Menneisyyden käsittelyä

Eilen on muisteltu Auschwitzin vapauttamisen 70-vuosipäivää ja sen johdosta haastateltu sitä viimeistä eloonjääneiden sukupolvea, joka vielä pystyy tuosta kaikesta kertomaan. Unkarilainen origo.hu-uutisportaali julkaisi pysäyttävän haastattelun, jota lämpimästi suosittelen kaikkien unkarintaitoisten luettavaksi. Éva Fahidi, noin yhdeksänkymmentävuotias mutta vielä ihailtavan virkeä ja reipas vanha rouva, vietti mukavan ja turvatun lapsuuden varsin tavallisessa unkarilaisessa keskiluokkaisessa perheessä. Perhe oli juutalainen mutta juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen sillä ei ollut kovin vahvaa sidosta, itse asiassa koko perhe otti katolisen kasteen vuonna 1936 Évan ollessa 11-vuotias. (Kuten asia unkariksi tyylikkäästi ilmaistaan: kikeresztelkedtünk, sananmukaisesti ”ristiydyimme ulos”.) Tarina on tyypillinen: myös tässä perheessä uskottiin, että Unkarin juutalaisille ei tapahtuisi mitään pahaa, vaikka ”olisimme voineet tietää, jos olisimme halunneet” – osa suvusta asui Slovakian puolella rajaa, ja siellä juutalaisten kyyditykset alkoivat jo pari vuotta ennen kuin Unkarissa.

Myös Éva Fahidin perhe pakattiin karjavaunuun ja vietiin Auschwitziin, missä kammottavan junamatkan jälkeen ensin miehet ja naiset erotettiin toisistaan, sitten lapset ja vanhukset työkykyisestä joukosta. Ystävällinen ja komea upseeri – vasta myöhemmin selvisi, että hän oli itse kuolemanenkeli, tohtori Mengele – tuli kysymään, ovatko Éva ja hänen nuorempi sisarensa kaksoset, ja kun Éva vastasi kieltävästi, jono katkaistiin juuri sisarusten välistä. Leiriin marssitetuille vangeille kerrottiin, että vanhukset ja lapset matkasta väsyneinä kuljetettaisiin erikseen kuorma-autoilla perille, ja vasta muutamia päiviä myöhemmin Éva tovereineen sai tietää totuuden ”kapolta” eli luottovangilta, joka tylysti osoitti sormellaan krematorion piipusta tupruavaa savua: siellä ne teidän perheenjäsenenne ovat. ”Järjellään sen tiesi, että se on totta, mutta silti emme kyenneet uskomaan.”

Éva Fahidin perheestä palasi kotiin hänen lisäkseen vain yksi täti. Tämä oli lääkäri ja selvisi leiriltä hengissä ammattinsa ansiosta mutta sai ilmeisesti niin syvät henkiset vammat, että muutamia vuosia sodan jälkeen teki itsemurhan. Éva itse pelastui luultavasti siksi, ettei joutunut viettämään Auschwitzissa kuin muutaman viikon; sen jälkeen hänet muiden nuorten ja vahvojen vankien kanssa vietiin Buchenwaldin leirin yhteydessä toimivaan työleiriin sotatarvikkeita valmistamaan. Leirin komentaja oli selväjärkinen vanha herra, joka ymmärsi, mitä tuleman piti (ja selvisikin sodan jälkeen muutaman vuoden vankeustuomiolla). Puna-armeijan lähestyessä hän tyhjensi leirin ja lähetti vangit marssimaan kohti lähestyvää rintamaa, ja kapeaa puusiltaa (”nomen est omen”, Éva toteaa, Fahidi tarkoittaa ”puusiltalainen”) ylitettäessä syntyneessä sekasorrossa 40-kiloiseksi laihtunut Éva, joka ei enää jaksanut kulkea, onnistui jättäytymään joukosta.

Nuori ja vahva kun oli, Éva aloitti toivuttuaan ja kotiin palattuaan uuden elämän, meni naimisiin ja sulki leirimuistot pois mielestään. Vuosikymmeniin hän ei unissaankaan muistanut koko Auschwitzia. Sitten vuonna 1989 entisen työleirin eloonjääneet vangit kutsuttiin muistotilaisuuteen, saksalaisen pikkukaupungin viranomaiset kestitsivät vieraita kuin piispaa pappilassa ja paikallisen museon johtajan pyynnöstä Éva Fahidi kirjoitti kokemuksistaan lyhyen muisteluksen. Lopullinen ”läpimurto” tapahtui vuonna 2003, kun Éva 59 vuoden jälkeen uudelleen vieraili Auschwitzissa ja tajusi, että hänen tehtävänsä on kertoa kokemuksistaan nuoremmille polville. Hän on kirjoittanut perheensä kohtaloista romaanin Anima rerum – A dolgok lelke ‘Asioiden (tai: esineiden) sielu’ ja kiertää nykyään kouluissa kertomassa nuorisolle holokaustin todellisuudesta. Saksalaiseen koulunuorisoon verrattuna, jolle nämä asiat nykyään systemaattisesti opetetaan, ”unkarilaisilla koululaisilla ei yleensä ole minkäänlaisia tietoja tästä, vain perhetausta ratkaisee, onko heillä ennakkoluuloja vai ei. Mutta samalla he ovat tämän asian suhteen hyvin avoimia ja kiinnostuneita.”

Niinpä. Unkarissa ei vahva paikallisen antisemitismin perinne ilmeisesti missään vaiheessa täysin katkennut. Éva Fahidi muistelee, miten hän sodan jälkeen kotikaupunkiinsa Debreceniin palattuaan meni ensi kertaa torille ostoksille ja kuuli siellä selkänsä takana jonkun möläyttävän: ”Niitä on tullut takaisin enemmän kuin täältä lähtikään.” Usko ”juutalaiskysymykseen”, siis se ajatus, että juutalaisia on ”liikaa” ja niillä on ”liikaa vaikutusvaltaa”, on elänyt Unkarissa vahvana vähintään toistasataa vuotta eikä järkiperusteista piittaa. Ei myöskään siitä, että Unkarin juutalaiset ovat 1800-luvulta lähtien voimakkaasti assimiloituneet ja ottaneet unkarin kielen, unkarilaisen kulttuurin ja  kansallismielisyyden omaksi asiakseen.

Oikeastaan rupesin kirjoittamaan tätä koko postausta vain voidakseni julkaista tämän kuuluisan valokuvan, johon koko tämä tilanne tiivistyy. Asemalaiturilla karjavaunun vieressä seisoo kaksi surullista poikaa, yllään ns. Bocskai-takit. Kansallisromanttis-operettisotilaallinen tyyli, jota Unkarissa jostakin syystä ruvettiin 1500-1600-luvun taitteessa vaikuttaneen István Bocskain, Transilvanian ruhtinaan ja vapaustaistelijan mukaan nimittämään Bocskai-puvuksi, oli maailmansotien välisenä aikana kansallismielisen porvariston suosiossa. Myös näiden poikien perheessä oltiin isänmaallisia unkarilaisia – mutta kauniiseen kaluunatakkiin piti silti ommella keltainen tähti, ja poikien tie ilmeisesti päättyi sinne, minne yli neljänsadantuhannen muunkin Unkarin juutalaisen. Auschwitzin juutalaisista uhreista suhteessa suurin osa oli unkarilaisia.

bocskais

***

Unkarilaissyntyinen journalisti Paul Lendvai siteerasi Der Standard -lehden kolumnissaan Saksan liittopresidentin Joachim Gauckin sanoja: ”Me emme ole vastuussa menneisyydestämme, vain siitä, miten sitä käsitellään.” Nyt kun viimeisetkään todelliset syylliset eivät kohta enää ole maallisen oikeuden tavoitettavissa, luulisi, että menneisyyden kauhuja lopultakin pystyttäisiin käsittelemään asiallisesti. Ilmeisesti ne kuitenkin yhä kietoutuvat päivänpoliittisiin intohimoihin. Näin ainakin Unkarissa, missä holokaustiin johtaneiden tapahtumien käsittelystä on taas puhjennut uusi Historikerstreit.

Kiistan keskipisteessä on historiantutkija Krisztián Ungváry ja hänen tässäkin blogissa esitelty laaja tutkimuksensa A Horthy-rendszer mérlege (‘Horthy-järjestelmän tilinpäätös’). Kirja sai Unkarin tiedeakatemian palkinnon ja ilmeisesti Ungváry on sen perusteella hakemassa ns. akatemiatohtorin arvoa. (Koska tavallinen tohtorintutkinto Unkarissa on tuommoinen, hm, keskieurooppalainen juttu, järjestelmään on vanhan ”pikkutohtorin” lisäksi jo iät ajat kuulunut ”akatemia-” eli ”iso tohtorinarvo”, jonka yleensä saavuttavat vasta varttuneet tieteenharjoittajat merkittävän elämäntyön jälkeen.) Nyt nuori jatko-opiskelija Dániel Bolgár hyökkää Ungváryn kimppuun syyttäen häntä ensin metodivirheistä, sitten peräti plagioinnista. Index-uutisportaalin  mukaan asiasta tekee hieman merkillisen se, että plagioinnin ”uhrit”, tutkijakollegat Mária M. Kovács ja Péter Bihari, itse kiistävät syytteet ja kehuvat Ungváryn tutkimusta. Tietenkään kaikki teoksen saama kritiikki ei ole ollut pelkästään myönteistä, ja Ungvárya on moitittu käsitteistön epäselvyydestä ja jopa poliittisen journalismin sekoittamisesta historiantutkimukseen. Mutta tosiasioiden vääristelystä tai vakavista rikkomuksista hyvää tieteellistä käytäntöä vastaan häntä ei vielä ole kukaan muu syyttänyt.

Indexin toimittaja on myös seurannut jälkiä, jotka johtavat sylttytehtaalle. Ungvárya poikkeuksellisen häijysti ja henkilökohtaisesti syyttävä Bolgár on nimittäin toisen nimekkään historiantutkijan András Gerőn assistentti, ja Gerő puolestaan nostatti pari vuotta sitten kiivaan kiistan historioitsijapiireissä syyttämällä arvostettua kollegaansa Ignác Romcsicsia antisemitismistä ja juutalaisvainojen vähättelystä – samantapainen henkilökohtainen maineentahraus siis kyseessä kuin plagiaattisyytöksen tapauksessa. Indexin mukaan alan piireissä huhutaan, että Ungváryn ja hänen vanhan opettajansa  Romsicsin ”rintamaa” vastassa olisi Gerőn ohella kiistelty historiantutkija, nykyisen hallituksen suosikki ja neuvonantaja, poliittisia intohimoja nostattaneen ”terrorimuseon” johtaja Mária Schmidt.

Mistä siis on kysymys? Ungváryn tutkimuksen keskeinen sanoma on, että antisemitismi oli sisäänrakennettu Horthyn järjestelmän ideologiaan ja toimintaan ja siitä johti suora tie Unkarin holokaustiin. Vaikka suurimman osan murhista saattoi loppuun natsi-Saksan keskitysleirikoneisto, niin joukkotuhon oli vuosien mittaan valmistellut ja siihen antoi olennaista apua Unkarin valtio, sen virkamiehistö ja melkoinen osa kansasta. Unkarin nykyinen hallitus taas on päättänyt panostaa kansallis-konservatiiviseen perinteeseen, mihin kuuluu tunteellinen oikeistoisänmaallisuus ja jonkinasteinen Horthyn järjestelmän maineenpalautus. Ja jotta myös äänestäjäkunnan äärilaita pysyisi omassa karsinassa eikä valuisi avorasistisen Jobbikin linjoille, myöskään perinteiseen oikeistoisänmaallisuuteen sisältyvää antisemitismiä ei saa ruveta perkaamaan esille – helpompi on salonkikelpoisesti ja sivistyneesti kunnioittaa vainojen uhrien muistoa siten, että mahdollisimman suuri osa syyllisyydestä lykätään vuoden 1944 natsimiehittäjien niskoille.

Tätä strategiaa Ungváryn tutkimus nyt tulee pilaamaan ikävillä tosiasioilla. Yrittääkö joku – kuka, ja miten korkealla portaalla? – tahallaan katkaista Ungváryn uran ja viedä häneltä uskottavuuden, vai onko nuori tutkijanalku aivan oma-aloitteisesti haistanut, mistä voisi kulkea tie menestykseen ja vaikutusvaltaan?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: