Isänmaan äidinkieli

Ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa asiasta, josta ammattini ja koulutukseni puolesta ihan oikeasti tiedän jotain, eli kielestä. Virikkeenä oli taaskin mainion unkarilaisen (kieli)tiedeuutisportaalin nyest.hu julkaisema ja kommentoima tieto: Unkarin hallitus on perjantaina päättänyt varata sata miljoonaa forinttia (yli kolmesataatuhatta euroa, tai toisin laskien noin neljäsataa keskivertounkarilaisen kuukausi-bruttopalkkaa) uuden Unkarin kielistrategian instituutin perustamiseen.

Samanlaisia kulttuuri- ja symbolipoliittisia perustustoimia on nähty viime vuosina muitakin. Entisestä kansallis-konservatiivisten taiteilijoiden – etenkin arkkitehti Imre Makoveczin – ympärille syntyneestä taiteilijaseurasta rakennettiin Unkarin Taideakatemia, Magyar Művészeti Akadémia, jolle delegoitiin melkoiset hallinto- ja talousvaltuudet. Unkarin Tiedeakatemian yhteydessä jo ennestään toimivan historiantutkimuksen instituutin rinnalle hallitus on perustanut parikin uutta instituuttia tutkimaan (?) Unkarin kansallista (lähi)historiaa. Pelättävissä on, että myös uusi kielistrategian instituutti tulisi  lohkaisemaan osan olemassaolevien kielitieteellisten tutkimuslaitosten resursseista ja arvovallasta – ja kenties käyttämään niitä enemmän symboli- ja arvopoliittisiin kuin varsinaisesti tieteellisiin tarkoituksiin?

Tosin uutisissa ei vielä tarkemmin kerrottu, miten kielistrategian instituutin on tarkoitus suhteutua perinteikkääseen ja arvostettuun Unkarin tiedeakatemian Kielitieteen instituuttiin. Nyelvtudományi Intézet on eräänlainen Unkarin Kotus (tai paremminkin Kotus sellaisena kuin se entisinä aikoina olisi voinut olla), johon sijoittuu erinäisiä sanakirja- ja tutkimusprojekteja, teoreettisesta kielitieteestä, kielihistoriasta ja fennougristiikasta, fonetiikasta ja neurolingvistiikasta kieliteknologiaan, monikielisyyden tutkimukseen ja sosiolingvistiikkaan. Kotuksesta poiketen NyTudI:n yhteydessä ei kuitenkaan sijaitse sellaista Kielitoimistoa kuin Suomessa tai valtakunnallista kielilautakuntaa, joka antaisi virallisia suosituksia. Tosin NyTudI:n kokoonpanoon kuuluu ”kielenhuollon ja kielineuvonnan tutkimusryhmä”, joka antaa myös kielenhuoltoneuvontaa ja valvoo virkakieltä koskevien lakipykälien toteutumista. (Ja erityisesti instituutilla eli Unkarin tiedeakatemialla on tärkeänä tehtävänä ylläpitää sitä virallista nimiluetteloa, josta unkarilaiset voivat valita lapsilleen etunimen, tai myöntää poikkeuslupia, jos joku välttämättä haluaa antaa lapselleen nimen, jota listasta ei löydy.)

Unkarissa tilanne on ilmeisesti se, että sotatorvi antaa epäselvän äänen. Akatemian kielenhuoltajia ei kenties arvosteta tarpeeksi, eikä heillä ole tarpeeksi poliittista tukea takanaan… Käytännön kielenhuollosta osa on jäänyt puolivirallisten, puolisotilaallisten kielimiliisien harteille, jotka ylläpitävät muun muassa tässäkin blogissa jo aiemmin esillä ollutta ”Unkarin kielen museota”. Nyt tätä tehtävää siis ollaan ottamassa valtion siipien suojiin, ja alkuaan asian esitti jo pari vuotta sitten silloinen presidentti Pál Schmitt Magyar Nemzet -lehden julkaisemassa haastattelussa:

Minun silmissäni ei ole luonnollista, että Unkarissa ei nykyään ole sellaista elintä, joka päätoimisesti, päivittäin tarkkailisi virallista ja julkista kielenkäyttöä ja tekisi ehdotuksia tai korjauksia korkeatasoiseen kielenkäyttöön. Monissa muissa maissa – mainitsen tässä vain Ranskan tai Suomen – on tällainen elin tai terminologialautakunta, äidinkielen asioille on vastuuhenkilö. Unkarissakin on yhteiskunnallisia lautakuntia, mutta niiden valtapiiri on pieni, on useita hyväätarkoittavia äidinkielen seuroja, joiden nauttima tuki ei ole turvattu, on kouluissa järjestettyjä äidinkielikilpailuja (kaunoääntämys-, oikeakielisyys-, retoriikka-, runonlausunta- jne.) ja leirejä, on jopa unkarin kielen museokin, mutta ei ole sellaista keskusta tai laitosta, joka tieteelliseltä pohjalta, analyysien perusteella muotoilisi kielistrategian ja tekisi viran puolesta päivittäin jotakin sen eteen! Unkarin kielistrategiaa ei kukaan muu tule viljelemään meidän puolestamme!

Tätä haastattelua kommentoi jo tuolloin, vuonna 2011, kitkerästi blogissaan Béla Zsadon, hänkin eräänlainen amatöörikielenhuoltaja – alun perin kemianinsinööri, josta vähitellen tuli Index-uutisportaalin virallinen kielenhuoltaja, unkarinkielisen Internetin kielikysymysten avarakatseinen ja sivistynyt havainnoitsija. Zsadon näki ennalta, mitä on tapahtumassa, joskin siihen kuluisi vielä kaksi vuotta. Hän myös huomasi presidentin toistelevan kielenhuoltoauktoriteetti Géza Balázsin aiemmin julkaisemia ajatuksia – ja uskaltautui  veikkaamaan, miten uusi instituutti toteutettaisiin:

Instituutin strategisia kumppaneita ovat seuraavat: Budapestin ELTE-yliopiston Nykyunkarin laitos (esimies: professori Géza Balázs), Unkarin Kielistrategian tutkimusryhmä (johtaja: Géza Balázs), Kielitieteellinen Gábor Szarvas -pöytäseura [Unkarin tiedeakatemian suojeluksessa toimiva keskustelukerho] (perustaja: Géza Balázs), Äidinkielen vaalijoiden seura (puheenjohtaja: tri Géza Balázs) sekä aikakauslehdet Magyar Nyelvőr (‘Unkarin kielen vartija’, toimituksen jäsen: Géza Balázs) ja Édes Anyanyelvünk (‘Oma äidinkielemme’, toimittaja: Géza Balázs). Ynnä Unkarin kielipalvelutoimisto ja sen nettiportaali e-nyelv.hu (ylläpitäjä: voittoa tavoittelematon ”Kulttuuri-, kieli- ja mediatutkimuskeskus Inter”, toimitusjohtaja Géza Balázs).

Joka tietää, miten nyky-Unkarissa asiat toimivat, arvannee loput. Kuten kaikki muukin, myös kielenhuolto on politisoitunut ja polarisoitunut, on klikkejä ja valtakeskittymiä, joissa avainasemissa istuvat tietyt henkilöt, tai kenties jopa vain yksi ainoa henkilö, kuten juuri tuo mainittu Géza Balázs.

Avainhenkilöillä on tyypillisesti myös ihailijansa ja vihailijansa, viileän neutraalia suhtautumista harvemmin näkee. En tunne kollega Balázsia henkilökohtaisesti, mutta uteliaisuuttani vilkaisin, mitä markmyprofessor.com-sivustolla opiskelijat hänestä sanovat, ja mielipiteet näyttivät jakaantuvan harvinaisen jyrkästi… Ne opiskelijat, jotka eivät hänestä pitäneet, näyttivät moittivan nimenomaan opetuksen tieteellisen annin heppoisuutta tai suoranaista kyseenalaisuutta. Minustakin vähän huolestuttavalta näyttää, että kielenhuoltotoimintansa ohella Balázs on viime aikoina siirtynyt harrastamaan ns. juuriteoriaa – tai ainakin innolla osallistunut konferensseihin, joita aiemmin mainittu Unkarin Taideakatemia (!) on järjestänyt Czuczorin ja Fogarasin 1860-70-luvuilla julkaistun sanakirjan maineen palauttamiseksi.

(Kyseisen sanakirjan  tekijät – pappi Gergely Czuczor ja juristi János Fogarasi – olivat saaneet vanhanaikaisen herrasmiehen filologisen sivistyksen mutta eivät tienneet tuolloin jo kehittyvistä historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmistä paljoakaan; sanakirjassaan he tunnistelivat ns. juuria eli samannäköisiä alkutavuja sekä unkarin- että muunkielisistä sanoista. ”Juurimenetelmä”, joka tietyssä mielessä toimii indoeurooppalaisessa kielihistoriassa, oli suomalais-ugrilaisten kielten etymologiatutkimuksen kannalta täydellinen umpikuja, ja se hylättiinkin nopeasti. Viime aikoina Unkarissa suomalais-ugrilaisuuden vastustajat ja erinäisten vaihtoehtoisten teorioiden kannattajat ovat kuitenkin innoissaan ryhtyneet rehabilitoimaan Czuczorin ja Fogarasin sanakirjaa erityisesti sekä juurimenetelmää yleisemminkin. Kas tässä vaihtoehto epäisänmaalliselle, Unkarin-vihaajien salaliiton keksimälle suomalais-ugrilaiselle kielisukulaisuudelle!)

Henkilökysymysten takana piileekin tiedepoliittinen ydinongelma: miten kielenhuolto suhteutuu kielitieteeseen? Suomessa tämä tuntuu viime vuosikymmeninä olleen varsin ongelmatonta. Virallisen kielenhuollon – päätöksiä tekevän Suomen kielen lautakunnan ja käytännön kielenhuoltotyöstä vastaavan Kielitoimiston – asemaa ja sen varsin lempeää linjaa ei tosissaan kyseenalaista juuri kukaan, vaikka jokin alkaa tekemään -debatti joskus nostaakin kuohuntaa normiriemuisimpien amatööri-kielioppinatsien keskuudessa. Kansa enimmäkseen tyytyy virallisiin kielenhuoltosuosituksiin, hyväksyen sekä sen, että suomen kielen erilaisten puhe- ja arkikielisten muotojen rinnalla on olemassa normitettu yleiskieli, että parhaassa tapauksessa jopa senkin, että tämän yleiskielen normit eivät ole Jumalan sanaa vaan erehtyväisten, joskin hyvää tarkoittavien ja asiaan perehtyneiden kieli-ihmisten laatimia ja kenties jopa, Luoja armahtakoon, muutettavissa, jos tarve vaatii. Suomalaiset kielentutkijat taas eivät halveksi kielenhuoltaja-kollegoitaan, jotkut jopa ryhtyvät itse harjoittamaan tätä kyseistä soveltavan kielitieteen aluetta tai ainakin ottavat kantaa yleiskielen kysymyksiin. Vaikka joskus pientä kitkaa ilmeneekin, mitään syvällistä vastakkainasettelua kielitieteen ja kielenhuollon välillä ei suomalaisen kulttuurin kentillä näyttäisi olevan.

Toisin on näköjään laita Unkarissa, missä kielenhuollon (nyelvművelés) ja kielitieteen (nyelvészet) välille on revähtänyt jonkinlainen ideologiajuopa. Kielenhuollolla ei, kuten presidentti Schmittkin totesi, ole arvovaltaista valtakunnallista johtoelintä, ja sen aktivistijoukko on osaksi innokkaita maallikkoja, osaksi akateemisten kielentutkijapiirien ”ulkokehältä”: siihen ei näytä kuuluvan empiirisen tai teoreettisen kielitieteen tai sosiolingvistisen kielen käytön tutkimuksen ykkösnimiä. Varsinaiset kunnianhimoiset kielitieteilijät taas sanoutuvat kiivaasti irti kaikenlaisesta preskriptivismistä ja vakuuttelevat, että heidän tehtävänsä on vain kuvata moottorin toimintaa, ei laatia liikennesääntöjä. Erityisesti kielentutkijapiirejä tuntuu harmittavan se, miten löysästi kielipoliisissa käytellään tieteelliseltä tai täsmälliseltä kuulostavia termejä: ”kielenvastaisiksi” moititaan muotoja, joita ongelmitta käyttää suuri osa unkarin kielen puhujista, vierassanoja vastustetaan sillä täysin kestämättömällä perusteella, että niitä olisi vaikea ymmärtää, tai jokin ns. virheellinen muoto leimataan ”sivistymättömäksi”, vaikka sosiolingvististen tutkimusten mukaan sitä käyttäisi melkoinen osa akateemisesti koulutetustakin väestöstä. (Konkreettisia esimerkkejä tällaisesta kritiikistä unkarintaitoiset löytävät esimerkiksi nyest.hu-portaalin kitkerästä kirjoituksesta, jossa kohteena on Géza Balázsin ja kumppanien e-nyelv.hu-portaalin toimintaa esittelevä lehtiartikkeli.)

Tämäntapaista debattia kielenhuollon ydinkysymyksistä toki käydään muuallakin. Englanninkielisessä maailmassa, missä ei tunneta Kielitoimiston tapaisia valtiollisia elimiä vaan kielen normittaminen on perinteisesti ollut arvovaltaisten sanakirjan- ja kieliopintekijöiden tehtävä, kielipoliisiksi ryhtyneiden toimittaja-kielenkäyttäjien ja ”oikeiden” kielentutkijoiden väliset kiistat ovat arkipäivää. Englanninkielisestä maailmasta kuitenkin paljolti puuttuu se, mikä Unkarin tämänhetkisessä kielenhuoltokiistassa on ikävintä: oikeakielisyysperinteen ideologinen yhteys poliittiseen nationalismiin. (Poliittiset kielikiistat ovat hivenen toisaalla. Sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa avainkysymyksenä tuntuu olevan se, puhutaanko englantia ylipäätään ja missä määrin sitä pitää vaatia muunkielisiltä maahanmuuttajilta, ei niinkään se, millaista oikean englannin pitäisi olla.) Saksankielisessä maailmassa auktoriteettiuskoa ja arvovaltaisia laitoksia olisi ehkä enemmän. Siellä kuitenkin on jo natsiaikoina nähty, mihin liiallinen purismi (”vieraiden” ainesten pelko) ja yltiö-kansallisylpeä oman kielen ylivertaisuuden hehkuttaminen voi liittyä, ja jäljet pelottavat jokaista järkevää ihmistä. Unkarista tämä kokemus puuttuu, menneisyyden ideologisista umpikujista ei ole osattu ottaa oppia.

Nyest.hu-portaalin artikkelissa ihmetellään, mihin (so. mistä poliittisista syistä) Unkarin kaltainen maa tarvitsisi kielistrategiaa. Unkarin kieli ei missään mielessä ole uhanalainen, ei ainakaan Unkarissa; niin kauan kuin kansasta kaksi kolmasosaa ei kunnolla osaa yhtään vierasta kieltä, on turha pelätä – niin kuin Pohjoismaissa pelätään – että kansa vapaaehtoisesti luopuisi kielestään ja vaihtaisi englantiin. (Naapurimaiden unkarilaisvähemmistöjen kielen suojeleminen on aiheellista, mutta sitä eivät ratkaise Unkarin valtion poliittiset linjaukset.) Unkarissa ei ole suuria muunkielisiä vähemmistöjä tai maahanmuuttajaryhmiä, joiden kielellinen integraatio tuottaisi ongelmia ja vaatisi erityisiä poliittisia strategioita. (Voisi myös lisätä, että Unkarin kansan kielitaidon kehittäminen ei näytä olevan nykyisen hallituksen keskeisimpiä strategisia päämääriä, siitä päätellen, miten taitamattomissa käsissä koulujen kieltenopetuksen hallinnointi on ja miten yksityisten kielikoulujen toimintaa on viime aikoina hankaloitettu.)

Mihin ihmeessä siis koko kielistrategiaa nyt äkkiä tarvitaan? Tässä poliittinen kysymys, jonka vastausta nyest.hu-portaalin artikkeli ei suoraan tarjoile. Kun ajattelee Unkarin viimeaikaista poliittista kehitystä, vastaus alkaa kuitenkin tuntua pelottavan selvältä: taidepolitiikan sekä yhteiskunta- ja historiantutkimuksen jälkeen on tullut kielitieteen – tai ainakin sen tiettyjen sovellusalueiden – vuoro tuottaa rakennusaineita sellaiseen kansalliseen identiteettiin, jonka nykyinen hallitus haluaa rakentaa tai jollaista se uskoo luotettavimpien kannattajiensa haluavan. Sen varmistamiseksi, että tulos on toivotunlainen eivätkä ne onnettomat taide- tai tiedeihmiset vain rupea tekemään mitään oman ymmärryksensä ja oman alansa sääntöjen mukaan, perinteiset instituutiot kansainvälisine yhteyksineen ohitetaan ja rakennetaan uusia, ”kansallisia” laitoksia, joita hallitus ruokkii omin käsin erikseen korvamerkityillä määrärahoilla.

Kielen osana tässä rakennelmassa on toimia kansallisten emootioiden heijastuspintana ja kaikupohjana. Unkarin kielen ”ainutlaatuisuudesta”, joka erikseen mainitaan uuden perustuslain esipuheessa, irrotellaan kansallisylpeyttä (”olemme erilaisia kuin kaikki muut ja siksi parempia kuin kaikki muut”) ja epäluuloa ulkopuolisia kohtaan (”kukaan muu ei voi meitä ymmärtää, ja siksi meitä vihataan”). Tämä onnistuu parhaiten, kun unohdetaan historiallisen kielitieteen näkökulma sukukieliin ja kielen jatkuvaan muutokseen tai yleisen kielitieteen universaalit näköalat, se, että jokainen maailman kieli on ainutlaatuinen omalla tavallaan. Ainutlaatuinen kansalliskieli nähdään toisaalta ikään kuin synnynnäisenä, suorastaan rotubiologisena kansallisomaisuutena, toisaalta jatkuvaa kehittämistä ja huoltoa vaativana rakennelmana, jonka käyttäminen ja ymmärtäminen vaatii syvällisiä teoreettisia opintoja. (Sama looginen kuperkeikka siis kuin ns. folklorismissa ylipäätään: kun 1800-luvun kaupunkilaisneidit opettivat kansalle oikeita, kauniita ja siivoja kansanlauluja ja -tansseja, tai kun 1900-luvun sosialisti- ja kommunistipuolueiden keskuskomiteat määräsivät, millaista aidon työväenkulttuurin kuuluu olla.) Näin saadaan pakettiin mukaan sekä väkevä tunteellinen samastuminen että nöyrä auktoriteettiusko ja viisaampien kunnioitus.

Jo pari vuotta sitten, kun presidentti Schmitt alkoi nostaa profiiliaan unkarin kielen esitaistelijana, sosiolingvisti Miklós Kontra jossain lehtihaastattelussa huomautti, että kun poliitikot puhuvat kielestä, kysymys on yleensä oikeasti jostakin muusta. (Tämänhän näkee jo siitäkin, että oikeakielisyydestä höpisevä Schmitt tunnetusti – oppositioviestimien riemuksi – ei itse oikein hallinnut unkarin kielen oikeinkirjoitusta.) Kysymys on vallasta, arvoista ja identiteetistä, joita ”kieli” on pantu kannattelemaan. Meidän kieli-ihmisten tehtävänä olisi ensinnäkin irrottaa kieli näistä poliittisista ja yhteiskunnallisista riipukkeistaan, osoittaa, että kieli on monikasvoisempi ja moniulotteisempi ilmiö ja myös paljon elävämpi ja kiinnostavampi asia kuin naiivit ”aidon” tai ”puhtaan” kielen ideologit tai oikein-väärin-kielimiliisit osaavat kuvitellakaan. (Tämän Unkarin kielitieteilijät ainakin periaatteessa osaavat oikein hyvin.) Mutta toiseksi pitäisi kielentutkijoidenkin jaksaa jalkautua kielenkäytön pariin ja kantaa vastuunsa siitä, miten kieleen liittyvät arvostukset ja ideologiat valjastetaan poliittiseen käyttöön, ettei julkinen kielenkäyttö ja sen ohjailu jää poliitikkojen ja innokkaiden amatöörien temmellyskentäksi. Tämä yhteys ei Unkarissa ole tähän mennessä oikein toiminut, enkä usko uuden, irrallisen kielistrategiainstituutin korjaavan ongelmaa, paremminkin päinvastoin.

Mainokset

One Response to Isänmaan äidinkieli

  1. Pirjo hiidenmaa sanoo:

    Kiitos tästä. Niinpä, pitäisi puhua kielen moniarvoisuudesta ja moni-ilmeisyydestä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: