Vielä kerran feodalismista, ja sen rajoista

Feodalismin olemuksesta olen kirjoittanut ennenkin. Mutta siihen on pakko palata.

En ole yhteiskuntatieteilijä, ja joskus hieman epäilyttää, onko ”feodalismi” oikea nimitys sille, mikä sentrooppalaista yhteiskuntaa eniten tuntuu erottavan koti-Suomestani. Mutta parempaakaan termiä en ole keksinyt, ja jonkinlaista vahvistusta tuntui antavan tuoreenpuoleinen kirja, johon unkarilaisten kollegojeni vihjeestä äskettäin tartuin: Iván Vitányin A feudalizmus továbbélése a mai Magyarországon (‘Feodalismin jatkuvuus nyky-Unkarissa’). Vitányin mukaan feodalismin epäkohdat olivat uuden ajan unkarilaisen yhteiskuntadebatin keskeisin kysymys sosialismin aikaan ja itse asiassa järjestelmänvaihdokseen saakka. Sen jälkeen kysymys ikään kuin unohtui, vaikka itse asiassa samat ydinongelmat ovat yhä ajankohtaisia.

Vitányin käyttämän määritelmän mukaan feodalismi, lääninherra-vasalli-suhteisiin perustuva hierarkkinen järjestelmä, merkitsee viime kädessä sitä, että ihmisten välisestä eriarvoisuudesta tehdään pysyvä ja suorastaan pyhä asia, yhteiskuntajärjestyksen perusta. Keskiajan feodalismissa tätä lievennettiin uskonnon suomalla lohdulla – Jumalan edessä kaikki ovat sentään tasa-arvoisia – mutta samainen uskonto ja siihen ankkuroitu moraali vaativat myös jokaista täällä maan päällä nöyrästi alistumaan Jumalan säätämään arvojärjestykseen.

Teollistuminen, kaupungistuminen, Euroopan yhteiskuntien vaurastuminen ja porvarillistuminen eivät hävittäneet näitä järjestelmiä, ei myöskään maallistuminen. Feodalismi vetäytyi pinnan alle ja vaikuttaa siellä yhä. Näin kävi etenkin itäisemmässä Euroopassa, missä Länsi-Euroopan teollistuessa edelleenkin tuotantorakenne säilyi maatalousvaltaisena ja maanomistus suurtilallisten käsissä – tätä näkyy nimitettävän ”Preussin tieksi”, mutta Unkarikin oli toiseen maailmansotaan saakka juuri tällainen jälkifeodaalinen yhteiskunta. Sosialismin aikana feodalismin toimintakulttuuri, sen piilevät rakenteet eivät kadonneet mihinkään. Eikä järjestelmänvaihdoksen jälkeenkään ole muodostunut ”kahden kolmasosan yhteiskuntaa”, järjestelmää, jossa suurin osa ihmisistä kuuluu vakaaseen ja riittävän vauraaseen keskiluokkaan, niihin, jotka samastuvat moderniin yhteiskuntajärjestelmään ja luottavat sen lakeihin ja laitoksiin.

Teollistumisesta ja modernisaatiosta aikoinaan vähemmälle jääneessä, reaalisosialismin runtelemassa ja järjestelmänvaihdoksen jälkeenkin yhä taloudellista vakautta etsivässä Unkarissa jälkifeodalismin epäkohdat tietenkin tuntuvat paljon selvemmin kuin rikkaassa Itävallassa. Mutta itävaltalaiseenkin yhteiskuntaan jossakin määrin pätee tämä Vitányin kuvaus:

Feodalistisen sääty-yhteiskunnan perustava ominaispiirre on se, että modernin ja jälkimodernin yhteiskunnan läpinäkymätön kudelma korvataan henkilökohtaisilla suhteilla ja palautetaan ihmisten keskinäisiin kontakteihin.

Toisin sanoen: objektiivisiksi ja kaikkia koskemaan tarkoitetut periaatteet, kuten talouselämän säännöt, yhteiskunnan lait ja laitokset, ovat liian ikäviä ja sotkuisia ja epäluotettavia, ja ”solidaarisuus” on tyhjä sana (joka sitä paitsi haiskahtaa kommarien meiningeiltä) – vain henkilökohtaisiin pystysuoriin lojaalisuussuhteisiin ruhtinaan ja vasallin välillä voi luottaa. Valta-asema hierarkiassa on ikään kuin luovuttamaton osa ihmisen omaa persoonaa, ja hänen toimintansa viranhaltijana on hänen henkilökohtaista ansiotaan. Tätä mietin joka kerta, kun Wienissä kävelen jonkin julkisen rakennuksen ohi, esimerkiksi kaupungin vuokratalon, ja katselen jossain näkyvällä paikalla pääsisäänkäynnin vieressä olevaa taulua, jossa kerrotaan, kuka Herr Doktor oli pormestarina kun kaupunki talon rakennutti ja kuka Herr Baumeister johti rakennustöitä.

Sentroopan yhteiskunnat ovat kasvokkaisia ihmissuhdeyhteiskuntia. Tämän positiivisena puolena on taitavuus ja hienostuneisuus ihmisten välisessä kanssakäymisessä, tapakulttuuri, toisten huomioon ottaminen ja yhdessä tekeminen, siinä missä meillä Suomessa korostetaan itsenäisyyttä ja yksin pärjäämistä. Turhauttavaa taas pohjoismaisesta toimintakulttuurista tulevalle on se, että asiat tuntuvat jäävän ihmissuhteiden jalkoihin. Suomessa voit olla kuin Ellun kana, kunhan asialliset asiat hoidetaan – Sentroopassa taas joskus tuntuu siltä, että tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan, on se, kuka sanoo ja miten.

Tämä ei todellakaan tarkoita, että Suomessa automaattisesti oltaisiin rehellisempiä ja reilumpia, ettei meillä osattaisi kähmiä ja tehdä kaikenlaista vilunkia hyvien veljien kesken. Mutta meillä nämä hommat hoidetaan vähin äänin ja asiallista julkisivua ylläpitäen. Jos olen järjestänyt N.N:lle poikkeuskohtelun, en ikinä tunnusta sen johtuvan siitä, että N.N. on hyvä jätkä ja mun kaveri. Jos olen kähminyt itselleni jotain erityisetuja, en leveile niillä ja odota kaikkien ajattelevan, että okei, isoilla herroilla on väljemmät säännöt, vaan vetoan maan tapaan ja väitän, että tämä on yleinen menettely ja näin on itse asian kannalta parasta. Enkä ikimaailmassa, en kuuna kullan valkeana mielistele pomoja julkisesti ja kaikkien kuullen – eihän pomokaan saa paljastaa, että mielellään kuuntelee mielistelyä tai jopa antaa sen vaikuttaa päätöksiinsä.

Loputtoman pitkälle ei mielistelyssä ja nöyristelyssä kuitenkaan voi mennä edes Sentroopassa. Erään nuoren unkarilaisen uraohjuksen muutaman päivän takainen Facebook-päivitys kiertää nyt verkkoa toinen toistaan häijympien kommenttien saattamana; itse löysin sen 444.hu-sivustolta:

”Rakkaat ystävät ja tuttavat. Maanantaista, toukokuun 13:nnesta 2013 lähtien olen saanut mahdollisuuden työskennellä pääministerin kansliassa juristina kokopäiväisesti. Kiitän tästä mahdollisuudesta Herra Pääministeriä, Herra Valtiosihteeriä, Rouva Kansliapäällikköä ja Herra Osastopäällikköä.

Nuori juristiparka on saanut Facebook-profiilikuvansa jo useampaan meemiin, joiden teksteissä eri tavoin varioidaan ns. ruskeakielisyyden tematiikkaa.

Samana päivänä ilmestyi uutisvirtaani toinenkin esimerkki kenties hieman turhan pitkälle menevästä nöyristelystä. Viime aikoina Unkarin hallitus on luvannut ottaa kantaakseen useiden pahasti velkaantuneiden kuntien ja kaupunkien velkataakat. Kuten 168 óra -uutissivustolla kerrottiin, Sopronin kaupunki teetti tästä hyvästä pääministeri Orbánille henkilökohtaisen kiitoskunniakirjan.

KIITOSKUNNIAKIRJA. Sopronin kaupungin kaupunginhallituksen päätös n:o 53/2013. Civitas Fidelissiman yhteisö, joka historian aikana niin monesti on todistanut velvollisuudentuntonsa isänmaata kohtaan, lahjoittaa tämän kiitoskunniakirjan herra pääministeri Viktor Orbánille, joka historiallisella teollaan teki mahdolliseksi 11.455.657.257 forintin velan haltuunoton.

Civitas Fidelissima, uskollinen kaupunki, on vuodesta 1922 lähtien ollut Unkarin länsirajan mutkassa sijaitsevan Sopronin kaupungin, wieniläisten pitkäaikaisen halpis-ostosparatiisin, virallinen kunnianimi. Vuonna 1921 nimittäin historiallisen Unkarin läntisimmässä osassa, joka ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli liitetty Itävaltaan, syntyi kansannousu, joka lopulta johti kansainvälisessä valvonnassa toteutettuun kansanäänestykseen. Sopron ja sen lähikylät äänestivät Unkariin liittymisen puolesta, ja tämä olikin ainoa merkittävä ja pysyvä muutos, mitä Trianonin rauhan rajoihin saatiin aikaan. Nyt Civitas Fidelissima osoittaa uskollisuuttaan pääministeriä kohtaan hienolla kunniakirjalla. Pormestarinviraston tiedottaja vähättelee kunniakirjan kustannuksia: ”mitätön summa, ei edes sataatuhatta forinttia” (noin 340 euroa). Toimittaja kommentoi tähän, että lehden graafikko on ilmoittanut voivansa tehdä samanlaisen kunniakirjan milloin vain, kahdentuhannen forintin hintaan saa vielä kehystyksenkin kaupan päälle. (Toisin sanoen: joku sopronilainen graafikko on selvästikin hyvissä henkilökohtaisissa suhteissa pormestarin kansliaan.)

Itse asiassa Unkarin poliittisessa julkisuudessa on viime aikoina näkynyt runsaasti merkkejä erilaisten toimintakulttuurien törmäyksestä: jotkut alkavat jo hermostua siihen avoimeen feodaalimeininkiin, joka toisten mielestä tuntuu selvästi edelleenkin olevan aivan okei. Julkista mielistelyä ja nuoleskelua paljon vakavampi juttu on ollut ns. trafikmutyi, tupakkakioskisuhmurointi, josta kirjoitin jo taannoin väkivaltaisen paikallispoliitikon ”koiraan kompastuneen” puolison yhteydessä. Tupakanmyyntioikeudet kiintiöidään valtion haltuun (ja riistetään monilta pikkukauppiailta ja kioskinpitäjiltä, joista monet luultavasti menettävät toimeentulonsa). Uusia ”kansallisen tupakkakioskin” pito-oikeuksia pitää erikseen hakea, ja kuinka ollakaan, hyväksytyistä hakijoista huomattavan monet ovat paikallisia Fidesz-puolueen vaikuttajia tai näiden omaisia.

Julkisuuteen on nyt tihkunut muutamia todisteita siitä, että tupakkakioskioikeuksien hakijat todella valikoitiin puolueperustein. HVG-lehden hallussa olevassa äänitteessä Fidesz-puoluetta edustava Szekszárdin pormestari sanoo ääneen, että hakijoiden pitäisi olla ”vakaumuksellisia oikeistolaisia” ja kommentoi paikallisen Fidesz-valtuustoedustajan hakemusta: ”hyvä, hyvä, pääasia etteivät sossut voita!” Hajdúszoboszlón pikkukaupungista taas on vuotanut julkisuuteen paikallisen Fidesz-pomon kirje pormestarille; kirjeessä annetaan yksityiskohtaisia suosituksia ja lausuntoja tupakkakioskioikeuksien hakijoista. ”Kaksien oikeuksien antaminen  yhdelle perheelle niin, että heillä ei ole meihin mitään yhteyksiä, on arveluttavaa.” (Sitä vastoin uskolliset puoluetoverit voivat hyvin avata useampiakin kioskeja perhettä kohti.)

Tietenkin tässä on kysymys myös poliittisista kiistoista: maassa, joka jo vuosikausia on ollut kipeästi jakautuneena kahteen leiriin, kumpikin puoli käyttää kärkkäästi kaikki vastapuoleen liittyvät skandaalit hyväkseen. Mutta olisiko niin, että myös käsitykset siitä, mikä on sopiva maan tapa, olisivat hitaasti muuttumassa?

Advertisements

2 Responses to Vielä kerran feodalismista, ja sen rajoista

  1. ferrugo sanoo:

    Ah, niin tuttua. Pitäessäni hevostani eräällä győriläisellä ”täysihoitotallilla”, hämmästelin kun joidenkin asiakkaiden hevosia hoidettiin paremmin kuin toisten. Mutta vielä enemmän hämmästelin sitä, että ne muut, ihan fiksut ihmiset, eivät puuttuneet asiaan mitenkään, saati kummastelleet sitä.

    Vasta jälkeenpäin tajusin, että minä todennäköisesti järkytin tätä feodaalista mikro-kosmosta enemmän kuin osasin kuvitellakaan. Minä, varakas länsimainen hevosen omistaja, jolla oli upouusi auto ja Passierin satula, siivosin hevoseni karsinaa (=lapion paskaa), kannoin sille vettä, siivosin pukuhuoneiden pattereiden päällyksiä (paloturvallisuussyistä) ja tein muitakin vastaavia askareita, jotka eivät missään tapauksessa olisi kuuluneet minun ”asemassani” olevalle henkilölle. Minä, pohjoisen kansankodin kasvatti, en taas ymmärtänyt, että minulla on asema, vaan odotin hyvää ja tasa-arvoista kohtelua en pelkästään itselleni – vaan kaikille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: