Menneisyyden pitkiä varjoja

Wienin yliopisto, Alma mater Rudolphina Vindobonensis, viettää tänä vuonna 650-vuotisjuhliaan asianmukaisen näyttävästi: ei ole mikään pikkujuttu olla nykyisen saksankielisen alueen vanhin yliopisto. On tietenkin juhlavuosilogo, on hulmuavissa banderolleissa ja yliopiston verkkosivuilla näkyviä nokkelia iskulauseita ja kuvia, on monenlaisia tapahtumia, sekä tiedemaailmalle että laajemmalle yleisölle. Samaan aikaan kuuluu myös kriittisiä ääniä. Opiskelijajärjestö ÖH:n mustapohjaisissa julisteissa väitetään, että ”ei ole mitään aihetta juhlaan”, ja tiukeassa kannanotossaan ÖH syyttää yliopiston juhlavuosijulkisuutta valheellisesta kaunistelusta, elitismin, rasismin ja patriarkaalisuuden perinteiden tahallisesta unohtamisesta.

Jotakin yliopisto on toki yrittänyt. Päärakennuksessa, jonka aulassa komeilevaa kaikkien tähänastisten rehtorien nimet sisältävää marmoritaulua ÖH:n kannanotto syyttää ”aikamme kenties edustavimmaksi muistomerkiksi tunnustaville kansallissosialisteille”, on parhaillaan myös näyttely niiden lukuisien merkittävien tutkijoiden muistoksi, jotka juutalaisen syntyperänsä tai fasisminvastaisten aatteidensa vuoksi erotettiin, ajettiin maanpakoon tai murhattiin. Päärakennuksen sisäpihaan, ”Arkadenhofiin”, patsaiden, rintakuvien ja muistolaattojen rinnalle, joiden ikuistamat merkittävät yliopistolaiset, kuinka ollakaan, ovat kaikki miespuolisia, ilmestyi jo viisi vuotta sitten taiteilija Iris Andraschekin teos Der Muse reicht’s (‘Muusa on saanut tarpeekseen’), pihan poikki lankeava naispuolisen hahmon pitkä varjo. Teokseen liittyvissä tekstilaatoissa kerrotaan sen muistuttavan kaikista huomiotta jääneistä naistutkijoista, joiden saavutukset jäivät vaille arvostusta.

Juhlavuositapahtumien rinnalla on itävaltalaisessa julkisuudessa esillä ollut myös tapaus, jonka ajoittuminen ei ehkä ollut sattumaa ja jossa oli mukana myös nykyään merkittäviä henkilöitä valtionpäämiestä myöten. Tasan viisikymmentä vuotta sitten, yliopiston viettäessä 600-vuotisjuhliaan, (ääri)oikeistolaiset opiskelijat ja fasisminvastustajat ottivat yhteen niin tiukasti, että se johti lopulta yhden ihmisen kuolemaan ja näyttävään oikeusjuttuun. Taustalla oli ongelma, josta ei vieläkään ole päästy. Myös yliopistopiireissä vaikuttaa rasistisen kansallismielisyyden perinne, josta natsismikin aikoinaan nousi ja jota edelleenkin jollakin tapaa pitävät hengissä yliopiston liepeillä vaikuttavat schlagende Burschenschaftit, perinneunivormuissaan kaljaa juovat, miekkailevat ja natsismin kanssa vähintäänkin flirttailevat opiskelijoiden ”perinnejärjestöt”.

Wienin kauppakorkeakoulussa (Hochschule für Welthandel, nykyinen Wirtschaftsuniversität Wien) toimi sodanjälkeisinä vuosikymmeninä professorina muuan Taras (von) Borodajkewycz (on muuten merkillistä, miten usein itävaltalaisilla natseilla ja ”saksalais-kansallismielisillä” äärioikeistolaisilla on syvän slaavilainen nimi). Borodajkewyczin isä oli Galitsian puolalaist(unutt)a virkamiehistöä, mutta poika Taras varttui Wienissä ja ajautui jo nuorena katolis-kansallismielisistä piireistä natsiaatteen pariin. Sodan jälkeen hän, niin kuin ne lukuisat itävaltalaiset natsit, jotka eivät henkilökohtaisesti olleet syyllistyneet murhiin tai muihin hirmutekoihin, pääsi varsin nopeasti taas armoihin ja sai vuonna 1955 professorinviran. Aatemaailmaansa hän ei ollut olennaisesti muuttanut eikä sitä salannut: Borodajkewycz saattoi luennoillaan päästellä avoimen antisemitistisiä tai Hitleriä ihailevia möläytyksiä.

Kauppatieteen opiskelijat, joista suuri osa oli mielipiteiltään hyvin oikeistolaisia, ottivat ”Boron” kommentit esimerkiksi Rosa Luxemburgista ”juutalaisena kansankiihottajana” usein innostuneesti vastaan. Mutta luennoilla istui myös nuori sosiaalidemokraatti Ferdinand Lacina, sittemmin mm. valtionvarainministerinä toiminut poliitikonalku, joka kirjoitti kaikki möläytykset muistiin ja kiikutti lopulta muistiinpanonsa aatetoverilleen Heinz Fischerille, joka nykyään on Itävallan liittopresidentti. Fischer otti asian esille sosiaalidemokraattisessa lehdistössä, ja seurasi kunnianloukkausoikeudenkäynti, jonka Fischer ensin hävisi mutta seuraavassa oikeusasteessa voitti. Lacinan muistiinpanot päätyivät myös, kunnon itävaltalaisen perinteen mukaisesti, poliittisen kabareeohjelman aineksiksi ja toivat Borodajkewyczille lisää julkisuutta. Burschenschafterit hurrasivat sankarilleen, konservatiivipuolue ÖVP:ta edustava opetusministeri pysyi vaiti.

Maaliskuussa 1965 joukko aktivisteja sekä opiskelijajärjestöistä että sodanaikaisesta vastarintaliikkeestä ja ammattiyhdistyksistä järjesti mielenosoitusmarssin Borodajkewyczin toimintaa ja sitä edelleenkin suvaitsevia viranomaisia vastaan. Myös vastapuoli, äärioikeistolaisen FPÖ:n opiskelijajärjestö Ring Freiheitlicher Studenten, kutsui oman väkensä kaduille, ja syntyi kahakointia, jota tilanteen aliarvioinut poliisi ei kyennyt hillitsemään. Yksi kiukkuinen antifasisti, vanha kommunisti Ernst Kirchweger, tunkeutui järjestysmiesketjun läpi ja sai vastaansa kemian opiskelijan Günther K:n, joka ennestään oli poliisin tuttu erinäisistä uusnatsimeiningeistä. K. löi Kirchwegeriä nyrkillä, tämä kaatui katuun ja kuoli vammoihinsa kahden päivän päästä.

Kirchwegerin kuolema järkytti koko maata, ja hänen hautajaissaattoonsa liittyi yli 25 000 ihmistä, alkaen tuolloisen musta-punaisen (ÖVP ja sosiaalidemokraatit) hallituskoalition ministereistä. Oikeudessa Günther K. sai kuitenkin lievän tuomion ”hätävarjelun liioittelusta”, koska väitti lyöneensä vain itsepuolustukseksi. (Tämä vaikuttaa vähän merkilliseltä, kun tiedetään, että nuori lihaskimppu K. oli aktiivinen nyrkkeilynharrastaja, Kirchweger taas pieni ukonkäppänä, 67-vuotias ja alle 170 senttiä pitkä.) Useimmat poliitikot yrittivät pitää matalaa profiilia ja kielen keskellä suuta. Edessä olivat vaalit, joissa konservatiivien (ÖVP) ja sosiaalidemokraattien (SPÖ) kamppailu tulisi olemaan äärimmäisen tiukka, eikä ketään äänestäjää saanut suututtaa. ”Katumattomia” vanhoja natseja riveihinsä koonnut FPÖ taas halusi antaa mahdollisimman siistin kuvan itsestään ja vakuuttaa hallituskelpoisuudestaan. Lopulta kauppakorkeakoulu saatiin painostamaan Borodajkewycz eläkkeelle, ja tapahtumat alkoivat vähitellen peittyä armeliaaseen unohdukseen.

Kunnes taas on vuosipäivän aika. Kuten konservatiivinen Die Presse -lehti kirjoittaa, on huomionarvoista, että ”nyrkinisku demokratialle” annettiin juuri Wienin yliopiston viettäessä 600-vuotisjuhlaansa. Vuosipäivät antavat aiheen ottaa esille menneisyydestä myös ikäviä asioita, sellaisia, joiden pitkä varjo joskus yltää nykyhetkeen saakka. Ja tässä haluaisin vielä selostaa, mitä äskettäin Der Standard -lehdessä kirjoitti Klaus Taschwer Itävallan konservatiivien koulupoliittisen vastarinnan juurista.

Taschwerin artikkelin päähenkilönä on Richard Meister, Wienin yliopiston pitkäaikainen kasvatustieteen professori, jonka kuolemasta tuli äskettäin kuluneeksi 50 vuotta. Meister oli Borodajkewyczin tapaan niitä suhdetoimintataitoisia yliopistomiehiä, joiden urakehitystä vallanpitäjien vaihtuminen ei sanottavammin haitannut. Hän oli taustaltaan oppikoulun latinanopettaja ja kunnostautui jo 1920-luvulla latinanopettajien edustajana puolustamalla kahdeksanluokkaisen ”humanistisen” oppikoulun säilyttämistä ja siten myös koululaisten varhaista erottelua. Näin hänestä tuli tärkeä konservatiivinen mielipidevaikuttaja taistelussa sosiaalidemokraattien jo tuolloin ajamaa, meidän nykyistä peruskouluamme muistuttavaa yhtenäiskoulua vastaan, joka olisi jatkunut 14 vuoden ikään asti.

Taschwerin mukaan Meisteria voi pitää nykyisten Itävallan konservatiivien peruskouluvastaisuuden ”isänä”. Jatkuvista reformiyrityksistä huolimatta Itävallan oikeisto on näihin päiviin saakka torpedoinut kaikki yritykset luopua tähänastisesta systeemistä, jossa neljän kansakoululuokan jälkeen herrasväen lapset jatkavat yliopistokelpoisuuden antavaan oppikouluun, rasvakourainen kansa (sekä useimmat maahanmuuttajaperheiden lapset, lahjakkuudesta riippumatta) taas ohjataan ns. ammatillisemmille linjoille. Koska näet yhtenäiskoulu tasapäistää lahjakkuudet (Einheitsbrei, ”yhtenäisyyspuuro”, on Itävallassa käytetty termi). Ja koska yhtenäiskoulu tekisi rahvaanlapsista epärealistisiin haaveisiin eksyviä työnvieroksujia. (”Niin mutta teillä Suomessa on korkeampi nuorisotyöttömyys” on meidänkin päivinämme Itävallan koulusysteemin puolustajien vakioargumentteja.)

Häijyintä Taschwerin artikkelissa on kuitenkin sen kuva Meisterista sekä ihmisenä että korkeakoulubyrokraattina keskellä aikansa valtaverkostoja. Meister ei nimittäin loistanut tieteellisillä ansioillaan, ei koskaan edes habilitoitunut. (Habilitation on sentrooppalaisessa yliopistomaailmassa suunnilleen meidän dosentuurimme vastine eli keskieurooppalaisen, meikäläisittäin perin heppoisen tohtorinarvon jälkeen se varsinainen tieteellisen pätevyyden ja professuurikelpoisuuden osoitus, johon kuuluu väitöskirjan jälkeinen ”second book”, myös ulkopuolisten asiantuntijoiden arvioimana, sekä julkinen opetusnäyte.) Siitä huolimatta hänestä tuli kasvatustieteen varsinainen professori, Wienin yliopiston vararehtori ja Itävallan tiedeakatemian varapresidentti. Poliittisilta mielipiteiltään Meister oli tiukasti äärioikealla ja kuului 1920-luvulla professorien maanalaiseen ”Karhuluola”-järjestöön, jonka päämääränä oli tukkia juutalaisten tutkijoiden eteneminen akateemisella uralla ja savustaa heidät ulos yliopistomaailmasta. Hän ei koskaan muodollisesti liittynyt natsipuolueeseen (tämän ansiosta hän pääsi sodan jälkeen välittömästi jatkamaan akateemista uraansa), mutta kannatti sitä ja otti sen kunnianosoituksia vastaan. Sodan jälkeen hän tuki ja auttoi natsiaikaisten hyväveliverkostojensa jäseniä; hänen suojatteihinsa kuului myös Taras Borodajkewycz.

Richard Meister oli siis, kuten Taschwer asian ilmaisee, ”akateeminen herra Karl”. (Der Herr Karl on näyttelijä-satiirikko Helmut Qualtingerin ja kabaretisti Carl Merzin vuonna 1961 luoma hahmo, ilkeä karikatyyri tavallisesta wieniläisestä pikkuöykkäristä, kaikkien systeemien ja vaihtuvien vallanpitäjien kyynisestä myötäjuoksijasta.) Ja artikkelin sanomana tuntuu olevan, että Itävallan oikeiston yhtenäiskouluvastaisuuden juuret ovat akateemisten herra Karlien maailmassa, siellä, missä hierarkioiksi ja valtaverkostoiksi kietoutuvat henkilökohtaiset suhteet ratkaisevat kaiken, missä olennaista ei ole, mitä tiedät ja osaat, vaan kenen poika ja kenen kaveri olet, kuka sinua on potkinut päähän tai auttanut eteenpäin ja ketä pääset puolestasi itse potkimaan tai auttamaan jonon ohi. Sen perusteella, mitä olen Itävallan oppikouluista kuullut – ja tässä pitää taas muistuttaa, että kouluja ja etenkin opettajia on kaikenlaisia! – olen joskus itsekin ilkeästi ajatellut, että tämä koko systeemi on luotu kasvattamaan akateemisia herra Karleja. Perinteisissä oppikouluissa pahimmillaan opettajia mielistelemällä, systeemin porsaanreikien hyödyntämistä harjoittelemalla (lunttaaminen, joka edelleenkin tuntuu olevan maan tapa) ja säätymarkkereita (kuten latinan kieli, edelleenkin jossain määrin Itävallan oppikoulujen pyhä lehmä) omaksumalla opetellaan selviytymistä Sentroopan myöhäisfeodaalisessa yhteiskunnassa.

Toisaalta sentrooppalaiseen perinteeseen kuuluu myös järjestelmän armoton, julma, suorastaan raivoisa kritiikki. Ei siis juhlavuotta ilman kiukkuisia juhlavuodenvastaisia tempauksia, ei juhlavuosihymistelyjä ilman häijyjä pistelyjä menneisyyden kipupisteisiin. Juhlaa pimentävät pitkät varjot, mutta ne myös huomataan ja niistä puhutaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: