Kansallista uustiedettä

Sattuneesta syystä joudun väkisinkin seuraamaan, mitä Unkarin tiede- ja korkeakoulumaailmassa tapahtuu. Ja siellähän tapahtuu periaatteessa samaa kuin taide-elämässäkin, eli natsisaksaksi Gleichschaltung: laitokset ja rakenteet muokataan vallanpitäjien pirtaan sopiviksi. Tämä tietenkin rakentuu osaltaan vanhojen kunnon sääty-yhteiskunnan perinteiden varaan: esimerkiksi tohtorinarvohan ei Sentroopassa ollut tieteellisen pätevyyden tai kunnianhimon osoitus vaan yhteiskuntaluokan merkki, osoitus kuulumisesta herrasväkeen – ja siksi se on oltava esimerkiksi johtavilla poliitikoilla. Ja tämän systeemin edelleenkehittymänä voidaan nähdä nykyinen meininki, jossa arvot ja asemat saadaan lojaalisuus- ja vasalliusverkostojen kautta, ei millään objektiivisilla ansioilla.

Uusin esimerkki tästä on viime viikolla parlamentin käsittelyyn tullut uusi lakiehdotus. Sen jätti ensin valtapuolue Fidesztä edustava kansanedustaja László Posán, joka asiasta nousseen kohun jälkeen veti ehdotuksen takaisin, mutta nyt lakiehdotus on Népszabadság-lehden mukaan jätetty uudestaan, tällä kertaa parlamentin lainsäädäntäkomitean nimissä. Laki kulkee kansan suussa nimellä lex Mocsai, koska sen arvellaan syntyneen yhtä tiettyä virkanimitystä turvaamaan: Lajos Mocsai on käsipallovalmentaja, josta kaavaillaan uuden liikuntakasvatusyliopiston (Testnevelési Egyetem, varmaankin se myös nimettäisiin jonkin ideologisesti sopivan Unkarin historian merkkihenkilön mukaan) rehtoria. Kyseisen yliopiston edeltäjä, liikuntakasvatuskorkeakoulu, liitettiin vuonna 2000 yhdeksi lääketieteellisen Semmelweis-yliopiston tiedekunnaksi, mutta nyt se on tarkoitus jälleen itsenäistää.

Iloinen Lajos Mocsai Népszabadság-lehden kuvassa. (Kuva: János M. Schmidt)

Mocsai on ansioitunut urheilija ja valmentaja (hänen johdollaan Unkarin käsipallomaajoukkue on voittanut sekä olympia- että maailmanmestaruushopeaa), mutta hänen nimittämisekseen yliopiston rehtorin toimeen tarvitaan uudenlaisia sääntöjä. Nämä uudet säännöt kuuluisivat lakiehdotuksen mukaan jotenkin näin: Taiteen alan korkeakouluopetuksessa tohtorin arvoa voisi vastata Kossuth-palkinto (tai jokin muu taiteen alan merkittävä valtionpalkinto?), urheilun ja liikuntakasvatuksen alalla taas olympia- tai paralympiamitali. Professoriksi voisi päästä ei vain yliopiston tai Unkarin tiedeakatemian vaan myös Unkarin taideakatemian (MMA) tai Unkarin olympiakomitean esityksestä. (Eikä noloon väitöskirjaplagiaattijuttuun kompastuneen ex-presidentti Schmittin olisi olympiamitalistina tarvinnut mitään väitöskirjaa edes yrittää…) Samaan aikaan yliopistojen hallintoa muutetaan: yhä enemmän valtaa siirtyy yliopistojen kanslereille, jotka puolestaan – tätä ilmeisesti kaikissa yliopistoissa nykyään eniten pelätään – voidaan nimittää suoraan poliittisin perustein.

Tiede- ja korkeakouluasioissa Gleichschaltung on nykymaailman aikaan sikäli hankalaa, että näiden rakenteet ovat yhä enemmän kansainvälisiä. Kaikkialla vaaditaan kansainvälisiä julkaisuja ja konferensseja, ulkomaisia vierailuja ja vierailijoita, virkoja kansainväliseen hakuun, ja Euroopan sisällä erityisesti kehitetään lukemattomien eri systeemien avulla ”eurooppalaista koulutusaluetta”, jossa opiskelijat ja uraansa aloittelevat tutkijat voisivat mahdollisimman vapaasti liikkua maasta toiseen ja kansainvälistyä. En ole vielä nähnyt kommentoitavan sitä, miten lex Mocsain mukaan toimiva uusi liikuntayliopisto istuisi eurooppalaiseen korkeakoulumaisemaan. Mutta yleisemmin Unkarin korkeakoulujärjestelmän kansainväliset suhteet ovat olleet kriisissä jo jonkin aikaa. Asia vain on saanut sekä Unkarissa että muualla kovin vähän huomiota osakseen.

Euroopan korkeakoulujen opetuksen ja tutkimuksen tasoa valvovat kansainväliset rakenteet kuten ENQA (European Association for Quality Assurance in Higher Education). ENQA on kattojärjestö, johon kuuluvat jäseninä Euroopan korkeakouluyhteistyöalueen kansalliset akkreditointielimet, esimerkiksi Unkarin MAB. MAB on ollut ENQA:n toiminnassa mukana jo vuosia ja kunniakkaasti edustanut Unkarin tiedettä, kunnes sitten Fidesz-hallituksen vuonna 2012 läpi runnoma uusi korkeakoululaki riisti MAB:n riippumattomuuden. Uuden lain mukaan MAB:n jäseniin voi kuulua tunnustettujen tiedehenkilöiden lisäksi kirkkojen (!), opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden sekä teollisuuden ja kaupan alan edunvalvontajärjestöjen (!) edustajia, ja uudet jäsenet nimitettiin jo vuotta ennen kuin edellisten toimikausi olisi loppunut eli jo helmikuussa 2012. Puolet uuden MAB:n jäsenistä sekä puheenjohtajan nimesi ministeri suoraan. MAB:lta vietiin itsenäinen budjetti ja sen rahoitus siirrettiin suoraan ministeriön alaiseksi. Uusi laki myös poisti Unkarin korkeakouluilta sisäisen laadunvalvontavelvoitteen, jota ENQA:n jäseniltä normaalisti edellytetään.

Euroopan myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti. Jo uuden MAB:n aloittaessa toimintaansa ENQAn puheenjohtaja lähetti varoituskirjeen Unkarin viranomaisille, jotka ilmeisesti – näin kertoi Ágnes Huszár tämän vuoden helmikuussa Galamus-verkkosivustolla ilmestyneessä artikkelissaan – eivät vaivautuneet edes vastaamaan. Marraskuussa 2013 ENQAn johtokunta päätti asettaa MAB:n ENQA-jäsenyyden ”hyllylle”: MAB siirrettiin kategoriaan ”full member under review”, koska sen rahoituspohja ja riippumattomuus eivät enää vastanneet ENQA:n ehtoja, ja ellei asiaa korjata kahden vuoden kuluessa, ENQA voi ryhtyä sääntöjensä mukaisiin toimiin – eli erottaa MAB:n jäsenyydestään. (MAB:n verkkosivuilla todetaan lyhyesti, että tilanteen korjaaminen ei valitettavasti ole MAB:sta itsestään kiinni. Myös ENQA:n englanninkielinen kirje on siellä luettavissa.)

Tämä kaikki voisi siis äärimmillään merkitä sitä, että vastedes Unkarin korkeakouluissa suoritetut tutkinnot, arvosanat ja diplomit eivät enää päde Euroopassa. Niin kuin kriittisissä viestimissä on jo moneen kertaan huomauteltu, hallitus kenties toivoo tällä estävänsä korkeasti koulutettujen unkarilaisten yhä kiihtyvän valumisen ulkomaille. (Äskettäin kiersi netissä kuva englantilaisen pikkukaupungin sairaalan lääkärien nimilistasta, jossa useimmat nimet olivat unkarilaisia.) Pysykööt unkarilaiset lääkärit hoitamassa unkarilaisia potilaita ja unkarilaiset insinöörit rakentamassa siltoja Unkariin. Näin ehkä, mutta toisaalta Unkarin korkeakouluissa opiskelee runsaasti ulkomaalaisia, myös maksullisissa opinto-ohjelmissa – esimerkiksi lääketieteen opinnot Unkarissa ovat pahojen puheiden mukaan suosittu vaihtoehto rikkaiden saksalaisperheiden laiskoille jälkeläisille, jotka eivät jaksa päntätä saksalaisten tiedekuntien valintakokeisiin. Tämä rahahana sulkeutuisi, jos unkarilaiset tutkinnot menettäisivät pätevyytensä.

On todella hämmentävää, miten vähän meteliä tästä asiasta Unkarissa edelleenkin pidetään, muutamien harvojen älymystö-oppositioviestimien ja nettifoorumien ulkopuolella. Ilmeisesti kouluttamattomia ja kielitaidottomia syviä rivejä tämä asia ei voisi vähempää kiinnostaa, ja korkeammilla portailla riittävän suuri osa keskittyy pelkäämään oman virkansa ja toimeentulonsa puolesta. Jotenkin pelottavaa on, että Népszabadságin mukaan myöskään Unkarin Tiedeakatemia ei ole virallisesti ottanut kantaa lex Mocsai -lakiehdotukseen.

Saapas nähdä, miten Unkarin uusi tiedepolitiikka rupeaa toimimaan kansainvälisesti helposti vertailtavilla aloilla kuten luonnontieteissä – miten toimivat unkarilainen painovoima, unkarilainen sähkö tai unkarilainen fotosynteesi? Ns. kansallisissa tieteissähän on ollut jo jonkin aikaa aivan ilmeistä, että uusi Unkari rakentaa itselleen uuden ikioman, vaihtoehtoisen tieteen ja totuuden. Kansallisen historian tutkimista varten on perustettu useampiakin instituutteja, jotka ovat riippumattomia Unkarin tiedeakatemiasta ja muista tähänastisista tieteen laitoksista, ja joiden näkemyksetkin saattavat hieman poiketa, hm, kansainvälisestä valtavirrasta, etenkin mitä tulee 1900-luvun historian kansallisten kipupisteiden tulkintaan. (Yksi tuore, viiltävä analyysi löytyy englanniksi Éva S. Baloghin mainiosta blogista.)

(Kuuluisimpia uushistorian saavutuksia on viime aikoina ollut Veritas (!) -tutkimusinstituutin johtajaksi nimitetyn Sándor Szakályn taannoinen möläytys. Vuonna 1941 Unkarista sekä Unkariin liitetyiltä alueilta keräiltiin kokoon ”passittomia” eli Saksan miehittämistä maista Unkariin paenneita tai Trianonin rauhassa menetetyillä ja nyt Unkarille palautetuilla alueilla ilman Unkarin kansalaisuutta eläneitä juutalaisia. Käytännössä tätä käskyä toimeenpanevat unkarilaiset santarmit keskittyivät pidättämään juutalaisia katsomatta aina, oliko näillä Unkarin passia vai ei. Noin kahdeksantoistatuhatta ihmistä, joista monet olivat ikänsä eläneet Unkarissa ja pitivät itseään unkarilaisina, kyyditettiin Unkarin rajan taakse saksalaisten miehittämään Ukrainaan, missä useimmat niistä, jotka selvisivät hengissä melkoisen tylystä karjavaunukuljetuksesta eivätkä perillä heti kuolleet kylmään ja nälkään, joutuivat lopulta natsien Einsatzgruppejen murhaamiksi yhdessä paikallisen juutalaisväestön kanssa. Mutta Szakályn mukaan tämä ei suinkaan ollut Unkarin holokaustin ensimmäinen näytös vaan ”muukalaispoliisitoimenpide”.)

Huhtikuussa aloitti virallisesti toimintansa kiistelty Magyar Nyelvstratégiai Intézet (MANYSI, aivan samoin muuten unkariksi kirjoitetaan unkarilaisten lähimpien kielisukulaisten, obinugrilaisten mansien eli vogulien nimitys), kielistrategian instituutti, jolla hämmentävästi muotoillun perustamisasetuksensa mukaan voi olla tehtävänään lähes kaikki kieleen ja kieliin liittyvä ja joka on suoraan pääministerin alainen, ilman mitään yhteyttä Unkarin tiedeakatemiaan tai sen Kielitieteen instituuttiin, ”Unkarin Kotukseen”. Tämän laitoksen johtaja antoi pari päivää sitten 444.hu-uutisportaalille haastattelun, josta melkoisen veretseisauttavalla tavalla ilmenee, mistä oikein on kysymys.

Kielistrategian instituutin johtaja, ikinuori 75-vuotias Lóránt Bencze on entinen ammattikorkeakoulun opettaja ja entinen katolinen munkki, jonka virallisesta elämäkerrasta löytyy erinäisiä kielen, kulttuurihistorian ja semiotiikan rajamailla liikkuvia julkaisuja mutta ei tietoa siitä, missä, milloin ja mistä aiheesta hän on väitellyt ja habilitoitunut (eli suorittanut professorin pätevyyteen vaadittavan tieteellisen jatkopätevöitymisen). Valkopartainen,  kielitaitoinen Bencze – hän osaa ilmeisesti sekä englantia että saksaa, mikä ei Unkarin akateemisissa piireissäkään ole aivan yleistä – määrittelee instituutin tehtävät isoisämäisen lempeästi mutta uhkaavasti: tarkoitus on auttaa, neuvoa, tukea unkarilaisia ymmärtämään toisiaan paremmin, sillä muuten unkarin kieli hajoaa, tuhoutuu ja lopulta lakkaa toimimasta ja olemasta.

”Emme ole vielä pystyneet käsittelemään edes 1900-luvun nopeita poliittisia muutoksia, ja se näkyy ajattelussamme. Käsitteemme eivät ole selkeitä, emme pysty kunnolla nimeämään, mitä on ja miksi, emme tiedä, kuka ohjaa maailmaa ja miten, ja siksi tunnemme ahdistusta. Ahdistus taas synnyttää väkivaltaa. Tämän voi välttää vain siten, että ajattelemme mahdollisimman selkein kategorioin. Tämän me haluamme saavuttaa, emme korjailla ly:n oikeinkirjoitusta.”

Toisin sanoen: jossakin on olemassa ”oikeat” kategoriat ja käsitteet, jotka pitäisi ihmisille opettaa. (Kenties samalla kun opetetaan se, kuka tätä maailmaa ohjaa.) Kuulostaa jotenkin, anteeksi, paavilliselta. Ja jotenkin, anteeksi, paavillisen kaksinaamaiselta vaikuttaa myös se, että Bencze toisaalta ei näe mitään päällekkäisyyttä Unkarin kielitieteen tähänastisten tutkimuslaitosten ja MANYSIn välillä: instituutti on poliittinen elin, jonka toiminnan kuuluukin olla politiikan ohjauksessa – ja toisaalta hän selittää, että instituutin tehtävä on ”kertoa ihmisille, mitä on ja miksi”, siis ottaa kantaa tieteen tuloksiin.

Vaarallisin ajatus välähtää haastattelussa muutaman kerran esiin sivumennen, mutta toisaalla Bencze on kirjoittanut aiheesta enemmänkin. Hän on nimittäin vakaa kielellisen relativismin kannattaja: kielen rakenne heijastaa kulttuurin ja ajattelutavan rakennetta ja määrää sen, miten me maailman näemme. Tästä voidaan vetää se johtopäätös, että unkarin kielen rakenne on erilainen kuin muiden kielten. Emme siis tarvitse kansainvälistä, epäkansallista kielitiedettä, emme sen abstrakteja ja tunteettomia metodeja, vaan oman, elävän, unkarilaisen kielitieteemme, joka lähtee meidän unkarilaisten tavasta hahmottaa kieltämme ja maailmaamme.

Alkaa vaikuttaa siltä, että myös kielitieteessä Unkarin nykyiset vallanpitäjät ovat löytäneet oman kansallisen linjansa. Siihen ei välttämättä kuulu esimerkiksi se raivokas suomalais-ugrilaisuuden vastustaminen, jota politiikan oikea äärilaita avoimesti harrastaa. Sen sijaan rakennetaan jonkinlaista salonkikelpoista slightly silly -kielitiedettä, joka mahdollistaa esimerkiksi 1800-luvun ”juuriteorioiden” rehabilitoimisen. Suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus on sinänsä OK, mutta älkäämme unohtako, että muutkin yhteydet ovat tärkeitä, ja kaikkein tärkeintä on muistaa, että unkarin kieli on aivan erilainen ja omanlaatuisensa, eikä sitä voi vieras koskaan ymmärtää. Näin ei tarvitse myöskään osata muita kieliä, ei lukea kansainvälistä kirjallisuutta (Benczen kunniaksi sanottakoon, että hän kyllä viittailee hartaasti englannin- ja saksankielisistä klassikkoteoksista löytämiinsä itsestäänselvyyksiin) – eikä varsinkaan suhteuttaa omaa tieteentekoa siihen, mitä ulkomailla tehdään, tai asettaa sitä kansainvälisten laatukriteerien alaiseksi. Sitä vastoin tärkeää on jatkuvasti suorittaa asiaankuuluvia palvontamenoja kansallisuusaatteen alttarilla, lämmittää niiden sydäntä, jotka haluavat kuulla unkarilaisten olevan maailman parhaita, erikoisimpia ja ainutlaatuisimpia, olkoot maan asiat vaikka miten rempallaan.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: