Vuosipäivänä

Näinä päivinä on Länsi-Euroopassa muisteltu D-Daytä eli Normandian maihinnousua, Suomessa Kannaksen torjuntataisteluja ja Tali-Ihantalan sankareita. Unkarissa jatkuu kärhämä saksalaismiehityksen ja Unkarin holokaustin muistovuoden ympärillä, yhtenä konkreettisena kipupisteenä saksalaismiehityksen muistomerkki. Vuosi 1944 on niin vahvasti esillä, että toisen maailmansodan johdanto ja esinäytös tuntuu sen rinnalla hennolta ja kaukaiselta. Tänään kuitenkin on sentrooppalaisittain aivan olennainen vuoden 1914 muistopäivä. Tasan sata vuotta sitten serbiterroristi Gavrilo Princip ampui Sarajevossa Itävallan kruununperillisen Franz Ferdinandin ja tämän puolison, ja niin kuin kaikkien koulua käyneiden eurooppalaisten pitäisi tietää, näistä laukauksista tietyt piirit saivat aiheen käynnistää jo pitkään kaavaillun sodan – joka sitten ylittikin kaikki odotukset.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuuluu nykyään ns. tylsiin historian tosiseikkoihin. On tietenkin hauskaa jossitella ja miettiä, olisiko koko sota jäänyt syttymättä, jos Sarajevon laukauksia ei olisi ammuttu. Ehkäpä, jos Franz Ferdinand tai hänen vierailuaan järjestelevät virkamiehet olisivat tajunneet, että 28.6.1914 oli (gregoriaanisen kalenterin mukaan) vuoden 1389 ns. ensimmäisen Rastaskentän (Kosovo Polje) taistelun muistopäivä eli serbien kansallinen surupäivä, jolloin serbinationalisteilta saattoi odottaa jotain räväkkää tempausta… ehkä kruununperillisen ajelu Sarajevon kaduilla olisi jätetty väliin tai turvatoimet hoidettu paremmin. Nythän korkean vieraan matkan aikataulu ja reitti oli julkistettu lehdissä jo päiväkausia etukäteen, ja nuori ylioppilas Gavrilo Princip intomielisine tovereineen oli ehtinyt jo viikkojen ajan suunnitella, miten Habsburg-sortajille näytettäisiin taivaan merkit.

Attentaatin toimeenpanossakin olisi moni asia voinut mennä pieleen, kuten itse asiassa menikin. Péter Konok kuvailee Unkarin Poliittisen historian tutkimusinstituutin sivuilla tänään julkaistussa artikkelissaan yksityiskohtaisesti sitä sekavaa sähellystä, joka lopulta päättyi kruununperillisen murhaan. Principin lisäksi kuusi muuta terroristia odotteli Franz Ferdinandin ajoreitin varrella pommit ja pistoolit valmiina. Kaksi ensimmäistä epäröi ja jätti pomminsa heittämättä: Muhamed Mehmedbačić ei varmuudella tunnistanut arkkiherttuaa, Vaso Čubrilović taas ei raaskinut ryhtyä toimeen, koska pommi olisi surmannut myös arkkiherttuan puolison, ruhtinatar Sophien. Kolmas, Nedjelko Čabrinović reippaana poikana kysyi lähellä seisovalta poliisilta, missä saattueen autoista kruununperillinen itse ajaa, ja tiedon saatuaan heitti kranaatin, joka kuitenkin kimposi auton kangaskatoksesta ja onnistui vain haavoittamaan yhtä saattueen upseereista.

Čabrinović joutui kiinni, yritti surmata itsensä syanidilla, mutta epäonnistui tässäkin. Samaan aikaan sähellys jatkui: Franz Ferdinand kuunteli viralliset tervehdyspuheet, kävi sairaalassa tervehtimässä haavoittunutta upseeria ja jatkoi sitten ajeluaan. Tässä vaiheessa viranomaiset olivat hoksanneet, että saattueen reittiä voisi olla järkevää hieman muuttaa, mutta kuljettajat eksyivät uudelta reitiltä, syntyi pienimuotoinen liikenneruuhka ja Franz Ferdinandin auto juuttui juuri sille pienelle kadulle, jolla Gavrilo Princip sattui seisomaan. Pieni hoikka Princip – pari vuotta varhemmin, kun hän oli yrittänyt päästä taistelemaan turkkilaisia vastaan serbialaisten komitadji-sissien joukossa, hänet oli suureksi surukseen todettu alamittaiseksi ja komennettu kotiin kasvamaan – pujotteli tungoksen läpi auton luokse ja ampui kruununperillisen puolisoineen aivan lähietäisyydeltä. (Ruhtinatar Sophien murha ei kylläkään ollut kuulunut hänen alkuperäiseen suunnitelmaansa, ja sitä hän myöhemmin julkisesti katui.) Molemmat kuolivat haavoihinsa tunnin kuluessa; Franz Ferdinand lausui viimeisiksi sanoikseen: Es ist nichts! (‘Ei tämä mitään ole!)

Gavrilo Princip joutui välittömästi kiinni – tässä muuten melkoista kansalaisaktivismia osoitti Sarajevossa parturinliikettä pyörittänyt unkarilainen Károly Marossy, joka pysäytti terroristin paon ja myös esti väkijoukkoa välittömästi lynkkaamasta tätä. (Marossylle luvattiin sodan jälkeen virka hovista, mutta valitettavasti Habsburg-hallitsijahuoneen kävi sodan jälkeen niin kuin kävi. Princip-oikeudenkäynnin jälkeen hän katosi julkisuudesta, ja 1930-luvulla unkarilainen lehdistö löysi hänet Oravican pikkukaupungista – nykyinen Oraviţa Romanian lounaisosassa lähellä Serbian rajaa – missä hän jälleen piti pientä, konkurssin partaalla rimpuilevaa parturinliikettä.) Čabrinovićin lailla myös Princip yritti itsemurhaa syanidilla, mutta oksensi myrkyn; on arveltu, että nuoria terroristeja oli jymäytetty myymällä heille kelvotonta tai vanhentunutta myrkkyä.

Koska Princip oli 19-vuotiaana tuonaikaisten pykälien mukaan alaikäinen, häntä ei tuomittu kuolemaan, ”vain” kahdeksikymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Tuon ajan hentoisten ja haaveellisten nuorukaisten tapaan hän sai tuberkuloosin; varmaan asiaan vaikuttivat myös ne erittäin ankarat olot, joissa häntä pidettiin vangittuna. Princip kuoli jo vuonna 1918 Theresienstadtissa (Terezín) nykyisen Tšekinmaan pohjoisosassa, linnoitus- ja vankilakaupungissa, joka toisen maailmansodan aikana tuli tunnetuksi sinne perustetusta ghetosta ja keskitysleiristä. Hänen riutunut ruumiinsa kätkettiin kaikessa hiljaisuudessa merkitsemättömään hautaan, mutta hautausta todistanut tšekkisotilas painoi paikan mieleensä, ja sodan jälkeen Principin jäännökset tietenkin kaivettiin esiin ja haudattiin  Sarajevoon asiaankuuluvin juhlamenoin.

Mielenkiintoisempaa kuin intomielisten nuorukaisten isänmaallinen sekoilu sinänsä on tietenkin Princip-myytin myöhempi historia, jota Konok myös artikkelissaan lyhyesti selvittelee. Pelkästään entisen Jugoslavian alueella hänestä on rakennettu milloin minkäkinlaista kuvaa, ja hänen synnyin- ja asuinpaikkojaan on milloin remontoitu museo-muistomerkeiksi, milloin revitty maan tasalle. Nykyään Serbian koululaiset samoin kuin Bosnian serbit saavat historiankirjoistaan oppia, että Princip oli sankari tai ainakin vilpitön isänmaanystävä, ja hänelle pystytetään patsaita jopa esimerkiksi Vojvodinan serbikyliin, seuduille, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Makedonian lasten koulukirjoissa Princip kuvataan poliittisena seikkailijana ja haihattelijana, Kroatian ja Bosnian kansallisessa historiankirjoituksessa taas hän on jonkinlainen oman aikansa Osama bin Laden.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että – niin kuin myös Konok artikkelissaan kirjoittaa – sota oli joka tapauksessa tulossa. Ellei Franz Ferdinandia olisi murhattu, ennemmin tai myöhemmin jokin muu kipinä olisi räjäyttänyt ruutitynnyrin ja antanut pitkään kilpaa varustautuneille Euroopan suurvalloille syyn hyökätä toistensa kimppuun. Sarajevon attentaatti oli vain yksi 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun monista poliittisista terrori-iskuista. Olihan noita palavasilmäisiä anarkisteja pommeineen ja pistooleineen nähty ennenkin.

Ja ennen kaikkea: palavasilmäisiä anarkisteja pommeineen oli nähty paljon rakastetumpienkin hallitsijoiden kimpussa. Franz Ferdinand nimittäin, kuten legendaarinen wieniläinen kulttuurikriitikko Karl Kraus tuolloin totesi, ei ollut mikään ”tervehtijä”. (Er war kein Grüßer.) Hän ei osannut näyttää sympaattista naamaa, ”hänessä ei ollut sitä ’valloittavaa käytöstä’, jolla menetyksiä kokenutta yleisöä rauhoitetaan”.

Profil-lehden juttusarjassa ”Sodan lähtölaskenta” Herbert Lackner esittelee Krausin lisäksi muidenkin kuuluisien aikalaisten kommentteja. Kirjailija Arthur Schnitzler oli 28. kesäkuuta käynyt mukavalla kävelyretkellä Wienerwaldin kukkuloilla, ja illemmalla Schnitzlereillä kävi vielä vieraita: Julius-veli vaimoineen sekä (parhaiten varmaan Disneyn raiskaamasta Bambista tunnettu) kirjailija Felix Salten. Kauniin kesäpäivän jälkeen tyytyväinen Schnitzler merkitsi päiväkirjaansa: ”F. F:n murha ei ensijärkytyksen jälkeen enää paljoa tunnu. Hän oli niin suunnattoman epäsuosittu!” Samantapaista kertoo muistelmissaan kirjailijakollega Stefan Zweig, joka kesäkuun 28:ntena istui Badenin kylpylän puistossa lueskelemassa Tolstoin elämäkertaa, kun äkkiä kylpylän orkesteri lakkasi soittamasta. Virallinen suru-uutinen oli saapunut. Mutta, kertoo Zweig, ”kaksi tuntia myöhemmin ei surusta näkynyt enää merkkiäkään. Ihmiset juttelivat ja nauroivat, ja illalla ravintoloissa soi taas musiikki. Kruununperillinen ei ollut lainkaan suosittu mies.”

Lopetan tämän blogini tähän, koska Wienissä on tänäänkin kaunis kesäpäivä, jota ajattelin lähteä ihailemaan. Hieman, eikä ihan hiemankaan, pelottaa ajatella sitä kaikkea, mitä maailmalla samaan aikaan tapahtuu. Ja millä perusteella me muodostamme kuvamme siitä, mikä maailman tapahtumissa on tärkeää.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: