Klassikkolukemisia: Nuoren luutnantin tajunnanvirtaa

On viikonloppu, eikä ajankohtaisuuksista kirjoittaminen oikein inspiroi. Unkarissa on pari päivää sitten vietetty yhtä kansallisista juhlapäivistä eli vuoden 1956 kansannousun muistojuhlaa, odotuksenmukaisissa merkeissä: hallituksen kannattajat kokoontuivat omalle ”rauhanmarssilleen”, oppositioryhmät yrittivät saada aikaan jonkinlaista yhteistä mielenosoitusta ja haukkuvat nyt eri foorumeilla toisiaan erilaisin ”väärin sammutettu” -argumentein. Itävallassa vietetään kansallispäivää lauantaina: kaikki myymälät ovat kiinni, luvassa on paraateja ja kulkueita, hallitusneuvottelut etenevät hitaasti ja raskaasti, mutta kukaan ei varmaan tosissaan usko minkään muuttuvan mihinkään.

Tartunpa siis yhteen lempiklassikkooni, Arthur Schnitzlerin Lieutenant Gustliin. Schnitzler (1862–1931) ei ehkä ole nykysuomalaisille kovin tuttu, vaikka monia hänen novellejaan ja näytelmiään on suomennettu. Ehkä eniten kertoo ainakin elokuvan ystäville se, että Kubrickin Eyes Wide Shut, vaikka sen tapahtumat onkin siirretty Wienistä nyky-Amerikkaan, on varsin uskollisesti alkutekstin tapahtumia noudatteleva sovitelma Schnitzlerin Traumnovellesta (jonka muuten Kalle Väänänen vuonna 1928 suomensi nimellä Tohtori eksyy erotiikkaan). Schnitzlerin teoksissa ollaan vuosisadanvaihteen sentrooppalaisen kaupunkisivistyneistöelämän ytimessä. Porvariston hillityn charmin alta pullahtelevat esiin neuroosit ja dekadenssi, jälkifeodaalisen sääty-yhteiskunnan ja katolisen kirkon (jota juutalainen Schnitzler tarkasteli sivistyneen välimatkan päästä) vanhat moraalilait ovat muuttuneet ontoksi kuoreksi, mutta mitään vaihtoehtoakaan niille ei ole. Tämän onton perinnäistapojen kuoren sisällä sitten ainakin naiivimmat ja kypsymättömämmät ihmiset hölskähtelevät avuttomina, alitajunnan armoilla – jonka äskettäin on ”löytänyt” Sigmund Freud, lääkäri Schnitzlerin kollega ja ystävä.

Tällainen naiivi hölskyjä on myös nuori luutnantti Gustl. Hänen tarinansa kuvaa rappeutuneen, ajastaan toivottomasti jälkeen jääneen järjestelmän viimeisiä kuolinkouristuksia ennen ensimmäistä maailmansotaa – jota sitten toistakymmentä vuotta myöhemmin varmaan myös Gustl ja hänen kaltaisensa viattomasti odottivat puhdistavana, elämälle tarkoituksen antavana myrskynä. Gustl joutuu yllättäen elämän ja kuoleman kysymysten eteen, suureen kriisiin, ja hänen tuskallista kiemurteluaan kuvataan sisäisen monologin kautta. Mitään muuta kuin sisäistä monologia ei tarinassa olekaan. Lukija laahautuu Gustlin sekavien ajatuksenpätkien ja mielleyhtymien mukana illasta aamuun ja tarinan loppuratkaisuun saakka, joka on happy endiksi liian typerä mutta oikeastaan yhtä järjetön kuin koko muukin tarina.

Mistä siis on kysymys? Tarinan alussa Gustl on Wienin Musikvereinin salissa (juuri siellä, mistä ne kuuluisat uudenvuodenkonsertit televisioidaan) kuuntelemassa kaunista oratoriokonserttia ja kokemassa vilpittömiä ylevän esteettisiä liikutuksen tunteita – vaikka tietenkin musiikin ohella seurailee myös yleisössä ja kuorossa näkyviä sieviä tyttöjä. Mutta konsertin jälkeen naulakolla tungeksittaessa Gustl joutuu kohtalokkaaseen kiistaan puolitutun vanhemman miehen kanssa. Kun puolin ja toisin on sanottu pari kiivasta sanaa, mies nöyryyttää Gustlia tarttumalla tämän miekkakäteen ja pitelemällä sitä väkivoimin paikallaan – on selvää, että hän on vahvempi. Tätä välikohtausta ei kukaan ulkopuolinen edes huomaa, mutta Gustl tietää, että hänen kunniaansa on loukattu, ja tämä vaatisi hyvitystä. Mutta mikä kamalinta, Gustl tietää myös, että häntä loukannut mies on leipurimestari, ei mikään upseeri eikä herrasmies eikä näin ollen myöskään satisfaktionsfähig, kelvollinen hyvitystä antamaan. Koska leipuria ei voi haastaa kaksintaisteluun, Gustl ei voi mitenkään korjata upseerinkunniaansa tullutta tahraa. Johtopäätös on Gustlille yhtä looginen ja väistämätön kuin se on nykyihmisen silmissä järjetön: kunniansa menettäneen miehen on pikimmiten tehtävä loppu itsestään ja arvottomaksi muuttuneesta elämästään.

Seuraa tuskallinen yö, jonka aikana Gustl vaeltelee ympäri Wienin kaupunkia, sekavia ajatuksia, muistikuvia ja mielleyhtymiä päässä pyörien, nukahtaa välillä Praterin puiston penkille, ennen kuin lähtee taas harhailemaan kohti keskustaa ja kasarmia. Nuori mies miettii perhettään, jossain maaseutukaupungissa sairastelevia vanhempiaan ja sisartaan, joka ei ole vielä onnistunut pääsemään säädynmukaisiin naimisiin. Ja tietenkin hän miettii naisia, esimerkiksi tyttöystäväänsä Steffiä. Nuorella luutnantilla ei ole varaa mennä naimisiin mutta ei myöskään ylläpitää omaa pullahiirtä, ja siksi neiti Stefanie on ottanut varsinaiseksi elättäjäkseen rikkaan juutalaisen. Tämän takia Gustl itse asiassa päätyikin tuohon kohtalokkaaseen konserttiin: Steffin oli tänä iltana viihdytettävä rahoittajaansa. Muitakin naisia tajunnanvirrassa liikkuu, myös ”saksankielisen kirjallisuuden lyhyin rakkaustarina”: Volksgartenissa minä kerran puhuttelin yhtä tyttöä – sillä oli punainen hame – se asui Strozzigassella – myöhemmin sen otti Rochlitz itselleen… Gustl miettii, pakenisiko Amerikkaan, mutta ei näe mitään vaihtoehtoa ratkaisulle, jonka lopullisuutta nuori mies ei myöskään oikein kykene tajuamaan: ennen seuraavan päivän alkua hänen on ammuttava kuula kalloonsa. Tarinan loppukäänne tulee lopulta onnenkantamoisena. Ennen kasarmille paluutaan Gustl pysähtyy kantakahvilaansa peruswieniläiselle aamukahville, Melange, ja saa siellä kuulla tutulta tarjoilijalta, että leipurimestari on edellisenä yönä yllättäen kuollut halvauskohtaukseen. Näin Gustlin kokema häväistys on pyyhitty maan päältä, ja nuori luutnantti voi palata kasarmille valmistautumaan kaksintaisteluun. Samana iltapäivänä hänen on nimittäin puolustettava kunniaansa erästä toista loukkaajaa vastaan, mutta nyt hän ei enää pelkää mitään: Odotapas ystäväiseni! Minä olen nyt hyvässä vireessä… Sinut minä silppuan piparjuurilihaksi!

Naiivi Gustl, poika, josta saamme tietää vain lapsellisen lempinimen (Gustl on etunimestä August(in) muodostettu puhuttelunimi), on yhteiskuntansa viaton kuvastin. Hän on oikeastaan varsin sympaattinen nuori mies: hänellä on kauneudentajua ja sen verran moraalia ja oikeudentuntoa, kuin hänen perhetaustansa ja uusi ”perheensä”, armeija, ovat hänelle kyenneet antamaan. Muuta hänellä ei sitten oikeastaan olekaan. Uskontoon hänellä ei, kunnon katolilaisesta kasvatuksesta huolimatta, enää ole kosketusta – epätoivoisen öisen vaelluksensa päätteeksi hän poikkeaa hetkeksi kirkkoon, mutta ei osaa kokea tätä muuna kuin jonkinlaisena kohteliaana muodollisuutena. Perheen ja siviilielämän hän on jättänyt taakseen ja oppinut suhtautumaan niihin lempeän halveksivasti; omaan perheeseen ei ole varaa, vain ”naisihmisiin”, palvelijattariin tai ylläpidettyihin naisiin, joihin ei voi suhtautua kumppanina tai vertaisena. (Joskus Gustl on puutteessaan joutunut turvautumaan jopa varsinaisiin maksullisiin ammattilaisiin, ja tämmöinenhän saa kunnon miehen inhoamaan jälkeenpäin jopa itseäänkin…) Tietoa ja sivistystä hänellä ei ihmeemmin ole; Gustl ei ole lukumiehiä, muuten hän olisi ehkä yrittänyt elämässään sitä toista säädynmukaista vaihtoehtoa eli yliopistollisia, kenties lakitieteellisiä, opintoja. Hänen kuvansa yhteiskunnasta on vino ja lapsellinen, kyselemättömien ennakkoluulojen leimaama – kuten antisemitismin, jolla hänen tapauksessaan on myös henkilökohtaisia virikkeitä. Arvot ja tärkeimmät ihmissuhteet tulevat armeijalta: tärkeintä on toverihenki, toisten upseerien arvostus ja perinteisestä kunniakäsityksestä kiinni pitäminen. Itsemurhakin on parempi vaihtoehto kuin se, että toverien Ehrenrat, kunnianeuvosto, tuomitsisi kunniansa menettäneen miehen kelvottomaksi ”antamaan hyvitystä” kaksintaistelussa.

Schnitzlerin novelli nuoren luutnantin yöllisistä sekoiluista on tietenkin viiltävän ilkeä herja, mutta sen nostattama yleinen närkästys osoitti, että kalikka oli kalahtanut. Toisin sanoen: vähän toistasataa vuotta sitten täällä Wienissä, missä keskustan kadut, rakennukset ja raitiovaunulinjat olivat jo paljolti nykyisillä paikoillaan, eli suuri joukko ihmisiä, joiden elämän arvot, ihanteet ja ohjenuorat olivat kuin keskiajalta tai paremminkin kuin poikien pukuhuoneesta. Tämä joukko rakensi ja kannatteli kaksoismonarkian komeita kulisseja, niitä, joita Wien edelleenkin menestyksekkäästi myy turisteille. Yksi suosikkipaikoistani, Wienin Arsenal, johon kuuluu myös Heeresgeschichtliches Museum, Sotahistorian museo, pitää edelleenkin yllä tuota ilmapiiriä: 1800-luvun jälkipuoliskon massiivisia, tekokeskiaikaisia rakennuksia valtavine pihoineen, holvikaarineen ja sankarhistoriallisine veistoksineen ei voi katsella muistelematta esimerkiksi István Szabón elokuvaa Eversti Redl ja miettimättä, mitä tunsi mielessään jostain galitsialaisesta tuppukylästä monarkian pääkaupunkiin ja sotilaskouluun pöllähtänyt pojankloppi.

Tämän jutun voisi lopettaa johonkin ihmiskunnan älyttömyyttä ja suurta sivilisaatiopessimismiä huokuvaan loppuponteen. Mutta jos pysytään Wienissä ja kaksoismonarkiassa sekä paikallisen viiltävänmustan mutta kepeän huumorin linjalla, muisteltakoon, mitä luutnantti Gustlille – jos hän selvisi hengissä elämäntapaansa kuuluvista kaksintaisteluista ja muista riskeistä ainakin vuoteen 1914 saakka – olisi tapahtunut. Ja kerrotaan tarina 1920-luvulta:

Kaksi vanhaa herraa istuu wieniläisessä kahvilassa ja haikailee entisiä aikoja. Oli mahtava valtakunta, oli keisari ja keisarin hovi. Ja oli upea armeija: Niin uljaita miehiä ja komeita ratsuja. Töyhdöt vain heiluivat ja kaluunat kiilsivät, kun ne marssivat Ringstraßella, siinä silmä lepäsi. Ja mitä ne onnettomat poliitikot menivät tekemään tälle upealle armeijalle: lähettivät sen sotaan!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: