Pohjamudissa

Jo muutaman vuoden ajan nettikeskusteluissa unkarilaisten tuttavieni kanssa on jatkuvasti toistunut pari ilmausta. Ensinnäkin: “Hírcsárda [‘Uutiskievari’, meikäläisen Lehti-lehden tai Uutissirkuksen tapainen satiiri-valeuutisportaali] on tarpeeton”, nykyään tapahtuu niin tolkuttomia juttuja ja poliitikot möläyttelevät niin uskomattomia asioita, että parodiaa ei voi erottaa todellisuudesta. Ja toiseksi: mindig van lejjebb, aina pääsee alemmaksi – aina kun kuvittelit, että tämä on surkeinta, typerintä, onnettominta mitä olla voi, ilmestyy jotain vielä surkeampaa ja typerämpää.

Unkarin imago ulkomailla on viime vuosina kärsinyt melkoisia lommoja. Tietenkin mahdollista on, että niissä kauhujutuissa, joita Unkarista levitellään, on aineksena aimo annos tietämättömyyttä tai kenties suoranaista pahantahtoisuutta. Unkarilainen kollega kertoi naureskellen saksalaisten tuttavien kyselleen, “uskaltaako sinne Unkariin enää matkustaa”, ikään kuin siellä jo koko kansa marssisi saapashousut jalassa ja käsi ojossa kirjaroviolta toiselle. Höpöhöpö. Nykymaailmahan on niin pirstaloitunut luonteeltaan, että melkoisen karmean politiikan ja hallinnon sekaan yhä mahtuu onnellisten saaria, kauniita ja tunnelmallisia paikkoja, fiksuja yhteisöjä ja hauskoja seurapiirejä, joissa ikävät asiat voi yhä unohtaa. Kaikki Unkarin hienot maisemat, tunnelmalliset (joskin monesti vähän aiempaa rapistuneempaa charmia huokuvat) kaupungit, perinteikkäät kylpylät ja ravintolat ovat siellä kävijälle yhä tallella, ja niin myös monet mukavat unkarilaiset ihmiset (vaikka suuri joukko etenkin koulutetumpaa ja fiksumpaa väkeä on viime vuosina suunnannut Länsi-Eurooppaan paremman elämän ja joskus myös vapaamman henkisen ilmapiirin toivossa). Jos ei katsele eikä kuuntele valtiollisia radio- ja tv-kanavia ja jos osaa, etenkin Internetin antia hyväksi käyttäen, valikoida hengenravintonsa, niin Unkarista toki löytää edelleen tasokasta kulttuuria ja mielenkiintoista, kriittistä ajankohtaiskeskustelua.

Mutta silti ei voi olla huomaamatta, että Unkarista ulkomailla kirjoitetaan yhä ilkeämmin, kaikista Unkarin valtion imagonrakennusponnisteluista huolimatta. (Äskettäin nähtiin muuten Amerikassa mielenkiintoinen keskustelutilaisuus, kun sikäläiset Unkarin hallituksen ystävät onnistuivat mobilisoimaan muutamia republikaanisenaattoreja tuekseen. Yhdysvalloissa on ilmeisesti edelleen poliittisia piirejä, joille EU:ta ja länsimaisen demokratian ja ihmisoikeuksien periaatteita tärkeämpää on, että paasataan kristillisistä perusarvoista ja haukutaan kommunisteja.) Nyt Foreign Policyn palstoilla Anton Shekhovtsov lataa täysillä: it’s getting ugly, Unkarissa alkaa peli käydä todella rumaksi.

Kansansuosionsa huvetessa pääministeri Orbán joutuu tosissaan kilpailemaan äänestäjistä äärioikeistopopulistisen Jobbikin kanssa. Tämä taas on entistä haastavampaa, kun toisaalta Jobbik on käynnistänyt melkoisen söpöily- ja salonkikelpoisuuskampanjan. Jobbikin johtajaa Gábor Vonaa ei viime aikoina ole nähty julkisuudessa puolisotilaallisen kaartin liivi yllä vaan huolitellunrentona urbaani-ilmestyksenä, joka verkkopotreteissaan poseeraa seuranaan herttaisia koiranpentuja.

Ja niin kuin joku jossakin huomautti, Orbánin ja Vonan puheissa ei sisällöllisesti enää ole suurtakaan eroa, sitä vastoin nuoremmalla ja timmimmällä Vonalla ei ole kaljamahaa. Sitä paitsi jo pitkään oppositiobonusta kerryttänyt Jobbik voi huudella puskista sydämensä kyllyydestä. Fidesz-puolueen sekä kristillisdemokraattien valtakoalitio taas on hikoillut hallitusvastuussa jo viisi vuotta ja joutuu pyörittämään tiedotuskoneistoaan täysteholla saadakseen edes osan kansasta uskomaan, että Unkarin talous on oikeasti tukevasti nousussa, köyhyys vähenee ja közmunka-työllistäminen eli nälkäpalkkaisten näennäistyöpaikkojen luominen todellakin tepsii työttömyyteen. Tai että rakentamalla jalkapallostadioneja joka tuppukylään ja lisäämällä kouluihin liikuntatunteja (mitä siitä, että asianmukaisia liikuntatiloja ei ole riittävästi, joten lapset juoksevat ympyrää koulun pihalla tai marssivat käytävällä) saadaan Unkariin terveempi kansa tehokkaammin kuin katastrofaalisessa tilassa olevaa terveydenhuoltosektoria tukemalla.

(Viime aikoina on jatkuvasti uutisoitu unkarilaisten lääkärien massiivisesta maastapaosta, ja kriittisissä viestimissä on levitetty pelottavan näköisiä kuvia sairaaloista, joissa sisustus hajoaa, maali rapisee ja matot repsottavat, lämmitys ei toimi tai hoitajat ovat vauvansänkyjen puutteessa viritelleet vauvalle siirrettävän sairaalavuoteen valintamyymälän ostoskärryistä. Ilmeisesti tavallinen potilas sairaalaan lähtiessään ottaa mukaansa paitsi omia eväitä myös oman yöpuvun, hygieniatarpeet ja vessapaperit sekä rahaa lääkärien ja hoitajien lahjomiseen. Ja tosissani järkytyin, kun äskettäin Facebookissa tuttavan tuttava kyseli leikkaukseen joutuvalle sukulaiselleen verenluovuttajaa – onko veripalvelunkin toiminta romahtanut? Puolitoista viikkoa sitten nähtiin Budapestissa sairaanhoitajien tuhatpäinen mielenosoitus, jossa vaadittiin helpotusta surkeisiin työoloihin ja korotusta onnettoman pieniin palkkoihin.)

Onneksi populistisella politiikalla on muutamia tehokkaita yleistyökaluja, ja mahtavin niistä on pelottelu. Kuria ja järjestystä kaipaaville kansalaisille voi aina luvata, että rosmoja kohdellaan entistä kovemmin. Huhtikuussa maata kohahdutti Kaposvárissa tapahtunut julma ryöstömurha. ”Kansalliseen tupakkakauppaan” tunkeutunut tappaja oli saanut toimia rauhassa, koska näiden kauppojen ikkunat on määrätty peitettäväksi mustalla kelmulla, etteivät vain esimerkiksi alaikäiset edes näkisi vaarallisia tupakkatuotteita. Opposition yrittäessä nostattaa kansaa koko ”kansallisten tupakkakauppojen” korruptionkäryistä järjestelmää vastaan pääministeri Orbán tarttui tilaisuuteen ja julisti, että kuolemanrangaistuksen palauttamisen voisi taas ottaa käsiteltäväksi. Tosin kuolemanrangaistus ei mitenkään sovi EU:n vallitseviin reglementteihin, mutta EU:han on muutenkin entiseen Neuvostoliittoon verrattava siirtomaavalta ja Brysseli kuin entisten aikojen Moskova konsanaan, hyi. (Paitsi että Moskova-vertausta ei enää niin hyvin voi käyttää, kun Putininkin kanssa pitäisi olla hyvää pataa.)

Kaikkein tehokkaimmin kuitenkin toimii muukalaisviha. Pääministeri Orbánin Pariisin terrori-iskujen yhteydessä päästelemät möläytykset maahanmuuton torjumisesta olivat vasta alkua. Samoin parhaillaan käynnissä oleva mielipidetutkimus, kansallinen konsultaatio, jossa lievästi sanoen johdattelevin kysymyksin (”onhan niin, että Brysselin maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut, muslimiterroristien maihinnousu huolettaa meitä kaikkia, ja laittomien maahanmuuttajien sijasta pitäisi pikemmin tukea unkarilaisia lapsiperheitä, joohan, joohan?”) yritetään yhdistää maahanmuutto, pakolaisuus ja islamistinen terrorismi. (Ja joka pelkästään tulee maksamaan enemmän kuin mitä Unkari tällä hetkellä kuluttaa pakolaisten vastaanottamiseen.) Pakolaiskriisin ja uusien maahanmuuttopoliittisten haasteiden johdosta syntyneessä keskustelussa Strasbourgissa Orbán innostui tiistaina selittelemään, että pakolaisten vastaanottaminen ei kerta kaikkiaan sovi unkarilaisille:

”Olen vakuuttunut siitä, että koska meille unkarilaisille ei ole kehittynyt kykyä tällaisten konfliktien käsittelemiseen, koska me emme koskaan ole olleet monikulttuurinen yhteiskunta, me emme ole koskaan ottaneet maahamme siirtomaista saapuneita maahanmuuttajia, Keski-Euroopan alueella [= Unkarissa] ongelmat [siis: maahanmuutosta syntyvät ongelmat] olisivat vielä suuremmat kuin mitä nykyään nähdään monessa Länsi-Euroopan maassa.”

Oppositioviestimet ovat sitten viime päivien ajan kilvan muistutelleet Unkarin toden totta erittäin monikulttuurisesta historiasta. Se Suur-Unkari, jota Orbánin kohdeyleisö itkunsekaisella hartaudella kaipailee takaisin, ei todellakaan ollut Orbánin kuvailema homogeeninen onnela vaan monikansallinen maa, jossa etniset unkarilaiset vielä 1800-luvulla olivat vähemmistönä ja 1900-luvun alussa niukkana enemmistönä vain assimilaatiopolitiikan ansiosta (joka tehosi joihinkin vähemmistöihin, kuten juutalaisiin, ja katkeroitti monet muut).

Samoin Orbánin olisi sopinut muistaa, että unkarilaisia on kautta aikojen lähtenyt sankoin joukoin länteen joko poliittista sortoa pakoon tai muuten vain paremman elämän perässä. ”Minä olen maahanmuuttaja” -kampanjassa todelliset hahmot on valjastettu muistuttamaan tästä, esimerkiksi vuosien 1848-49 vapaustaistelun sankari Lajos Kossuth, joka kapinan kukistamisen jälkeen vietti loppuikänsä maanpaossa. Tai amerikanunkarilainen Hollywood-tuottaja Andy Vajna, nykyinen Unkarin hallituksen elokuvakomissaari, joka vuonna 1956 oli passiton pakolainen.

"Minä olen Lajos, pakolainen. Jos lähetätte minut kotiin, minut hirtetään." Palauta "Kansallinen konsultaatio" -kyselykaavake tyhjänä!

”Minä olen Lajos, pakolainen. Jos lähetätte minut kotiin, minut hirtetään.”
Palauta ”Kansallinen konsultaatio” -kyselykaavake tyhjänä!

Syvimmältä mutapohjaa ruopaisi kuitenkin äskettäin oikeusministeri László Trócsányi radiohaastattelussaan, jossa hän selitteli Unkarin tiukkaa maahanmuuttovastaista linjaa tähän tapaan: Unkari ei pysty ottamaan vastaan elintasopakolaisia, koska sen on huolehdittava 800.000 syrjäytyneestä romanista. Että sillä lailla. Kuten 444.hu-sivuston uutisessa oitis kommentoitiin: Yhtä hyvin olisi voinut selittää, että Unkarilla ei ole varaa ottaa vastaan maahanmuuttajia, koska on kustannettava mukava elämä korruptoituneille poliitikoille tai rakennettava lisää tarpeettomia jalkapallostadioneja.

Populismin pohjamudissa siis mennään. Ja pahoin pelkään, että syvintä mutapohjaa ei vieläkään ole nähty.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: