Ennakkotapauksia alppimaasta

No niin, siltä näyttää, että Suomi on saamassa porvarillis-populistisen hallituksen. Sentroopassa ei vielä ole kovin väkevästi ehditty asiaan reagoimaan. Yksi suuri ongelma tilanteen ymmärtämisessä ja selittämisessä sentrooppalaisille tulee olemaan Keskustapuolueen rooli. Suomen Keskusta on ilmiö, jolle täkäläisessä kaksinapaisessa systeemissä (sosialistit vastaan oikeistokonservatiivit) ei oikein löydy vastinetta, kun ei kerran ole sen historiallista taustaakaan eli poliittista painoarvoa omaavaa maata omistavaa talonpoikaistoa. Täkäläisittäin Kepun voisi selittää niin liberaali- kuin konservatiivipuolueeksi, ja luultavasti sittenkään ei monelle selviäisi, mitä tämä puolue noin aatteellisesti oikein on syönyt.

Ja siitäkin voi tietenkin väitellä loputtomiin, ovatko persut esimerkiksi Itävallan FPÖ:n saati Unkarin Jobbikin vastine. Suomesta puuttuu keskieurooppalainen ”isänmaallisuudeksi” ja ”perinnetietoisuudeksi” naamioituva kaappinatsiuden jatkumo (Opa war OK eli ”isoisä oli ihan jees”), vaikka meille onkin näköjään viime aikoina kovasti yritetty tuoda sekä ulkomaalaista sofistikoidumpaa rasismia (perisuomalaisen kato-kato-nekru-ksenofobian tilalle) että jopa Magneettimedia-henkistä kansainvälistä antisemitismiä globaaleine salaliittoteorioineen. Ja ennen kaikkea Suomesta puuttuu se menneisyyden taakka, että lukemattomissa ihan tavallisissa perheissä isoisoisä on aikoinaan jollakin lailla ollut toteuttamassa viattomien ihmisten teollista joukkomurhaamista tai ainakin hurraamassa sille, ja sotaleffoilla kasvaneille briteile tai jenkeille (venäläisistä puhumattakaan) on vuosikymmenet jouduttu selittelemään, että ei me olla natseja. Siksi konsensukseen tottuneessa suomalaisessa poliittisessa elämässä ei myöskään ole ollut tarvetta ”ottaa etäisyyttä” tai ”sanoutua irti” tietyistä asioista tai tietyistä porukoista.

Eikä suomalaisessa poliittisessa diskurssissa myöskään ole juuri käsitelty kaksipohjaisen viestinnän ongelmaa: koska tietyt sanat ja ilmaukset ovat tabu, käytetään epämääräisiä ja monitulkintaisia ilmauksia, jotka kentän älämölöjengi ymmärtää sillä kaikkein yksinkertaisimmalla ja törkeimmällä tavalla, samalla kun ilmausten lausuja itse torjuu kaikki tällaiset tulkinnat ja vetäytyy ”huumorin”, ”läpän” tai ”tyylilajin” taakse. Entisessä Kolmannessa valtakunnassa, missä tietyt sanat ja symbolit ovat nimenomaisesti lailla kiellettyjä, ja ylipäätäänkin Sentroopassa, missä meikäläisen suoraviivaisen ”sano mitä tarkoitat ja tarkoita mitä sanot” -rehellisyysrealismin sijasta taitava venkoilu on aina ollut arvossaan, tällaiset väännöt ovat jokapäiväistä leipää. (Eikä kukaan käytä niin kömpelöä selitystä kuin ”olin kännissä”.) Meillä tätä ollaan vasta opettelemassa.

Yksi mielenkiintoinen näkökohta tässä tilanteessa kuitenkin on. Nimittäin: yleensähän on niin, että Itävallassa kaikki tapahtuu parinkymmenen vuoden viipeellä. Esimerkiksi yliopistohallinnossa ollaan nyt kokemassa sitä samaa byrokratisoitumista ja hallintopullahtamista, joka Helsingissä minun muistini mukaan alkoi 90-luvulla. Parhaillaan menossa oleva hallituksenmuodostus kuitenkin kääntää aikasuhteen toisinpäin ja tuo mieleen sen, mitä Itävallassa tapahtui viisitoista vuotta sitten. Muistatteko?

Sodanjälkeistä Itävaltaa olivat vuosikymmenten ajan hallinneet konservatiivinen ÖVP ja sosiaalidemokraattipuolue SPÖ, yleensä ”musta-punaisena” tai ”puna-mustana” koalitiona. Tämä jämähtänyt kuvio oli johtanut ns. pilarisaatioon (itävallaksi Proporz, poliittisten valtasuhteiden mukainen vallanjako) eli jakanut yhteiskunnan ja sen laitokset kahteen ”kanavaan”, joissa oikean jäsenkirjan omaavan oli helppo edetä. Oli ”mustat” ja ”punaiset” pankit, vakuutusyhtiöt, koulut ja koulupiirit, urheiluseurat, ”autoliittojakin” on yhä kaksi, porvarillinen ÖAMTC ja demarien ARBÖ. Mustat ja punaiset jäsenkirjaniekat ja järjestöt pitivät kiinni saavutetuista eduistaan, joten järjestelmän uudistaminen tai kankean byrokratian purkaminen oli usein mahdotonta.

Näin tultiin vuoden 1999 protestivaaleihin, joissa haastajapuolue FPÖ (Freiheitliche Partei Österreichs, Itävallan Vapauspuolue) karismaattisen Jörg Haiderin johdolla jytkähti samoihin ääni- ja parlamenttipaikkamääriin (26,9% äänistä, 52 edustajapaikkaa) ÖVP:n kanssa. Demarit olivat tosin ykköstilalla, 33,2%:lla äänistä. Tuttua punamustaa koalitiota tavoittelevat hallitustunnustelut sosiaalidemokraattien Viktor Kliman johdolla kariutuivat kuitenkin, samalla kun ÖVP  kehitteli uutta vaihtoehtoista kuviota FPÖ:n kanssa. Lopulta syntyi, vasemmiston ja edistysmielisten intellektuellien protesteista ja satatuhatpäisistä mielenosoituksista huolimatta, ”musta-sininen” ÖVP:n ja FPÖ:n hallitus, jota EU ensin kauhisteli. Mm. Martti Ahtisaaren johtaman ”viisasten neuvoston” selonteon perusteella EU kuitenkin luopui Itävallan vastaisista pakotteista. Oli käynyt selväksi, että kaikesta FPÖ:n kaapeissa piilevästä natsirasitteesta huolimatta Itävallassa ei suinkaan olla vielä pystyttämässä keskitysleirejä tai säätämässä rotulakeja.

Vaan kuinka kävikään oikeistolais-äärioikeistolaiselle protestihallitukselle? Jörg Haider vetäytyi puolueen johtajuudesta Kärntenin maaherraksi ja ”tavalliseksi puolueen rivijäseneksi” (einfaches Parteimitglied, ilmaus, josta Itävallan poliittisessa julkisuudessa tuli vakiovitsi, samoin kuin Haiderin tavan takaa toistuvista ”nyt minä lopultakin vetäydyn valtakunnallisesta politiikasta” -ilmoituksista). Puolueen johtoon sekä hallituksen kakkosmiehen paikalle varakansleriksi nousi Susanne ”Kuningatarkobra” Riess-Passer, nainen, jota tomeruudestaan huolimatta selvästikin pidettiin jonkinlaisena bulvaanina. FPÖ:n sisällä henkilösuhteet alkoivat tulehtua, ministerinpaikoilla nähtiin toinen toistaan riemukkaampia ilmestyksiä, ja alkoi olla selvää, että puolueessa oli kerta kaikkiaan huutava pula riittävän pätevästä ja vakavasti otettavasta, hallituskelpoisesta väestä. Parissa vuodessa FPÖ suistui kaaokseen, hallitus hajosi, ja vuoden 2002 ennenaikaisissa vaaleissa FPÖ kärsi murskatappion ÖVP:n noustessa maan suurimmaksi puolueeksi. FPÖ:n epätoivoinen taaperrus päättyi puolueen hajoamiseen, Jörg Haider joukkoineen perusti oman uuden puolueen (BZÖ, Bündnis Zukunft Österreich eli Itävallan tulevaisuuden liitto), ja vuoden 2006 vaalien jälkeen palattiin taas tuttuun punamustaan kuvioon ÖVP:n nöyrtyessä voittoisan SPÖ:n hallituskumppaniksi. Musta-sinisen (tai ÖVP:n ja BZÖ:n musta-oranssin) hallituksen aikaansaamia korruptioskandaaleja puidaan edelleen Itävallan oikeusistuimissa ja viestimissä.

Kuten sanoin, Timo Soinin Perussuomalaisia ei voi aivan yks-yhteen rinnastaa Jörg Haiderin FPÖ:hön, koska poliittinen ja kulttuuritausta on niin erilainen. Molempia puolueita kuitenkin yhdistää populismi, kyllä-kansa-tietää-ideologia eli oikeastaan ideologiattomuus. Ainoa selkeä aate on se, mikä tuo puolueen taakse runsaasti kannattajia mutta mistä ei ihan ääneen kehtaa puhua, eli rasismi, muukalaisviha ja ylipäätään katkeroituminen länsimaisten demokratioiden tasa-arvoideologiaan (myös ”telaketjufeminismiin” ja ”poliittisen korrektiuden pakkopaitaan”). Tämän pimeän puolen peittona on jonkinlainen naiivi konservatismi, jota puolueväen kiltimpi segmentti kannattaa, nuo rehelliset, ahkerat, työtätekevät eläkeläisten, lasten ja herttaisten eläinten ystävät, jotka haluaisivat kaikkien asiat kerralla kuntoon, rosmot kiinni ja työttömyyden pois kuudessa kuukaudessa. Mikä tietenkin järjestyy heti, kun lopetetaan rötösherrojen, poliitikkojen ja byrokraattien hyysääminen sekä rahan lapioiminen laiskoille ulkomaalaisille. Kaikkea pitää kasassa riittävän joviaali mutta riittävän vakuuttavasti esiintyvä johtajahahmo, mutta johtajankin venymiskyvyllä on rajansa.

Mikä siis olisi Itävallan opetus Suomen hahmottuvan hallituskuvion kauhistelijoille? Ensinnäkin: ei paniikkia. Hallitukseen päästessään populistit joutuvat paineeseen, jota puolueen henkilöstö- ja aatepohja ei välttämättä kestä. Älämölörasistit pettyvät, kun mutakuonojen hakkaamista ei laillistetakaan, ja kiltit kunnon ihmiset taas, kun kaikkia rötösherroja ei heti saadakaan vaihdetuksi rehellisiin, tavallisiin ihmisiin eivätkä verorasitus tai työttömyys pienenekään kertarysäyksellä. Homman hajoamista odotellessa kansalle tulee riittämään poliittista viihdettä. Itävallassa sitä tarjosi musta-sinisen ja musta-oranssin hallituskoalition aikaan esimerkiksi ministeri ja varakansleri Herbert ”In der Klarheit” Haupt, joka riemukkaasti sekosi ylipitkiin lauseisiinsa, ja myöhemmin Hauptin seuraaja, autokauppiaanhabituksinen Hubert Gorbach, joka hallituksesta siviiliin siirryttyään kirjoitteli omaperäisellä englannin kielellä työnhakukirjeitä hallitusaikaisille ulkomaantutuilleen, varakanslerinviraston kirjepaperilla. Puhumattakaan lyhytaikaisesta liikenneministeri Monika Forstingerista, joka herätti hilpeyttä mm. kieltämällä ministeriönsä työntekijöiltä minihameet ja korkokengät. Tuskin maltan odottaa, mitä hauskuuksia persuministerit tulevat suomalaiselle yleisölle tuottamaan. Popcornit esiin!

Toiseksi: Varaudutaan sähellykseen ja korruptioon. Itävallan nollakymmenluvun alkupuolen oikeistohallitukset yksityistivät valtion omaisuutta olan takaa, ja tässä ilmeisesti tapahtui mielenkiintoista ja hämärää rahaliikennettä myös vallanpitäjien tai heidän lähipiiriensä salkkuihin. ”Tavallinen puolueen rivijäsen” Haider puolestaan sai omassa osavaltiossaan aikaan talouskatastrofin, jota liittovaltio yhä joutuu paikkailemaan. Meillähän poliittiset rakenteet ja korruptioperinteet ovat erilaiset, mielenkiinnolla jään odottamaan.

Ja kolmanneksi: Sitten kun tämä populistipelleily on ohi ja hallituksessa istuu taas pelkästään ns. normaaleja puolueita, ei auta tuudittautua turvallisuudentuntoon, varsinkaan nykyisessä, sotien ja humanitaaristen katastrofien kiristämässä maailmantilanteessa. Kansan tyhmyyttä ja kaipuuta yksinkertaisiin ratkaisuihin ei nimittäin pidä koskaan aliarvioida. Nytkin Itävallan FPÖ porskuttaa mielipidetutkimuksissa jälleen aivan vanhojen suurpuolueiden SPÖ:n ja ÖVP:n rinnalla, eikä mikään korruptioskandaali tai kiihotuspykälätuomio estä ”sosiaalista kotiseutupuoluetta” poseeraamasta rehellisyyden, lainkuuliaisuuden ja perusarvojen takuumiehinä.

Mutta, kuten sanoin: popcornit esiin ja Keski-Euroopan lähihistoria auki. Tästä tulee mielenkiintoista.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: