Pystejä pystyyn

Viime aikoina on Unkarin poliittiseen julkisuuteen silloin tällöin pulpahdellut uutisia ja (opposition) kitkeriä kommentteja siitä, miten nykyinen hallitus on vähitellen nostamassa maailmansotien välisen ajan järjestelmää ja sen johtajaa, amiraali Miklós Horthya uuteen kunniaan. Etenkin pienemmillä paikkakunnilla on taas pystytetty (ja töhrittykin) Horthyn patsaita. Nyt sunnuntaina paljastettiin juhlallisesti Horthyn rintakuva Budapestissa, reformoidun ”Kotiinpaluun kirkon” portilla – olihan Horthy yksi Unkarin ”kalvinistisen” kirkon suuria poikia. Hankkeen nokkamiehenä esiintyi reformoitu pappi ja äärioikeistopoliitikko Lóránt Hegedűs, jonka antisemitistisiä tempauksia on ollut tässä blogissa ennenkin esillä. Hvg.hu-uutisportaalin mukaan vastamielenosoittajia oli paikalla useampia satoja, aluksi selvästi enemmän kuin ”kannattajia”. Vastustajat kantoivat julisteita, joissa oli esimerkiksi kuvia vainojen uhreina kuolleista kuuluisista Unkarin juutalaisista tai kuuluisa valokuva avoautossa myhäillen rinnakkain ajelevista Hitleristä ja Horthysta. Monilla mielenosoittajilla oli rinnassa keltainen daavidintähti.

Rintakuvan paljastus. Ákos Stillerin kuva hvg.hu-uutissivustolta.

Kuningaskunnan viimeisellä valtionhoitajalla on hartaat kannattajansa (jotka järjestelmänvaihdoksen jälkeen ovat yhä näkyvämmin nousseet esille) ja raivokkaat vihaajansa. Virallinen Unkari ei tunnu oikein osaavan muodostaa yksiselitteistä kantaa: sosialismin aikaan Horthy oli ensin fasistiroisto ja diktaattori, sittemmin, Kádárin järjestelmän lepsummassa komennossa, Horthya arvosteltiin etenkin taitamattomana ja lyhytnäköisenä poliitikkona, naiivina natsien myötäjuoksijana ja kohtalokkaan huonona sodanjohtajana, ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen ilmassa on ollut kaikenlaista mielipidettä. Kansainvälinen julkisuus taas tuntuu Horthyn tapauksessa juuttuvan yhteen ainoaan kysymykseen: oliko Horthy natsi ja Hitlerin kaveri vai ei? (Ja tähän liittyen: oliko Horthy juutalaisten joukkomurhaaja, jonka johdolla säädettiin syrjiviä lakeja ja pakattiin juutalaisia ghettoihin jo kauan ennen kuin Unkarin juutalaisten varsinainen joukkotuho alkoi, vai oliko hän juutalaisten pelastaja, joka tunnetusti mahtikäskyllään keskeytti Budapestin juutalaisten rahtaamisen Auschwitziin?)

Aika moniin näistä kysymyksistä ei löydy selkeää vastausta. Se, oliko Horthyn järjestelmä diktatuuri, riippuu tietenkin ”diktatuurin” kriteereistä, mutta melkoisia epäkohtia siinä joka tapauksessa oli. Jonkinlainen poliittinen oppositio sallittiin, mutta se joutui herkästi erilaisten voimatoimien kohteeksi. Hallitusta lähellä olevassa (!) oikeistolaisessa (!) Heti Válasz -lehdessä konservatiivinen (!) historioitsija Balázs Ablonczy kirjoittaa:

Tahtoisinpa tietää, miten kansalainen reagoisi siihen, jos kadulla puoliksi univormu-, puoliksi siviiliasuiset nuorukaiset alkaisivat kysellä häneltä papereita ja pakottaa erinäisiin nöyryyttäviin toimenpiteisiin, joilla hänen olisi osoitettava, ettei ole juutalainen. Samat miehet kenties ryntäisivät hänen kantakahvilaansa ja sanaakaan sanomatta ruhjoisivat sekä sisustuksen että kanta-asiakkaat. Tai kenties hänet internoitaisiin kuukausiksi tai vuosiksi, ilman oikeuden päätöstä. ”Hulinoitsijoiden” ammuttaminen tai kenties natsiaktivisteille annetut omakätiset korvapuustit (kuten oopperatalon luona maaliskuussa 1939) eivät enää olisi mikään ratkaisu. Ja pelkäänpä, ettei niistä ollut ratkaisuksi omana aikanaankaan.

Maanomistusoloiltaan maailmansotien välinen Unkari oli myöhäisfeodaalinen takapajula, ja köyhyys oli niin laajamittaista, että puhuttiin ”kolmen miljoonan kerjäläisen maasta”. Trianonin rauhassa menetettyjen alueiden ympärille rakennettiin huikea kansallisen marttyyriuden kultti (tällä alalla toki unkarilaiset kuten puolalaisetkin ovat olleet erittäin hyviä jo aiemminkin). Sävelitettynä ja kuvitettuna ”Unkarin uskontunnustuksesta” tuli Horthy-järjestelmän ”kansallinen rukous” (josta muuten muistan nähneeni ainakin yhden suomennetun version myös sodanaikaisessa suomalaisessa koulun laulukirjassa).

”Uskon yhteen Jumalaan, uskon yhteen isänmaahan. Uskon yhteen jumalalliseen ikuiseen oikeuteen. Uskon Unkarin ylösnousemukseen. Amen.”

Tämä revanssimeininki tietenkin kiristi Unkarin ja sen naapurimaiden suhteita, ajoi Horthyn Hitlerin ja Mussolinin kaveriksi – jotka ns. Wienin päätöksillä vetivät Itä-Euroopassa rajoja uudelleen ja antoivat Unkarille takaisin osan menetetyistä alueista – ja teki sodan loppuvaiheissa Unkarin aseman lähes mahdottoman vaikeaksi. Saksalaisten kelkasta hyppääminen oli muutenkin tarpeeksi hankalaa ja vaarallista, mutta Unkari joutui sen yhteydessä vielä miettimään, miten tekisi sen saamatta samalla kostonhaluisia naapurimaita kimppuunsa.

Ja tuo natsius… Mitenkään vähättelemättä natsien hirmutöitä ja myötäjuoksijoidenkaan vastuuta pitää tietenkin aina muistaa, että 1930-luvun ihmiset eivät vielä olleet nähneet kuvia keskitysleirien ruumiskasoista, ja monille heistä Saksa, natsimeiningin vastenmielisistä piirteistä huolimatta, oli yhä Euroopan johtava kulttuurivaltio. Horthy ei itse ollut natsi, ja väitetään, että hän ei myöskään erityisemmin olisi tykännyt Hitleristä. Hän oli ilmeisestikin ennen kaikkea vanhan koulun upseeri ja herrasmies, jonka ajatusmaailma ja moraalikäsitykset olivat jääneet 1800-luvulle. Eräässä usein siteeratussa yksityiskirjeessään hän julisti aina olleensa antisemitisti, mutta natsien toimeenpanemasta tehdasmaisesta joukkomurhasta hän ei pitänyt. Siitä tosin voidaan väitellä, pysäyttikö Horthy Budapestin juutalaisten kyyditykset vuonna 1944 siksi, että olisi tajunnut tapahtumassa olevat kauheudet, vaiko pelkästään Vatikaanin kautta organisoidusta kansainvälisestä painostuksesta.

Meillä suomalaisilla on mielenkiintoinen vertailukohta, jonka jo muutama vuosi sitten nosti esiin unkarilainen Suomen-tuntija ”Promontor” blogissaan. Meidän suurimpana suomalaisena suitsutettu Mannerheimimme oli Horthyn ikä-, sääty- ja paljolti myös kohtalotoveri. Mannerheim syntyi 1867, Horthy 1868, molemmat viettivät lapsuutensa maaseudulla aatelissukunsa kartanolinnassa, saivat sen jälkeen säädynmukaisen upseerikoulutuksen ja tekivät ennen ensimmäistä maailmansotaa komean uran isänmaataan hallitsevan suuremman imperiumin armeijassa. Molemmat ratsastavat isänmaansa historiaan sen itsenäistyessä, Mannerheim valkoinen karvalakki päässä ”Valkoisena kenraalina”, Horthy peräti valkoisella hevosella.

Mutta tähän yhtäläisyydet loppuvatkin. Mannerheim ratsasti Helsinkiin 1918 voittajana (”Promontor” tosin jättää mainitsematta Saksan osuuden valkoisen armeijan voitossa), Horthy taas ratsasti Budapestiin 1919 täyttämään valtatyhjiön, joka maahan oli jäänyt lyhytikäisen neuvostotasavallan luhistuttua ja romanialaisten (!) miehitettyä Unkarin. Sisäisten konfliktien rauhoituttua Mannerheim poistuu tyynesti politiikan näyttämöltä – ”Promontorin” mukaan ”mukisematta”, mistä ehkä voi olla myös eri mieltä – ja jättää maansa lujittumaan demokraattisena tasavaltana, kun taas Horthy jämähtää kuningaskunnan valtionhoitajaksi ylläpitämään konservatiivisia rakenteita.

Ennen kaikkea toisen maailmansodan loppuvaiheiden osalta ”Promontorin” esittämä vertailu on musertava. Suomi – missä määrin Mannerheimin ansiosta, on tietenkin kysymys erikseen – onnistui torjuntataistelussaan, bluffasi Saksaa ja ajoitti häviäjän kelkasta hyppäämisensä täsmälleen oikein. Horthy taas lähti jo alun alkaen Saksan rinnalle taistelemaan ja tapattamaan unkarilaisia sotilaita, kun ei sitä vielä edes olisi oikein vaadittukaan, laski korttinsa koko ajan väärin sikäli kuin edes laski niitä, ei aloittanut edes salaisia tunnusteluja lähimmän ja tärkeimmän vihollisen Neuvostoliiton suuntaan silloinkaan, kun puna-armeija jo vyöryi Unkarin rajoja kohti, epäröi ja lykkäsi irrottautumisyritystä… ja lopulta, vanhan koulun herrasmies kun oli, itse ilmoitti ensimmäisenä asiasta Saksan lähettiläälle. Tämän johdosta saksalaiset ottivat vallan ja sijoittivat vähäksi aikaa Unkarin johtoon Ferenc Szálasin ”nuoliristiläisineen”, joiden terrorin uhrina kuoli kevättalvella 1945 tuhansia viattomia ihmisiä.

(Kun nyt Unkaria ja Suomea vertaillaan, voisi edelleen miettiä, miksi saksalaiset eivät Suomessa yrittäneetkään ryhtyä samanlaiseen tempaukseen. Oliko Suomi jo liian syrjässä ja kaukana hupenevan natsi-imperiumin kiinni pideltäväksi, vai oliko niin, että Suomesta ei olisi löytynyt sopivaa quislingia ja tämän tueksi riittävää määrää vallankaappausintoisia suomalaisia natseja, että tällaista olisi edes voitu yrittää?)

Mutta Horthyn tai Mannerheiminkään nykyisistä ihailijoista valtaosa tuskin ajattelee näitä asioita. Suomalaisille Mannerheim tuntuu olevan kansallisen itsetunnon ja sotaisan mieskunnon symboli, siitä riippumatta, miten rapistunut ja horiseva ukko hän kenties ratkaisevina viimeisinä aktiivivuosinaan oli – ja miten kaukana hänen sapelinkalistelupuheensa ja aristokraattinen elämäntyylinsä olivat korsuissa naama nokisina kyykkivien jermujen sota-arjesta. Unkarilaisillekaan Horthyn patsaan pystyttämisessä ei välttämättä ole kysymys henkilöstä itsestään vaan koko siitä myöhäisfeodaalisesta ja revansistisesta arvomaailmasta, joka hänen aikanaan puhkesi kukkaan, kansallisylpeydestä, joka umpiunkarilaiseen tapaan niin herkästi ilmenee kansallisen marttyyringloorian kiillottamisena, syyllisten ja syntipukkien etsintänä. Horthy-kultin uutta nousua suvaitsemalla hallitus antaa kansalle luvan todellisten ongelmien selvittelyn sijasta jatkaa historiafantasioissa ja kansallisessa itsesäälissä piehtarointia.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: