tietyt piirit, erityisesti ns. kielenhuoltajat. Unkarissahan tilanne on suomalaisesta vinkkelistä katsoen vähän erikoinen. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten ns. virallista kielitiedettä ovat dominoineet toisaalta generatiivisesti suuntautunut teoreettinen lingvistiikka ja toisaalta sosiolingvistiikka, jotka kumpikin suhtautuvat kielenhuoltoon ja kielenohjailuun oudoksuen tai suorastaan halveksien: kielihän elää, muuttuu ja kehittyy omien lakiensa mukaisesti, ja näihin puuttuminen on naiivia, epätieteellistä tai suorastaan vaarallista puoskarointia. Tämän takia kielenohjailusta ja oikeakielisyydestä puhuminen on jäänyt ns. kielenhuoltajille, joihin kuuluu sekä väkeä akateemisen kielitieteen kunnianhimoisimman kärjen ulkopuolelta että innokkaita amatööri-kielipoliiseja ja ”äidinkielenvaalijoita”. Ja toisin kuin Suomessa, ”kielenhuoltajien” ja ”vakavasti otettavien kielentutkijoiden” välille on jo aikoja sitten syntynyt syvä molemminpuolisen epäluulon juopa.

Runsas vuosi sitten Unkarin hallitus aivan yllättäen antoi asetuksen, jolla perustettaisiin uusi Kielistrategian instituutti. Uusi instituutti ei ollut missään yhteydessä kielentutkimuksen siihenastisiin laitoksiin, ei varsinkaan Unkarin tiedeakatemian Kielitieteen instituuttiin, jossa ennestään oli toiminut kielenhuollon ja kielineuvonnan tutkijaryhmä – Kielitieteen instituuttia ei konsultoitu eikä sille edes etukäteen kerrottu koko hankkeesta. Sitä vastoin uusi instituutti on suoraan pääministerin alainen. Koko instituutin perustamispäätös ilmeisesti jatkaa Unkarin nykyisen valtiojohdon kansallista symbolipoliittista linjaa, johon kuuluu muiden kansallisten kulttuuriarvojen rinnalla myös äidinkielen mystifioiminen. Oppositioälykköjen riemuksi palopuheita äidinkielemme puhtauden ja kauneuden vaalimisesta harrasti jo edellinen presidentti Pál Schmitt, jonka oma unkarin oikeinkirjoituksen hallinta oli tunnetusti kehnonlaista.

Ilmeisesti myös Kielistrategian instituutin perustamiseen tuli lopullinen virike jostakin aivan huipulta: joku Todella Tärkeä, kenties pääministeri Orbán itse, oli luultavasti antanut ymmärtää, että tämmöinen laitos tarvittaisiin maahan. Perustamisasetuksen tekstin muotoili sitten korkean tahon toimeksiannosta joku, joka ilmeisesti ei turhan hyvin tunne kielitieteen peruskäsitteitä tai muuten halusi ilmaista asiat oudosti ja väljästi. Tekstiin kopioitiin erinäisiä ideoita suoraan Viron Kielineuvoston perustamisasiakirjasta – Viron yhtä kansalliskieltä korostava, tiukkaan kielilakiin ja selkeään valtio-ohjaukseen luottava kielipolitiikka selvästikin sopi sosiaaliseen tilaukseen – ja siinä mainitaan nimenomaisesti tiettyjä aihepiirejä ja tutkimusaloja, jotka asioista perillä olevat tahot osaavat suoraan yhdistää tiettyihin henkilöihin. Muuten instituutin tehtävät muotoiltiin löyhästi, vain tiettyjä ideologisia linjauksia läpi tihkuttaen. (Englanninkielistä aineistoa siitä, miten kielitiedemaailma otti vastaan tämän uuden instituutin perustamisen, löytyy Kielitieteen instituutin verkkosivuilta.)

Instituutin johtajaksi nimettiin, hieman yllättävästi, 75-vuotias (ikärasismi sikseen, mutta sama hallitus on oikeuslaitosta ”uudistaakseen” laskenut tuomarien eläkeikärajan 62 vuoteen ja ajanut eläkeiän ylittäneet professorit yliopistoista) Lóránt Bencze, uransa aikana kielitieteen, viestinnän, teologian ja semiotiikan mukavan hämärillä rajamailla liikuskellut entinen katolinen munkki ja ammattikorkeakoulun professori, tuttavien kertoman mukaan ”herttainen vanha setä”. Benczen julkaisuissa laaja mutta sekava lukeneisuus nivoutuu selkeän kristillis-isänmaalliseen aatemaailmaan sekä huuhaata hipovan vulgaarirelativistiseen käsitykseen ”unkarilaisesta ajattelutavasta”, jota unkarin kieli ainutlaatuisuudessaan erityisesti ilmentää. Benczellä ei juuri ollut asiantuntemusta kielipolitiikasta tai käytännön kielenohjailusta, ja ensimmäisen vuotensa uusi instituutti ilmeisesti vietti etsien ”sisältöjä” asetuksessa määrätyille tehtävilleen. Nyt ”sisältöä” sekä instituutin henkilökuntarakennetta alkaa olla koossa sen verran, että instituutti voi tulla kaapista uusine kotisivuineen.

Uudet, graafiselta ilmeeltään rauhallisen tyylikkäät sivut ovat vielä osaksi rakenteilla. Aloitussivulla instituutin johtaja tervehtii kaikkia unkarinkielisiä lukijoita kautta maailman (todellakin, koko sivustolla ei ainakaan vielä ole pienintäkään tekstinpätkää tai tiedonjyvästä englanniksi tai jollakin muulla kielellä) ja kertoo, että instituutin perustamista, eurooppalaisten esikuvien mukaan, ehdotti yli viisikymmentä unkarilaista kielentutkijaa. Tähän kohtaan on linkitetty teksti, hallituksen toimeksiannosta laadittu ”Kielenkäytön tilannekuvan ja toimintasuunnitelman valmistelua: kielemme arvojen puolustamiseksi, niiden ajanmukaiseksi kehittämiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi”, josta en kuitenkaan ainakaan ensilukemalla löytänyt tällaista ehdotusta: teksti koostuu eri aihepiirejä ja aloja käsittelevistä tilanneanalyyseista, joista kunkin kohdalla on esitetty joukko toimenpiteitä, kuten nykyisten unkarin kieltä tutkivien laitosten roolin vahvistaminen tai äidinkielen opetuksen tehostaminen. Jos yli viisikymmentä kielentutkijaa on todellakin ehdottanut uuden instituutin perustamista tähänastisten tutkimuslaitosten rinnalle ja niistä irralleen, niin ainakaan tästä tekstistä se ei käy ilmi.

Pitkän ”sisällönetsintäkauden” aikana uuden instituutin johto on selvästi ankarasti miettinyt kielistrategian käsitettä, ja nämä pohdinnat on purettu instituutin kotisivuille monisanaiseksi ja moniosaiseksi, tyyliltään keittiöpsykologian, naistenlehtifilosofian ja saarnatekstin välimailla liikkuvaksi esseeksi. Heti aluksi saamme tietää, että strategia merkitsee ennakoivaa pitkän tähtäimen suunnitelmaa, sillä taisteluahan ei voiteta taistelukentällä vaan ennen sitä, tai kuten Luukkaan evankeliumissa (14: 31-32) asia ilmaistaan: ”Tai jos kuningas on lähdössä taisteluun toista kuningasta vastaan, niin kai hän ensin istuutuu harkitsemaan, pystyykö hän kymmenellätuhannella miehellä kohtaamaan vihollisen, joka on tulossa kahdenkymmenentuhannen miehen voimalla. Ellei hän siihen pysty, hän lähettää rauhanneuvottelijoita, kun vihollinen on vielä kaukana.” Mutta Raamatun lisäksi ääneen on päästettävä muitakin auktoriteetteja, ja siksi suomennan tähän, näytteenä instituutin johtajan vuolassanaisesta saarnatyylistä, vielä tämän esseen ensimmäisen osan lopun:

Dániel Mannin sanoin voimme sanoa, että kieli elää todella silloin, kun kielenkäyttäjät elävät syvästi kielessään, onhan kieli ja sen käyttö yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden vahvimpia tekijöitä. Aikamme nopeutuvia muutoksia sitä vastoin on vaikea seurata niin kielen kuin yhteiskunnan, sen kulttuurin ja tulkinnankin. Joukkoviestinnän informaatiotulva ei välttämättä johda informaation lisääntymiseen. Viestinnän lisääntyminen ei automaattisesti merkitse lisää rauhaa vaan lisää konflikteja – sekä yksilöiden että yhteisöjen kesken. Viestimistä meitä kohti tulvii sekavia riekaleita ja tiedonsirpaleita. Informaatio, joka meidät tavoittaa, on usein vain (teksti)yhteyksistään ja asiayhteydestään revittyjen totuudenpirstaleiden, lauseiden ja lauseenkatkelmien tulvaa. Samalla yhteydet kutistuvat merkityksettömiksi. Media, kuten Goethen Faustin Mefisto “pitelee käsissään osasia, vain henkinen yhteys on sairas” [sanasanainen käännös unkarinnoksesta, alkutekstissä: ”Dann hat er die Teile in seiner Hand, / Fehlt, leider! nur das geistige Band.”]. Emőke Bagdyn sanoin voimme ilmaista asian myös siten, että luonnollinen pyrkimys järjestettyyn tietoisuudentilaan käy mahdottomaksi. Sitä vastoin järjestetty puhe, asiallinen ilmaisu on yksilön elämänhallinnan perusväline, hänen menestyksensä ja varmaan myös onnellisuutensakin ratkaiseva tekijä – eikä vähiten myös kulttuuriperinnön suojelemisen kysymys (…)

Goethen ja Raamatun ohella tueksi siis haetaan sellaisia auktoriteetteja kuin Dániel Mann ja Emőke Bagdy. Näistä ensin mainittu oli minulle ennestään aivan tuntematon, mutta ilmeisesti kyseessä on tv-kuuluttajana tunnetuksi tullut herra, joka on myös harrastanut kieliasioita ja toiminut juontajana erinäisissä kielipolitiikkaan ja äidinkielen opetukseen liittyvissä tilaisuuksissa. Se, mitä ”syvästi kielessä eläminen” tarkoittaa, jää kylläkin epäselväksi. Emőke Bagdy puolestaan on tunnettu psykologi, rentoutusterapiamenetelmien kehittäjä ja useiden kansantajuisten teosten kirjoittaja, josta taustansa – Bagdylla on läheiset yhteydet reformoituun kirkkoon – ja kristillis-konservatiivisen arvomaailmansa ansiosta on tullut yksi nykyisen hallituksen suosikkeja. (Bagdy on muun muassa ollut kehittämässä rentoutusharjoitusmenetelmää, joka vuonna 2013 otettiin pakolliseksi osaksi koulujen liikunnanopetusta.)

Mutta olennaisempaa kuin tämä ideologisesti positioiva lähteiden ja nimien tiputtelu on se kainostelemattoman naiivi kansallis-autoritaarinen tausta, josta koko instituutin toimintafilosofia näyttää nousevan. Kielenhuollon ja kielipolitiikan lähtökohtana eivät siis ole, niin kuin esimerkiksi Kotuksen julkaisemassa Suomen kielipoliittisessa ohjelmassa, yksilön kielelliset oikeudet ymmärtää ja tulla ymmärretyksi, viranomaisten velvollisuus ottaa nämä oikeudet huomioon sekä kansalliskielen aseman turvaaminen monikielisessä maailmassa ei muiden kielten kustannuksella vaan niiden rinnalla. Päinvastoin: Benczen luonnosteleman kielistrategiafilosofian lähtökohtana näyttäisi olevan usko johonkin ylimaalliseen, helposti kristillisillä ja kansallisilla etumerkeillä varustettavissa olevaan ”oikeaan järjestykseen”, jonka hajoaminen on aikamme pahin uhka. Jos ihmiset eivät enää usko auktoriteetteihin, eivät käytä tai ymmärrä ”oikeita” käsitteitä, kategorioita, sanoja ja ilmaisukeinoja, heidän todellisuuskäsityksensä, yhteisöllisyytensä ja moraalinsa rapautuvat.

Myös perinteiseen unkarilaiseen ”kaikki vihaavat meitä, yhyy” -isänmaallisuuteen perustuva myytti unkarin kielen uhanalaisuudesta tuodaan pontevasti esiin, ja kielistrategian erityisenä kohteena on oleva unkarin kielen tukeminen ulkounkarilaisten parissa, etenkin ”Karpaattien altaassa” (kuten ennenkin on täällä jo ollut esillä, ”Karpaattien allas” on Unkarissa poliittisesti korrekti synonyymi entisaikojen Suur-Unkarille) eli niiden unkarilaisvähemmistöjen parissa, jotka Trianonin rauha 1920 erotti emä-Unkarista sen uusiin naapurivaltioihin. Kuten ”Kielistrategian päämäärät” -osiossa asia ilmaistaan:

Unkarin kieli elää Unkarin ulkopuolella kaikkialla joko vihamielisessä (Slovakia, Romania, Serbia, Ukraina) tai näennäisen puolueettomassa mutta todellisuudessa vihamielisessä (Itävalta, Slovenia sekä ne Länsi-Euroopan ja merentakaiset maat, joissa ei ole vanhoja unkarilaisvähemmistöjä) kielipoliittisessa ympäristössä. Siellä eläville unkarinkielisille ei ole eduksi tai on suorastaan haitaksi käyttää äidinkieltään perhe- tai kenties ystäväpiiriä laajemmissa yhteyksissä.

Siis vihamielisessä? Taivahan tosi on, että Euroopan kielipolitiikka ei kaikesta nimellisestä vähemmistöjen tukemisesta ja monikielisyyden ylistelystä huolimatta ole vieläkään päässyt todelliseen vähemmistöjen monikielisyyden tunnustamiseen ja tukemiseen. Mutta tämä ei ole pelkästään unkarin kieleen kohdistuvaa vihamielisyyttä vaan kuuluu siihen samaan kansallisvaltioiden kielipolitiikan ideologiseen painolastiin, josta myöskään Unkari ei ole  yrittänyt vapautua (Unkarin omat kielivähemmistöt vain ovat sen verran vähälukuisia, että asiasta ei ole noussut suurempaa poliittista kysymystä).

Itse asiassahan Unkarin omat kielivähemmistöt mainitaan kielistrategiassa vain ohimennen. Vielä suurempi ongelma kuitenkin on, että monikielisyyttä ilmiönä ja käsitteenä ei tämä pelkästään unkarin kieleen keskittyvä strategiaohjelma millään tavalla nosta esille. Ei puhuta siitä, miten unkarin kieli Unkarin kansalliskielenä voisi toimia tilanteessa, jossa eurooppalaisen kielipolitiikan päämäärät edellyttävät vieraiden kielten opiskelua kaikilta, jopa tunnetusti Euroopan kehnoimmin vieraita kieliä osaavilta unkarilaisilta. Ei myöskään siitä, että Unkarin ulkopuolella elävät unkarilaistaustaiset tarvitsevat välttämättä unkarin kielen ohella myös asuinmaansa valtakielen (sekä usein muidenkin kielten) hallintaa. Ei edes oteta esille sitä ilmeistä tosiseikkaa, että Unkarin ulkopuolisille unkarilaistaustaisille unkarin kieli ei välttämättä aina ole eikä voi olla äidinkieli sanan perinteisessä merkityksessä, se vahvimmin ja monipuolisimmin hallittu kieli, vaan perintökieli (heritage language), etnisen taustan ja juurten kieli. Unkarin ulkopuolella elää tuhansia, varmaan kymmeniä- ellei satojatuhansia unkarilaistaustaisia ihmisiä, joilla on erityinen suhde unkarin kieleen, vaikka unkari ei välttämättä ole heidän ensisijainen ja vahvin kielensä – monet heistä eivät edes halua määritellä itseään ”unkarilaisiksi”. Tämän ”yhteisunkarilaisen kansakunnan nousuun” (összmagyar nemzet felemelkedése) tähtäävän kielistrategian mukaan he ilmeisesti ovat menetettyjä tapauksia, kansakuntansa luopioita: unkarin kieli voi olla olemassa vain unkarilaisuuden elimellisenä liitännäisenä.

Toisin sanoen: samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa monikielisyys- ja vähemmistötutkijat hartiavoimin kyseenalaistavat kielirajoja ja kansallisvaltioidentiteettejä, puhuvat monikielisyyden luonnollisuudesta, identiteettien häilyvyydestä, moninaisuudesta ja päällekkäisyydestä, nostavat esille ns. uusien puhujien (new speakers) ongelmia, samaan aikaan kun Euroopan kielipolitiikan päättäjät ainakin vähitellen alkavat tiedostaa, että globalisaation ja maahanmuuton haasteisiin pitäisi reagoida, Unkarin kielipolitiikan suunnannäyttäjäksi nimittäytynyt laitos ratsastaa liput liehuen kohti 1800-lukua.

Otetaan vain yksi ilmeinen esimerkki: hallituksen ja pääministerin hurskastellessa Euroopan ja Unkarin kristillisestä arvoperinnöstä myös kielipoliittisen instituutin kuuluu toimia niin kuin ei kukaan olisi koskaan ajatellutkaan, että valtion ja kirkon kuuluisi toimia toisistaan erillään ja uskonnon olla vapaiden kansalaisten yksityisasia, ei osa valtion kulttuuri- ja identiteettipolitiikkaa. Asiantuntijaverkostojen ja -tietokantojen laadinnan, terminologia- ja sanastonkehitysprojektien, konferenssien ja julkaisujen lisäksi toimintaohjelmaan näkyy sisällytetyn myös kielenopettaja-kulttuurivälittäjä-pappien tai -diakonien koulutus yhteistyössä Unkarin perinteisten kirkkojen kanssa: ajatus on ilmeisesti kouluttaa rajantakaisten unkarilaisten parissa työskentelevät papit tai diakonit oman toimensa ohella myös edistämään unkarin kielen asiaa.

1800-lukua muistuttaa mieliin, jos pahat aavistukseni paikkansa pitävät, myös yksi vuonna 2014 saavutetuksi merkityistä tavoitteista:

Unkarin kielen sisäistä rakennetta, erikoispiirteitä, toimintaa, sen ja kulttuurimme kokonaisuuden välisiä yhteyksiä koskevan tutkimuksen alalla, tulosten soveltamiseksi kansanopetuksessa: sanavartalon kognitiivisen statuksen analyysi.

Lukijalle ei kerrota, kuka tämän analyysin on suorittanut ja millä menetelmillä, missä tulokset ovat ilmestyneet ja miten niitä on tarkoitus soveltaa opetuksessa. Mutta siitä, miksi tämä sanavartalon kognitiivinen analyysi on niin tärkeä, minulla on pahat aavistukseni. Epäilen nimittäin, että kyseessä on sen ”juuriteorian” rehabilitoiminen, jonka Unkarissa aikoinaan tekivät tunnetuksi 1860-70-luvuilla ilmestyneessä suuressa unkarin kielen sanakirjassaan Gergely Czuczor ja János Fogarasi. Ajatus oli nykynäkökulmasta täysin epätieteellinen: samannäköisillä äänteillä tai tavulla alkavia sanoja yhdistäisi ”juurisukulaisuus”. Viime vuosikymmeninä Czuczorin ja Fogarasin sanakirja on kuitenkin noussut jonkinlaiseen kulttimaineeseen etenkin niiden parissa, joita ”koulukielitiede” suomalais-ugrilaisine sukulaisuussuhteineen ei tyydytä. Ja lopulta sitä ovat ryhtyneet kannattamaan jopa jotkut ”koulukielitieteilijät” kuten juuri Lóránt Bencze, joka Czuczorin ja Fogarasin sanakirjan kunniaksi järjestetyssä konferenssissa sekavasti vihjaili, että juuriteoria voisi sittenkin pitää paikkansa – koska unkarin kieli on olemukseltaan niin syvästi erilainen kuin muut kielet eikä siihen sovi muitta mutkitta soveltaa toisten kielten lakeja.

Kaikkein synkimpiä ajatuksia nostattaa kuitenkin se, mitä uuden instituutin toiminnasta ja siinä toimivista henkilöistä kerrotaan – tai ei kerrota. Pitkään ei julkisesti ollut tiedossa kenenkään muun kuin instituutin johtajan nimi. Nyt instituutin kotisivuilta paljastuu johtajan lisäksi organisaatio-osaston neljä sekä ”tieteidenvälisen, pedagogisen ja valtakunnallisten yhteyksien osaston” kuusi työntekijää. Eniten kuitenkin kulmiani kohotutti instituutin neuvoa-antavan elimen jäsenluettelo. Listassa on nimittäin useita oikeasti ansioituneita kielentutkijoita, myös sellaisia, joilla ei ole ollut mitään tekemistä kielenhuollon tai kielipolitiikan kanssa ja joiden ei ikinä uskoisi edes haluavan harrastaa näitä asioita – esimerkiksi Unkarin generatiivisen kielitieteen grand old lady Katalin É. Kiss.

Ja todella hämmennyin, kun näin hvg.hu-sivustolla maineikkaan englannin kielen tutkijan ja kääntäjän, emeritusprofessori Ádám Nádasdyn haastattelun. Nádasdy on tunnettu valppaana, omapäisenä intellektuellina, omien polkujensa kulkijana, joka esimerkiksi ei nyky-Unkarinkaan henkisessä ilmastossa pelkää tunnustautua homoseksuaaliksi (sen ohella, että on harras katolilainen). Vielä keväällä 2014, kun uuden instituutin perustaminen herätti jonkin verran kansainvälistäkin hämmennystä, Nádasdy kertoi Wall Street Journalin haastattelijoille, että useimmat kielentutkijat olivat suhtautuneet tähän uutiseen kulmiaan kurtistellen ja paheksuen, ja vakuutti, että tämä instituutti oli huono idea eikä politiikan tulisi määrätä kielentutkimusta. Nyt Nádasdy yllättäen toteaa:

En [seuraa instituutin toimintaa, mutta] ne, joiden kanssa keskustelen, sanovat, ettei siinä mitään pahaa ole. Johtajaksi on nimitetty kunnioitettava ja vakavasti otettava iäkäs kollega Lóránt Bencze. Hän ehdotti ensi töikseen Unkarin tiedeakatemian Kielitieteen instituutille yhteistyötä. Uskoisin, että kaikessa hiljaisuudessa kaikki on asettunut paikoilleen. Kun juttu lähti liikkeelle, näytti siltä, kuin kyseessä olisi poliittinen kampanja, kuin joku haluaisi syrjäyttää Tiedeakatemian instituutin. Näin ei käynyt. Ehkä se on professori Benczen henkilökohtaisen diplomatiataidon tai vaiston ansiota. Sama se. Täytyy sanoa, että tervehdin suorastaan ilolla sitä, että on avautunut kanava, josta kielitieteen suuntaan tihkuu rahaa.

Niinpä niin. Kun ei siitä kerran ole kenellekään mitään vahinkoa, ja kenties jollekulle voi olla jotain hyötyäkin – niin miksi pahoittaa mielensä siitä, että valtion varoilla tarjotaan joillekin mukaville ja hyväätarkoittaville ihmisille mukava työpaikka näennäistieteen palveluksessa? Ja miksi hermostua siitä, että kielentutkimuksen tai sen sovellusten nimissä rahoitetaan sekä tieteellisesti että poliittisesti luokatonta puuhaa – jos vielä jotkut oikeasti pätevät tyypit saavat tästä lisää sulkia muutenkin tuuheatöyhtöiseen hattuunsa? Eikö nyky-Unkari muutenkin ole täynnä järjettömiä asioita, joita tehdään, koska hallitus ja pääministeri niin haluavat, ja eikö ole normaalia ottaa tästä hyöty irti, jos vain voi? Ja toivoa, että kaiken järjettömyyden ohella, jos vain kiltisti pelaan mukana enkä rupea niuhottamaan, avautuisi joskus mahdollisuus tehdä jotain järkevääkin?

Olen viiime päivät miettinyt, että tältä varmaan tuntui entisen maailmanajan sosialistimaiden toisinajattelija-intellektuellista seurata, miten vanhat ystävät ympäriltä liittyvät Puolueeseen. Happy days are here again.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: