Finnlandisierung, sano.

No niin, samaan aikaan kun Suomea jappastaan, vatuloidaan ja iteroidaan uuteen nousuun, Itävallassa on taas kypsymässä samantapainen tilanne kuin meillä vaalien alla. Jonkinlaista jytkyä tai jatkojytkyä pukkaa: vanhojen valtapuolueiden, konservatiivisen ÖVP:n ja sosiaalidemokraattisen SPÖ:n rinnalle on, pääkaupungin punavihreiden punaviininlipittäjien äänekkään valituksen säestyksellä, (taas) nousemassa kolmanneksi mahtitekijäksi oikeistopopulistinen Vapauspuolue FPÖ. Viime aikojen kannatusmittauksissa nämä kolme puoluetta ovat olleet aivan rinnakkain, ja samoin kuin vuosituhannen vaihteessa, pohja vanhan järjestyksen horjuu, kun alkaa yhä selvemmin näyttää siltä, että ”perusitävaltalaiset” on pakko ottaa vakavasti.

Pari olennaista eroa tosin löytyy. Ensinnäkin Itävalta on liittovaltio, jossa osavaltioiden maaherrat, pilkallisesti ”ruhtinaiksi” (Landesfürsten) nimitetyt, käyttelevät melkoista valtaa, ja niillekin vuosille, joina ei liittovaltion parlamenttivaaleja järjestetä (viimeksi ne pidettiin 2013, ja valtiopäiväkausi on periaatteessa 5 vuotta), saattaa osua osavaltioiden vaaleja. Tänä vuonna osavaltioparlamentit on jo valittu Burgenlandiin ja Steiermarkiin, syksymmällä ovat edessä Ylä-Itävallan ja Wienin parlamenttivaalit. Steiermarkin vaaleissa nähtiin se kuuluisa jytky eli FPÖ:n nousu kahden vanhan suurpuolueen rinnalle samankokoiseksi tekijäksi. Perinteisesti ”punaisessa” Burgenlandissa jytkähdys oli pienempi, mutta sielläkin FPÖ kasvatti edustajamääräänsä kahden tähänastisen valtapuolueen kustannuksella melkoisesti, ja kun lakia on tällä välin muutettu niin, että vaalivoittaja voi aloittaa hallitusneuvottelut kenen kanssa tykkää, Burgenlandin SPÖ-johto rakentelee nyt ”punasinistä” hallituskoalitiota, jossa demarien hallituskumppaniksi tuleekin FPÖ. Perusitävaltalaiset ovat siis melkoisessa hallituskelpoisuuskiimassa – mutta tuleviin liittovaltion vaaleihin on vielä kolme vuotta aikaa (jos vain tämä hallituskoalitio vielä pysyy pystyssä), ja mahdollista on, että Ylä-Itävalta tai perinteisesti punainen, nyttemmin punavihreä Wien valitsevat aivan toisen tien kuin ”maalaisemmat” maakunnat.

Toinen olennainen ero on siinä, että Itävallan poliittinen valta-asetelma on perinteisesti ollut kaksinapainen. ÖVP ja SPÖ ovat pitäneet valtaa usein yhdessä mutta monesti yksinkin, ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta sekä FPÖ että kommunistit kuin myös vihreät sekä muut uuden ajan vaihtoehtoyritelmät ovat jääneet enimmäkseen ilmassa roikkuviksi apupyöriksi. Konservatiivisen säätyläistön ja katolilaisen kirkkokansan ÖVP:n sekä luokkatietoisen työväen ja edistyksellisen kaupunkiälymystön SPÖ:n rinnalta puuttuu se kolmas jalka, jota meillä on iät ajat edustanut Kokoomuksen ja vasemmistopuolueiden ohella Keskusta alkiolaisine aatteineen. Ja tähän on tietenkin selvä syy, eli Sentroopasta puuttuva vahvan, omanarvontuntoisen ja poliittisesti merkitsevän maata omistavan talonpoikaiston perinne. (Olkoonkin, että tämä perinne Pohjolassa myös tietoisesti luotiin 1800-luvun kansallisvaltionationalismin rakennusaineeksi… mutta se on jo toinen tarina.) Voi siis pohtia, onko heilahdus yksi- tai kaksikannasta kolminapaiseen järjestelmään mullistavampi muutos kuin meillä siirtyminen perinteisistä punamulta-, sinipuna- tai porvarihallitusrakennelmista sateenkaariin ja sixpackeihin.

Vaan oli miten oli, Burgenlandin ja Steiermarkin vaalien jälkeen itävaltalaisessa viherpunasomekuplassani on ruvennut kuulumaan aivan samantapaista kuin sen suomalaisessa vastineessa. Kaiken yllä kajahtelee moraalinen närkästys: monet ovat sitä mieltä, että perusitävaltalaisiin kuuluisi suhtautua samoin kuin Ruotsissa ruotsidemokraatteihin, eli ”rasistien kanssa ei leikitä”, niitä ei pidä tunnustaa poliittiseksi voimaksi. Suosikkisivustoni, perusitävaltalaisten johtajan HC Strachen nälvimiseen keskittynyt Facebook-ryhmä Blutgruppe HC Negativ sekä oman ohjelmajulistuksensa mukaan FPÖ:tä sen omalta lainvastaiselta äärilaidalta suojeleva Heimat ohne Hass ovat jo iät ajat keskittyneet kokoamaan varoittavia näytteitä siitä, miten FPÖ:n omissa piireissä ja jopa puolueen toimihenkilöiden parissa pidetään vaarallisen läheistä yhteyttä uusnatseihin, lietsotaan rasismia ja levitetään valheellista maahanmuuttovastaista propagandaa. Niin kauan kuin puolueen ylin johto kuitenkin virallisesti vähän väliä ”sanoutuu irti” natsismista ja ”ottaa etäisyyttä” rasismiin – eli pyörittää kaksipohjaisen puheen varassa toimivaa oikeistopopulismin ikiliikkujaa – näiden ”valitettavien yksittäistapausten” (bedauerlicher Einzelfall) kautta on vaikea päästä puuttumaan puolueen toimintaan puolueena.

Tässä tilanteessa ryhdyin lukemaan Profil-lehdessä juuri ilmestynyttä Ulla Kramar-Schmidtin kirjoitusta Gedächtnisstörungen (Muistikatkoja), ja kaikki siinä vaikuttaa Suomen tämänhetkisestä tilanteesta katsellen kammottavan tutulta. FPÖ pyörittää vanhaa tuttua hittilevyään – työttömyys ja muukin kaikki paha johtuu mamujen hyysäämisestä ja Pyrsselistä – ja suhteellisen heikosti koulutettu, enimmäkseen miespuolinen äänestäjäkunta kuuntelee sitä innolla. Käyttövoimana on närkästys, muutosten pelko, muukalaiskammo, ennakkoluulojen pohjamuta. Mutta kunhan hallitukseen päästään, niin unohdetun kansan asia unohtuu silmänräpäyksessä. Kramar-Schmidtin mukaan Burgenlandin FPÖ-aluejohtoon on iskenyt vaaliohjelma-amnesia: nyt ei yllättäen enää uhkaillakaan EU:sta eroamisella, eikä se turvapaikkapolitiikan kiristäminenkään ole enää niin ensisijaista, päinvastoin FPÖ:n Tschürtz näkee Neudörflissä toimivan pakolaisnuorten integraatioprojektin esikuvana koko osavaltiolle. Burgenlandin tie on näköjään Suomen tie.

Kramar-Schmidt muistuttaa, että oikeistopopulisteista ei ole hallitusvastuun kantajiksi eikä unohdetun kansan auttajiksi, ja tämähän on itse asiassa nähty jo ennenkin, vuosituhannen alun ”mustasinisen” hallituskoalition aikaan. Kansan muisti on vain pelottavan lyhyt. Vuosina 2000–2006, kun FPÖ yhdessä ÖVP:n kanssa hallitsi Itävaltaa, päätettiin EU:n itälaajentumisesta, eläkkeitä sekä työttömien ja toimeentulotuella elävien lapsilisiä leikattiin, maahanmuuttokiintiöitä ei suinkaan olennaisesti pienennetty vaan päinvastoin ulkomailta saapuvien kausityöläisten määrät nousivat, poliisilaitosta tosin yritettiin uudistaa mutta lopputulos oli se, että kaduilla partioi kansalaisten turvana entistä vähemmän poliiseja, veronkorotukset osuivat kovimmin kaikkein köyhimpiin ja työttömyyskin lisääntyi, tuolloisista varsin hyvistä suhdanteista huolimatta. Niinpä FPÖ:n kenttäväki nousi kapinaan ja puolue, jota oli pitänyt koossa vain Jörg Haiderin karismaattinen persoona, hajosi lopulta kahtia.

Nyt ollaan samantapaisessa tilanteessa – paitsi että maailman tila on paljon vakavampi. Itävallan asema kansainvälisissä talousvertailuissa heikkenee, budjetissa tikittää saneerauksista huolimatta melkoisia aikapommeja, työttömyys on ennätyslukemissa, eikä pakolaistulvan ehtymistäkään ole odotettavissa. Tähänastinen hallituskoalitio ei ole kyennyt osoittamaan johtajuutta eikä vastaamaan kansalaisten huoleen. Elleivät hallituspuolueet nyt ryhdistäydy, FPÖ:n Strache tulee vielä rynnimään hallitukseen, vaikka minkälaisten lehmänkauppojen hinnalla. Hurjimmassa tapauksessa Suomen tielle lähtee Burgenlandin jälkeen koko Itävalta.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: