Uusi tökkäys ikuiseen kipupisteeseen

Ákos Kertész on ollut tässä blogissa esillä ennenkin. Ei se Nobel-Kertész (Kertész, ”Puutarhuri”, on tavallinen sukunimi, joka luultavasti on ollut suosittu valinta aikoinaan myös niille, jotka halusivat vaihtaa muukalaisen nimensä aitounkarilaiseen). Mutta myös oikein mainio unkarilainen kirjailija, jolta on suomennettu (nimellä ”Kunnon ihminen”) ainakin yksi aivan kelpo romaani. Ákos Kertész nostatti pari vuotta sitten melkoisen kohun Amerikai Magyar Népszava -lehdessä ilmestyneellä haastattelulla, jossa hän ryöpytti unkarilaisia, koko kansaa kokonaisuutena, jolla ”alamaisuus on geeneissä”, osasyyllisyydestä holokaustiin ja siitä, että tätä häpeätahraa ei yritetäkään kunnolla käsitellä. Vastauksena oli kollektiivinen raivonpurkaus. Budapestin kaupunki peruutti Kertészille myöntämänsä kunniakaupunkilaisen arvon, tuntemattomat perusunkarilaiset uhkailivat vanhaa miestä kadulla keskellä kirkasta päivää, ja lopulta Kertész lähti Kanadaan ja haki sieltä poliittista turvapaikkaa. Nyt turvapaikka on myönnetty – minkä pitäisi olla melkoinen näpäys demokraattiselle EU:n jäsenmaalle, itse asiassa koko EU:lle.

Kahdeksankymppiselle ihmiselle ja kirjailijalle, jonka elämä ja työ on kotimaan kielessä, maastamuuton ei luulisi olevan ihan helppo asia. Mutta Kertész on selvästikin vielä hyvässä iskussa. Äskettäinen valtionhoitaja Horthyn muistopatsaan paljastus sai vanhan kirjailijan taas tarttumaan kynään. Amerikai Magyar Népszavassa julkaistu essee on jälleen tahallisen provosoivaa, armotonta tykitystä, joka ei paljon säästele unkarilaisten isänmaallisia tunteita. Kaikkien unkarintaitoisten kannattaa lukea alkuteksti. Niitä varten, jotka eivät siihen pysty, yritän tähän tiivistää muutamia avainkohtia.

Kertészin kirjoituksen lähtökohtana on Unkarissa uuteen kukoistukseen nouseva Horthy-kultti juutalaisesta näkökulmasta. Tämä ”juutalainen näkökulma” on sikäli mielenkiintoinen, että ilmeisesti Kertész, kuten monet muutkaan Unkarin juutalaiset tai juutalais(taustais)et unkarilaiset, ei välttämättä kykene kovin voimakkaasti samastumaan juutalaiseen uskontoon ja perinteeseen tai Unkarin juutalaisten viralliseen uskonnolliseen yhdyskuntaan (Mazsihisz). Monilta Unkarin juutalaisilta ”usko jäi Auschwitziin”, joissakin perheissä ei edes tiedetty vanhempien tai isovanhempien juutalaisesta syntyperästä. (Tästähän kirjoiteltiin taannoin ulkomaidenkin lehdistössä, kun avoimen antisemitistisen Jobbik-puolueen kansanedustaja Csanád Szegedi paljastui isoäitinsä kautta juutalaiseksi – ja erotettiin puolueesta.) Mutta jo sitä ennen Unkarin juutalaiset olivat olleet, holokaustintutkija Randolph L. Brahamin sanoin, Israelin heimon ”kuiva oksa”. Ja tämän taustalla on se kipeä solmu, johon unkarilaisen isänmaallisuuden historia ja Unkarin juutalaisten kohtalot ovat kietoutuneet.

Antisemitismi on keskisen Itä-Euroopan maiden vanha kirous. Feodaaliyhteiskunnissa, missä kansallista keskiluokkaa ei syntynyt, nouseva kaupunkiporvaristo ja liikemaailma oli paljolti muukalaista (esimerkiksi saksalaista) tai juutalaista, ja kansallisuusaatteen ja kansallisvaltioprojektien noustessa sekä kehityksen kelkasta tipahtavien aristokraattien että maaseudun köyhälistön oli helppo purkaa katkeruutensa tähän ”epäkansalliseen” vähemmistöön. Unkarissa juutalaiset sitä vastoin – jonkin aikaa, jossain määrin – kelpasivat mukaan kansalliseen projektiin.

Vuoden 1867 valtiokompromississa syntyneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian Unkari-puoliskossa etnisiä unkarilaisia oli alle puolet. Siksi Unkarin kuningaskunnan hallinto yritti sekä piiskalla että porkkanalla saada slaavi-, saksalais- ja romanialaisvähemmistöjä omaksumaan kunnon madjaarilaisen identiteetin. Nämä vähemmistöt elivät kuitenkin jo omaa kansallisromanttista heräämistään. Sitä vastoin Unkarin juutalaiset, joille vasta aivan äskettäin oli myönnetty täydet kansalaisoikeudet, tarttuivat innokkaasti tähän tilaisuuteen. Kaftaanit riisuttiin ja ohimokiharat leikattiin, ”mooseksenuskoiset unkarilaiset” ottivat unkarilaisuuden asian omakseen ja unkarin äidinkielekseen, vaihtoivat nimensä ja keittiönsä unkarilaiseksi. Köyhtyneiden unkarilaisten aatelissukujen ja vauraiden juutalaisten porvarisperheiden kesken solmittiin win-win-mielessä avioliittoja, Budapestin Lipótvárosin kaupunginosan sivistyneet juutalaisrouvat olivat nousevan unkarilaisen kaunokirjallisuuden innokkaimpia lukijoita ja suosijoita. Unkarin juutalaiset antoivat merkittävän panoksen maansa tieteen, taiteen, talouden ja tekniikan kehitykselle. Ensimmäiseen maailmansotaan he lähtivät mukaan luultavasti saman sokean isänmaallisen innon vallassa kuin monet muutkin maanmiehensä.

Ja sitten tuli Trianonin rauhansopimus ja kaksoismonarkian lopullinen tuho. Tynkä-Unkarin kuningaskunnassa ei enää ollut suuria ei-unkarilaisia vähemmistöjä, joten juutalaisia ei tarvittu näiden vastapainoksi. Sitä vastoin, kirjoittaa Kertész, he kelpasivat jälleen perinteiseen syntipukin rooliin. Nationalismin sokaisema unkarilaisuus ei kyennyt hyväksymään tappiota ja kansallista tragediaa: sen oli pakko olla jonkin katalan juonen syytä! (Näinhän ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Saksassakin uskottiin niin sanottuun Dolchstosslegendeen, tikarinpistolegendaan: meidän mahtava maamme ei ikinä olisi hävinnyt sotaa, elleivät vihollisen kätyrit olisi romahduttaneet kotirintamaa ja puukottaneet armeijaa selkään.)

Porvarillisen tasavallan luisuttua Béla Kunin kommunistien diktatuuriin ja kaaokseen tilanne lopulta vakiintui, kun amiraali Horthy ratsasti valkoisella hevosella Budapestiin ja hyväksyi valtansa vastikkeeksi voittajavaltioiden sanelemat rajat ankarine alueluovutuksineen (joita vastaan itse asiassa sekä porvarillinen että neuvostotasavalta olivat taistelleet). Tämän jälkeen kelkan saattoi kääntää (ja kaivaa koko ajan kaapissa kolistelleen antisemitismin taas esiin): Trianonin tragedia, Unkarin silpominen, oli petturien, selkäänpuukottajien, kommunistien ja juutalaisten syytä. Ja, kuten Kertész kirjoittaa, ”kansallisilla iskulauseilla aivopestyt, tomuun ja lokaan painetut, jälkeenjääneen feodalismin kahleissa elävät, takapajuiset unkarilaiset kansanjoukot olivat valmiita nielemään kaiken.”

Näin säädettiin Horthyn Unkarissa myös modernin Euroopan ensimmäiset juutalaislait: numerus clausus -laki, jolla vähemmistöjen, myös juutalaisten, osuus esimerkiksi yliopistojen opiskelijoista rajattiin näiden tosiasiallista osuutta vastaavaksi. Unkarin juutalaiset kenties kauhistelivat, mutta eivät valittaneet kovin äänekkäästi. Kertész kertoo, että hänen oma isoisänsä oli suorastaan iloinen, kun poika numerus clausuksen takia ei päässyt yliopistoon: saatiinpahan poika luopumaan haihatuksistaan ja jatkamaan perheen menestyvää konditorialiikettä. Kukaan ei myöskään ilmeisesti oikein tajunnut, että jo ennen Saksan natsien valtaannousua oli Unkarissa säädetty laki, jossa juutalaisuus määriteltiin rodun, ei uskonnon mukaan. Kulttuuriministeri Kunó Klebelsberg – jota muuten moni muistaa hyvällä ja jonka mukaan Unkarin nykyinen hallitus on nimennyt koulujen hallinnosta ja infrastruktuurista vastaavan keskusviraston – lausui parlamentissa selvin sanoin, että laki on säädetty nimenomaan sitä varten, että juutalaisuus virallisesti julistettaisiin roduksi (faj). Rotua nimittäin – toisin kuin uskontoa tai sitä, mihin kansanryhmään itse katsoo kuuluvansa – ei ihminen voi itse muuttaa.

Vuoden 1938 jälkeen seurasi sitten uusia rotulakeja. Juutalaiset suljettiin pois valtion viroista – eikä siitä kuulunut sen ihmeempää valitusta. Sitten myös yksityisten yritysten juutalaisten virkailijoiden määrää rajoitettiin, juutalaiset taiteilijat raivattiin pois kulttuurielämästä – no mutta miksi juutalaisen pitäisi välttämättä päästä näyttelijäksi? Juutalaisilta vietiin yritykset ja omaisuudet – mutta kyllähän nyt jokaisella oli sen verran sukanvarressa, että toimeen tullaan, pääasia, ettei ole pogromeja, ei ole Kristalliyötä, kaikki tapahtuu siivosti ja laillisesti. Näin saattoi kaikkialle maailmaan levitä ja moniin unkarilaisiinkin iskostua se käsitys, että Unkarin juutalaiset saivat keskellä natsien hallitsemaa Eurooppaa elellä kuin Herran kukkarossa valtionhoitaja Horthyn suopeassa suojeluksessa. Ja juutalaiset itse, väittää Kertész, reagoivat jokaiseen uuteen iskuun samalla tavalla: ei pidä valittaa, paljon pahemminkin voisi olla!

Lopputuloksena tästä kaikesta on Kertészin mukaan ollut juutalaisten ikioma antisemitismi, se kieroutunut ajatus, että kaikki tämä on jotenkin meidän omaa syytämme. Niinpä Unkarin juutalaiset marssivat nöyrinä karjavaunuihin, koko ajan tuntien itsensä unkarilaisiksi ja rakkaan valtionhoitajamme suojateiksi – joka ei varmaankaan tiedä, mitä meille nyt tapahtuu – ja noudattivat kuuliaisesti kaikkia määräyksiä. ”Monet”, kirjoittaa Kertész, ”tajusivat, että tämä taktiikka ei toimi, vasta silloin, kun kaasukammion ovi sulkeutui.” Ja kun tammikuussa 1945 Puna-armeijan jyräämästä entisestä kyläghetosta laahustaa esiin vanha juutalainen pariskunta keltaiset daavidintähdet rintapielessä ja venäläinen sotilas yrittää kansainvälisellä sekakielellä selittää, että sota ja saksalaiset ovat nyt niin kuin kaputt ja nuo tähdet voisi ottaa pois, vanhukset vain pudistelevat päätään: Ei ole vielä tullut asiaa koskevaa määräystä.

Sodanjälkeisinä sosialismin vuosikymmeninä juutalaisen uskon ja perinteen viimeisetkin näkyvät merkit katosivat lähes kokonaan. Vielä 1970-luvun alussa, kirjoittaa Kertész, saattoi käydä niin, että pariskunnat matkustivat kauemmaksi kotiseudultaan hoitaakseen juutalaiset häämenot kaikessa hiljaisuudessa naapuruston tietämättä. (Ei sinänsä mikään ihme sosialismin ajan uskontopoliittisissa oloissa. Eräskin unkarilainen ystäväni on aikoinaan kastettu katoliseen uskoon samoin jossakin matkojen takana, koska hänen vanhempansa olivat pienellä paikkakunnalla suhteellisen tunnettuja henkilöitä eivätkä halunneet antaa tämmöisen asian tulla julki.) Myös antisemitismi ja juutalaisvainot tuntuivat jääneen kauas taakse.

Vaan eipä ollut näin: Horthyn kultin elvyttäminen alkoi itse asiassa heti järjestelmänvaihdoksen jälkeen. Portugalissa maanpaossa kuolleen valtionhoitajan jäännökset tuotiin kotimaan multiin, ja hautamuistomerkille laskettiin myös kukkalaite, jonka seppelenauhoissa luki unkariksi ja hepreaksi ”Kiitollisilta juutalaisilta”. Jälkipolvien muistissa Horthy paistattelee ”juutalaisten pelastajana” – vaikka luultavimmin hän pysäytti Budapestin juutalaisten kyyditykset tuhoamisleireille vasta kansainvälisestä painostuksesta, ja itse asiassa siihen mennessä karjavaunuihin oli jo pakattu suuri osa maaseudun sekä Budapestin esikaupunkien juutalaisista.

Niinpä, päättelee Kertész, kohta varmaan perustuslaissa voidaan määritellä antisemitismiksi se, että ”vihataan juutalaisia enemmän kuin on sopivaa”. Horthyn aikakaudelle voidaan antaa yleinen synninpäästö, Horthy ei ollut sotarikollinen (koska häntä mm. Stalinin väliintulon ansiosta ei viitsitty raahata Nürnbergiin syytettyjen penkille), ja juutalaisetkin voivat muistaa häntä hyvällä, koska eihän valtionhoitaja parka mitään mahtanut niille onnettomille historiallisille oloille, jotka pakottivat hänet osasyylliseksi puolen miljoonan kansalaisensa murhaan. Tie on auki uusille Horthyn patsaille, Horthyn mukaan nimetyille teille, toreille, kouluille ja kulttuuripalatseille. Horthy nimittäin, kirjoittaa Kertész, ilmentää täydellisesti unkarilaisten ja unkarilaistuneiden juutalaisten kansansielua ja ajattelutapaa: mikään ei ollut hänen syytään, kaikesta ovat vastuussa vain ilkeät ulkopuoliset, aina löytyy syntipukiksi joku toinen. Vakka ja kansi, similis simile gaudet.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: