Unkarissahan tapahtuu taas sen verran, että tavallinen suomalainen lehdenlukijakin on voinut huomata yhtä ja toista. Kohuttu nettivero sai kuin saikin kansan liikkeelle, tuhatpäiset mielenosoittajajoukot täyttivät Budapestin kadut ja monissa muissakin kaupungeissa osoitettiin mieltä. Pelättävissä on tietenkin, että tämäkin mielenosoitusliikehdintä kohta joko hiipuu yleiseen taisteluväsymykseen tai hajoaa erilaisten kuppikuntien kiistelyksi. Nettiveron rinnalle, jota ilmeisesti ei tule, ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä muodossa, ei ainakaan ennen ”kansallista konsultaatiota” (jollaisia on nähty ennenkin)… on kuitenkin ilmestynyt myös uusi mielenosoitusten aihe, vallanpitäjien korruptio, ja sen myötä uusi iskulause: ”Bűnözőknek nem adózunk! Emme maksa veroja rikollisille!”
(atv.hu-portaalin uutiskuva)
Niin kuin aina toisinaan politiikassa käy, kun isot pojat tyrivät oikein kunnolla, skandaalin henkilöitymäksi nousee nainen – niin vähän kuin naisia Unkarin päättäjänpaikoilla istuukin. Kun Yhdysvallat taannoin ilmoitti asettavansa muutamia korruptioon syyllistyneitä unkarilaisia maahantulokieltoon mutta kieltäytyi paljastamasta kyseisten henkilöiden nimiä, julkisuuteen vuoti näistä yksi ainoa: Unkarin vero- ja tullihallituksen (NAV) johtajan Ildikó Vidan nimi. Vida raukka ei osannut ensin muuta kuin paeta lomamatkalle, ja sieltä palattuaan hän edelleen tyri tiedotuksen kanssa: kertoi haastattelussa ilmoittaneensa Yhdysvaltain maahantulokiellosta hallituksen asianomaiselle edustajalle, samalla kun hallitus kivenkovaan vakuutti ei tietävänsä, keitä nämä ei-toivotuiksi nimetyt henkilöt ovat. Joko hallitus tai Vida siis valehtelee, ja koko kansa naureskelee valtiosihteeri László L. Simonin selitysyrityksille: entä jos Vida ilmoitti asiasta kirjeessä, kirjehän on voinut kadota postissa.
Ja farssi jatkuu: Vida, jonka eroa mielenosoittajat jo nimenomaisesti vaativat mutta joka pontevasti kiistää kaikki syytökset (ja on ilmoittanut käynnistävänsä korruptioepäilyjen johdosta NAV:ssa tutkimukset, joita itse johtaa…), ilmoitti haluavansa tietää, millaisesta korruptiosta häntä oikein epäillään, ja marssi asianajajansa kanssa Yhdysvaltain lähetystöön vaatimaan faktoja pöytään, saattueenaan äärioikeistolaisen HírTV-kanavan kameratiimi. Kuten lukuisilta uutissivuilta on voinut lukea ja niillä levitetystä HírTV:n videosta katsella (tässä esimerkiksi cink.hu-portaalin selostus), Vida ei ollut etukäteen ilmoittanut tulostaan eikä sopinut tapaamisesta. Yhdysvaltain edustajana (varsinaisen suurlähettilään puutteessa) toimiva asiainhoitaja André Goodfriend sattui olemaan lähdössä kävelylle ja törmäsi yllätyksekseen Vidaan, joka – kuten viraalisesta uutisvideosta käy ilmi – ei ymmärrä Goodfriendin kysymystä (”Have you made an appointment?”) vaan tiuskaisee: ”En ymmärrä, mitä hän sanoo. Pyydän tulkkia.” Asianajajan ja tv-kuvaustiimin improvisoidulla tulkkausavustuksella jonkinlainen keskustelu ilmeisesti saatiin lopulta aikaan, mutta tuloksista ei ole vielä tietoa.
Goodfriend ja Vida ”keskustelemassa”. Hír24-uutissivuston kuva.
Niinpä isojen poikien sijasta julkisuuden hampaissa on taas joku suoritusportaan keskinkertainen naisparka, joka ilmeisen olemattomine medianhallintataitoineen on liiankin helppoa saalista jokaiselle meeminikkarille, kommenttiketjujen sairaista naisvihaajista puhumattakaan. Täytyy itsekin myöntää, että niin kohtuutonta kuin Unkarin kansan yleisen kielitaidottomuuden (ja sen syyt, etenkin koulujen kielenopetuksen surkean tilan) tuntien on mennä nälvimään Ildikó Vidaa englannintaidon puutteesta, joka hänen heikkouksistaan on varmasti se vähiten olennainen… niin silti tämä (Kettős Mérce -ryhmän Facebook-sivulla julkaistu) kuva nauratti ihan oikeasti:
***
Mutta minun ei ollut tarkoitus jatkaa korruptio-ongelmien jauhamista, joiden laajuus on jo pitkään ollut kaikkien täyspäisten tarkkailijoiden tiedossa. Sitä vastoin halusin miettiä asiaa, joka jatkuvasti pyörii päässäni, etenkin sen keskustelun jälkeen, jota äskettäin kävin blogini suomenunkarilaisen lukijan kanssa. Oma unkarilainen ystäväpiirini lähes poikkeuksetta suhtautuu hyvin kielteisesti nykyiseen hallitukseen, mutta sekä Unkarissa että unkarilaisvähemmistöjen ja unkarilaisten maahanmuuttajayhteisöjen parissa on runsaasti myös Viktor Orbánin kannattajia. Vaikka Fidesz-puolueen viimeaikaiset murskaavat vaalivoitot ovatkin suureksi osaksi yleisen äänestyspassiivisuuden, opposition hajanaisuuden ja taitamattomuuden sekä osaltaan myös pienen vilunkipelin ansiota (vaalipiirien rajoja siirreltiin, ulkounkarilaisten ääniä kerättiin hieman epäilyttävillä tavoilla), sitä ei voi kieltää, että melkoinen osa unkarilaisista ihan oikeasti on äänestänyt ja yhä tukee Fidesztä ja Orbánia. Mikä saa nämä ihmiset sulkemaan silmänsä korruptiolta, köyhtymiseltä, hallinnon epäpätevyydeltä, joka uhkaa rampauttaa esimerkiksi koko koulujärjestelmän, koulutetun ja nuoren työvoiman maastapaolta tai siltä, että valtapuolueen virallinen propaganda alkaa tyyliltään aina vain enemmän muistuttaa sosialismin aikoja? Miten näitä ihmisiä ei saa raivon valtaan se, että samaan aikaan kun joissakin sairaaloissa potilashuoneita ei pystytä lämmittämään, uusille jalkapallostadioneille asennetaan nurmikonlämmityslaitteita?
Osan Fidesz-puolueen kannatuksesta voi tietenkin selittää ihmisten naiiviudella ja tietämättömyydellä. Ns. rauhanmarssien eli ”Kansalaisten yhteishenkifoorumin” (CÖF) valtion tuella organisoimien, hallitusta tukevien mielenosoitusten syvät rivit ovat paljolti vähemmän koulutettuja eläkeläisiä, jotka elävät ns. mummotodellisuudessa: heitä ei kosketa maailmanpolitiikka, kansantalous, kansainvälisyys, ympäristön tila, lehdistön vapaus, koulutusjärjestelmän ja tieteen tulevaisuus tai sukupuolten tasa-arvo, sitä vastoin heihin vetoavat konservatiiviset perusarvot ja perinteinen kansakoulun lukukirjan hurraa-isänmaallisuus. He eivät osaa vieraita kieliä eivätkä käytä internettiä vaan tyytyvät saamaan tietonsa hallituksen kontrolloimista yleisradiouutisista. Talouspolitiikassa heitä on helppo kosiskella lyhytnäköisillä tempuilla kuten painamalla sähkön ja kaasun hinnat keinotekoisesti alas, ja ulkopolitiikan osalta he ovat helppo saalis kaikenlaisille salaliittoteorioille: ”Koko muu maailma vihaa pientä Unkari parkaa.”
Mutta mikä saa fiksut, sivistyneet ja koulutetutkin ihmiset kannattamaan Fidesz-puoluetta? Olen keskustellut tästä viime aikoina useampien unkarilaisten tuttavieni kanssa, ja ainakin muutamia selkeitä selitysmalleja nousee esiin. Ensinnäkin: jotkut tuttavapiirissäni selittävät ns. fiksujen Fidesz-kannattajien olevan jotenkin yksilötasolla traumatisoituneita. Ehkä heillä on ollut, vaikka siivon sivistyneistökodin julkisivun takanakin, vaikea ja tunnekylmä lapsuus, joka saa heidät etsimään vahvaa isähahmoa ja vertauskuvallista kodin lämpöä? Näinhän tietysti voi olla, mutta silti pitää edelleen kysyä, miksi sitten Unkarissa eri syistä henkilökohtaisesti turhautuneet ihmiset kanavoivat turhautumistaan nimenomaan politiikkaan ja nimenomaan tällä tavalla. Yksi mahdollinen selitys voisi olla sentrooppalainen feodalismiperinne: abstraktien periaatteiden ja kaikille yhteisten, julkisten sääntöjen sijasta yhteiskunta rakentuu henkilökohtaisten arvovalta- ja lojaalisuussuhteiden verkoston varaan. Näin yhteiskunnan ja politiikan laitokset luonnostaan tarjoavat jonkinlaisen klaanin tai korvikeperheen, jossa jokainen voi tuntea itsensä hyväksytyksi ja arvostetuksi ei työnsä ja tekojensa kautta vaan pelkästään syntyperän oikeudella. Sama laajennetun perheen ja synnynnäisen yhteenkuuluvuuden ajatushan kuuluu myös perinteiseen romanttiseen nationalismiin – ja sen kääntöpuoleen, rasismiin ja muukalaisvihaan.
Jokin osa valtapuolueen kannattajista on varmaan kyynisiä hyötyjiä, ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että elämässä ajatellaan yhtä ja sanotaan toista, että ”kaikki poliitikot joka tapauksessa valehtelevat” ja että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on aina vain oman edun puolustamista. Tuen kaveria, kaveri tukee minua, molemmat ovat tyytyväisiä eikä siinä ole mitään pahaa, näinhän tässä maailmassa asiat hoidetaan. Tässä luultavasti sosialismin aikojen institutionalisoitu valheellisuus on luonut hyvän pohjan toimintakulttuurille, jossa edelleenkin on normaalia nimittää kurjistumista ”menestykseksi” ja asiallista kritiikkiä ”vihakampanjaksi”, jos oman porukan etu sitä vaatii. Mitä jyrkemmiksi poliittiset rintamalinjat muuttuvat, sen paremmin toimii myös reaalisosialismista tuttu sotaretoriikka, jossa ”vihollinen” demonisoidaan ja jokainen pakotetaan valitsemaan puolensa ”taistelussa” absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan välillä. Ja jos se ”absoluuttinen hyvä” ei aina tuottaisikaan pelkkää hyvää, se on silti hyväksyttävä, koska muuten kaikki tähänastiset uhraukset olisivat turhia ja koko taistelu mieletöntä.
Osa Fidesz-puolueen fiksummista äänestäjistä on varmaan juuri niitä, joilla rintamalinja-ajattelu on jämähtänyt päälle. Okei, myönnetään, Viktor Orbánin ympärillä on korruptiota, jalkapallostadionien sijaan voisi ehkä tosiaankin investoida kouluihin tai sairaaloihin, sivistyneen ihmisen ei välttämättä ole mukavaa olla samalla puolella ”Suolahapposedän” tai Zsolt Bayerin rasististen raivonpurkausten kanssa, eikä tuo Paksin ydinvoimalalaajennuksen takia kasvava riippuvuus Venäjästä ole sekään välttämättä kiva asia. MUTTA kun ne muut ovat niin paljon pahempia! Myös Gyurcsányn hallituksen toimintaa saattelivat korruptioskandaalit ja kansan tyytymättömyys, silloinkin tavallisella unkarilaisella meni huonosti ja maan talous heikkeni heikkenemistään, ja sitä paitsi Gyurcsány ja muut sosialistit ovat vasemmistolaisia, kommareita, toisin sanoen murhaajia ja roistoja samalla viivalla natsien kanssa, tai ainakin samaa porukkaa, joka pilasi kaikkien sodanjälkeisessä Unkarissa eläneiden sukupolvien elämän.
Unkarissa on luultavasti edelleenkin paljon ihmisiä, joille punalippu on punainen vaate ja sen hulmahtaessa järkiargumentit lakkaavat toimimasta. Niin kauan kuin Viktor Orbán ei syö pikkuvauvoja elävältä aamiaiseksi, hän on joka tapauksessa kaikesta huolimatta aina parempi vaihtoehto kuin joku KOMMARI. (Tämä ajatus on markkinoitavissa myös ainakin osalle Länsi-Euroopan oikeistokonservatiiveja.) Sofistikoidumpi versio tästä ajattelutavasta sisältää myös äärioikeistolaisuuden vaaran: sen mukaan Orbán ja Fidesz ovat sivilisaation viimeinen rintavarustus Jobbikia ja uusnatsismin barbariaa vastaan, ja elleivät he taitavasti ”kesyttäisi” Jobbikia tekemällä taktisia retoris-ideologisia koukkauksia aina vain oikeammalle, koko maa olisi kohta täynnä saapashousuisten kaartilaisten vartioimia keskitysleirejä.
Ja sitten ovat ne suuret turhautuneet ja passivoituneet joukot, joita löytyy myös omasta tuttavapiiristäni ja sen liepeiltä. Monia hermostuttaa ja pelottaakin nykyinen meininki, hallinnon täydellinen mielivalta ja oma turvattomuuden tunne: jos puhut sivu suusi tai pahoitat jonkun avainhenkilön mielen, saatat yhtäkkiä olla vailla työpaikkaa. Nämä ihmiset ovat, kuten eräs nettikeskustelukumppani totesi, ”kuin jänikset autonvaloissa”, odottavat kauhusta lamaantuneina, että tämä kaikki vain menisi ohi. Jotkut nimenomaan kieltäytyvät ajattelemasta politiikkaa, jotta ylipäätään jaksaisivat tehdä työtä – niitä kahta-kolmea työtä, joita moni unkarilainen joutuu tekemään, että olisi leivän päälle muutakin kuin ylähuuli – ja elää omaa elämäänsä päivästä päivään. Kukaan ei usko, että äänestämällä voisi voittaa mitään.
Tämän ajattelutavan sofistikoidumpi muoto puolestaan on pikkusormi pystyssä -henkinen oppositiokritiikki. Tottakai Orbánin hallitus on syvältä sieltä, senhän me tiedämme kaikki eikä siitä tarvitse edes keskustella, mutta kun ei oppositiostakaan löydy ketään, jota voisi äänestää. Tämä on liian oikeistolainen, tuo taas liian vasemmistolainen, tuo on ylipäätään tyhmä, sivistymätön, tyylitön ja esiintymistaidoton. Ja Godot’ta odotellessa ei auta muu kuin luoda omia yksityisiä ympyröitä, joissa voi rauhassa huokailla kaikkien poliitikkojen typeryyttä ja mahdottomuutta. Tämäkin toimintastrategia ehkä juontaa juurensa sosialismin ajoilta, jolloin Kádárin järjestelmän suhteellinen lempeys antoi älymystölle runsaasti mahdollisuuksia yksityisten olohuoneseminaarien pyörittämiseen, niin kauan kuin ne pysyivät teorian tasolla eivätkä pyrkineet oikeasti muuttamaan yhteiskuntaa.
Unkarin oikeisto ja hallitusmieliset ovat mielellään vetoamassa kommunismin perintöön ja siihen jatkuvuuteen, joka heidän mielestään vallitsee Rákosin stalinismin, Kádárin pehmokommunismin ja nykyisten sosialistien välillä; ”liberaalin” ohella ”vasemmistolainen” ja ”bolševikki” ovat muuttuneet samanlaisiksi täysin tyhjiksi herjasanoiksi kuin ”fasisti” entisessä Neuvostoliitossa ja nykyisellä Venäjällä. Tämä on vähän naurettavaa ja naiivia, kun ajattelee, että nykyajan kolmikymppisillä ja sitä nuoremmilla ei ole käytännössä mitään muistikuvaa ”sosialismista” virallisena ja valtaapitävänä järjestelmänä. Ainakin jossain mielessä kommunismin perintö on kuitenkin olemassa, ”pelon perintönä”, josta kirjoitti pari päivää sitten Washington Postin mielipidesivuilla David Brooks. Viitaten New Yorkin yliopistossa vaikuttavan taloustieteilijän Branko Milanovicin analyysiin Brooks toteaa, että vain pieni osa entisistä sosialistimaista (kuten esimerkiksi Puola ja Viro) on kyennyt järjestelmänvaihdoksen jälkeen oikeaan taloudelliseen nousuun. Useimpia jäytää edelleen ”epäluottamuksen syövyttävä voima, jonka arpien paraneminen kestää pitempään kuin osasimme odottaa”.
Taitavien, riittävän rohkeiden poliittisten päätösten ja toimivien instituutioiden ohella, Brooks kirjoittaa, nousuun tarvittaisiin pragmaattista työeetosta ja uskoa sivistyksen ja koulutuksen voimaan. Ennen kaikkea siihen tarvittaisiin luottamusta, joka heikoimmin suoriutuvissa maissa – kuten Unkarissa ja Venäjällä – puuttuu. Loppupäätelmä on niin laittamattomasti muotoiltu, että käännän sen sellaisenaan:
[Näissä maissa] elämää leimasi pelko, vallan mielivaltaisuus, epäilys tarkkailtavana olemisesta, epäluottamus. Tässä epäluottamuksen ilmapiirissä varttuneiden on vaikea muodostaa yhtiöitä ja liittoja. Todennäköisemmin heidän toimintalogiikkansa perustana on ”sieppaa mitä saat”, korruption ja riiston kulttuuri. He todennäköisemmin myös kyyristelevät ja välttelevät riskinottoa. Monia heikosti suoriutuvia maita leimaa myös valtasuhteiden etäisyys. Vallanpitäjät – jopa omassa virastossa tai omalla paikkakunnalla – ovat etäisiä ja komentelevia. Valtaa vailla olevat etsivät ennen kaikkea turvallisuutta. He tuntevat nostalgista kaipuuta kommunismin kuviteltuun vakauteen. Kun kaikki tuntuu mielivaltaiselta ja kierolta, ihmiset ovat valmiita sietämään ”vahvan miehen” vallanpitoa.
On tietenkin naiivia niputtaa yhteen entinen Neuvostoliitto, jossa todellakin pelko saattoi leimata tavallisten ihmisten arkea ja jossa nykyään monet oikeasti julistavat kaipuuta entiseen aikaan, ja Unkari, jossa elämä oli silloin ennenkin paljon vapaampaa ja huolettomampaa ja jossa nykyään aniharva tunnustaisi kaipaavansa reaalisosialismia takaisin, sosialisminaikaisista vahvoista miehistä puhumattakaan. Mielenkiintoista kuitenkin, miten hyvin sekä Venäjällä että Unkarissa oikeistokonservatiivis-”kristilliset” arvot sopivat yhteen sosialisminaikaisen toimintakulttuurin kanssa.
Sentrooppa-Santra 