Harvainvallan lait

Sattuipa silmiini Népszabadság-lehden sivuilta taloustieteilijä György Marosánin oiva kirjoitus ”Harvainvallan rautainen laki”. Teksti perustuu paljolti Daron Acemoglun ja James Robinsonin tuoreeseen kirjaan Why Nations Fail; tässä kirjassa pyritään kuvaamaan hyvinvointiin tai köyhtymiseen ja eriarvoistumiseen johtavia ratkaisevia päätöksiä ja niiden seurauksia kautta historian. Päättäjät voivat kriittisessä tilanteessa valita joko ”vastaanottavan” politiikan tien, mikä merkitsee vapaan ja tasavertaisen kilpailun voimistumista, luottamusta lakeihin ja laitoksiin ja siten kansalaisyhteiskunnan voimistumista ja vaurastumista, tai harvainvallan tien. Jälkimmäisessä tapauksessa pieni päättävä eliitti sulkee kilpailijansa valtamekanismien ulkopuolelle, vaientaa kritiikin ja kääntää valtion rahahanat valumaan omaan laariinsa, ja ennemmin tai myöhemmin tuloksena on valtion lopullinen romahtaminen.

Ja juuri näin voidaan väittää Unkarissa viime aikoina tapahtuneen. Valtaa pitävä Fidesz-puolue pyrkii – tarvittaessa uusia lakeja säätämällä, vaalimenettelyä (esimerkiksi vaalipiirijakoa tai vaalimainonnasta annettuja säädöksiä) muuntamalla tai perustuslakia korjaamalla sekä läänittämällä tärkeimmät hallinto- ja oikeuslaitoksen tehtävät omille miehilleen ja naisilleen – betonoimaan valtansa hamaan iäisyyteen. Valtion tiedotusvälineet keskittyvät julistamaan vallanpitäjien menestystä ja erinomaisuutta, opposition mielipiteet eivät juuri pääse julki, ja kriittistä tiedonvälitystä pitävät yllä vain muutamat oppositiokanavat, lehdet ja nettiportaalit. Samalla valtionhallinto ja lainsäädäntöprosessit on valjastettu palvelemaan valtaapitävien ja heidän lähipiirinsä taloudellista etua: tarvittaessa uusia lakeja säätämällä saadaan esimerkiksi valtiolle monopolisoitu tupakanmyynti (ns. tupakkakioskisuhmurointitrafikmutyi) tai valtion omistaman viljelysmaan vuokraus (ns. maasuhmurointi, földmutyi) hoidettua siten, että siitä hyötyvät sopivat henkilöt, pätevyydestä riippumatta.

Avainkäsitteenä tämän prosessin selittämisessä on ns. oligarkian eli harvainvallan rautainen laki, jonka muotoili jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen sosiologi Robert Michels, alkuaan nuori idealistinen sosialisti, joka pettyi raskaasti Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen reaalipoliittisiin toimintatapoihin. Kyse on siis siitä, että puolueet ja poliittiset organisaatiot kasvavat niin laajoiksi ja monimutkaisiksi, että ruohonjuuritason päätösprosessit ja kansankokousten huutoäänestykset eivät enää voi toimia, vaan käytännössä toimintaa joutuu ohjaamaan pieni kultapossukerho: ”valtuuttajien” valta vähenee ja ”valtuutettujen” kasvaa, ja lopulta Michelsin mukaan poliittisten puolueiden tehtävänä on ”taata, että valitut ja valtuutetut hallitsevat valitsijoitaan ja valtuuttajiaan”. Mitä kauemmaksi valtuutettujen vallankäyttäjien joukko etääntyy valtuuttajistaan ja heidän arjestaan, sen todennäköisemmin voidaan joutua tilanteeseen, jossa kansa joko jättää valtansa käyttämättä ”vapaaehtoisesti” (”ei minun äänelläni kuitenkaan ole mitään väliä”, ”samoja roistoja ne ovat kaikki poliitikot”) tai pidetään huijauksen ja manipulaatioiden avulla erossa ja tietämättömänä todellisista päätäntäprosesseista.

Tämä on tietenkin edustuksellisen demokratian yleinen ongelma kaikkialla. Mutta – ja tässä päästään Unkarin tilanteeseen ja Marosánin varsinaiseen aiheeseen – ongelma on erityisen suuri siellä, missä paikallisen demokraattisen päätöksenteon perinne on heikko. Sen lisäksi, että oligarkian rautainen laki myös järjestelmänvaihdoksen jälkeisessä Unkarissa johti kilpailevien eliittien keskinäiseen pudotuspeliin, Unkarissa ”paikallisten yhteisöjen demokraattiset perinteet olivat historiallisista syistä heikot, ja siksi oligarkian rautainen laki pystyi toteutumaan esteettä”. Niinpä – Unkarissa demokraattinen kansalaisyhteiskunta on oikeastaan koettu vain lyhytaikaisena yritelmänä, siirtymävaiheena kummankin maailmansodan jälkeen. Suurimman osan ajasta valtaa ovat paikallistasolla käytelleet korruptoituneet satraapit, sekä Horthyn järjestelmässä että sosialismin aikana.

Kaiken lisäksi mahtava hyvinvointivaltio tarjosi vallanpitäjiä lähellä oleville yrittäjäpiireille sekä taloudelliseen yksinvaltaan pyrkiville päättäjille kerrassaan voittamattoman kiusauksen. Sekä kansalaisten verovarat että EU:n tukiaiset päätyvät näin ns. isänmaallisten yrittäjien eli oligarkkien taskuun: julkiset rakennustyöt, hallituksen komeat mainoskampanjat tai ”gallupdemokraattiset” kansalaiskyselyt (”kansallinen konsultaatio”) hyödyttävät hallitusta ja valtapuoluetta lähellä olevien firmojen omistajia ja johtoa. Unkarilainen ”läpinäkyvyyteen”, päätöksenteon julkisuutta edistämään pyrkivä portaali atlatszo.hu (átlátszó = ‘läpinäkyvä’) on julkaissut ”pienen unkarilaisen oligarkkioppaan”, jossa ”oligarkkius” määritellään tähän tapaan:

Tiedämme toki, että oligarkin käsite on hieman hämärä, kulttuureittain, maittain ja aikakausittain vaihteleva. Tyypilliseksi tapaukseksi voimme hieman yksinkertaistaen ottaa sellaisen liikemiehen, jonka omaisuus on valtion kanssa käytyjen kiistanalaisten liiketoimien johdosta lisääntynyt ja/tai joka käyttää omaisuuttaan poliittisen vaikutusvaltansa rakentamiseen, joko rikastuakseen entisestään tai ohjaillakseen vallanpitäjiä. Tämän ohella voimme muistaa myös Péter Uj Cviklin legendaarisen määritelmän, jonka mukaan oligarkki voidaan varmasti tunnistaa seuraavan kolmivaiheisen menetelmän avulla:
1. Annat lausunnon tai julkaiset kirjoituksen, jossa väität jotakuta henkilöä oligarkiksi.
2. Jos hän ei ole oligarkki, hän ei korvaansa lotkauta, korkeintaan soittaa ja käskee sinun haistaa paskan.
3. Jos hän on oligarkki, hän usuttaa kimppuusi lauman tähtijuristeja, soittaa pomollesi, pankillesi, vanhemmillesi, verovirastolle, ja tavalla tai toisella panee sinut peruuttamaan lausuntosi, korjaamaan tai poistamaan artikkelisi tai postauksesi.

Oligarkkioppaaseen ovat päässeet myös entiset pääministerit, nykyiset oppositiokellokkaat, vihattu Ferenc Gyurcsány ja sliipattu, kohtelias ja vaatimaton (”en ole poliitikko, en minkään puolueen jäsen, en pyri valtaan”) Gordon Bajnai, millä tekijät selvästikin ovat halunneet tuoda esiin, että korruptiota on ollut jo ennen nykyistä Orbánin hallitusta. Korkeimman ”oligarkkiusasteen” saavuttavat tässä katalogissa kuitenkin sellaiset ilmiöt kuin Lajos Simicska, lukemattomat yleisten töiden tarjouskilpailut voittaneen Közgép-yhtiön johtaja ja Viktor Orbánin lukioaikainen koulutoveri, ”psyko-oligarkki” (hänen perimmäisenä vallanlähteenään ei ollut politiikka eikä talous vaan henkilökohtainen suhde pääministeriin), tai Simicskan läheinen työtoveri ja aisapari Zsolt Nyerges, alkuaan lakimies, jonka ensimmäinen Orbánin hallitus vuosituhannen taitteessa nosti tärkeisiin asiantuntija- ja valvontatehtäviin. (Ja joka sattuu olemaan Orbánin vaimon koulutoveri.)

Unkarissa on siis sosialistisen järjestelmän kaaduttua tapahtunut viime kädessä sama kuin itäisemmissä entisissä sosialistimaissa, sama kuin monissa kehitysmaissa, ja sama kehitys uhkaa seurata myös esimerkiksi ”arabikevättä”. Tätä eivät Marosánin mukaan ole ottaneet huomioon valtaan pyrkivät ”vallankumoukselliset” puolueet sen kummemmin kuin ”demokratiakehitystä” seuranneet, tukeneet ja rahoittaneet ns. kehittyneet demokratiatkaan. Nimittäin: siellä, missä paikallistason demokratia ja kansalaisyhteiskunta, yksilön usko omiin poliittisiin vaikutusmahdollisuuksiinsa ja luottamus yhteiskunnan yhteisten sääntöjen toimivuuteen eivät ole päässeet kehittymään, siellä toteutuu harvainvallan rautainen laki ja kaadetun diktatuurin tilalle nousee väistämättä uusi.

Pääsenkin takaisin vanhaan virteeni: vuosisataisen feodalismin perinteet tekevät demokratian rakentamisen perin vaikeaksi, kun vielä päälle pukkaa köyhtyminen ja kriisiytyminen. (Kuten äskettäin englannintaitoiset saattoivat Guardian-lehdestä lukea, Unkarin kymmenestä miljoonasta asukkaasta yli miljoona elää köyhyysrajan alapuolella, neljä miljoonaa kituuttaa juuri ja juuri toimeentulon rajoilla.) Ihmiset – ne ihmiset – jotka eivät paremmasta tiedä, jotka eivät osaa vieraita kieliä eivätkä tunne ulkomaiden asioita, joilta puuttuu sivistystä ja älyllistä uteliaisuutta (tästä kannattaa lukea Éva S. Baloghin hyvä blogipostaus), on helppo saada oudoksumaan ja pelkäämään uudistuksia, rationaalisia ratkaisuja ja vaakasuoraa solidaarisuutta ja pakenemaan vanhojen tuttujen pystysuorien hierarkiarakenteiden suojaan, sen mafiapomon tai lahjottavan satraapin turviin, jolta on ennenkin totuttu odottamaan apua. Asianmukaista voitelua tai suojelurahaa vastaan tosin, mutta siihenkin on totuttu. Ja kun tilaisuus tarjoutuu oman pikku feodaaliruhtinaskunnan rakentamiseen, siihen on tartuttava. Tämän takia kai pormestarit tai lääkärit ovat hakeneet (ja saaneet) valtiollisen tupakkakioskin pito-oikeuksia – ei siksi, että he itse seisoisivat tiskin takana myymässä savukkeita, vaan siksi, että heillä näin olisi omat vasallinsa ja alustalaisensa. Sekä oma pieni rahahanansa valtion suuren rahasäiliön kyljessä, oma mini-oligarkin elämänsä.

Olen tästä monesti keskustellut unkarilaisten ystävieni kanssa, joiden on joskus vaikea olla romanttisesti ihannoimatta pohjoismaisia demokraattisia hyvinvointiyhteiskuntia, ja miettinyt, missä se ero sitten on, paitsi siinä, että meidän ei ole tarvinnut hukata kehityksestämme muutamia vuosikymmeniä ns. sosialistisen järjestelmän huojuvien kulissien pystyssä pitelemiseen. Nämä keskustelut nousivat mieleeni, kun taannoin luin suomalaisen historioitsijan Teemu Keskisarjan kirjaa Kyynelten kallio (ja sittemmin kuulin myös radio-ohjelman, jossa Keskisarjaa haastateltiin tämän kirjan tiimoilta). Kirjan varsinaisena aiheena ovat seksuaalirikokset Suomen historiassa, etenkin 1600-1700-luvuilla, mutta eräänlaisena laajempana johtopäätelmänä kirjasta nousee myös esiin, kuten Keskisarja muistaakseni radiohaastattelussakin suoraan sanoi, että ”Ruotsin vallan aikaisessa yhteiskunnassa oli jo selviä oikeusvaltion piirteitä”. Vaikka yhteiskunnassa vallitsivatkin tiukat hierarkiat, joihin mahtui kaikenlaista – nykyihmisen silmin – vääryyttä ja sortoa, oli kuitenkin myös virkamiehiä ja yhteiskunnan toimijoita, jotka vilpittömästi pyrkivät palvelemaan yhteistä hyvää, oli käsitys tietynlaisesta kansalaisten tasa-arvosta lain edessä ja jonkinlainen yleisesti hyväksytty pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Oli tuomareita ja advokaattiviskaaleja, jotka yllättävän ”modernisti” ja järkiperäisesti tutkivat rikoksia ja tosissaan pyrkivät saamaan oikean syyllisen oikeudenmukaisesti tuomituksi. (Olkoonkin, että tämän taustalla oli vanhatestamentillinen verivelkaoppi eli ajatus siitä, että syyttömänä teloitetun veri vetää Kaikkivaltiaan koston koko yhteisön päälle.) Talonpojatkin saattoivat tarvittaessa käydä kuninkaissa asti oikeutta saadakseen – ja joskus jopa saivat.

Tälle pohjalle saattoi käydä rakentamaan pohjoismaista demokratiaa, hyvinvointivaltiota ja kansankotia. Ja jos tosiaan on niin, että tällaisten rakenteiden, kohtuullisen korruptoitumattoman poliittisen päätöksenteon ja kansalaisyhteiskunnan syntyminen vaatii vuosisataisen perinteen, miten kauan pitää itäisen Sentroopan vielä odottaa?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: