Jokainen meistä ei ole Charlie. Eikä Rikárdó.

Tätähän on viime päivien ajan media ollut täynnään, niin että Syyria, Ukraina, ebola, ilmastonmuutos, lento-onnettomuudet ja muut kauheudet ovat välillä jääneet taka-alalle: Pariisin terrori-iskun uhreja on muisteltu näyttävästi kautta Euroopan, myös täällä Wienissä, missä sunnuntaina yli kymmenentuhatta ihmistä kokoontui Ballhausplatzille osoittamaan mieltä sananvapauden puolesta.

Kuva Der Standard -lehdestä (Herbert Neubauer/EPA). Oikeassa laidassa hulmuavat trikolorit eivät ilmeisesti ole Unkarin lippuja vaan Kurdistanin – keskellä näyttäisi olevan keltainen aurinko.

Mukana mielenilmauksessa olivat poliitikkojen ja puoluejohtajien lisäksi myös jokseenkin kaikkien Itävallassa vaikuttavien kirkkojen ja uskontokuntien johtohahmot, katolilaisista ja luterilaisista, muslimeista ja juutalaisista mormoneihin ja kopteihin. Itävallan muslimiyhteisö tietenkin oli jo heti tapahtumien jälkeen antanut julkilausuman, jossa ”inholla ja kauhulla” tuomittiin terrori-isku ja julistettiin, että lehdistön ja mielipiteen vapaus on demokraattisen oikeusvaltion perusta. Mielenosoitus sujui rauhallisissa ja hartaissa tunnelmissa, ilman välikohtauksia.

Samaa siis kuuluu tänne kuin muuallekin Euroopan pääkaupunkeihin. Ja mediat toistelevat samoja, melkoisen itsestäänselviä asioita. (Tietenkin täälläkin, kuten kaikkialla, missä islaminuskoisia maahanmuuttajia on edes jossakin tuntuva määrä, keskustelu on koko ajan nyrjähtämässä merkilliselle sivuraiteelle. Fiksut ja älykkäät ihmiset jahkaavat islamin suhteesta satiiriin ja pilakuviin tai väittelevät siitä, onko islam ”oikeasti” tai ”pohjimmiltaan” suvaitsevaisuuden ja lähimmäisenrakkauden vai primitiivisen heimoyhteiskunnan ja valloitussotameiningin uskonto, tai onko sitten kristinuskokin jompaakumpaa näistä, tai uskonnot ylipäätään – ikään kuin radikaalistumisen ja väkivallan ongelma tällä ratkeaisi. Teologinen ja uskontotieteellinen tietämättömyys ja sivistymättömyys rehottaa merkillisenä rikkaruohoviidakkona, jonka alle katoaa se olennainen asia, että murhaajat ovat murhaajia, jollaiset sivistysvaltiossa kuuluisi viedä oikeuteen ja tuomita lain mukaan, niin kuin Norjassa tehtiin Breivikille, lässyttämättä uskontojen olemuksesta ja kulttuurien törmäyksestä tai siitä, oliko murhattu nyt jollakin lailla itse kerjännyt verta nenästään. Suuri integraatiokeskustelu on eri asia… Mutta anteeksi, eksyn aiheesta.)

Vaan kuinka ollakaan, Unkarista kuuluu hieman toisenlaista ääntä. Viime perjantaina oli pääministeri Orbánin taas aika pitää tavanomainen radiopuheensa. Valtion virallinen uutistorvi Hungary Today tyytyi kertomaan, että Orbán oli tuominnut terrori-iskun ja esittänyt surunvalittelunsa mutta muuten pidättäytynyt laajemmista kannanotoista, koska ”nyt on vielä suremisen aika”. Itse asiassa Orbán tässäkin puheessa jatkoi jo aiemmin edustamaansa, tiukan maahanmuuttovastaista linjaa ja julisti puheen päätteeksi, että ”Unkaria on puolustettava maahanmuuttajilta”. Sunnuntai-iltana sävelet olivat vieläkin selvemmät. Vieraillessaan Pariisissa suuressa terrori-iskun uhrien muistotilaisuudessa yhdessä muiden Euroopan johtajien kanssa Orbán lausui Unkarin television haastattelussa muun muassa, että todellista sotaa ja vainoa pakeneville on toki annettava turvapaikka, mutta (sitaatti hvg.hu-sivuston uutisesta)…

”Samalla on mitä määrätietoisimmin tehtävä selväksi, että emme tule sallimaan, ei ainakaan niin kauan kuin minä olen pääministerinä ja tämä hallitus on vallassa, niin kauan ei varmasti tule käymään niin, että Unkarista tulisi maahanmuuton kohde. (…) Emme halua nähdä keskuudessamme vähemmistöä, joka kulttuurisilta ominaisuuksiltaan ja taustaltaan poikkeaa meistä, tahtoisimme säilyttää Unkarin Unkarina.”

Nythän on niin, että Unkarissa on maahanmuuttajia läntisempiin naapurimaihin verraten olemattoman vähän. Maahanmuuttajatausta on hvg.hu-sivuston artikkelin mukaan parilla prosentilla nyky-Unkarin väestöstä, ja näistäkin suuri osa on naapurimaiden vanhoilta unkarilaisalueilta muuttaneita etnisiä unkarilaisia. Turvapaikanhakijoiden määrä on tosin viime vuosina nopeasti kasvanut (tilastoja löytyy esimerkiksi jo ylempänä linkatusta 444.hu-sivuston jutusta), mutta 19 000 vuodessa on silti paljon vähemmän kuin monissa muissa Keski-Euroopan maissa; nämäkin ovat jääneet Unkariin vain siksi, että eivät ole pystyneet jatkamaan matkaansa sisemmälle Schengenmaahan, ja näistäkään turvapaikanhakijoista ei lopulta Unkariin jää asumaan kuin pieni murto-osa. Orbánin pelkäämiä elintasopakolaisia taas ei Unkarissa ole juuri nähty, päinvastoin: unkarilaiset itse ovat viime vuosina kymmen- tai satatuhatpäisin joukoin suunnanneet läntisempään Eurooppaan leveämmän leivän perässä. Mamukortilla ei siis Unkarin politiikassa ole juuri pystytty pelaamaan, vaan perinteinen rasistinen populismi, jota etenkin Jobbik-puolue edustaa, nojautuu vanhaan kunnon antisemitismiin ja mustalaisvihaan.

(Vuoden alussa Jobbikin varapuheenjohtaja Előd Novák ennätti jo kohahduttaa oppositiomedioita kannanotollaan uutiseen, jossa oli esitelty vuoden ensimmäinen vastasyntynyt, pieni Péter Rikárdó Rácz. Ulkomaiden jalkapallosankareilta lainatut nimet ovat Unkarissa ilmeinen merkki romanisyntyperästä, joten Novák, joka näköjään suhtautuu vakavasti Jobbikin propaganda-uhkakuviin unkarilaisten hupenemisesta ja romaniväestön ”holtittomasta” lisääntymisestä, postasi Facebookiin kuvan kolmesta pienestä lapsestaan ja tekstin:

”Vuoden 2015 ensimmäisenä – 23-vuotiaan äidin kolmantena lapsena! – syntyneen Rikárdón ohella toki sentään jossakin unkarilaisetkin lisääntyvät, esim. meidän perhettämme on nyt enemmän kuin neljä vuotta sitten. Toivotan uudeksi vuodeksi runsasta lapsilykkyä kaikille maanmiehilleni!”

Tämän johdosta nähtiin sosiaalisissa medioissa paitsi ilmeisiä kommentteja myös runsaasti nimenmuutoksia: monet postasivat ilmoituksen ”Minä olen Rikárdó” tai lisäsivät Rikárdón profiilinimeensä.)

Pariisin terrori-iskut antoivat siis Orbánille hienon tilaisuuden jälleen päästä kilpailemaan rasistien ja muukalaisvihaajien äänistä Jobbikin kanssa. Orbán ja Fidesz-puolue ovat julkisesti ja virallisesti pysyneet erillään oman maan vanhojen vähemmistöjen syrjinnästä, vaikka rivienvälisillä piiloviesteillä onkin yritetty pitää tyytyväisinä myös äänestäjäkunnan oikean ja ruskean laidan romani- ja etenkin juutalaisvihaajat. (Kuten holokaustin muistovuoteen 2014 liittyneet lukuisat ongelmat, esimerkiksi saksalaismiehityksen muistomerkin nostattama skandaali, osoittivat, tämä ei ole ollut aivan helppoa.) Maahanmuuttovastaisuus sitä vastoin on sekä tehokkaasti Unkarin kansan syvien rivien tuntoja puhutteleva että vaaraton propaganda-ase, koska vastassa ei juurikaan ole todellisia maahanmuuttajia, joihin se voisi oikeasti osua – ei varsinkaan niitä pelättyjä elintasopakolaisia, joille Unkari ei varmastikaan ole ensimmäinen toivekohde.

Fiktiivistä maahanmuuttajavaaraa vastustamalla Orbán pystyy siis suhteellisen riskittömästi keräämään poliittisia pisteitä. Tietenkään näin rakennettu kuva Unkarista, joka ylimuistoisista ajoista saakka on ollut etnisesti puhdas ja yhtenäinen, ei vastaa totuutta. Se vanha Suur-Unkari, jota äärioikealla haikaillaan takaisin, oli monikansallinen valtio, jonka väestöstä 1800-luvulla alle puolet oli etnisiä unkarilaisia. Monikansallisuus myös kuuluu Unkarin historiaan. Yhdysvaltain lähetystöä pyörittävä diplomaattinen asiainhoitaja M. André Goodfriend, joka on jo ennenkin antanyt hykerryttäviä näytteitä vähäeleisen nöyryyttämisen taidosta, twiittasi äskettäin keskustelleensa lounaalla Pyhän Tapanin neuvoista koskien monimuotoisuuden siunauksia. Näin nimittäin Unkarin pyhä perustajakuningas tuhat vuotta sitten kirjoitti tai kirjoitutti pojalleen Imrelle omistetussa neuvojen kokoelmassa:

Valtakunta, jossa on vain yksi kieli ja yhdet tavat, on heikko ja hauras. Siksi käsken sinun, poikani, hyväntahtoisesti ottaa [muukalaiset] vastaan ja arvostaa heitä, niin että he mieluummin asuvat sinun luonasi kuin muualla. Jos haluaisit tuhota sen, mitä minä olen rakentanut, tai hajottaa sen, mitä minä olen koonnut, kuninkuutesi epäilemättä kärsisi suuren vahingon.

Propagandan omia sisäisiä ristiriitaisuuksia suurempi ongelma on se, että maahanmuuttovastaisilla puheillaan Orbán irtautuu Euroopan ruodusta ja aivan tietoisesti vie maansa jonkinlaiseen hylkiön rooliin. Ranskan poliittinen johto on ilmeisesti jo joutunut selittelemään, miksi sunnuntain surujuhlaan oli kutsuttu tai vastaanotettu sananvapautta polkevien ja diktatoristen valtioiden edustajia, sellaisia kuin Turkin pääministeri Davutoglu, Venäjän ulkoministeri Lavrov tai Unkarin pääministeri Orbán. Lopuksi vielä pieni netissä kiertänyt kuvakooste, otsikolla ”KÄTTELYJÄ”, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Näin presidentti Hollande Pariisissa tervehti surujuhlaan saapuneita korkeita vieraita. Keskellä alhaalla Viktor Orbán.

kezfogasok

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: