Eilen Budapestin Szabadság térille pystytetystä saksalaismiehityksen muistomerkistä lainehtii edelleen kiivas keskustelu, josta ehdottomasti haluaisin nostaa esille pari huomiota.
Muistomerkin yleisen kitschisyyden lisäksi jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että sekä enkeli että kotka näyttävät nyt paljastuneessa teoksessa aika tavalla erilaisilta kuin aikoinaan julkisuuteen tulleessa luonnoksessa. Eikä pelkästään sen suhteen, että kotkan jalkaan on lisätty rengas, jossa lukee ”1944”, ja enkelin käteen on pantu Unkaria symboloiva valtakunnanomena. (No niin! Ymmärsiväthän nyt varmasti kaikki?) Gépnarancs-sivuston kirjoituksessaan Tamás Szele – jonka mielestä muuten muistomerkki näyttää siltä, kuin joku biedermeier-lipastonkoristeiden suunnittelija olisi siantappajaisaterian ja puoli litraa kotipolttoista nautittuaan nähnyt levottomia unia ja häthätää muovaillut ne kuvaksi – arvelee, että kuvanveistäjän alkuperäistä suunnitelmaa on muutettu, jotta teos saataisiin ylipäätään kootuksi ja pystytetyksi yhdessä yössä, ilman huomiotaherättävän mutkikkaita ja mielenosoittajien häirinnälle alttiita pystytystoimia. Näin on syntynyt asetelma, jossa Szelen mielestä enkeli ei vaikuta laisinkaan kärsivältä uhrilta, pikemminkin se raukeana ojentaa kädessään olevaa valtakunnanomenaa kotkalle kuin kutsuisi sitä mukaansa: otapa tästä, Bruder, jaetaan Unkari yhdessä!
Hieman samantapaisen freudilaisen lipsahduksen on pirullisessa kirjoituksessaan Magyar Narancs -lehden blogipalstalla nähnyt myös György C. Kálmán.
Kálmánin mielestä teoksen piiloviesti on ilmiselvä jokaiselle eurooppalaisen kulttuurihistorian ja antiikin taruston tuntijalle. Poikamaisen kaunis, parraton ja hoikka puolialaston hahmo, jota kohti syöksyy yläilmoista kotka, on ilmetty Ganymedes, tuo ihana nuorukainen, johon ylijumala Zeus ihastui niin, että lensi kotkan hahmossa ryöstämään hänet ikiomaksi puppelipojakseen. Tällä tavalla patsaan tilaajat ovat ikään kuin salaa iskeneet silmää seksuaalivähemmistöjen edustajille – jotka tunnetusti ovat tottuneita lukemaan rivien välistä, tulkitsemaan koodeja ja ottamaan piilomerkitykset ja vaihtoehtoiset tulkinnat omaan käyttöönsä. (Näin siitä huolimatta, että samainen hallitus on palkannut kulttuurikomissaarikseen miehen, joka avoimesti paheksuu ”homolobbyn” toimintaa ja ”sateenkaariväen” rämettämiä teatteripiirejä.) Vastaisuudessa, Kálmán ilakoi, kenties nähdään iltaisin Gabriel-patsaan luona toisiinsa kietoutuneita homopariskuntia romanttisella iltakävelyllä, ehkäpä ensi vuoden Pride-kulkuekin tekee kunniakierroksen muistomerkin ohi?
Totisempia tulkinnallisia aspekteja ovat nostaneet esiin heprean kieltä taitavat katsojat. Budapestiläinen rabbiini Zoltán Radnóti on Zolirabbi-blogissaan jo aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen uskonnolliseen sivistymättömyyteen, jota arkkienkeli Gabrielin käyttäminen Unkarin symbolina edustaa. Nyt hän kimpaantui lopullisesti muistomerkin hepreankieliseen tekstiin.
Katkaistun pylvään päässä lukeva teksti ”Uhrien muistoksi” on varmuuden vuoksi käännetty englanniksi, hepreaksi, saksaksi ja venäjäksi. Hepreankielisessä tekstissä sanajärjestys on väärä, ja ”uhri” on käännetty sanalla korban, joka tällä tavalla yksinään käytettynä merkitsee ’temppelissä annettua eläinuhria’; olisi pitänyt joko käyttää toista sanaa (holokaustin tai sentapaisten kärsimysten marttyyreille on heprean kielessä oma ilmauksensa) tai lisätä täsmentävä määrite: korbanot ha-šoa ’holokaustin uhri’. Toisin sanoen: muistomerkin rakentajat eivät ole löytäneet tai edes viitsineet etsiä käsiinsä kunnollista heprean kielen asiantuntijaa, ennen kuin kivenhakkaaja pantiin töihin. Taas yksi kenties suorastaan tahalliselta vaikuttava signaali muistomerkin tilaajilta: me teemme niin kuin haluamme, tiedämme kaiken paremmin emmekä kysy kenenkään mielipidettä!
***
Samaan aikaan kun Unkarin vuoden 1944 tapahtumien muistomerkkiä päivitellään kautta maan ja ulkomaillakin Washington Postia myöten, toinen vuosipäivä on jäänyt Unkarissa taakse melkeinpä kenenkään huomaamatta. Sunnuntaina tuli kuluneeksi tasan 500 vuotta siitä, kun Temesvárissa (nykyisen Romanian Timişoara) teloitettiin György Dózsa, ristiretkiarmeijan päälliköstä vuoden 1514 talonpoikaiskapinan johtajaksi muuttunut transilvanialainen soturi, jonka kohtalosta ja jälkimaineesta kirjoitti Népszabadság-lehdessä Sándor Révész.
Dózsan tarina on osa vanhan Unkarin kuningaskunnan kuolinkamppailua turkkilaisvalloituksen lähestyessä. Arkkipiispa Tamás Bakóczin organisoima ristiretkiarmeija, jonka olisi pitänyt suojella Unkaria ja Eurooppaa islamilaisen imperiumin laajenemispyrkimyksiltä, ei koskaan päässyt käynnistämään sotaretkeä turkkilaisia vastaan, sitä vastoin heikon kuninkaan ja mahtavan aateliston sisäiset ristiriidat räjähtivät sisällissodaksi ja yhä kurjistuvien talonpoikien kapinaksi. Dózsan armeija eteni voitosta voittoon, kunnes Transilvanian käskynhaltija János Szapolyai/Zápolya, sittemmin itsekin Unkarin kuningas, voitti kapinalliset Temesvárin taistelussa. Kuten noiden aikojen talonpoikaiskapinat yleensä, myös Dózsan kapina kostettiin verisesti ja sen johtajan kuolemantuomio pantiin täytäntöön mahdollisimman näyttävällä ja ikimuistoisen julmalla tavalla. Toisin kuin suosittu tarina sittemmin on väittänyt, Dózsaa ei grillattu tulisella tuolilla mutta kylläkin istutettiin jonkinlaiselle symboliselle valtaistuimelle ja ”kruunattiin” hehkuvan kuumaksi kuumennetulla kruunulla ennen kuin – näin aikalaislähteissä asia on kerrottu – hänen omat sotilaansa saivat hampaineen repiä hänet palasiksi ja syödä.
Satojen vuosien ajan Dózsa oli pahis ja peikko, ryöstäjä- ja raiskaaja-armeijan päällikkö, kunnes 1800-luvun mittaan Unkarin taiteessa ja historiankirjoituksessa alkoi nostaa päätään positiivisempi Dózsa-hahmo, raa’an ja julman ajan kasvatti mutta kansan sinänsä oikeutettujen vaatimusten tulkki. Kansallisrunoilija Sándor Petőfi kirjoitti vuonna 1847 (suorasanainen raakakäännös Santran):
Vielä kansa pyytää, antakaa sille nyt!
Vai ettekö tiedä, miten hirmuinen on kansa,
kun se nousee eikä pyydä vaan ottaa ja sieppaa?
Ettekö ole kuulleet György Dózsan nimeä?
Hänet poltettiin hehkuvalla rautavaltaistuimella,
mutta hänen henkeään ei tuli polttanut,
sillä se on itse tulta; siksi varokaa,
sillä tämä liekki voi taas tuhota teidät!
Ammoin kansa pyysi vain ruokaa,
koska silloin se oli vielä eläimen tasolla;
mutta eläimestä on vihdoin tullut ihminen,
ja ihmiselle kuuluu oikeus.
Sosialismin aikana Dózsa nostettiin arvoon arvaamattomaan sekä Unkarissa että Romaniassa, missä ”Gheorghe Dojan” mukaan samoin nimettiin sodan jälkeen katuja monissa kaupungeissa. Jo vuonna 1901 Unkarin sosialistit olivat vaatineet Dózsalle pystytettäväksi muistomerkkiä ”proletariaatin unkarilaisena esitaistelijana”, vuoden 1919 lyhytikäisessä Unkarin neuvostotasavallassa ehti ilmestyä muutama numero ”Dózsan kansa” -nimistä lehteä, ja vuoden 1945 jälkeen ei Unkarissa Dózsaa enää voinut missään kuvata muuten kuin positiivisessa valossa. Aikaansa edellä olleen luokkataistelusankarin kunniaksi nimettiin katuja, kouluja ja urheiluseuroja, Dózsan kuva oli rahoissa ja postimerkeissä. Kenenkään ei oikein sopinut muistuttaa, että itse asiassa Dózsa mahdollisesti oli aatelismies (näin väittää unkarinkielisen Wikipedian Dózsa-artikkeli, Réveśzin mukaan Dózsan syntyperästä ei tiedetä varmuudella yhtään mitään), jonka haaveissa tuskin siinteli mikään luokkarajaton tasa-arvoyhteiskunta, tai että 1500-luvun alun Unkarissa todellista edistystä edusti kaupunkien porvaristo – joka puolestaan yleensä ei asettunut Dózsan kapinallisten puolelle.
Reaalisosialismin romahduksen lähestyessä ja historiantutkimuksen vapautuessa kävi yhä selvemmäksi, että Dózsasta ei saisi ihanneyhteiskuntaan pyrkinyttä proletariaatin vallankumouksen sankaria. Samoin, väittää Révész, epäonnistuivat yritykset selittää Dózsan kapina Transilvanian székely-heimon vanhan vapausihanteen heijastumaksi. Ja kun Dózsaa ei enää jakseta väkisin tunkea toisten aikakausien ideologisiin kehikkoihin, tätä miestä, jonka todellisesta taustasta, tavoitteista ja ajatuksista ei tiedetä paljon mitään, ei tarvita sankariksi eikä antisankariksi. Kuten Révész kirjoittaa, Dózsa-kultti sai voimansa toisaalta entisajan Unkarin feodalismin vastustamisesta, toisaalta sosialismista, ja kun kumpikaan asia ei enää ole ajankohtainen, Dózsaa ei kaivata uuden Unkarin ”kristillis-kansalliseen” pantheoniin. György Dózsa vaikenee.
***
Toisista historian hahmoista ja vertauskuvista pidetään kovaa elämää, toiset on hiljalleen unohdettu ja siirretty kansallisen rekvisiittavaraston perähyllylle. Nyt ei virallisessa Unkarissa pystytetä patsaita kapinapäälliköille vaan tekokristillisille tai puoliksi tarunomaisille symbolihahmoille. Mutta ketä patsaat ja symbolihahmot sitten ovatkin esittävinään, edelleenkin on helpompi vääntää kättä ja soittaa suuta vertauskuvista ja niiden tulkinnasta kuin oikeiden elävien ihmisten oikeista ongelmista. Ehkä symbolipuhe on suorastaan välttämätöntä, ehkä ilman sitä ei koskaan päästäkään oikeisiin asioihin asti.
Sentrooppa-Santra 