Klassikkolukemisia: Täti Jolesch ja länsimaiden perikato

Minulla ei oikein ole aikaa lukea kaunokirjallisuutta, enkä muutenkaan ole mikään herkkävireinen taiteentuntija tai ns. muusinen (musisch) ihminen, kuten täälläpäin sanotaan. Lisäksi olen nuoresta pitäen potenut jonkinlaista hype-pettymyksen pelkoa, joka aina toisinaan saa uutta vahvistusta, kun kehutun kaunokirjan luettuaan tuntee hukanneensa aikaansa. Kahlattuani läpi esimerkiksi muutamien vuosien takaiset pakko-tervot ja -hotakaiset (vinkeä kieli ja juoni vievät ensin mukanaan ja lässäyttävät sitten keskelle lopun antikliimaksia), riikkapulkkiset ja sofioksaset (koreasti ja taitavasti kerrottuja tarinoita, joista jää tahmean, äitelän konstaileva jälkimaku) sekä suomalaisen mies-insinööriproosan viimeiset potkaisut (kuin söisi viikon ajan pelkkää kaurapuuroa) päätän yhä uudelleen keskittää kaunokirjalliset harrastukseni taattuihin klassikkoihin. Ah, hajalle luettu Alastalon salissa!

Samasta syystä yritykseni perehtyä itävaltalaiseen nykykirjallisuuteen ovat jääneet muutamaan Wolf Haasin dekkariin. Niin paljon kuin jotain Daniel Glattaueria kehutaankin, en ole kerta kaikkiaan uskaltanut ruveta panemaan aikaani herkkien taiteellisten vivahteiden etsintään vieraskielisestä tekstistä. Mieluummin aloitan keskieurooppalaisen sivistykseni aukkojen paikkailun klassikoista, kaikkein mieluiten viihdyttävistä ja hauskoista sellaisista. Ja tässä suhteessa aivan ylittämätön on Friedrich Torbergin Die Tante Jolesch, oder der Untergang des Abendlandes in Anekdoten (Täti Jolesch, eli länsimaiden perikato kaskuin kerrottuna).

”Länsimailla” ymmärretään tässä tietenkin vuonna 1908 itävaltalais-tšekkiläiseen porvarisperheeseen syntyneen Torbergin lapsuuden ja nuoruuden maailmaa, sitä yhteiskuntaa, jolle ensimmäinen maailmansota antoi ankaran kolhun ja toinen maailmansota (tai oikeastaan jo sitä edeltäneet diktatuurit) lopullisen kuoliniskun. Tämä maailma oli kasvanut 1800-luvun Sentroopan kaupungistumisesta ja teollistumisesta – se teki yritteliäistä kauppiaista ja kasvavasta pikkuvirkamieskunnasta, lääkäreistä ja asianajajista uudenlaista sivistysporvaristoa, ihmisiä, joilla oli aikaa ja varaa myös käydä teatterissa ja oopperassa, istua kahviloissa, matkustaa kesäisin Sommerfrischeen vuoristoon ja panna lapsensa vuosikausiksi koulunpenkille oppimaan kaikenlaista hienoa ja tarpeetonta. Koko tämä porvarillinen hyvinvointi puolestaan loi tapakulttuuria – kuten kesäiltaisin Korsolla, kunkin kaupungin keskustan kävelykadulla, promeneeraaminen ja vastaantulevien samansäätyisten tuttavien tervehtiminen(Tämä ”tervehtiminen”, böömiläisittäin äännetyllä saksankielellä griessen, oli kuulemma Prahan kovimman naistenmiehen, punatukkaisen Fritz Krasan salaisuus, tai näin hän ainakin väitti epäuskoiselle nuorelle Torbergille.) Ja koulujen, kahviloiden ja kulttuuriharrastusten piiristä nousi persoonallisia ihmisiä kummallisine, värikkäine tapoineen, päähänpinttymineen ja mehevine lausahduksineen – näiden ihmisten tokaisuista ja toilauksista, jotka uiskentelevat kertojan tajunnanvirrassa vailla selvää kronologista järjestystä, koostuu koko Tante Jolesch -kirja.

Täti Joleschin ja muiden Torbergin nuoruuden seurapiirien sentrooppalainen maailma oli kansainvälinen. Kaikilla oli liikekumppaneita ja sukulaisia ympäri mahtavaa Habsburg-monarkiaa ja vähän sen ulkopuolellakin. Salzburgista Czernowitziin ja Krakovasta Zagrebiin luettiin samoja lehtiä ja käytiin katsomassa samojen näyttelijöiden vierailuesityksiä. Nämä lehdet ja esitykset olivat tietenkin kaikkialla saksankielisiä – Prahassa tultiin toimeen myös tšekiksi, Budapestissa unkariksi, mutta yhteinen sivistyskieli oli saksa erilaisine paikallisine murteineen. (Toisen maailmansodan aikana Sveitsissä pakolaisena eläessään Torberg – näin hän väittää – joskus tahallaan rikkoi kenkänsä, että pääsisi korjauttamaan niitä suutarina työskentelevällä pakolaistoverillaan. Oli nimittäin niin uskomaton elämys kuulla suutarin puhuvan sveitsinsaksaa böömiläisellä korostuksella, jossa üüt ja ööt muuttuvat iiksi ja eeksi.) Ja koska Torbergin kuvaama Sentroopan kaupunkien sivistysporvaristo oli suureksi osaksi juutalaista, sen arkisessa puhekielessä kuului myös kaukaisia kaikuja sukupolvien takaisesta ghettojen kielenparresta, vaikka varsinainen jiddiš, se kieli, jota valtakunnan itäisimpien osien shtetlien köyhät juutalaiset yhä puhuivat, olikin jotain aivan muuta kuin Sentroopan assimiloituneen kaupunkiherrasväen saksa.

Sillä välin, kun tämän yhteiskuntaluokan isoisät ja isät rakensivat hyvinvointia kovat kaulassa konttoreissaan ja kanslioissaan ja pojat istuivat yökaudet kahviloissa politikoimassa tai seurustelemassa, tätä Torbergin kuvaamaa maailmaa, sen rutiineja, perinteitä ja jatkuvuutta pitivät yllä vaimot, äidit ja isoäidit, joskus turhankin ilmeisen lujalla otteella. (Egon Erwin Kisch, yksi aikansa kuuluisimpia tutkivia journalisteja, oli vuoden 1918 myllerryksissä päätynyt johtamaan punakaartin osastoa, joka saapui työtätekevän kansan nimissä valtaamaan wieniläisen Neue Freie Presse -lehden toimitusta. Portaissa vastaan tuli lehden taloustoimittaja Paul Kisch, Egon Erwinin veli, joka kuultuaan valtausaikeista ilmoitti väistyvänsä väkivallan edessä mutta kirjoittavansa heti paikalla äidille Prahaan. Tarina kertoo, että Egon komensi oitis joukkonsa vetäytymään toimituksesta.) Tämän ihmistyypin ikoniksi nousee kirjan nimihenkilö täti Jolesch, arkisen käytännöllisyyden ja kuivan huumorin hiljainen mestari, joka kuului aikakauteensa ja ihmisluokkaansa yhtä olennaisena osana kuin kahvilakulttuuri – vaikka täti Jolesch itse ei varmaan koskaan astunut jalallaankaan kahvilaan.

Täti Jolesch – johon Torberg kertoo tutustuneensa tädin rakastetun veljenpojan Franzin, ”keisarillisen armeijan komeimman luutnantin” välityksellä – hoiti talouttaan ja huolehti perheestään vähäeleisen uutterasti ja epäitsekkäästi, nostamatta koskaan itseään tai omia mieltymyksiään esiin. Niin taitava keittäjä kuin hän olikin, sukulaiset eivät koskaan onnistuneet saamaan selville, mikä hänen oma lempiruokansa olisi. Uteliaiden sukulaisten tiukatessa, mitä hän tilaisi ravintolassa syödäkseen, jos saisi tietää, että – Luoja varjelkoon – hänellä olisi enää puoli tuntia elinaikaa, täti Jolesch lopulta tokaisi: ”Jotain valmista.” Omia perheenjäseniäänkään hän ei silti turhaan hyysännyt. ”Naimaton ihminen voi hyvin nukkua sohvalla”, oli tädin mielipide, kun talo jonkin sukukokouksen yhteydessä täyttyi vieraista. Ja kun täti Joleschin mies, joka vielä korkeassa iässä osoitti turhamaisuuden merkkejä, oli taas kutsunut räätälin taloon ottamaan päällystakin mittaa, täti puuttui asiaan: ”Seitsemänkymmentävuotias mies ei teetä päällystakkia. Tai jos, niin Franzl tulee mukaan sovittamaan.”

Täti Jolesch ei pitänyt haihattelusta, haaveilusta tai turhasta jossittelusta. Romanttiset ihastustarinat hän kuittasi toteamalla, että ”jos mies on yhtään apinaa komeampi, niin se on luksusta”, ja säätykumppaniensa matkailuelämyksiä hän kommentoi: ”Kaikki kaupungit ovat samanlaisia, vain Venetsia on vähän erilainen.” Ja kun veljenpoika Franz oli hieman törmäillyt uudella autollaan – tuohon maailmanaikaan autoilu oli vielä hyvin uusi ja ihmeellinen asia – ja kuvaili ties miten monennen kerran, miten tässä oli ollut onni onnettomuudessa, noch ein Glück, ettei kolarissa käynyt vielä pahemmin, täti tokaisi: Gott soll einen hüten vor allem, was noch ein Glück ist. (Luoja varjelkoon kaikesta onnesta onnettomuudessa!)

Ja lopuksi on vielä kerrottava tädin ikimuistoiset viimeiset sanat. Kun täti Jolesch vuonna 1932 makasi kuolinvuoteellaan, suvun naiset vielä viimeisen kerran yrittivät saada hänet paljastamaan, mikä oikein oli hänen kuuluisan ja suvun piirissä suorastaan legendaksi muuttuneen kaali-pastaruokansa, Krautfleckerln, salaisuus. Vihdoin täti kohottautui hieman tyynyiltään ja kuiskasi viimeisillä voimillaan, vienosti hymyillen: ”Kun en koskaan laittanut sitä tarpeeksi paljon…”

Täti Jolesch sai kuolla rauhassa omassa kodissaan, omassa vuoteessaan, sukulaisten ympäröimänä. Toisin kävi monien muiden kirjassa esiintyvien ihmisten. Täti Joleschin veljenpoika Franz sai kantaa ”ensin daavidintähteä, sitten hakaristiä”: hän joutui ensin Tšekkoslovakiassa keskitysleirille, kun saksalaiset tulivat maahan, vapautuksen jälkeen hänet taas julistettiin saksalaiseksi ja karkotettiin maasta. Jotkut pelastautuivat maanpakoon, kuten Torberg itsekin; monet heistä eivät enää sodan jälkeen palanneet entisen, pommitusten tuhoaman ja rautaesiripun pilkkoman maailmansa raunioille vaan jäivät tuijottamaan ikkunasta Brooklynin kerrostaloja ja jupisemaan, kuten Wienistä 1938 paennut vanha rouva Zwicker: ”No miten täällä nyt voisi viihtyä, täällä Balkanilla…” Monille muille kävi vielä paljon julmemmin, ja lyhyet viittaukset järkyttäviin elämänkohtaloihin kietoutuvat kirjan haikean humoristisiin tositarinoihin tavalla, joka tekee Tante Joleschista paljon enemmän kuin nostalgisen vitsikokoelman. Tästä esimerkkinä kerrottakoon lopuksi tarina herra Penižekin Lontoon-matkasta.

Herra Penižek, joka liikekumppaneineen omisti Wienissä menestyvän turkisliikkeen, oli 1930-luvulla työmatkalla Lontoossa. Tuohon aikaan, ennen Jamie Oliveria ja kumppaneita, englantilainen keittotaito oli mannermaalla lähinnä murheellinen vitsi, ja näin asian koki myös herra Penižek, joka muutaman päivän ajan syötyään omituisia, mauttomia ja vetisiä sörsseleitä oli epätoivon partaalla. Onnekseen hän lopulta osui juutalaiseen kosher-ravintolaan, jonka vankat ja hyvin maustetut antimet olivat juuri sellaista, mihin keskieurooppalainen herrasmies oli tottunut. Herra Penižek nautti ilokseen oivan illallisen ja halusi sitten kruunata sen mannermaiseen tapaan juustolautasella. Tarjoilija kieltäytyi järkyttyneenä ottamasta tilausta vastaan: koska Mooseksen laki kieltää keittämästä karitsaa emänsä maidossa, niin kunnon juutalainen ei nauti liharuoan yhteydessä maitotuotteita. Herra Penižek, joka modernina,  maallistuneena miehenä ei noudattanut läheskään kaikkia perinnäissääntöjä, yritti protestoida ja huomautti, että viereisen pöydän asiakkaalle oli myös tuotu paahtopaistin jälkeen juustoa. Niinpä, tarjoilija vastasi, mutta viereisen pöydän herra ei olekaan juutalainen. Kun herra Penižek epätoivoissaan yritti kiistää Mooseksen lain koskevan häntä, paikalle saapui tuikea hovimestari kipa päässä, mitteli hankalan asiakkaan kasvonpiirteitä hetken ja lausui sitten etusormi ojossa tuomionsa: No cheese!

Lukijalle, jota tarina ensin hymyilyttää, nousee siinä samassa pala kurkkuun, kun hän tajuaa, että vain muutamaa vuotta myöhemmin herra Penižekin ja hänen kaltaistensa ihmisten rotupiirteitä ruvettaisiin syynäämään paljon pahemmin tarkoituksin ja paljon kohtalokkaammin seurauksin. Kokonainen maailma ja elämänmuoto tuhottiin lopullisesti, miljoonien ihmisten kärsimys ja kuolema repi Euroopan kulttuurimaisemaan ammottavan aukon, ja Torberg joutuu päättämään kirjansa esipuheen:

Tämä kirja – sanon sen päätteeksi vielä kerran – kertoo haikeudesta. Ehkä minun olisi pitänyt kirjoittaa kirja surusta, mutta sitä haluan kuitenkin mieluummin selvitellä itsekseni. Haikeus pystyy hymyilemään, suru ei. Ja hymy on minun heimoni perintöosa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: