Talonpoika, ratsu, kuningas

I

Viime postaukseni jälkeen jouduin pitkään nettikeskusteluun unkarilaisen kollegani kanssa, välittömänä virikkeenä Unkariin perusteilla olevan uuden kansallisen lentoyhtiön julkistettu logo, joka minusta on outo ja ruma – halusin tietää, näkyisikö haukan omituisesti tyylitellyissä siivissä jotain symboliikkaa (kartta? kirjainmerkkejä? kansallista ornamentiikkaa?), joka minulta oli mennyt ohi. (Varsin alatyylinen animoitu haukkalogon tulkinta muuten löytyy Örülünk, Vincent? -blogista.) Lopulta kollega nasautti, että selitystä on turha etsiä: ”Vaikka miten hyvin osaisit unkarin kieltä ja tuntisit Unkarin kulttuuria ja politiikkaa, et suomalaisella taustallasi ikinä tajua, että melkoinen osa unkarilaisista on kerta kaikkiaan tyhmiä.”

No joo. Kansallinen itseruoskinta (”totta kai meillä osataan tämäkin mokata”) on ainakin suomalaisille perin tuttua, ja koko oman kansan kollektiivinen halventaminen kuuluu myös tietynlaisen maailmaanähneen porukan työkalupakkiin: ”Siis täällä junttilassa ihmiset on niin taukkeja, toista on [lisää maa tai seutu, jossa olet elänyt tai haluaisit elää].” Mutta tässä ei mielestäni ollut kysymys kummastakaan, eikä varsinkaan siitä, että Tatu Vanhasen lailla kuviteltaisiin älykkyyden olevan yksiselitteisesti mitattavissa oleva ominaisuus, jota toisilla kansoilla on synnynnäisesti enemmän kuin toisilla. Uskoisin, että kollegani ja monet muutkin fiksut unkarilaiset tuntevat aitoa ja vilpitöntä huolta kansansa sivistyksen puolesta, etenkin seuratessaan nykyisen hallituksen koulu- ja korkeakoulupolitiikkaa.

Unkarin valtiontalouden ähkiessä kriisissä, jota ei saa kriisiksi sanoa, koulut ja oppilaitoksetkin kurjistuvat. Viime talvena opetusasiain valtiosihteeri Rózsa Hoffmann möläytti, että jos luokassa ei ole liitua, opettajan kuuluu olla valmis ostamaan sitä omilla rahoillaan, ja samaan aikaan yliopistot sulkivat ovensa vähäksi aikaa lämmityskulujen säästämiseksi. Selvästikään koulutus ei nykyisen hallituksen prioriteettilistalla ole yhtä korkealla kuin esimerkiksi jalkapallo, pääministeri Orbánin oma laji. Lisäksi hallituksella näyttää olevan selkeä näkemys siitä, millaista koulutusta tarvitaan: ei abstrakteja hyödyttömyyksiä, ei kieliä, kulttuuria, yhteiskuntatutkimusta tai filosofiaa, vaan suurin osa kansasta käyköön mahdollisimman varhain yksinkertaiseen leipäduuniin kiinni (nykyinen hallitus pudotti oppivelvollisuuden päättymisen 18:sta 16 vuoden ikään ja olisi halunnut päästää jo 15-vuotiaat koulusta töihin), ja korkeakoulutusta tarjotaan valtion tuella vain todella tarpeellisille aloille. Äskettäin korkeakouluasiat hoitaakseen saanut valtiosihteeri István Klinghammer julisti kesäkuussa:

Nykymaailmassa arvoja luovia aloja ovat luonnontieteet ja tekniikka. Humanistiset tieteet ja kulttuuri ovat hyvin tärkeitä, mutta ne eivät luo arvoja, vaan tuottavat ihmisille ihasteltavaa, antavat onnea.

Tähän voisi tietenkin vastata vihaisella kulttuurin-, yhteiskunnan- ja kielentutkimuksen puolustuspuheella. Mutta olennaista ei nyt ole se, että ihmis- ja yhteiskuntatieteet ihan oikeasti luovat (myös jopa rahassa mitattavia) arvoja, vaan se, että monet näkevät Unkarin hallituksen koulupolitiikan taustalla tahallisen pyrkimyksen pitää ihmiset tyhminä ja sivistymättöminä ja siten alttiimpina tietynlaiselle poliittiselle manipuloinnille, jolla näyttää olevan vakiintunut nimi, parasztvakítás. Tämä tarkoittaa sananmukaisesti ”talonpoikien sokaisemista”. Mitä vähemmän ihmiset osaavat kieliä ja näkevät maailmaa, mitä vähemmän lukevat erilaisia lehtiä ja kirjoja, mitä vähemmän he tietävät erilaisten yhteiskuntien historiasta ja nykypäivästä, sitä helpompi heille on syöttää esimerkiksi propagandalauseita Unkarin ”vapaustaistelusta” ilkeää EU:ta ja kansainvälisiä riistäjäfirmoja vastaan, tai uskotella, että energia- ja asuinkustannusten laskeminen, rezsicsökkentés, jonka puolesta kerätään allekirjoituksia (ikään kuin ”Eurooppa” sitä vastustaisi tai oppositio Unkarissa pystyisi vastustamaan), on järkevä ratkaisu kansan elinolojen kohentamiseksi.

(Népszava-lehden artikkelin kommenttiketjussa muuan lukija kertoi bussissa kuunnelleensa parin mummelin keskustelua. Tietäväisempi mummeleista oli selittänyt toiselle, että mitä useampaan kertaan hallituksen rezsicsökkentés-adressin allekirjoittaa, sen enemmän vähennystä saa omaan energialaskuunsa: hän itse on nyt allekirjoittanut kolme kertaa (!), joten hänen kaasulaskunsa tulee olemaan 30% pienempi.)

Ja nyt ollaan sentrooppalaisuuden ytimessä. ”Talonpoika” on sentrooppalaisessa kielenkäytössä loukkaava nimitys – unkarin paraszt, alkuaan slaavilaisperäinen sana, joka merkitsi ”karkeaa, yksinkertaista”, toimii edelleen myös haukkumasanana – joten virallisesti Sentroopan maanviljelijöitä kutsutaan kohteliaasti ”isänniksi” (gazda, Landwirt). Juuri tässä on minusta kaikkein olennaisin ero Sentroopan ja Pohjolan välillä. Pohjoismaisen demokratian ja kansansivistyksen perustana on kansallisromanttinen vapaan talonpojan ihannointi, sellaisen kuin Erik Gustaf Geijerin Odalbondenjoka tarvittaessa lähtee sotaan man ur huse tai käräjille käyttämään poliittista vaikutusvaltaansa (men kraftigt är allmogens ja eller nej / under vapnens skallande brak). Meillä talonpoikaa tarvittiin jo 1800-luvulla suuriin kansallisvaltio- ja kansansivistysprojekteihin, ja talonpoikien lapsista koulutettiin kansallinen keskiluokka. Feodaali-Euroopassa talonpoikaisto pysyi säätyrajan takana omassa karsinassaan ja sitä ruvettiin mobilisoimaan kansallisen projektin tueksi vasta aggressiivisten Blut und Boden -ihanteiden myötä, joista puuttui Pohjolan kansallisromantiikan kirkasotsainen topeliaaninen lempeys – ja sivistyksen ihannointi.

Tätä mietin, kun aina silloin tällöin Sentroopassa kuulen tavallisten ihmisten hämmästelevän Suomen koulujärjestelmän saavutuksia. Kaava on aina sama: sentrooppalainen maallikko on tutustunut suomalaiseen, jolla on, näin tarina kertoo, uskomaton yleissivistys ja kielitaito, ja kun sentrooppalainen tätä ihmettelee (”siis miten sä voit tietää tuommoisia asioita?”), suomalainen vastaa, että ”sehän opetettiin meillä koulussa”. Tuntuu oudolta, kun itse taas olen tottunut suomalaisten tuttavien kanssa käymään kauhistelevia keskusteluja siitä, miten vähän PISA-mainetta keränneen koulujärjestelmämme kasvatit tuntuvat tietävän yhtään mistään. (Feissarimokat-sivuston virtuaalisessa häpeäpaalussa roikkuu harva se viikko suomalaisia teinejä, joille tulee täytenä yllätyksenä, että Suomi kuuluu Pohjoismaihin tai että presidentinvaaleja ei järjestetä joka vuosi.) Mutta ehkä silti meikäläisen kansansivistysprojektin kirkasotsainen idealismi, se ajatus, että kaikkien ihmisten, syntyperästä riippumatta, kuuluu tietää miten tämä maailma ja meidän yhteiskuntamme toimivat, on jotenkin kantanut näihin päiviin saakka.

 

II

Blogistikollegani ferrugo asui jonkin aikaa Unkarissa, harrasti siellä ratsastusta ja päätyi siihen hyvin perustellun tuntuiseen vakaumukseen, että käsitys unkarilaisista ratsastajakansana ja Unkarista horsemanshipin maana on romanttinen myytti vailla todellisuuspohjaa: vaikka päteviä ammattilaisia ja hyvin hoidettuja huippuhevosia tietenkin Unkaristakin löytyy, yleinen taitotaso, työmoraali ja eläinten kohtelu on suomalaiseen verraten kehnonlaista. (Huippuesimerkkinä perinnehusaarien ratsastusretki Pohjolaan viime vuonna: Unkarin puolustusministeriön suojeluksessa maan mainetta levittämään lähteneet ratsastajat pysäytettiin Ruotsissa paikallisten eläinsuojeluviranomaisten toimesta, ja laihtuneet ja surkeaan kuntoon rääkkääntyneet hevoset määrättiin kuntoutumislomalle.)

Unkarilaiset itse ovat kuitenkin vakuuttuneita ainutlaatuisesta kansallisesta hevosperinteestään, ja tämän johdosta käynnistettiin viime vuonna uusi kansallinen Kincsem-ohjelma (Kincsem, ‘Aarteeni’, oli 1880-luvulla kautta Euroopan mainetta niittänyt unkarilainen kilparatsu). Viime viikolla Fidesz-puolueen tiedottaja Gabriella Selmeczi ilmoitti, että tämän ohjelman puitteissa Unkarista tullaan tekemään Euroopan hevosharrastuksen keskus. Ratsastus voidaan sisällyttää kansalliseen opetusohjelmaan, ja kuulemma ensi syksystä jo kahdessasadassa peruskoulussa voidaan lapsille kouluopetuksen osana tarjota ratsastustunteja. (Niissä samoissa kouluissa, joissa määrärahat eivät riitä liidun ostoon?) Hevossiittoloille ja koulutuskeskuksille luvattiin uutta rahoitusta, ammattikoulutukseen lisätään esimerkiksi kengityssepän tai ratsuretkioppaan ammattiin johtavia linjoja, ratsastusterapia pyritään saamaan valtion tukeman terveydenhuollon piiriin (samaan aikaan, kun julkisen terveydenhuollon kurjistumisesta Unkarissa liikkuu kamalia tarinoita?) ja ratsastusturismista kaavaillaan uutta tulonlähdettä: kuulemma sopivalla lainmuutoksella Unkarista on tehtävä ”Euroopan vapaimmin ratsastettava maa”, jonka metsiin avautuu ainakin 1140 km ratsastusreittejä.

Hm. En tiedä hevosista enkä ratsastuksesta juuri mitään, mutta hieman epäilyttää, mahtaako kalliista, runsaasti pääomaa ja asiantuntemusta vaativasta harrastuksesta noin vain syntyä sellaista helposti pyöritettävää kansallista rahasampoa, jollaista valtapuolueen tiedottaja maalailee. Varsinkin, jos sen pohjana on romanttinen haave siitä, että yli tuhannen vuoden takaisten esi-isien ratsastaja-paimentolaiskulttuuri olisi yhä jonkinlainen elävä osa unkarilaisuutta ja siten ilman muuta tekisi unkarilaisista asiantuntijoita nykyaikaisessa hevosbisneksessä.

 

III

Lopuksi vielä lyhyesti kolmas šakkinappula. Unkarihan on historiallinen kuningaskunta, ja tällä valtiomuodolla on ollut jonkinlainen huikea symbolinen merkitys vielä 1900-luvullakin. Maailmansotien välisenä aikana siihenastisten Unkarin kuninkaiden suku (nämähän olivat sen toimen ohella olleet myös Itävallan keisareita) oli menettänyt oikeutensa kruunuun, mutta valtiomuodosta oli silti pidettävä kiinni, joten amiraali Horthy hallitsi Unkarin kuningaskuntaa valtionhoitajan (kormányzó) nimikkeellä, ja kaikkien valtion laitosten viralliseen nimeen kuului etuliite ”Unkarin kuninkaallinen”, m. kir. (magyar királyi). 

Nykyisen hallituksen kansallis-konservatiivinen symbolipolitiikka tuo monille mieleen Horthyn kauden (vaikka teknisesti ja poliittisestikin monesti Kádárin sosialistinen pehmodiktatuuri olisi läheisempi vertailukohta), ja Horthyn ajan kansallis-konservatiivisia arvoja on myös aivan tietoisesti nostettu taas kansakunnan kaapin päälle, Horthyn patsaita ja julkisten tilojen uudelleennimeämisiä myöten. Eipä ihme, että taannoisen tupakkakioskien valtiollistamisen yhteydessä verkko tulvi historiallisia kuvia entisaikojen ”kuninkaallisista tupakkamyymälöistä”:

Mutta ehkä kaikkein selvimmin entisaikojen henkäys näkyy siinä, että yhä useammat unkarilaiset tuttavani käyttävät Unkarin yleisradion palveluista nimitystä ”kuninkaallinen radio” ja ”kuninkaallinen teevee”. Vitsi on niin ilmeinen ja yleinen, ettei sitä kohta enää edes vitsiksi tajuta.

 

Advertisements

One Response to Talonpoika, ratsu, kuningas

  1. ferrugo sanoo:

    Tuo hevosprojekti on kyllä surkuhupaisa. Näin aivan liian paljon sitä, että hevosbisneksellä oltiin kuviteltu lyövän rahoiksi, ja lopputuloksena oli yleensä enemmän tai vähemmän laiminlyötyjä hevosia. Juuri taidettiin Suomessakin laskea, että ratsastus on ylivoimaisesti kallein harrastus, joten sopii ihmetellä miten persaukisella Unkarilla riittäisi rahkeita tällaiseen valtavasti pääomaa nielevään projektiin. Ja pääoman puutettakin suurempi ongelma on osaamisen puute: osaavimmat hevosihmiset ovat lähteneet ulkomaille (Saksa, Iso-Britannia, Itävalta) ja harva on tullut takaisin.

    Kincsemistä vielä sen verran, että sen unkarilaisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Sehän oli englantilainen täysverinen, jonka molemmat vanhemmat oli tuotu Englannista 1870-luvulla Unkariin (Cambuscan xx ja Waternymph xx). Maahanmuuttajien lapsi siis 😉

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: