Muun maan mansikka. Sokerin kera.

Niin kuin tuttavapiirini tietää, en ole mikään kulinaristi, enkä aio tässä blogissa yrittääkään ohjata lukijoitani Keski-Euroopan keittotaidon ihmeelliseen maailmaan. Oma ”ruokatyhmän” vaikutelmani paikallisesta keittiöstä tiivistyy siihen, että kaiken perustana on ruoka-aineiden prosessoiminen mahdollisimman pitkään ja lähes tunnistamattomiksi, ja olennaisinta melkein joka ruokalajissa on, että joku on seissyt sen parissa keittiössä pari-kolme tuntia toteuttamassa näitä metamorfooseja. Tai ainakin ruoan nimen pitää olla merkillinen ja käsittämätön, ainakin isoveli-saksalaisille: Itävallan saksan luonteenomaisimmat erikoissanat, ne, jotka esimerkkinä mainitaan, ovat aika usein nimenomaan ruokasanastoa. Yksi kuuluisa esimerkki ruoasta, jonka nimestä ei äkkinäinen voisi päätellä yhtään mitään, on Tafelspitz, ”pöydänhuippu”. Kyseinen ruoka on eräänlainen suomalaisen lihasopan kaukainen sukulainen: suuri käikäle keitettyä naudanlihaa, jonka ohessa tarjoillaan erilaisia vihanneslisukkeita, erityisesti piparjuurta (joka itävallaksi ei ole Meerrettich vaan slaavilaisella lainasanalla Kren). Tämä ihmetys tulee matkalaista vastaan jo Wienin lentokentällä, missä kuuluisa Plachuttan ravintola mainostaa saapuville matkaajille olevansa Tafelspitzin koti.

Plachuttan ympärillä on puolestaan viime aikoina käynyt melkoinen julkisuusmyrsky. Kaikki alkoi slovakialaisen tarjoilija-ekstran saamista potkuista. Mies oli lakisääteisellä tauollaan, syödessään itse ostamiaan eväsmansikoita, pannut niihin firman sokeria. ”Se oli siinä tarjolla, niin kuin pippuri tai hammastikut”, tarjoilija Juraj Tatara, sympaattisen ja tyylikkään näköinen keski-ikäinen mies, kertoo Wiener Zeitungin haastattelussa. Ravintoloitsija Mario Plachutta itse sattui kulkemaan ohi ja näkemään ”sokerivarkauden”, nosti mekkalan ja sanoi Tataran irti siltä seisomalta. Tämä puolestaan oli liian järkevä ja kokenut ammattilainen suostuakseen tällaiseen kohteluun, otti heti yhteyttä Liittoon (Arbeiterkammer,  Itävallan SAK) ja haastoi ravintoloitsijan oikeuteen. Ja, kuten Arbeiterkammer voitonriemuiseen sävyyn kertoo kotisivuillaan, oikeus päätti, että noin 50 tomusokerigramman (arvoltaan muutama sentti) kaatamista eväsmansikoille ei voida pitää varkautena eikä niin vakavana rikkomuksena, että se antaisi aiheen työntekijän erottamiseen. Ravintoloitsija velvoitettiin maksamaan tarjoilijalle 2400 euron irtisanomiskorvaukset.

Tatara oli irtisanomisensa jälkeen jonkin aikaa työttömänä, mutta on nyttemmin taas päässyt tarjoilemaan Wienin keskikaupungilla sijaitsevaan ravintolaan. Wiener Zeitungin toimittajalle hän kertoo tekevänsä ahkerasti töitä ja säästävänsä, haaveena on jatkopätevöityminen sekä oman ravintolan avaaminen joskus tulevaisuudessa. Plachuttalle hän ei enää haluaisi töihin, sillä siellä työilmapiiri oli liian kireä ja painostava. Herra Plachutta ”on varmastikin hyvä johtaja ja menestyvä ihminen, eikä kukaan ole täydellinen, mutta tuolla tavalla ei työntekijöitä voi kohdella.”

Ravintoloitsija Plachutta antoi asiasta oman julkilausumansa. Kuten esimerkiksi Der Standard -lehdessä ja yleisradioyhtiö ORF:n uutissivuilla kerrotaan, kysymys ei Plachuttan mukaan ollut sokerin arvosta sinänsä vaan menettelytavasta: tarjoilija oli muitta mutkitta ja lupaa kysymättä hakenut ravintolan varastosta kokonaisen puolen kilon paketin tomusokeria ja kaatanut sen lautaselle. ”Vastuullisena yrityksenä emme voi emmekä halua tukea tällaista elintarvikkeiden tuhlausta, samaan aikaan kun monilla ihmisillä tässä maassa, muista seuduista puhumattakaan, ei aina ole varaa edes peruselintarvikkeisiin”, saarnaa Plachutta ja ryhtyy lopuksi arvostelemaan ammattiliiton toimintaa: ”Tahtoisimme lisäksi todeta, että kyseinen työntekijä on Slovakian kansalainen, joka vain tilapäisesti käy työskentelemässä Itävallassa mutta on kirjoilla Slovakiassa. Meitä ihmetyttää, että nimenomaan edunvalvontajärjestö, joka vastustaa tätä järjestelmää [= naapurimaista sukkuloivan työvoiman palkkaamista itävaltalaisiin yrityksiin], tukee näitä ihmisiä ja heidän massiivisia [sic!] väärinkäytöksiään.”

Plachuttan olisi kenties kannattanut pysyä aivan hiljaa, sillä asiasta räjähti ilmoille varsinainen Zuckergate. Sekä Arbeiterkammer että monet tiedotusvälineet kertoivat, että tarjoilija Tataran tapaus ei ollut ensimmäinen kerta, kun hieno gourmetravintola kohtelee työntekijöitään vähemmän hienosti. (Ravintoloitsijan kerrottiin muun muassa ilmoittaneen tilapäistyöntekijöitä töihin vain päiväksi kerrallaan, vaikka nämä olivat töissä koko viikonlopun, jotta ei tarvitsisi maksaa isompia korvauksia viikonlopputyöstä. Yksi työntekijä oli erotettu liian nauramisen (!) takia, ja kun hän yritti valittaa, Plachutta väitti hänen eronneen omasta tahdostaan.) Sosiaalisessa mediassa raivoava ns. shitstorm johti esimerkiksi Facebook-kampanjaan, jolla Plachuttalle kerättiin sokerilahjoituksia. Yksi aktivistien äkkisakki jakeli Plachuttan ravintolan edessä ohikulkijoille sokeroituja mansikoita ja sai kimppuunsa ravintolan hovimestarin, joka löi joukon vetäjältä mansikkalautasen kädestä. Välikohtausta selviteltäneen edelleen viranomaisvoimin.

Erityisen epäviisasta Plachuttan oli ruveta pelaamaan ulkomaalaiskortilla. Kaikkein kahjoimpia ”maahanmuuttokriitikkoja” lukuun ottamatta nekin itävaltalaiset, jotka nyrpistelevät nenäänsä etenkin tummempi-ihoisille ja oudommista kulttuureista saapuville maahanmuuttajille, tajuavat, että ilman Ausländerien työpanosta, ilman turkkilaisia siivoojia, eteläslaavilaista ”katu-jugoa” (Stroßn-Jugo) keskenään puhuvia rakennustyöläisiä, unkarilaisia keittiöapulaisia tai slovakialaisia lähihoitajia koko maan infrastruktuuri romahtaisi ennen pitkää. Lisäksi monet niistäkin, joita Favoritenin (”Wienin Vuosaaren”) kaduilla pörisevä turkin kieli tai hunnutetut naiset ärsyttävät tai jotka ovat valmiita pitämään jokaista mustaihoista huumediilerinä, suhtautuvat paljon myötätuntoisemmin Juraj Tataran kaltaisiin vierastyöläisiin, jotka eivät ole vain ammattitaitoisia, siistejä, siivoja ja ahkeria vaan myös vaaleaihoisia, sujuvasti saksaa puhuvia eurooppalaisia.

Wiener Zeitungin haastattelussa tarjoilija Tatara kertoo oman näkemyksensä työperäisestä maahanmuutosta: Slovakiasta ja muista uusista EU-maista muuttavia tai sukkuloivia työntekijöitä ei pidä pelätä. Kunnon työtä Itävallassa ei kuitenkaan saa ilman kunnollista saksan kielen taitoa, joten valtavia työnhakijamassoja ei ole vyörymässä maahan edes keskisen ja itäisen Slovakian köyhemmiltä alueilta. (Bratislavan seuduilla taas elintaso ja palkat ovat usein jo Itävallan tasolla, joten työperäiseen siirtolaisuuteen ei ole tarvetta. Päinvastoin: jotkut hyvätuloiset pääkaupunkislovakit ovat viime aikoina ryhtyneet hankkimaan omakotitaloja Itävallan puolelta rajaa. Syrjäseudun (Wienistä päin katsoen) kylissä ympäristö on kaunis ja siisti ja infrastruktuuri hyvä, mutta tonttien hinnat alhaisemmat, ja sieltä on kätevä käydä Bratislavassa töissä.)

Kysymykseen, miksi itävaltalaiset yritykset oikein tarvitsevat naapurimaista saapuvaa työvoimaa, Tatara vastaa:

Jos ansaitsemme hyvin, meidät on helppo pitää tyytyväisinä, ja olemme jo vanhastaan tottuneet siitä hyvästä työskentelemään lujasti. Ei ole väliä, joudummeko tekemään ylitöitä vai emmekö. En ole varma, onko itävaltalaisten kohdalla tällä alalla asia näin.

Niinpä. Niin kauan kuin elintasoero naapurimaiden välillä on olemassa, lyhyen työmatkan takaa voi värvätä väkeä, joka suostuu esimerkiksi epäsäännöllisiin työaikoihin (koska lapset ovat joka tapauksessa kaukana kotona vaimon tai isovanhempien hoivissa, toisin kuin itävaltalaisella yksinhuoltajaäidillä, joka saattaa kieltäytyä työvoimatoimiston tarjoamasta paikasta siksi, ettei työaikoihin sopivaa päivähoitoa ole tarjolla). Mutta tämäkään väki ei suostu mihin vain, ei varsinkaan opittuaan kielen, maan tavat ja omat oikeutensa. Myös ravintoloitsija Plachuttan luulisi tämän vähitellen ymmärtävän – hänellä, kuten lukemattomilla wieniläisillä, saattaa olla omassakin sukuhistoriassaan työperäistä maahanmuuttoa, slaavilaisesta sukunimestä päätellen.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: