Lupsakkaa vaalimeininkiä, osa 2

Unkarin kipeäntulehtuneesta poliittisesta ilmapiiristä on niin mukavaa siirtyä Itävaltaan, missä vaalienkin alla kaikki on niin leppoisaa. Sunnuntaina kansa marssii uurnille, ja sen jälkeen poliittiset vastustajatkin voivat yhdessä mennä kapakkaan käymättä heti toistensa kraiveliin kiinni. Puoluerajat eivät katkaise ystävyyssuhteita eivätkä riko perheitä, vaalijulisteissa ei solvata ja haukuta muita – äärioikeistolaista FPÖ:tä lukuun ottamatta, joka tietenkin painii omassa sarjassaan, mitä vaalikarjan älykkyyden aliarvioimiseen tulee. ”Lähimmäisenrakkauden” julistusten lisäksi sen vaalimainoksissa haukutaan punamustaa hallituskoalitiota ynnä luvataan sekä laskea veroja että nostaa eläkkeitä. Kaikki tietävät, että mikään tuskin tulee muuttumaan – ja miten ikikonservatiivisessa Itävallassa mikään voisikaan dramaattisesti muuttua, kun asiat useimmilla ihmisillä ovat kuitenkin varsin mukavasti?

Profil-lehti julkaisi vaalien alla jonkinlaisen läpileikkausanalyysin itävaltalaisesta yhteiskunnasta. Tina Goebelin ja Edith Meinhartin artikkeli perustuu Integral-nimisen markkinatutkimusfirman tekemään analyysiin, jossa Itävalta jaetaan kymmeneen ”sosiaaliseen miljööseen”. Keski-ikäiset, kultivoidut ja hyvätuloiset ”vakiintuneet” (Etablierte) viihtyvät tyylihuonekalujen ja taiteen keskellä ja halveksivat massakulutushysteriaa mutta uskovat edistykseen. Nuoret, hyvin koulutetut ”digitaali-individualistit” arvostavat spontaaniutta, luovuutta ja liikkuvuutta, miksei muotia ja designiakin, mutta asunnon sisustusta tärkeämpää on, että nettiyhteydet pelaavat. Heitä hieman vanhemmat ”suorittajat” ovat määrätietoisia uraohjuksia, jotka eivät paljon kerkiä miettimään, onko heidän kallis, metallilla ja lasilla sisustettu kolho asuntonsa oikeasti viihtyisä. ”Konservatiivit” ovat niitä useimmiten jo hieman vanhempia, sivistyneitä kaupunkilaisia, joilla on kristallikruunu katossa ja kreikankielinen Homeros kirjahyllyssä ja jotka kunnioittavat kuria, järjestystä, perinteitä ja perusarvoja olematta silti koskaan aggressiivisen suvaitsemattomia. ”Porvarillinen keskiluokka” elelee tyypillisesti maaseudulla tai pikkukaupungissa, puutarhatonttujen ympäröimässä omakotitalossa, arvostaa kotiseutuaan, perinteitä ja laatuaikaa perheen kanssa, kammoaa väkivaltaa ja äärimmäisyyksiä ja pelkää ns. syrjäytyneitä. Hyvin samantapainen arvomaailma on nuorehkoilla ”sopeutuja-pragmaatikoilla”, joita erottaa perinteisestä keskiporvaristosta vain aktiivisempi virtuaaliverkottuneisuus ja sosiaalisen median käyttö. Suhteellisen heikosti koulutetuille ja keskimääräistä useammin työttömille ”hedonisteille” kuri, järjestys ja korkeakulttuuri ovat kirosanoja – elämässä pitää olla rentoa meininkiä, kaljaa, urheilua, räiskintäpelejä ja vähän jännitystäkin. ”Kulutussuuntautuneet perusitävaltalaiset” ovat keski-ikäistä tai vanhempaa, vähän koulutettua väkeä, ”huoltamoiden kansaa”, joka viis veisaa korkeakulttuurista, ekologiasta tai kansainvälistymisestä, vihaa ”herroja” – ja kadehtii kuollakseen saippuasarjojen kauniita ja rohkeita, joiden elämää se katselee kaiket illat muovihörsyläkitschillä sisustetun olohuoneensa valtaisasta taulu-tv:stä. ”Postmaterialistit” ovat korkeasti koulutettuja ja kulttuuriharrasteisia maailmanparantaja-idealisteja, joilla ei ole varaa luksuspuitteisiin – mutta seinillä on tuttujen maalaamia tauluja, ja jos heidän olohuoneessaan seisoo piano, sitä myös oikeasti soitetaan. Ja lopuksi ”perinteiset”: usein jo iäkkäät, pienituloiset ja suhteellisen vähän koulutetut kunnon ihmiset, jotka siisteissä mutta hieman kulahtaneissa kodeissaan vanhojen pitsiverhojen takana vierastavat korkeakulttuuria, pelkäävät muukalaisia ja paheksuvat perinteisten perhearvojen rapautumista.

Mutta miten nämä erilaiset ryhmät sitten äänestävät? Tutkijoiden piirtämässä kaaviossa on jokaisen ryhmän kohdalla sateenkaari: kaikkien puolueiden tunnusvärejä näkyy jonkin verran. Sosiaalidemokraattien punaista on eniten ”kulutussuuntautuneiden” kohdalla, joita huolettavat maahanmuutto ja eläkkeet. Konservatiivisen ÖVP:n mustaa tunnusväriä on levein raita ”vakiintuneiden” kirjossa, oikeistopopulistisen FPÖ:n sinistä taas eniten ”sopeutuja-pragmaatikoilla”, joihin ilmeisesti myös ”maahanmuuttokritiikki” puree. Vihreimpiä ovat ”suorittajat” ja ”postmaterialistit”, Frank Stronachin yrittäjäpopulismi näyttää eniten tehoavan ”hedonisteihin” ja ”keskiporvaristoon”, nuorliberalismia tarjoava uusi protestipuolue NEOS taas saa eniten kannattajia ”suorittajista” ja ”hedonisteista”. Itävallan oma piraattipuolue on tietenkin suosituin nuorten ”digitaali-individualistien” parissa. Mikä olennaisinta kuitenkin: kaikille puolueille löytyy kannattajia kaikista ryhmistä, ja joissakin ryhmissä aatteellisesti varsin erilaisillakin puolueilla on lähes yhtä paljon kannatusta. ”Perinteisistä” 18% kannattaa sosiaalidemokraatteja, 21% ÖVP:tä, 17% FPÖ:tä ja 12% vihreitä.

Onko siis puolueiden ohjelmissa ja aatteissa niin vähän eroa, että vaalivalinnat alkavat mennä makuasia-linjalle – tykkäätkö enemmän mansikka- vai suklaajäätelöstä? Tätä samaahan valitellaan meillä Suomessa ja varmaan muuallakin hyvinvointi-Euroopassa. Vai onko itävaltalaisilla asiat niin hyvin, että yksikään puolue ei halua lähteä ajamaan radikaalia muutosta mihinkään? Vai ovatko punamustan (sosiaalidemokraattien ja ÖVP:n) hallituskoalition vuosikymmenet – jolloin jäsenkirjademokratia virkakiintiöineen jyräsi kaikkialla ja paikallishallinnot, pankit, postit, vakuutusyhtiöt ja koulut olivat joko ”punaisia” tai ”mustia” – jämähdyttäneet itävaltalaisen yhteiskunnan ajattelemaan, että todellista vaihtoehtoa ei ole? (2000-luvun alkupuolellahan yritettiin kokeilla jotain muuta: FPÖ:n veretseisauttavan vaalivoiton ja sinimustan hallituskoalition jälkipyykkejä pestään nyt erinäisissä korruptio-oikeudenkäynneissä.)

Markkinatutkimus ei taida oikein pystyä luomaan kuvaa itävaltalaisen yhteiskunnan poliittisesta käyttäytymisestä. Ehkä kannattaa heittää analyysit sikseen ja perjantai-illan kunniaksi siirtyä viihteelle. Sen tahattoman huumorin lisäksi, jota etenkin FPÖ ja Stronach ovat vaalikampanjan aikana tarjonneet, voin lämpimästi suositella kabaretistiduon Christoph & Lollo säveltämiä vaalikampanjalauluja, jotka löytyvät tietenkin YouTubesta.

Demarien laulu on jylhässä mollissa kulkeva työväenmarssi. SPÖ marssii ja taistelee tavallisen ihmisen puolesta, kourat rakoilla – koska golfmaila mokoma hiertää niin. Suurpääoman tyranniaa vastaan käydään liituraita yllä. Kansainvälistä on kuunneltu, muttei koskaan sen tekstiä – mutta me olemme eläkeläisyhdistyksistä kiukkuisin! Saavutettuja eläke-etuja nauttimaan kunnon SPÖ-jyrät jäävät jo viisvitosina, joten se siitä vallankumouksesta…

ÖVP:n aatehistoriasta ei löydy työväenlauluihin verrattavaa perinnettä parodioitavaksi. Vastapainoksi perinteisen työväenlaulun marttyyrimaiselle jylhyydelle Christoph ja Lollo ovat valinneet iloisen ja reippaan linjan. ”Kuka on hallinnut tätä maata jo 26 vuotta, ja edelleenkin jättää kaiken silleen? Kuka köyhiltä ottaa pois ja varakkaita suojelee? ÖVP, ÖVP! Kuka tahtoo 12 tunnin työpäivän, kuka puolustaa pankkeja, kuka tekee diilejä kabinetissa? ÖVP, ÖVP!” Laulun lopuksi vedotaan korkeampiin voimiin: me palvelemme Jumalaa Kaikkivaltiasta, ja meidän Jumalamme on tietenkin – Raiffeisenbank.

Vihreiden vaalilaulu on kaino ja hempeä. Me niin jo tahtoisimme hallitukseen, miksi ihmeessä me emme pääse? Mehän emme tee kenellekään mitään pahaa, me vain haluaisimme, että ihmiset ajaisivat enemmän polkupyörällä ja söisivät kasviksia. Me vain keskustelemme, emmekä koskaan saa mitään aikaan – sitä sanotaan ruohonjuuridemokratiaksi! Me niin tahtoisimme hallitukseen, mutta kun meitä eivät äänestä edes omat vanhemmat, ne ovat ÖVP:n kannattajia…

Ottaen huomioon FPÖ:n kiistetyt mutta jatkuvasti esiin pulpahtelevat uusnatsiyhteydet (viime päivinä on kiistelty vaalitilaisuuden yleisön joukossa näkyneistä natsitervehdyksistä – puolueen virallisen selityksen mukaan yleisö vilkutteli tai heilutteli käsiään musiikin tahtiin) ei liene ihme, että HC Strachen ja kumppanien vaalilaulussa on marssin tahti ja sotaisa ilme. ”Me marssimme tovereinemme metsän halki, ja harjoittelimme kurkun leikkausta. Jotkut istuivat sittemmin sellissä – mutta ne olivat kaikki yksittäistapauksia.” (Einzelfall, yksittäistapaus, on se selitys, joka aina kuullaan, kun joku FPÖ:tä lähellä oleva hahmo paljastuu aktiiviseksi uusnatsiksi.) FPÖ tahtoo taas hallitukseen, että 2000-luvun alkupuolen korruptioskandaaleissa kunnostautuneet hahmot pääsisivät taas rahahanojen ääreen. Ja jos kaikki taas menee pieleen, selitys on valmiina: kaikki on ulkomaalaisten syytä!

Frank Stronach on tietenkin ylittämättömän humoristinen hahmo jo omana itsenään. Christoph ja Lollo esittävätkin mieluummin Stronachin puolueväkeä, joka toisista oikeistopopulistisista puolueista – FPÖ:stä ja siitä lohjenneesta BZÖ:stä – on jäsenkirjavirkojen toivossa päätynyt uuden isännän hoiviin. Der Frank hat gesagt… ”Frank sanoi, että me ollaan nyt puolue. Hän maksaa, ja me seuraamme, sillä Frank sanoo, että jolla on rahaa, se on oikeassa… Eikö teillä ole mielipidettä, meiltä kysytään. Totta kai on, Frank on sen meille sanonut.” Vaalien jälkeen Frank pääsee kirjoittamaan uudet lait, ja siihen loppui verojen maksaminen. Loppupäätelmä: Kuten jo Berlusconin ajoista tiedetään, rikkaat vanhat miehet ovat siunaus maalle kuin maalle.

Ja lopuksi BZÖ. Bündnis Zukunft Österreich, Itävallan tulevaisuuden liitto, on protestipuolueen sirpale – Jörg Haider -vainaja sen aikoinaan lohkaisi silloisesta FPÖ:stä, joka ei kestänyt hallitusvastuun painetta. Haiderin kuoltua puolueen ainoa elinvoimainen osa, joka silloin vielä hallitsi Kärntenin osavaltiota, palasi FPÖ:n helmaan, ja tynkä-BZÖ taistelee nyt olemassaolostaan. Pitäähän Itävallassa olla vielä yksi liberaalipopulistinen oikeistopuolue! Vaalilaulu alkaa voitontahtoa uhkuvalla marssilla: me olemme voittajia, meitä tarvitaan, ja meidän johtajamme, Büchner vai Bucher vai kuka se nyt olikaan, on karismaattinen ja suosittu. Mutta päivän päätteeksi, kun tulemme kotiin ja laitamme salkun naulaan, on itkun aika: Jörg on kuollut, ja meille nauravat naurismaan aidatkin. Jörgillä oli 1,8 promillea veressään, ja se koitui hänen kohtalokseen – näiden vaalien jälkeen meidänkin tuloksemme on 1,8 promillea, ja se on menoa meillekin…

***

Tänä aamuna työmatkalla osuin näkemään, miten poliisi kirjoitti sakkolappua erikoisrekisterikilvillä (Wunschkennzeichen, mikähän mahtaa olla suomalainen termi – siis rekkari, johon suolaisesta lisämaksusta saa vaikka oman tai firman nimen) varustetulle urheilu-Audille. En tiedä, mikä sakkoon oli syynä, mutta jotenkin jäin ihastelemaan sitä, miten rauhallisesti ja ystävällisesti kaikki sujui, ei riitelyä eikä uhkailua kummaltakaan puolelta. Siitä puhumattakaan, että erikoiskilvillä varustettu kallis urheiluauto ei ole lain yläpuolella – toisin kuin jossain hieman idempänä saattaa olla. Oli tämä sitten demokratiasta kiinni tai yleisestä hyvinvoinnista, siitä kannattaa olla kiitollinen. Onnellinen, lupsakka Itävalta!

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: